Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Helmut Schmidt, Erich Honecker, Gerald Ford ja Bruno Kreisky Helsingin ETYK-konferenssissa 1975.

Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin (ETYK, Etyk[1]) ensimmäinen vaihe oli ulkoministerien kokous Helsingissä vuonna 1973, toinen Genevessä pidetyt neuvottelut 1973–1975 ja kolmas Helsingissä pidetty huippukokous 1975.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliitto oli joutunut Tšekkoslovakian miehityksen vuoksi poliittisesti vastakkain liittolaistensa kanssa. Lisäksi se oli menettänyt otteensa länsimaiden kommunistisiin puolueisiin (eurokommunismi) ja sen ideologiset erimielisyydet Kiinan kanssa olivat kärjistyneet sotilaallisiksi yhteenotoiksi maiden välisellä raja-alueella talven ja kevään 1969 aikana. Neuvostoliiton johto käsitti, että mikään näistä ongelmista ei ollut ratkaistavissa selittelemällä tai paikkailemalla, vaan Neuvostoliitto voisi parantaa asemiaan vain avaamalla uuden diplomaattisen rintaman. Niinpä se ehdotti huhtikuussa 1969 Euroopan turvallisuuskokouksen järjestämistä samalla tavoin kuin se oli tehnyt vuonna 1954.[2]

Suomessa tiedettiin, että myönteinen vastaus Neuvostoliiton konferenssialoitteeseen kytkisi Suomen länsimaiden silmissä yhä tiukemmin Neuvostoliiton vaikutuspiiriin. Toisaalta presidentti Urho Kekkonen tiesi syksyn 1961 noottikriisin perusteella, että sotilaallisesti sävyttynyt poliittinen jännitys Keski-Euroopassa ei ole hyväksi Suomelle. Turvallisuuskokous voisi auttaa Eurooppaa toipumaan Tšekkoslovakian miehityksen aiheuttamasta shokista, jos se olisi todellinen neuvottelufoorumi eikä pelkkä propagandakulissi aiempien yritysten tavoin. Niinpä Suomi päätti tehdä konferenssista oman, Neuvostoliiton aloitteesta poikkeavan esityksensä, jonka mukaan kahden Saksan tunnustaminen ei olisi kynnyskysymys kokouksen pitämiselle, mukaan kutsuttaisiin myös Yhdysvallat ja Kanada ja Suomi tarjoutuisi konferenssin isännäksi.[2]Suomen lähtöasetelmat konferenssihankkeessa olivat muita maita edullisemmat sen vuoksi, että Suomi ei ollut tunnustanut kumpaakaan Saksaa, mutta hoiti suhteitaan tasapuolisesti kummankin Saksan kanssa, vaikkakin matalalla profiililla kaupallisten edustustojen kautta.[3]

Suomen aloite sai länsimaissa tuoreeltaan laimean vastaanoton eikä Suomessakaan aluksi uskottu sen saavuttavan erityisempää vastakaikua. Sotilasliitto NATOn piirissä kiteytyi ajatus siitä, että konferenssilla ei olisi onnistumisen mahdollisuuksia ennen Saksan kysymyksen ratkaisua. Kutsun saaneista maista 20 oli elokuun 1969 loppuun mennessä vastannut aloitteeseen myöntävästi. Ainoa ehdottomasti kieltäytynyt oli Kiinan liittolainen ja sen eurooppalainen puhetorvi Albania. Tunnelin päässä alkoi kuitenkin näkyä valoa Willy Brandtin tultua Länsi-Saksan liittokansleriksi lokakuussa 1969. Helmikuussa 1970 Urho Kekkonen nimitti Suomen Tukholman-suurlähettilään Ralph Enckellin kiertäväksi suurlähettilääksi, jonka tehtävänä oli pitää yhteyksiä kutsun saaneiden maiden hallituksiin, kerätä tietoja ja valmistella kokousta. Neuvotteluasetelmat selkeytyivät kevään 1970 aikana. Varsovan liitto korosti toisen maailmansodan tuloksena syntyneiden rajojen pysyvyyttä, väkivallan käytöstä pidättymistä ja kaupallis-teknisten yhteyksien parantamista, kun taas NATOn pääpaino oli molemminpuolisessa joukkojen supistamisessa. Painotuksissa oli eroja, mutta kumpikaan osapuoli ei pitänyt toisen ehdotuksia kohtuuttomina. Marraskuussa 1970 asia oli jo niin pitkällä, että Suomi ehdotti suurlähettilästason neuvotteluja konferenssin esityslistasta ja menettelytavoista.

Liennytysajattelu oli 1970-luvun puolivälissä voimakasta. Ministeri Max Jakobsonin mukaan Suomen tarjous järjestää Neuvostoliiton ehdottama huippukokous Helsingissä oli tarkoitettu lähinnä väistöliikkeeksi, jonka avulla Suomi säilyttäisi puolueettoman aseman idän ja lännen kiistellessä. Presidentti Urho Kekkonen ei uskonut, että Neuvostoliiton esittämää konferenssia edes järjestettäisiin. He ehdottivat silti pitopaikaksi Helsinkiä, ja yllättäen asiat etenivätkin siihen suuntaan, että kokous toteutuikin[4].

Huippukokous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valmisteluihin kuului muun muassa laitapuolen kulkijoiden laajamittainen siivoaminen Helsingistä valtiovieraiden alta.

Etykin huippukokous järjestettiin Helsingin Finlandia-talossa heinä- ja elokuun vaihteessa vuonna 1975. ETYK:n päätösvaiheen avasi Vatikaanin ulkoministeri Agostino Casaroli joka toimi päätösvaiheen puheenjohtajana. Mukana olivat 35 maan valtionpäämiehet: Albaniaa ja Andorraa lukuun ottamatta kaikki Euroopan valtiot sekä Yhdysvallat ja Kanada. Kokoukseen osallistuivat muun muassa Neuvostoliiton johtaja Leonid Brežnev, Yhdysvaltain presidentti Gerald Ford, Italian pääministeri Aldo Moro, Ranskan presidentti Valery Giscard d’Estaing, Ruotsin pääministeri Olof Palme, Saksan liittokansleri Helmut Schmidt, Saksan demokraattisen tasavallan puoluejohtaja Erich Honecker ja Romanian presidentti Nicolae Ceaușescu. Presidentti Kekkonen toimi kokouksen isäntänä. Kyseessä oli yksi kaikkien aikojen suurimpia tapahtumia Suomessa Helsingin olympiakisojen ohella.

Erich Honecker (DDR, vasemmalla) ja Helmut Schmidt (BRD) ETYK:issä Helsingissä 1975.

Turvatoimet Helsingissä kokouksen aikana olivat ennen kokemattoman mittavat eivätkä kaupunkilaiset juuri nähneet korkeita ulkomaisia vieraita.[5]

1. elokuuta allekirjoitettiin kokouksen päätösasiakirja, ns. Helsingin sopimus. Kirjoittamisen aloitti liittokansleri Schmidt ja sen päätti Jugoslavian presidentti Josip Broz Tito. Päätösasiakirja jakautui neljään pääkohtaan eli "koriin". Ensimmäinen käsitteli Euroopan turvallisuuskysymyksiä, toisessa päätettiin yhteistyöstä muun muassa taloudessa, tieteessä ja ympäristönsuojelussa, kolmas koski yhteistoimintaa humanitaarisilla aloilla ja neljäs konferenssin seurantaa ja tulevia kokouksia.

Läntiset kriitikot arvelivat tuoreeltaan sopimuksen sinetöineen Euroopan kahtiajaon. Toisaalta jälkikäteen on ajateltu, että lisääntynyt kulttuurivaihto ja etenkin ihmisoikeuskysymysten nostaminen esille edistivät toisinajattelijoiden liikehdintää itäisessä Euroopassa ja myötävaikuttivat syksyn 1989 vallansiirtoihin sosialistisissa maissa sekä myöhemmin Neuvostoliiton lakkaamiseen valtiona. Sopimuksen innoittamana useisiin Varsovan liiton maihin syntyi niin sanottuja Helsinki-ryhmiä ajamaan ihmisoikeusasiaa sekä edistämään ajatuksen ja ilmaisun vapautta.

Kokouksen jälkeen alettiin kansainvälisessä lehdistössä yleisesti puhua Helsingin hengestä ja liennytys-termi liitetään yleensä Etykin huippukokoukseen. Suomen kansainvälistä asemaa tilaisuus joka tapauksessa vahvisti.

Ensimmäinen Etykin seurantakokous järjestettiin lokakuussa 1977 Belgradissa.[6] Myöhemmin Etykin seurantakokous järjestettiin Helsingissä vuonna 1992. Etykin seuraajaksi perustettiin 1994 Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö eli Etyj.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Lyhenneluettelo, Kotus
  2. a b Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 249. Helsinki: Otava, 1987.
  3. Tarkka & Tiitta, 1987, s. 255.
  4. Jakobson, Max: Tilinpäätös, s. 64. Otava 2003.]
  5. Anne-Maria Latikka (toim.): Puoli vuosisataa: Mitä-Missä-Milloin -juhlakirja, s. 261. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-15505-9.
  6. Luoma, Jukka: Mitä Missä Milloin 1979, s. 17. Kustannusosakeyhtiö Otava, 1978. ISBN 951-1-04873-2.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]