Suomen presidentin valinta 1973
Suomen presidentin valinta vuonna 1973 tapahtui eduskunnan säätämällä poikkeuslailla, joka jatkoi Urho Kekkosen vuonna 1968 alkanutta toimikautta vuoteen 1978 asti.
Kekkosen kieltäytyminen presidentinvaaleista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valitsijamiesvaalit ja presidentinvaali oli alun perin tarkoitus järjestää normaalisti vuonna 1974. Presidentti Urho Kekkonen oli jo 1960-luvulla puhunut, ettei haluaisi enää käydä läpi vaaleja, sillä katsoi ne turhiksi. Max Jakobsonin mukaan Kekkonen suunnitteli vielä lokakuussa 1970 siirtyvänsä eläkkeelle kolmannen presidenttikautensa päätyttyä[1]. Edellisissä, vuoden 1968 vaaleissa Kekkosta oli närkästyttänyt erityisesti Veikko Vennamon menestys ja tämän tarmokas, avoimesti Kekkosta ja Keskustapuoluetta vastaan suuntautunut kampanja.
Kekkosen haluttiin yleisesti jatkavan presidenttinä. Ahti Karjalainen ehdotti vuoden 1972 tammikuussa, että Kekkosen toimikautta jatkettaisiin vuoden 1974 jälkeen. Karjalaisen mielestä presidentinvaalit olisivat tuoneet Suomen politiikkaan "epävarmuustekijän".[2] Karjalaisen mukaan presidentin ilmoitus, ettei hän enää asetu ehdokkaaksi vaaleissa, ei sulkenut pois sitä, että riittävän laaja ja voimakas kansalaismielipide voisi saada presidentin harkitsemaan tilannetta.
Huhtikuussa 1972 Kekkonen ilmoitti julkisesti suostuvansa jatkamaan presidenttinä, "jos kansan enemmistö katsoo parhaaksi". Millä tavalla tämä saavutettaisiin ei ollut Kekkosen mukaan hänen huolensa. Presidenttiehdokkaaksi valitsijamiesvaaleissa hän ei kuitenkaan enää suostuisi. Kekkosen mukaan "vuoden 1968 vaalitaistelu oli eräiltä osin sen laatuinen, että minua ei voida sellaiseen vaalitaisteluun velvoittaa". Lisäksi Kekkonen tiedotti: "Jos valintani, mikäli sitä yritetään, ei onnistu, olen siitä vain tyytyväinen." [3][4]
Puolueet kävivät vuoden 1972 aikana neuvotteluja siitä, kuinka Kekkosen jatko järjestettäisiin. Esillä olivat muun muassa poikkeuslaki, kansanäänestys, vuoden 1968 valitsijamiesten käyttäminen sekä malli, jossa puolueet menisivät vaaleihin omin ehdokkain, mutta valitsijamiehet silti valitsisivat Kekkosen uudelleen. Ajatuksen poikkeuslaista esitti ensimmäisenä julkisesti Paasion hallituksen oikeusministeri Pekka Paavola Pohjois-Hämeen sosialidemokraattien piirikokouksessa Tampereella 16. huhtikuuta 1972 pitämässään poliittisessa tilannekatsauksessa. Kokouksessa oli läsnä myös ulkoministeri ja SDP:n puoluesihteeri Kalevi Sorsa, joka ilmoitti heti yhtyvänsä Paavolan kantaan.[5] SDP:n taustavaikuttajan, konkaripoliitikko Arvo Tuomisen mukaan Paavola oli ennen puhettaan neuvotellut asiasta Sorsan ja SDP:n puheenjohtajan, pääministeri Rafael Paasion kanssa, jotka olivat hyväksyneet kannanoton.[6] Mikään näistä tavoista ei saavuttanut jakamatonta suosiota. Poikkeuslakia vastaan olivat muun muassa kokoomus, LKP, SKL ja SMP.[2][3] Nimenomaan juuri poikkeuslakiajatuksen saaman vastustuksen vuoksi kysymys Kekkosen virkakauden jatkosta hautautui muiden ajankohtaisten asioiden alle useiden kuukausien ajaksi.[7]
Tilanne sai uuden käänteen joulukuussa 1972. Kekkonen oli elokuussa 1972 neuvotellut Neuvostoliiton johdon kanssa Zavidovossa Suomen mahdollisesta kauppasopimuksesta Euroopan talousyhteisön kanssa. Tärkeitä asiakirjoja Zavidovosta vuosi julkisuuteen. Kekkonen katsoi, ettei hän ollut enää Neuvostoliiton luottamuksen arvoinen eikä sittenkään olisi käytettävissä seuraavaa presidenttiä valittaessa. Tämän jälkeen Kekkonen ja pääministeri Sorsa matkustivat Neuvostoliittoon ja saattoivat todeta, että Kekkosen nauttima arvonanto ja luottamus Neuvostoliitossa olivat kuitenkin entisellään.[4]
Poikkeuslaki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| Poikkeuslaki | |
|---|---|
| Oikea nimi | Laki tasavallan presidentin nykyisen toimikauden jatkamisesta |
| Lakiteksti | Lain sisältö |
| Säädöskokoelmassa | 232/1973 |
| Annettu | 17. maaliskuuta 1973 |
| Voimassa | 17.3.1973 alkaen |
| Lainsäädäntö | |
| Lakiehdotus | HE nro 247/1972 |
| Käsittelyt | Perustuslakivaliokunnan mietintö nro 27/1972 |
| Tiivistelmä | |
|
Tasavallan presidentti Urho Kaleva Kekkosen nykyinen toimikausi jatkuu 1 päivään maaliskuuta 1978 saakka. |
|
Kekkosen jatkaminen presidenttinä koettiin välttämättömäksi. Ratkaisuksi muodostui eduskunnan säätämä poikkeuslaki, joka edellytti vaikeutettua perustuslain säätämisjärjestystä. Jotta laki olisi saatu voimaan kaavaillulla tavalla, eduskunnan oli ensin julistettava se kiireelliseksi viiden kuudesosan enemmistöllä ja sen jälkeen hyväksyttävä kahden kolmasosan enemmistöllä. Kekkosen jatkamista pidettiin välttämättömänä, jotta Neuvostoliitto hyväksyisi Suomen EEC-sopimuksen. Kauppasopimus EEC:n kanssa oli Suomen teollisuudelle tärkeä, sillä Suomelle tärkeä kauppakumppani Britannia oli siirtymässä Euroopan vapaakauppajärjestö EFTA:sta EEC:hen vuoden 1973 alusta. Porvaripuolue Kokoomuskin myöntyi − erityisesti taustavaikuttajansa, Suomen Työnantajain Keskusliiton (STK) entisen toimitusjohtajan Päiviö Hetemäen taivuttamana[1] − kannattamaan poikkeuslakia. EEC-kauppasopimuksesta huolimatta Suomi pysyisi edelleen EFTA:n liitännäisjäsenenä. Niinpä eduskunta sääti 18. tammikuuta[8] 1973 viiden kuudesosan enemmistöllä (170 ääntä puolesta, 28 vastaan, yksi tyhjä) poikkeuslain, jonka mukaan Kekkosen vuonna 1968 alkanutta toimikautta jatkettiin neljällä vuodella ajaksi 1.3.1974 – 1.3.1978.[9] Ratkaisu oli ainutlaatuinen, sillä Suomessa ei vallinnut sotatila tai muukaan poikkeustilanne (toisin kuin 1944, jolloin Gustaf Mannerheim määrättiin samalla tavoin poikkeuslailla presidentiksi jatkosodan ollessa käynnissä).
Poikkeuslaista äänestettäessä SDP:n, Keskustapuolueen, SKDL:n ja SKYP:n eduskuntaryhmät äänestivät kokonaisuudessaan lakiesityksen hyväksymisen puolesta. Koko SMP:n eduskuntaryhmä, joka oli puolueen sisäisistä riidoista seuranneen hajoamisen vuoksi kutistunut kuusihenkiseksi, puolestaan äänesti sitä vastaan. SKL:n eduskuntaryhmästä edustaja Antero Juntumaa äänesti tyhjää ja SKL:n muut kansanedustajat äänestivät esitystä vastaan[10]. Sen sijaan Kokoomuksen, RKP:n ja LKP:n rivit hajosivat; osa näiden puolueiden kansanedustajista äänesti lakiesityksen puolesta, osa sitä vastaan.
Poikkeuslain 34 vastustajaa oli lähettänyt Kekkoselle joulukuussa 1972 kirjelmän, jossa hänen toivottiin estävän "kansalaisten syrjään sysäämisen" presidenttiä valittaessa. Kirjelmän olivat allekirjoittaneet muun muassa Göran von Bonsdorff, Adolf Ehrnrooth, Erik von Frenckell, Wolf H. Halsti, Matti Kuusi, Lauri Pihkala, Rurik Pihkala, Pentti Poukka, L. A. Puntila ja Ahti M. Salonen. [11] Poikkeuslakia vastustaneet kansanedustajat järjestivät Helsingin messuhallissa 14. tammikuuta 1973 puhetilaisuuden, jossa puheenvuoroja käyttivät muun muassa Georg C. Ehrnrooth, Tuure Junnila ja Raino Westerholm. Tilaisuuteen osallistui noin 3 700 hengen yleisö. [12] [13] Myös Helsingin Sanomien poliittinen pilapiirtäjä Kari Suomalainen tuomitsi poikkeuslain jyrkästi omassa piirroksessaan. [14]
Laki annettiin 17. maaliskuuta 1973 ja se on Suomen asetuskokoelmassa numerolla 232/1973. Lain allekirjoitti pääministeri Kalevi Sorsa presidentti Kekkosen ollessa esteellinen.[15] Presidentti Kekkonen oli esteellisenä myös antamasta lakia koskevaa hallituksen esitystä eduskunnalle 9. tammikuuta 1973.[16]
Poikkeuslakia vastaan äänestäneet kansanedustajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| Kansanedustaja[10] | Puolue |
|---|---|
| Mikko Asunta | Kansallinen Kokoomus |
| Olavi Borg | Liberaalinen kansanpuolue |
| Georg C. Ehrnrooth | Ruotsalainen kansanpuolue |
| Juuso Häikiö | Kansallinen Kokoomus |
| Tuure Junnila | |
| Salme Katajavuori | |
| Eeva Kauppi | |
| J. Juhani Kortesalmi | Suomen Maaseudun Puolue |
| Gunnar Laatio | Kansallinen Kokoomus |
| Eero Lattula | |
| Rainer Lemström | Suomen Maaseudun Puolue |
| Olavi Lähteenmäki | Kansallinen Kokoomus |
| Timo Mäki | |
| Pentti Mäki-Hakola | |
| Olavi Nikkilä | |
| Victor Procopé | Ruotsalainen kansanpuolue |
| Kullervo Rainio | Kansallinen Kokoomus |
| Olavi Ronkainen | Suomen kristillinen liitto |
| Arvo Sainio | Suomen Maaseudun Puolue |
| Heikki Tuominen | Kansallinen Kokoomus |
| Irma Toivanen | Liberaalinen kansanpuolue |
| Veikko Turunen | Suomen kristillinen liitto |
| Mikko Vainio | Suomen Maaseudun Puolue |
| Alli Vaittinen-Kuikka | Kansallinen Kokoomus |
| Tauno Vartia | |
| Veikko Vennamo | Suomen Maaseudun Puolue |
| Pekka Vennamo | |
| Raino Westerholm | Suomen kristillinen liitto |
Vaikutukset puoluekarttaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
SMP:n hajoaminen ja SKYP:n perustaminen sattuivat aikaan, jolloin poikkeuslaki oli vireillä. Puolueet olivat poikkeuslain suhteen vastakkaisilla linjoilla. SMP oli poikkeuslakia vastaan ja puolueen presidenttiehdokkaaksi vuoden 1974 vaaleihin oli jo valittu Veikko Vennamo. SKYP puolestaan oli perustettu, kun sen kansanedustajat olivat joutuneet riitoihin Vennamon kanssa.[17]
Erimielisyys poikkeuslaista johti myös Perustuslaillisen Kansanpuolueen perustamiseen myöhemmin 1973.
Jälkiarvointia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tohtori Jukka Tarkan mukaan poikkeuslaki Urho Kekkosen virkakauden jatkamiseksi ei lopettanut kannunvalantaa Kekkosen seuraajasta, vaan päin vastoin kiihdytti sitä. Kekkosen jälkeistä presidenttiä koskevassa keskustelussa olivat olleet esillä etenkin pitkäaikainen ulkoministeri Ahti Karjalainen ja Suomen Pankin pääjohtaja Mauno Koivisto.[18]
Silloinen Keskustapuolueen puheenjohtaja Johannes Virolainen pohti myöhemmin muistelmissaan Kekkosen virkakauden poikkeusmenettelyllä tapahtunutta pidentämistä: "Silloin emme me poikkeuslain ajajat kysyneet, oliko turvautuminen perustuslain muuttamiseen ja poikkeuslain säätämiseen oikea toimenpide vaiko ei. Tärkeintä oli että Urho Kekkonen jatkoi työtään maan johtajana. – – – Mutta jälkeenpäin on esitetty yhä uudestaan ja uudestaan kysymys: Oliko sittenkään perusteltua lähteä muuttamaan perustuslakia vain ehdokkaan esittämien syiden vuoksi? – – – oliko poikkeuslaki sittenkin erehdys ja olisiko päästy samaan tulokseen, Kekkosen toimikauden jatkumiseen hänen kolmannen kautensa päättymisen jälkeen normaaleja menettelytapoja käyttämällä, noudattamalla voimassaolevia perustuslakeja, kun kerran maassa ei vallinnut missään suhteessa kriisitilaa ja olot kehittyivät kaikissa suhteissa normaalisti. Tällainen kysymys on yhä tänään täysin oikeutettu." [19]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pauli Kojo (päätoim.): Mitä missä milloin 1974 – Kansalaisen vuosikirja. Otava, 1973. ISBN 951-1-01072-7.
- Häikiö, Martti: Presidentin valinta. Miten valtionpäämiehet on Suomessa valittu, millaisiin poikkeusmenetelmiin valinnoissa on turvauduttu ja miksi presidentin toimikautta jatkettiin kokonaan ilman vaalia vuonna 1973. WSOY, 1993, Porvoo. ISBN 951-0-19058-6.
- Ehrnrooth, Georg C.: Krokotiilien keskellä. Muistelmia kylmän sodan vuosikymmeniltä. Schildts, 1999, Helsinki. ISBN 951-50-1039-X.
- Junnila, Tuure: Vallankaappaus lain ja oikeuden varjolla. Poikkeuslakitaistelu lain vastustajan näkökulmasta. Kustannus Oy Länsi-Suomi, 1973, Rauma.
- Suomi, Juhani: Liennytyksen akanvirrassa. Urho Kekkonen 1972-1976. Otava, 1998, Helsinki. ISBN 951-1-14799-4.
- Virolainen, Johannes: Vallankäyttö Kekkosen kaudella. Otava, 1986, Helsinki. ISBN 951-1-09077-1.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Jakobson, Max: 38. kerros. Havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1965–1971, s. 319–321. Helsinki: Otava, 1983. ISBN 951-1-07565-9.
- ↑ a b Mitä missä milloin 1974, s. 179–180
- ↑ a b UKK jatkaa, jos enemmistö haluaa - Ehdokkuus ei tule kysymykseen. Uusi Suomi, 19.4.1972, s. 1.
- ↑ a b Olavi Koskinen (toim.): Vuosifakta 74, s. 75–77. WSOY, Suomen Tietotoimisto, Porvoo 1973. ISBN 951-0-05947-1
- ↑ Tuure Junnila: Vallankaappaus lain ja oikeuden varjolla: poikkeuslakitaistelu lain vastustajan näkökulmasta, s. 39–40. Rauma: Kustannus Oy Länsi-Suomi, 1973.
- ↑ Arvo Tuominen: Ettei totuus unohtuisi, s. 177–178. Helsinki: Tammi, 1976. ISBN 951-30-3775-4.
- ↑ Junnila 1973, s. 44.
- ↑ Helsingin Sanomat 19.1.1973, s. 17
- ↑ Häikiö, Martti: Kekkonen, Urho (1900–1986) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 12.5.2008.
- ↑ a b Poikkeuslakiäänestys 18.1.1973 Silviisii. Viitattu 30.7.2022.
- ↑ Häikiö 1993, s. 306−308.
- ↑ Junnila 1973, s. 113.
- ↑ Ehrnrooth 1999, s. 323.
- ↑ Marja Ylönen: Karin Suomi: Karin piirrokset suomalaisuuden kuvana, s. 83. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1998; Kari Suomalaisen piirros Helsingin Sanomissa 12. tammikuuta 1973.
- ↑ Laki tasavallan presidentin nykyisen toimikauden jatkamisesta 1973. (232/1973)
- ↑ Hallituksen esitys Eduskunnalle laiksi Tasavallan Presidentin nykyisen toimikauden jatkamisesta. (247/1972)
- ↑ Mitä missä milloin 1974, s. 191
- ↑ Jukka Tarkka: Karhun kainalossa: Suomen kylmä sota 1947–1990, s. 375. Helsinki: Otava, 2012.
- ↑ Virolainen 1986, s. 384–385.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lisää luettavaa aiheesta Poikkeuslaki presidentin valinnasta 1973 on Wikiaineistossa
| ||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
