Rurik Pihkala

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Rurik Jonatan Pihkala (sukunimi vuoteen 1906 Gummerus) (13. heinäkuuta 1885 Pihtipudas11. marraskuuta 1973 Tampere) oli Helsingin yliopiston maanviljelystalouden professori ja yksi Pihtiputaan rovastin Aleksander Gummeruksen pojista.

Rurik Pihkala valmistui ylioppilaaksi Jyväskylän lyseosta 1904, agronomiksi Mustialan maanviljelysopistosta 1906 ja filosofian kandidaatiksi 1907. Rurik Pihkala toimi ensin opettajana Mustialassa ja Karjalan kannaksella Kurkijoen maamiesopistossa. Vuonna 1912 Pihkala valittiin Länsi-Suomen Karjan myyntiosuuskunnan johtokunnan jäseneksi ja vähän myöhemmin sen toimitusjohtajaksi. Pihkala hoiti myös vuodesta 1908 lähtien vaimonsa Ella Laalahden (1885–1973) kotitilaa, Tampereen lähellä Aitolahdessa sijaitsevaa Laalahden rusthollia. Ella Pihkala oli Rurikin opiskelutoveri Mustialassa ja yksi Suomen ja koko maailmankin ensimmäisistä naisagronomeista.[1]

Pihkala jatkoi maatalousalan opintojaan suorittamalla ensin 1920 filosofian lisensiaatin ja sitten 1923 tohtorin tutkinnot. 1920-luvulla Pihkala oli lukuisissa luottamustehtävissä eri maataloudellisissa järjestöissä. Pihkalan yliopistoura alkoi kun hänet valittiin Helsingin yliopiston maanviljelystalouden professoriksi 1932. Tässä virassa oli vuoteen 1948 saakka. Pihkala hoiti samalla myös agraaripolitiikan professuuria vuosina 19331936 ja 19381948 sekä kodin taloustieteen ylimääräistä professuuria vuosina 19461949. Pihkala pyrki kaudellaan aktiivisesti kehittämään Helsingin yliopiston Malminkartanon ja Viikin opetustiloja. Pihkalan sydämenasiana oli maatalouden kannattavuus ja sen seuraamismenetelmät, ja maatalousekonomian tutkimuksen tyyssijana toiminut Malminkartano tunnettiin aikanaan Pihkalan kutsumanimen mukaan Rukkilana. Toinen Pihkalan kiinnostuksen kohde oli suomalaisten maatiaiskarjarotujen pelastaminen sukupuuttoon kuolemiselta.[1] Kun Malminkartanon maita alettiin 1940-luvun lopulla ottaa asutukseen, Pihkala pahoitti tästä mielensä ja erosi virastaan Helsingin yliopistossa kesken virkakautensa, jota hänellä olisi ollut jäljellä vielä neljä vuotta.[2]

Pihkala oli mukana Aitolahden kunnallispolitiikassa ja toimi valitsijamiehenä vuosien 1931, 1937, 1940 ja 1943 presidentinvaaleissa. Hän oli jäsenenä myös monissa valtion asettamissa komiteoissa. Puoluekannaltaan Pihkala oli aluksi kokoomuslainen mutta siirtyi 1950-luvulla Maalaisliiton kannattajaksi. Pihkala toimi Aitolahden kunnanvaltuuston jäsenenä – osan ajasta puheenjohtajana – yhteensä 35 vuoden ajan. Pihkalasta on sanottu, että hän sekä perusti että lopetti Aitolahden kunnan, joka oli itsenäinen vuosina 1924–1966. Pihkala oli Hämeen-Satakunnan maanviljelysseuran puheenjohtajana yli puoli vuosisataa vuosina 1913–1926 ja 1929–1969. Vielä vuosina 1970–1972 hän oli Pirkanmaan maatalouden edistämissäätiön puheenjohtajana.[1]

Eläkkeelle jäätyään Pihkala jatkoi maataloudellisten oppikirjojen ja artikkelien julkaisemista ja hoiti edelleen Laalahden tilaansa.

Hänen veljiään olivat Tampereen piispa Jaakko Gummerus, urheilumies Tahko Pihkala ja Vientirauhan johtaja Martti Pihkala.[3] Rurik Pihkalan veljenpoika oli maataloustieteilijä K. U. Pihkala, joka toimi maatalouspolitiikan professorina Helsingin yliopistossa vuosina 1948−1970.

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Maatalouden voimaperäisyysasteen vaikutuksesta kannattavaisuuteen : metodia selvittelevä teoreettinen esitys. 1919 (väitöskirja)
  • Viljelyskasvit ja kotieläimet. 1932
  • Maanviljelyksen taloustiede. 1943
  • Maatilatalouden nykyinen asema ja tuotantosuunta. 1957
  • Pihtiputaan kirja. 1964
  • Vuosisadan alun köyhä, tulevaisuuden lupausten Pihtipudas (uudelleen Pihtiputaan kirja II. 2000)
  • Voi ja viljavuori pois : Suomen maatilatalous nyt ja 1970-luvulla. 1970

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Riitta Mäkinen (toim.): Sata vuotta maaseudun puolesta Pirkanmaalla: tuokiokuvia Hämeen-Satakunnan maanviljelysseurasta Pro Agria Pirkanmaahan 1910–2010, s. 18–19. Tampere: Pro Agria Pirkanmaa, 2010. ISBN 978-952-92-8036-0.
  2. Johannes Virolainen: Polun varrelta: merkintöjä ja muistikuvia ihmisistä ja tapahtumista, s. 173. Helsinki: Otava, 1993.
  3. Facta 2001, WSOY 1985, 12. osa, palsta 751