Juha Vikatmaa
| Juha Vikatmaa | |
|---|---|
| Kansanedustaja | |
|
23.3.1970–2.12.1974
|
|
| Ryhmä/puolue | kokoomus |
| Vaalipiiri | Turun eteläinen |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 17. toukokuuta 1941 Helsinki |
| Kuollut | 2. joulukuuta 1974 (33 vuotta) Kustavi |
| Ammatti | oikeustieteen tohtori, apulaisprofessori |
Juha Ville Vikatmaa (17. toukokuuta 1941 Helsinki – 2. joulukuuta 1974 Kustavi) oli suomalainen poliitikko, joka toimi kokoomuksen kansanedustajana vuosina 1970–1974.[1] Vikatmaa tunnettiin aikakautensa nousevana poliittisena tähtenä, jonka ura kuitenkin katkesi loppuupalamiseen ja itsemurhaan.[2]
Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Helsingissä syntynyt Juha Vikatmaa kasvoi Raumalla, jossa hänen vanhempansa työskentelivät opettajina. Kustavista kotoisin ollut isä Ville Vikatmaa toimi uskonnon ja historian lehtorina Rauman seminaarissa ja äiti Kerttu Vikatmaa opetti uskontoa Rauman tyttölyseossa.[2] Vikatmaa kirjoitti ylioppilaaksi 1960, jonka jälkeen hän valmistui Turun yliopistosta oikeustieteen kandidaatiksi 1964 ja lisensiaatiksi 1966. Vikatmaa sai varatuomarin arvon 1968 ja väitteli oikeustieteen tohtoriksi 1970. Hän työskenteli Turun yliopiston rikosoikeuden assistenttina 1965-1972, vt. apulaisprofessorina 1968-1972 ja rikos- ja prosessioikeuden apulaisprofessorina 1972-1974.[1]
Vikatmaa valittiin Turun kaupunginvaltuustoon 1968 ja eduskuntaan 1970.[3] Hän teki Suomessa uudenlaisen vaalikampanjan, johon kuuluivat viimeisen päälle suunnitellut mainokset, sadoista vapaaehtoisista koostunut tiimi, kampanjakirjeet ja soittokierrokset sekä vuorokauden ympäri päivystänyt vaalitoimisto. Nuorekkaan imagon taakse syntyi kansanliike, joka veti puoleensa myös ihmisiä, jotka eivät yleensä olleet kiinnostuneita politiikasta. Vuoden 1970 eduskuntavaaleissa Vikatmaa oli vaalipiirinsä ääniharava. Presidentti Urho Kekkosen hajotettua eduskunnan seuraavat vaalit olivat jo 1972, jolloin Vikatmaa oli yli 14 000 äänellään koko maan viidenneksi eniten ääniä saanut ehdokas.[2]
Vikatmaa toimi kokoomuksessa niin kutsuttujen remonttimiesten ideologisena johtajana.[4] Ryhmän tarkoituksena oli päästä eroon kokoomuksen vanhoillisesta imagosta sekä puolueen kekkosvastaisesta oikeistosiivestä ja saada puolueesta taas hallituskelpoinen.[2] Tämän mukaisesti hän pyrki aktiivisesti luomaan kontakteja neuvostoliittolaisiin ja muun muassa Feliks Karasevin tapauksessa onnistui. Kun eduskunta oli vuonna 1973 hyväksynyt poikkeuslain presidentti Kekkosen toimikauden pidentämiseksi, Vikatmaa vaati Kokoomuksen puheenjohtajaa Harri Holkeria erottamaan puolueesta poikkeuslakia vastustaneet oikean laidan edustajat kuten Tuure Junnilan, Pentti Mäki-Hakolan ja Raimo Ilaskiven siinä kuitenkaan onnistumatta.[4] Vikatmaa oli mukana myös salaisessa hankkeessa, jonka tarkoituksena oli perustaa Keskustapuolueesta, Liberaalisesta kansanpuolueesta sekä kokoomuksen ja RKP:n maltillisista enemmistöistä muodostuva uusi oikeistopuolue. Hankkeen nimenä oli aluksi vuoden 1980 presidentinvaaleihin ja Ahti Karjalaiseen viitannut K-80, mutta myöhemmin siitä käytettiin nimeä Uusi Rekisteröity Puolue (URP). Vikatmaan ohella hankkeen nokkamiehinä olivat Mikko Immonen, Pär Stenbäck ja Christoffer Taxell.[2]
Syksyllä 1973 Vikatmaa joutui psykiatriseen hoitoon saatuaan hermoromahduksen, mutta palasi nopeasti politiikkaan.[2] Kesällä 1974 Kokoomusnuoret ryhtyivät ajamaan Vikatmaata puolueen uudeksi puheenjohtajaksi ja syyskuussa hän ilmoitti haastavansa Harri Holkerin seuraavassa puoluekokouksessa. Linjapuheessaan Vikatmaa vaati muun muassa ehdotonta yksimielisyyttä Paasikiven-Kekkosen linjasta. Hänen merkittävimpiin tukijoihinsa kuuluivat Ilkka Kanerva, Pekka Kivelä ja Jarmo Virmavirta.[3] Politiikan kiivassa tahdissa loppuunpalanut Vikatmaa teki itsemurhan joulukuussa 1974 perheen kesäpaikassa Kustavin Lypertön saaressa.[2]
Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Juha Vikatmaan ensimmäinen puoliso oli Tuija Simell, jonka kanssa hän avioitui vuonna 1966. Pariskunta erosi 1972. Vuonna 1973 Vikatmaa avioitui myöhemmin kansanedustajana ja ministerina toimineen lääkäri Eeva Kuuskosken kanssa.[3]
Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Erehdyksestä : rikosoikeudellinen tutkimus. Väitöskirja. Turku: Suomen lakimiesyhdistys, 1970. ISSN 0356-7206.
- Vesien saastuminen rikosoikeudellisena ongelmana. Helsinki: Suomen lakimiesliiton kustannus, 1973. ISBN 951-64001-5-9.
- Porvarin puheenvuoro. Helsinki: Otava, 1974. ISBN 951-10146-3-3.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Juha Vikatmaa Suomen kansanedustajat. Eduskunta. Viitattu 10.4.2007.
- ↑ a b c d e f g Lyytinen, Jaakko: Kokoomuksen nuori poliittinen tähti teki itsemurhan, jonka syyt alkavat vihdoin valjeta – Mitä oikein tapahtui? (vain tilaajille) 16.4.2024. Helsingin Sanomat. Viitattu 16.4.2024.
- ↑ a b c Nummivuori, Petri: Vikatmaa, Juha Ville 22.12.2008. Porvallisen työn arkisto. Viitattu 11.6.2022.
- ↑ a b Nummivuori, Petri: Oikeistolainen : Tuure Junnilan elämäkerta, s. 261–262. Helsinki: Ajatus Kirjat, 2009. ISBN 978-951-20763-6-9.
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Keski-Rauska, Riku: Kasvonsa peittänyt mies : Juha Vikatmaan elämä. Jyväskylä: Docendo, 2024. ISBN 978-952-38274-3-1.
| ||||||
| ||||||
| ||||||||||||||
