Loppusointu

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Loppusointu eli riimi tarkoittaa runoudessa säkeiden lopputavujen äänteellistä yhtäläisyyttä.[1]

Sanojen loppuosan samankaltaisuutta voidaan kutsua puhekielessä rimmaamiseksi. Kahdesta keskenään rimmaavasta sanasta voidaan käyttää nimitystä riimipari. Riimipareja ovat esim. "luu" ja "suu" – näissä on lyhyt loppusointu. Pitkiä ovat esim. "taateli" ja "kaateli".

Loppusointuja käytetään esimerkiksi seuraavassa runossa:

"Tarhapöllö se oksallansa

laululintuja kuulee

Makumestari olevansa

laulun maassa luulee"

(Eino Leino, Tarhapöllö)

Riimiparin äänteellinen yhtäläisyys lasketaan viimeisen nousutavun (eli viimeisen painollisen tavun) ensimmäisestä vokaalista.[2] Riimejä eivät siis ole "koira" ja "kissa" tai "lakana" ja "orpana", sillä niissä loppusointua muistuttava samankaltainen osuus alkaa painottomasta tavusta.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kielitoimiston sanakirjan verkkoversio: loppusointu. (Kotimaisten kielten keskuksen verkkojulkaisuja, 35.) Kotimaisten kielten keskus. ISSN 2323-3370.
  2. Kirjallisuudentutkimus:loppusointu – Tieteen termipankki tieteentermipankki.fi. Viitattu 30.10.2017.
Tämä kirjallisuuteen liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.