Charles Maurras

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Charles Maurras vuonna 1925.

Charles Marie Photius Maurras (20. huhtikuuta 1868 Martigues16. marraskuuta 1952 Tours) oli ranskalainen kirjailija, runoilija ja poliittinen ideologi. Hän oli taantumuksellisen ja monarkistisen Action française -liikkeen johtava ajattelija ja integraaliseksi nationalismiksi kutsutun suuntauksen merkittävä edustaja. Maurrasin ajattelussa on myöhemmin nähty joitakin yhtymäkohtia fasismiin.[1] Maurras kannatti monarkiaa sekä valtionkirkkoa käytännöllisistä syistä, sillä ne olivat hänen mukaansa välttämättömiä Ranskan yhtenäisyydelle kansakuntana.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maurras oli lähtöisin alempaan keskiluokkaan kuuluneesta rojalistisesta ja katolisesta perheestä Provencesta ja kävi katolista koulua Aix-en-Provencessa. Hän kuuroutui 12-vuotiaana sairauden seurauksena ja omistautui sen jälkeen kirjallisuudelle. Hänen varhaisiin innoittajiinsa kuuluivat antiikin suuret kirjailijat sekä ranskalainen runoilija Frédéric Mistral.[1] Maurras muutti alaikäisenä Pariisiin vuonna 1886, julkaisi ensimmäisen artikkelinsa 17-vuotiaana ja alkoi pian työskennellä useille lehdille.[2] Hän myös opiskeli Sorbonnen yliopistossa.[3] Maurras perusti vuonna 1891 Jean Moréasin kanssa l’école romane -nimisen runoilijaryhmän, joka vastusti symbolismia ja kannatti pysyttelyä klassisen runouden ”selkeydessä”.[1] Maurras vaati paluuta perinteisiin runomittoihin ja loppusointuihin, mutta hyväksyi osan uudemman runouden improvisoinnista ja epäsäännöllisyydestä.[3] Hän kirjoitti paljon kirjallisuuskritiikkejä ja saavutti mainetta omalla kaunokirjallisella tuotannollaan 1890-luvulta alkaen[1].

Maurras kannatti nuoruudessaan varauksellisesti boulangisteja ja äänesti heitä vuoden 1889 vaaleissa, vaikka vierastikin liikkeen populistista demagogiaa.[4] Poliittisilta mielipiteiltään Maurras esiintyi alkuun Ranskan maakuntien itsehallinnon puolustajana ja keskusjohtoisuuden arvostelijana.[5] Hän oli yhteydessä Frédéric Mistralin perustamaan Félibrige-seuraan, jonka tavoitteena oli provencelaisen kulttuurin ja identiteetin sekä provensaalin kielen uudelleenherättäminen. Liikkeessä Maurrasia innosti sen henkinen ristiretki jo menetetyksi luullun asian puolesta. Hän vakuuttui siitä, että myös mennyt ajattelu ja poliittinen järjestelmä voitaisiin palauttaa samalla tavalla.[3] Ranska oli Maurrasin mielestä rappeutumassa kansakuntana. Hän väitti kääntyneensä monarkistiksi seuratessaan vuoden 1896 Ateenan olympialaisia, joissa Ranskan edustus näytti ”pieneltä” ja ”eristyneeltä” Ison-Britannian ja Saksan rinnalla.[4]

Maurras (edessä vasemmalla) Camelots du Roi -järjestön edustajien seurassa vuonna 1923.

Koko Ranskaa kuohuttanut Dreyfus-skandaali teki Maurrasista lopullisesti vakaumuksellisen tasavallan vastustajan.[1] Maurras laati joulukuussa 1898 Ligue de la patrie française -järjestön nimissä armeijasta erotetun juutalaisen kapteenin Alfred Dreyfusin vastaisen julkilausuman, jonka allekirjoitti 100 000 ranskalaista, mukaan lukien useita Ranskan akatemian jäseniä. Samaan aikaan Maurras liittyi runoilija Maurice Pujon äskettäin perustamaan vielä radikaalimpaan järjestöön Ligue de l’action françaiseen, joka oli myös syntynyt Dreyfus-jutun innoittamana.[3] Maurras oli kesäkuussa 1899 mukana perustamassa Action française -julkaisua, joka muutettiin 1908 päivittäin ilmestyväksi sanomalehdeksi.[1] Action française kannatti kolmannen tasavallan väkivaltaista kumoamista ja sen tukijat käyttivät hyökkäilevää taktiikkaa.[6] Maurras sai vuosien varrella useita vankeustuomioita vihanlietsonnasta.[4] Hän vaikutti myös Action françaisen militantin nuorisosiiven, Camelots du Roin perustamiseen.[2]

Action française oli suosituimmillaan välittömästi ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Vuoden 1919 parlamenttivaaleissa liikkeelle tarjottiin mahdollisuutta asettaa ehdokkaita oikeistolaisen Bloc National -vaaliliiton listoille, mutta Maurras torjui yhteistyön aatteellisten erimielisyyksien vuoksi. Action françaisen jäsen Léon Daudet tuli valituksi omalta ehdokaslistaltaan, mutta liike alkoi pian marginalisoitua uudelleen. Stavisky-skandaalista vuonna 1934 seuranneiden levottomuuksien aikana äärioikeiston vallankaappausta pidettiin mahdollisena, mutta Maurras ei osoittanut kiinnostusta siihen, vaikka kirjoituksissaan puolustikin ajatusta tasavallan kumoamisesta väkivalloin. Hänen kannattajakuntansa alkoi vähitellen hylätä hänet ja siirtyä fasismin pariin. Maurras itse ihaili fasistista Italiaa, mutta suhtautui kielteisesti Hitlerin Saksaan.[4]

Maurras nimitettiin vuonna 1938 Ranskan akatemian jäseneksi Henri Robertilta vapautuneelle paikalle. 1930-luvun lopussa kommunismin pelko ajoi hänet myötäilemään pasifismia sekä kannattamaan Münchenin sopimusta.[2] Toisen maailmansodan aikana hän asettui saksalaisvastaisuudestaan huolimatta voimakkaasti tukemaan Vichyn hallitusta, sillä se näytti toteuttavan hänen yhteiskunnallisia visioitaan.[4] Hänet pidätettiin Ranskan vapauttamisen jälkeen syyskuussa 1944 ja tuomittiin tammikuussa 1945 vihollisen kanssa tehdystä yhteistyöstä elinkautiseen vankeuteen sekä erotettiin Ranskan akatemiasta.[1] Koko Action françaisen maine tahriintui niin pahasti saksalaismiehityksen aikana, että liike lakkasi toimimasta sodan jälkeen.[6] Maurras vapautettiin Clairvaux’n vankilasta huonon terveyden perusteella vuonna 1952 ja hän vietti viimeiset aikansa sairaalassa Toursissa.[1]

Aatteet ja opit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maurras esitteli monarkistisen aatemaailmansa vuonna 1900 julkaisemassaan kirjassa l’Enquête sur la monarchie.[3] Hänen aatemaailmaansa kulmakiviä olivat valtion ja kansakunnan edun painottaminen, Ranskan vallankumouksen abstraktien vapaus- ja tasa-arvo-oppien vastustaminen sekä historiallisiin instituutioihin ja verenperintöön perustuvan kansallisen yhteisön puolustaminen. Hänen mukaansa valtiollisten instituutioiden tuli palvella kansakunnan yhtenäisyyttä ja monarkia oli palautettava, sillä vain se kykenisi yhdistämään poliittisten kiistojen hajottaman Ranskan.[6] Demokratia oli Maurrasin mukaan haitallista. Esseessään L’Avenir de l’intelligence hän väitti, että parlamentaariseen järjestelmään kuuluva kilpailu kansan suosiosta tuhoaisi älymystön riippumattomuuden ja pakottaisi päättäjät myymään itsensä rahavallalle.[3] Lisäksi parlamentarismi oli alkuperältään vierasmaalainen (brittiläinen) järjestelmä ja se antoi liikaa vaikutusvaltaa vierasperäisille vähemmistöille, joita olivat erityisesti juutalaiset, protestantit, vapaamuurarit ja Ranskan kansallisuuden saaneet ulkomaalaiset eli ”metoikit” (métèques).[4]

Maurrasin ihanteena oli poliittisten erimielisyyksien vaientaminen ja kansalaismielipiteistä riippumaton valtiojohto.[3] Monarkian tulisi olla absolutistinen, perinnöllinen ja kansallisiin perinteisiin nojaava, valtiomuodon antiparlamentaarinen ja hallinnon alueellisesti hajautettu. Maurras käytti monarkistisesta nationalismistaan nimitystä integraalinen nationalismi. Siinä yhdistyi elementtejä Maurice Barrèsin nationalismista (vaikka Barrès kannattikin tasavaltaa), Joseph de Maistren ja Louis de Bonaldin kaltaisten ajattelijoiden vanhakantaisesta vastavallankumouksellisesta traditionalismista, modernista antisemitismistä sekä Auguste Comten positivismista. Perinteisistä rojalisteista poiketen Maurrasille monarkismi oli pelkästään välineellistä ja alisteista hänen nationalismilleen. Hän korosti päätyneensä monarkian välttämättömyyteen loogisen päättelyn tuloksena ja kutsui tätä lähestymistapaa ”organisatoriseksi empirismiksi”.[4]

Keskeisessä osassa Maurrasin poliittisessa ja esteettisessä ajattelussa oli antiikin klassisen kulttuuriperinnön pitäminen ylivertaisena myöhempään romantiikkaan ja modernismiin nähden. Hän katsoi estetiikan, moraaliarvojen ja yhteiskunnallisten kysymysten kytkeytyvän erottamattomasti toisiinsa. Maurras ihannoi antiikin kirjallisuutta – varsinkin kreikkalaista mutta myös roomalaista – sekä 1600-luvun luvun Ranskan klassistista kirjallisuutta, ja kunnioitti vielä varhaisempia ranskalaisia valistusajattelijoita kuten Montesquieuta ja Voltairea, mutta halveksi Rousseausta ja Ranskan vallankumouksesta alkanutta aatehistoriallista kehitystä. Maurrasin etninen nationalismi nojasi näkemykseen, jonka mukaan latinalaiset kansat (ranskalaiset, italialaiset, espanjalaiset) ja heidän kulttuurinsa ja kielensä edustivat antiikin kulttuurin ja sivistyksen perintöä, kun taas ”teutoniset” (englantilaiset, saksalaiset) ja ”heprealaiset” (juutalaiset) kansat ja kielet edustivat vähempiarvoista barbaarien perintöä. Hänen käsityksensä ”kulttuuriroduista” ei kuitenkaan ollut yhtä jyrkkä kuin esimerkiksi Arthur de Gobineaun rotuopit.[3]

Maurras vastusti Ranskassa vuonna 1905 toteutettua kirkon ja valtion erottamista, vaikka olikin itse agnostikko, sillä hän katsoi katolisen kirkon olevan osa Ranskan kansallista perintöä ja pitävän monarkian tavoin yllä ranskalaisten yhtenäisyyttä ja sosiaalisia hierarkioita.[4] Protestanttisuuden ja juutalaisuuden hän katsoi olevan haitallisia ja rappiota edistäviä. Toisaalta kaunokirjallisessa teoksessaan Le Chemin de paradis (1895) Maurras sekoitti huolettomasti katolisuutta ja pakanallista aistillisuutta.[3] Joulukuussa 1926 katolinen kirkko tuomitsi koko Action françaisen ja merkitsi joukon Maurrasin teoksia kiellettyjen kirjojen luetteloon, sillä se ei hyväksynyt liikkeen tapaa alistaa uskonto politiikalle.[1][6]

Mainittavia teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Le Chemin de paradis (1895)
  • Trois idées politiques
  • Dictateur et roi (1899)
  • Anthinea (1900)
  • Les Amants de Venise (1900)
  • Enquête sur la monarchie (1900)
  • L’Avenir de l’intelligence (1905)
  • La Musique intérieure (1925)
  • Barbarie et poésie (1925)
  • Au signe de Flore (1931)
  • La Balance intérieure (1952)
  • Le Bienheureux Pie X, sauveur de la France (1953)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i Charles Maurras (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 27.3.2013.
  2. a b c Charles Maurras (ranskaksi) Académie française. Viitattu 27.3.2013.
  3. a b c d e f g h i Tarmo Kunnas: ”Maurras ja klassismin politiikka”, s. 278–293 teoksessa Kivettyneet ihanteet? Klassismin nousu maailmansotien välisessä Euroopassa (toim. Marja Härmänmaa & Timo Vihavainen). Atena, Jyväskylä 2000.
  4. a b c d e f g h Tuija Vaarakallio: ”Rotten To The Core” – Variations of French Nationalist Anti-System Rhetoric, s. 95–101, 104–105, 111, 114–116, 191 (englanniksi) Jyväskylän yliopisto 2004.
  5. Nordisk familjebok, täydennysosa (1925), s. 479–480 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 17.9.2015.
  6. a b c d Action Française (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 27.3.2013.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]