Tuure Junnila

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tuure Junnila
Tuure junnila.jpg
Suomen valtiovarainministeri
Tuomiojan hallitus
17.11.1953–5.5.1954
Edeltäjä Juho Niukkanen[1]
Seuraaja V. J. Sukselainen[2]
Kansanedustaja
21.7.1951–19.2.1962
5.4.1966–23.3.1979
26.3.1983–20.3.1987
5.2.1990–21.3.1991
Ryhmä/puolue Kansallisen kokoomuksen eduskuntaryhmä
Vaalipiiri Helsingin kaupungin vaalipiiri
Tiedot
Syntynyt 24. heinäkuuta 1910
Kiikka
Kuollut 21. kesäkuuta 1999 (88 vuotta)
Helsinki
Puolue Kansallinen Kokoomus
Puoliso Kaija Junnila
Koulutus filosofian tohtori (1945)

Tuure Jaakko Kalervo Junnila (24. heinäkuuta 1910 Kiikka21. kesäkuuta 1999 Helsinki) oli pankkimies, taloustieteilijä ja kokoomuspoliitikko, joka tuli tunnetuksi Urho Kekkosen ulkopoliittisen linjan, kommunismin ja Neuvostoliiton arvostelijana sekä taitavana puhujana ja kirjoittajana.

Junnila toimi kokoomuksen kansanedustajana vuosina 1951–1962, 1966–1979, 1983–1987 ja 1990–1991. Kansanedustajana hän edusti Turun läänin pohjoista vaalipiiriä sekä vuodesta 1983 Helsingin kaupungin vaalipiiriä.[3] Hänen ainoaksi ministerintehtäväkseen jäi toimiminen valtiovarainministerinä Tuomiojan virkamieshallituksessa vuosina 1953–1954.[4] Junnila toimi uransa aikana myös johtotehtävissä muun muassa Kansallis-Osake-Pankissa ja Suomen Pankissa.[3]

Nuoruus ja opinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tuure Junnila syntyi Satakunnan Kiikassa (nyk. Sastamala) 24. heinäkuuta 1910 vanhaan talonpoikaissukuun, jonka omistaman Junnilan tilan varhaisimmat asiakirjamaininnat ulottuvat aina 1400-luvulle asti. Junnilan vanhemmat olivat maanviljelijä Nestori Ferdinand Junnila ja Selma Maria Niemi. He olivat uskonnollisia ja korostivat kristillisiä arvoja kasvatuksessa. Nestori Junnilasta oli tullut tilan isäntä vuonna 1901. Hän oli poliittiselta kannaltaan nuorsuomalainen ja ryhtyi vuonna 1918 vastaperustetun Kansallisen Kokoomuspuolueen kannattajaksi.[5]

Tuure Junnila seurasi Arvo-veljeään ja Aune-sisartaan Tyrvään Yhteiskouluun Vammalaan, josta hän pääsi ylioppilaaksi vuonna 1930. Junnila valmistui filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta vuonna 1936. Yliopistossa Junnila valitsi taloustieteen opinnot. Valintaan vaikutti hänen mukaansa ratkaisevasti Junnilan Arvo-veljen kertomat tiedot silloisen Helsingin yliopiston finanssiopin professorin Ernst Nevanlinnan "loistavasta toiminnasta". Junnila suhtautui opiskeluaikoinaan kielteisesti niin Akateemisen Karjala-Seuran kuin Isänmaallisen kansanliikkeen toimintaan.[5]

Junnila oli aikoinaan joutunut jättämään asepalveluksen kesken terveydellisten syiden vuoksi, eikä täten saanut liikekannallepanomääräystä talvisodan syttyessä 1939. Jatkosodan alkaessa hän työskenteli toimistopäällikkönä Liikevaihtoverokonttorissa, jonka virkamiehet oli vapautettu asepalveluksesta. Vuonna 1942 Junnila aloitti Suomen Pankin taloustieteellisen tutkimuslaitoksen tutkijana ja Finanssitoimikunnan sihteerinä.[5]

Sotien jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keväällä 1945 Junnila väitteli filosofian tohtoriksi teoksellaan "Omaisuusvero vakautetun tulon lisäverotuksen toteuttajana". Samana vuonna hän luopui Finanssitoimikunnan sihteerin tehtävistä. Väitöskirjansa jälkeen Junnilan mielenkiinto alkoi suuntautua ajankohtaisempia talouspoliittisia aiheita kohti. Hän julkaisikin vuonna 1947 teoksen inflaatiosta, jota pidettiin varsin ansiokkaana ja siteerattiin laajasti. Junnila alkoi ottaa kantaa talouspolitiikan ajankohtaisiin aiheisiin ja hän toimikin Talouselämä-lehden päätoimittajana 1946–1947.[5]

Junnila luopui työstään tutkijana Suomen Pankissa ja hänet nimitettiin Kansallis-Osake-Pankin (KOP) johtokunnan jäseneksi vuonna 1948. Samana vuonna hän toimi Turun yliopiston taloustieteen vt. professorina. Helsingin yliopiston kansantaloustieteen vt. professorin tehtäviä Junnila hoiti 1949 ja myöhemmin vuosina 1956–1959. Poliittisen toimintansa ohella Junnila toimi myös Helsingin yliopiston kansantaloustieteen dosenttina vuosina 1951–1977 ja KOP:n johtokunnan jäsenenä vuoteen 1975 saakka.[5]

Poliittinen ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen kerran Junnila oli ehdolla vuoden 1947 kunnallisvaaleissa. Junnilaa ei kuitenkaan vielä tuolloin tunnettu talouspiirien ulkopuolella eikä hän itse juurikaan panostanut kampanjointiin, joten paikka Helsingin kaupunginvaltuustossa jäikin saavuttamatta. Junnila valittiin kuitenkin keväällä 1949 kokoomuksen valtuuskunnan ja työvaliokunnan jäseniksi. Hän alkoi hoitaa myös kokoomuksen rahastonhoitajan tehtäviä ja toimi jäsenenä puolueen talousvaliokunnassa.[5]

Vuoden 1951 eduskuntavaaleissa Junnila lähti tavoittelemaan kansanedustajan paikkaa Turun läänin pohjoisesta vaalipiiristä. Vaalikampanja oli tällä kertaa määrätietoinen ja Junnilaa mainostettiin "yrittäjäehdokkaana". Vaaleissa Junnila keräsi 5 408 ääntä, mikä riitti kirkkaasti läpimenoon.[5]

Marraskuussa 1953 Junnila nimitettiin valtiovarainministeriksi pääministeri Sakari Tuomiojan hallitukseen. Hänen tehtäväkseen jäi edeltäjänsä Juho Niukkasen kireän ja epäsuositun budjettiesityksen puolustustaminen. Junnila pyrki ajamaan säästäväisen budjettipolitiikan linjaa, johon saikin tukea valtiovarainvaliokunnan puheenjohtajana toimineelta Väinö Tannerilta. Tuomiojan hallituksen aikana säännöstelytalous purettiin lopullisesti ja esimerkiksi kahvin säännöstely päättyi 1. maaliskuuta 1954. Junnila oli itse pitkään puhunut säännöstelyn purkamisen puolesta.[5]

Vuonna 1979 Junnila teki eduskunnassa aloitteen valtakunnanoikeuden kutsumiseksi koolle tutkimaan pääministeri Kalevi Sorsan osuutta ns. Salora-jutussa ja seuraavana vuonna Valcon tapauksessa, mutta molemmat raukesivat.[6] Vaalikaudella 1983−1987 Junnila teki kolmesti eduskuntakyselyn Sorsan lausunnoista, joiden hän katsoi olleen ristiriidassa Suomen noudattaman puolueettomuuspolitiikan kanssa. Sorsa oli tällöin arvostellut Yhdysvaltain presidentin Ronald Reaganin ulkopolitiikkaa.[7] Junnila arvosteli myös Keskustapuolueen ns. K-linjaa ja erityisesti valtiovarainministeri Ahti Pekkalaa yrityksistä saada Neuvostoliitto puuttumaan vuoden 1982 presidentinvaaliin Ahti Karjalaisen ehdokkuuden tukemiseksi.[8]

Junnila puuttui myös Suomen hänen mielestään epäjohdonmukaiseen äänestyskäyttäytymiseen Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokouksessa vuoden 1983 aikana, kun Suomi oli ollut mukana tuomitsemassa Yhdysvaltain hyökkäystä Grenadaan, mutta samaan aikaan äänestänyt tyhjää käsiteltäessä Neuvostoliiton toimintaa Afganistanissa.[9] Kirjassaan Etelä-Afrikka – Ihmisoikeudet – Suomen ulkopolitiikka Junnila hämmästeli Suomen tuomitsevaa suhtautumista Etelä-Afrikassa harjoitettua apartheid-politiikkaa kohtaan, kun Suomi samaan aikaan antoi kehitysapua monelle sellaiselle maalle, jonka suhtautuminen ihmisoikeuksiin oli "vielä paljon epäilyttävämpää kuin Etelä-Afrikan".

Vuoden 1987 eduskuntavaaleissa Junnila jäi varasijalle,[5] josta hän kuitenkin nousi vielä viimeisen kerran kansanedustajaksi helmikuussa 1990 Eeva-Riitta Siitosen siirryttyä saman vuoden alussa Uudenmaan läänin maaherraksi.[10][3]

"Tulitikkuäänestys"[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tuure Junnila aiheutti yhdessä puoluetoverinsa Niilo Kosolan ja Maalaisliiton Lauri Sollan kanssa ns. tulitikkuäänestyksellä vuoden 1954 eniten huomiota herättäneen eduskuntaskandaalin. Junnila toimi tuolloin, helmikuussa 1954, valtiovarainministerinä. Helmikuun 12. ja 13. päivien välisen yön kestäneessä täysistunnossa, äänestettäessä SKDL:n budjetin sosiaalimenoihin tekemistä lukuisista muutosesityksistä kolmikko kiilasi tulitikulla äänestysnappinsa näyttämään jatkuvasti ei-ääntä, jolloin he saattoivat poistua istuntosalista eduskunnan kahvilaan kyllästyttyään "äänestysmaratoniin". [11]

SKDL:n kansanedustajat Hertta Kuusinen ja Elli Stenberg pitivät tapausta törkeänä valtiopäiväjärjestyksen rikkomisena ja vaativat asian siirtämistä perustuslakivaliokunnan tutkittavaksi. RKP:n kansanedustajan, tunnetun lakimiehen Ernst von Bornin mielestä kysymys yksittäisen ministerin tai kansanedustajan toiminnasta ei kuulunut perustuslakivaliokunnalle, ja eduskunta hyväksyi von Bornin kannan äänin 138−41 kommunistien jäädessä vähemmistöön. Puhemies K.-A. Fagerholm antoi Junnilalle, Kosolalle ja Sollalle nuhteet ja varoituksen, jolloin asia oli loppuun käsitelty.[12]

SKDL vaati tapauksen vuoksi myös Junnilan erottamista hallituksesta, mitä myös presidentti J. K. Paasikivi oli harkinnut. Paasikivi kuitenkin pidättyi tästä keskusteltuaan pääministeri Sakari Tuomiojan − joka kylläkin oli luonnehtinut kolmikon toimintaa "uskomattomaksi" − ja Fagerholmin kanssa, koska nämä pitivät julkisia nuhteita jo hyvin ankarana rangaistuksena. Osaltaan asiaan vaikuttivat myös lähestyneet eduskuntavaalit.[12] Junnila sai tempauksensa vuoksi poliittisilta vastustajiltaan pitkäksi aikaa haukkumanimen "Tulitikku-Junnila".[11]

Suhtautuminen Kekkoseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Junnila tuli tunnetuksi Kekkosen politiikan näkyvänä arvostelijana ja Suomen virallisen ulkopoliittisen linjan kriitikkona. Hän otti ensimmäisen kerran kantaa Kekkosen harjoittamaan politiikkaan vuonna 1950 ilmestyneessä teoksessaan "Länsimaailman keskuksista kotoisiin huoliin". Pääministeri Kekkosen johtama punamultahallitus oli syksyllä 1951 esittänyt ns. vakauttamisohjelman, jonka tarkoituksena oli suitsia inflaatiota ja saattaa Suomen talous uudelleen kestävälle pohjalle. Eduskunnassa vasta valittu kansanedustaja Junnila kritisoi voimakkaasti ohjelmaa ja väitti Maalaisliiton alistuneen sosialidemokraattien tahtoon. Kekkonen raivostui suunnattomasti ja myöhemmin miesten kohdattua sattumalta eduskunnan hississä Kekkonen uhkasi Junnilaa käyden miltei tämän kimppuun. Kekkosen ja Junnilan kiistat käytiin lähinnä talouspoliittisista aiheista. Ulkopoliittisen linjan kritisointi alkoi vasta Kekkosen tultua presidentiksi vuonna 1956.[13][14]

Eräässä vaiheessa kokoomusta jakoi kiista siitä, miten suhtaudutaan Kekkosen idänpolitiikkaan. Junnila kuului siihen kokoomuksen ryhmittymään, joka ei asettunut Kekkosen taakse. Kokoomus oli ulkopoliittisessa paitsiossa siksi, että se oli pyrkinyt estämään Urho Kekkosen uudelleen valinnan tasavallan presidentiksi toiselle kaudelle 1962 osallistumalla Honka-liittoon, joka raukesi 1961 noottikriisissä.

Vielä vuoden 1968 vaaliin kokoomus asetti oman presidenttiehdokkaan, Matti Virkkusen. Vasta puheenjohtaja Juha Rihtniemen aikana kokoomus alkoi muuttua Kekkos-puolueeksi muiden suurten puolueiden tapaan kannattaen jo 1973 Urho Kekkosen valintaa neljännelle kaudelle ilman presidentinvaalia poikkeuslailla vuosiksi 1974–1978 ETYKin varmistamiseksi. Junnila vastusti vuoden 1973 poikkeuslakia ja julkaisi "Vallankaappaus lain ja oikeuden varjolla – Poikkeuslakitaistelu lain vastustajan näkökulmasta" -pamfletin, missä hän kävi läpi poikkeuslakimenettelyn eri vaiheita.[15]

Kokoomuksen sisällä alkoi 1970-luvulla olla kova halu päästä hallitukseen. Rihtniemen yllättävän kuoleman jälkeen vuonna 1971 puheenjohtajaksi valittu Harri Holkeri ja remonttimiehet halusivat kokoomuksesta irti Kekkos-vastaisen leiman, mikä johti Junnilan ja muiden kokoomuksen Kekkos-kriittisten aseman vaikeutumiseen.[15]

Junnila oli ehdolla vuoden 1979 eduskuntavaaleissa saaden 4 642 ääntä, mikä ei riittänyt kansanedustajan paikan uusimiseen. Seuraavissa vuoden 1983 vaaleissa Junnila teki paluun eduskuntaan. Tuona aikana presidentti Kekkonen oli ehtinyt poistua ja tasavallan presidentiksi oli valittu sosialidemokraattien Mauno Koivisto. Vaalikaudella 1983–1987 Junnilan kritiikki suuntautuikin enemmän sosialidemokraatteja kohti.[5]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tuure Junnilan puoliso vuodesta 1942 oli filosofian maisteri Kaija Junnila o.s. Ojansuu (1916–2010), joka oli suomen kielen ja sen sukukielten professorin Heikki Ojansuun tytär. Parille syntyi neljä lasta: Marikki (s. 1943), Suvi (1945–1949), Heikki (s. 1946) ja Sini (s. 1949).[5] Tuure Junnila oli pituushyppääjä Ringa Ropon puolison Juha Junnilan isosetä. Kaija Junnilan eno oli arkkiatri Arvo Ylppö.

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Junnila kirjoitti kansantaloustieteellisiä tutkimuksia ja mielipidekirjoja, muun muassa ulkopoliittisia pamfletteja, joissa käsitteli yhteenvetomaisesti muun muassa Neuvostoliittoa ja kommunismia sekä Suomen ulkopolitiikkaa ja vallankäyttöä Suomessa.

Talousaiheiset kirjat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Junnila, Tuure & Modeen, G.: Fyysillisten henkilöiden verorasitus Suomessa vuosina 1938 ja 1945. Suomen pankin taloustieteellinen tutkimuslaitos, 1945.
  • Inflaatio. 1. osa. Suomen pankin taloustieteellinen tutkimuslaitos, 1947.
  • Länsimaailman keskuksista kotoisiin luoliin – esseen tapaisia talouspoliittisista ja vähän muistakin kysymyksistä. WSOY, 1950.
  • Alas akatemia – kulttuuripoliittinen ajankuva Nyky-Suomesta. Helsinki: Alea-kirja, 1967.
  • Devalvaatiosta devalvaatioon – vuosikymmen 1957–1967 suomalaista talouspolitiikkaa. WSOY, 1970. ISBN 951-0-01958-5.
  • Kiinalainen päiväkirja – matkahavaintoja Maon jälkeisessä Kiinassa. Tampere: Kustannuspiste, 1977. ISBN 951-95191-9-X.
  • Kekkosen valtakaudesta Koiviston aikaan. Helsinki: Alea-kirja, 1985. ISBN 951-9429-06-9.
  • Etelä-Afrikka - ihmisoikeudet - Suomen ulkopolitiikka. Helsinki: Alea-kirja, 1988. ISBN 951-9429-40-9.
  • Myrskyinen vuosisata lähenee loppuaan. Helsinki: Raud, 1997. ISBN 952-9689-10-1.

Suomettumisen kritiikkiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jäädytetty demokratia. Jyväskylä: Gummerus, 1960.
  • Noottikriisi tuoreeltaan tutkittuna. WSOY, 1962.
  • Suomen taistelu turvallisuudestaan ja puolueettomuudestaan – katsaus Suomen ulkopolitiikkaan maan itsenäisyyden aikana. WSOY, 1964.
  • Suomen itsenäisyydestä on kysymys – viime vuosien suomalaisen politiikan erittelyä. WSOY, 1971. ISBN 951-0-01959-3.
  • Vallankaappaus lain ja oikeuden varjolla – poikkeuslakitaistelu lain vastustajan näkökulmasta. Rauma: Länsi-Suomi, 1973.
  • Toisinajatteleva Kekkosen tasavallassa – poliitikon ja pankkimiehen omakuva. WSOY, 1980. ISBN 951-0-10175-3.

Reaalisosialismin kritiikkiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Viimeinen imperiumi – Venäjän vallan laajenemisen historia. Tampere: Kustannuspiste, 1980. ISBN 951-95489-8-X.
  • Neuvostoliiton kriisi. Helsinki: Kirjayhtymä, 1990. ISBN 951-26-3469-4.
  • Utopia luokattomasta yhteiskunnasta – luokkavastakohdat ja luokkataistelu Itä-Euroopan sosialistisissa maissa. WSOY, 1982. ISBN 951-0-11461-8.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Junnila, Tuure: Kekkosen valtakaudesta Koiviston aikaan. Helsinki: Alea-kirja, 1985.
  • Junnila, Tuure: Toisinajatteleva Kekkosen tasavallassa. Porvoo: WSOY, 1980.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kekkosen IV hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 7.6.2010.
  2. Törngrenin hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 7.6.2010.
  3. a b c Tuure Junnila Suomen kansanedustajat. Eduskunta. Viitattu 24.3.2013.
  4. Tuure Junnila Suomen ministerit. Valtioneuvosto. Viitattu 31.8.2014.
  5. a b c d e f g h i j k Nummivuori, Petri: Junnila, Tuure Jaakko Kalervo Kokoomusbiografia. 22.12.2008. Porvarillisen Työn Arkisto. Viitattu 31.8.2014.
  6. Junnila: Toisinajatteleva Kekkosen tasavallassa, s. 270−278
  7. Junnila: Kekkosen valtakaudesta Koiviston aikaan, s. 97–114
  8. Junnila: Kekkosen valtakaudesta Koiviston aikaan, s. 50−62
  9. Junnila: Kekkosen valtakaudesta Koiviston aikaan, s. 90–94
  10. Eeva-Riitta Siitonen Suomen kansanedustajat. Eduskunta. Viitattu 1.9.2014.
  11. a b Junnila: Toisinajatteleva Kekkosen tasavallassa, s. 140
  12. a b Blomstedt, Yrjö & Klinge, Matti (toim.): Paasikiven päiväkirjat, osa 2 (1949–1956), s. 402–403. Porvoo: WSOY, 1986.
  13. Tikka, Juha-Pekka: Urho Kekkonen oli lyödä Tuure Junnilaa 8.9.2009. Ilta-Sanomat. Viitattu 1.9.2014.
  14. Nummivuori, Petri: Tuure Junnila ja Urho Kekkosen kuningastie Blogspot. 7.5.2010. Viitattu 1.9.2014.
  15. a b Alavaikko, Mika & Lyytinen, Jaakko: Vastavirtaan uiva lohi – fil. tohtori Tuure Junnilan haastattelu Poleemi. POLHO ry. Viitattu 31.8.2014.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Alavaikko, Mika & Lyytinen, Jaakko: Vastavirtaan uiva lohi – fil. tohtori Tuure Junnilan haastattelu. Poleemi, s.a. Helsingin yliopiston poliittisen historian opiskelijat POLHO ry. Artikkelin verkkoversio.
  • Nummivuori, Petri: Nuori konservatiivi: Tuure Junnila ja hänen poliittinen toimintansa vuoteen 1956. Väitöskirja. Helsingin yliopisto, 2006. ISBN 952-92-0186-9. Teoksen verkkoversio.
  • Nummivuori, Petri: Oikeistolainen: Tuure Junnilan elämäkerta. Helsinki: Ajatus, 2009. ISBN 978-951-20-7636-9.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 

Edeltäjä:
Juho Niukkanen
Suomen valtiovarainministeri
1953–1954
Seuraaja:
V. J. Sukselainen