Gaullismi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Gaullismi (ransk. Gaullisme) on ranskalainen poliittinen ideologia, jonka juontuu kenraali Charles de Gaullen ajatuksista ja toimista. De Gaulle muokkasi Ranskan poliittisen kartan aikoinaan uusiksi, kun häntä tukeva kansanliike syrjäytti kaiken muun.

Gaullismi luetaan yleensä oikeistoon, joskin myös eräät vasemmistolaiset ovat luonnehtineet itseään gaullisteiksi. Suurinta gaullismia kannattavaa puoluetta on yleensä kutsuttu gaullistipuolueeksi.

Ulkopolitiikassa gaullismia on leimannut kansallisen itsenäisyyden ja riippumattomuuden tavoittelu, kuten lievä Naton ja Euroopan unionin vastustus. Perusteesinä on ollut, ettei Ranskan selviytyäkseen pitäisi olla riippuvainen mistään ulkovallasta. Siksi Ranska loi ydinpelotteen ja vetäytyi Naton toiminnasta. Samalla kiellettiin ulkomaisten joukkojen tulo Ranskan maaperälle, elleivät ne olleet ranskalaisessa komennossa, mitä Yhdysvallat paheksui. Vastaavasti de Gaulle esti Britannian EEC-jäsenyyden sillä maan katsottiin olevan Yhdysvaltojen määräysvallassa.[1] Myös jonkinlainen suuruuden (grandeur) ja suurvalta-aseman tavoittelu on ollut pyrkimyksenä.

Saatuaan viidennen tasavallan myötä mieleisensä perustuslain De Gaulle hallitsi François Mitterrandin mukaan kuin maassa olisi jatkuva vallankaappaustila. Mitterrand ei kuitenkaan itsekään luopunut ydinaseista.

Sisäpoliittisesti gaullismiin on kuulunut yhteiskunnallinen konservatiivisuus, taloudellinen dirigismi (valtiojohtoisuus) ja voluntarismi. Gaullismi on torjunut sekä vapaan kapitalismin että vallankumouksellisen sosialismin ja pyrkinyt kolmannen tien politiikkaan. Omaa taloutta on suojeltu protektionismilla, josta on nykyisin käytetty termiä taloudellinen isänmaallisuus (patriotisme économique).

Gaullistipuolueeksi on nimitetty aluksi de Gaullen viidennen tasavallan Union des Démocrates pour la Républiqueta (1958–) ja sen hajottua 1980- ja 1990-luvuilla Jacques Chiracin Rassemblement pour la Républiquea (1976–), joka on nykyisin osa Union pour un Mouvement Populairea (2002–).

Chirac otti talouspolitiikakseen sekä dirigisten että laissez-fairen ja alkoi sitten kannattaa myös Euroopan yhdentymistä. Siksi oikeistossa esimerkiksi Charles Pasqua ei pitänyt Chiracia todellisena gaullistina. Gaullismilla on kuitenkin historiallista painoarvoa Ranskassa, ja se näkyy edelleen maan talouspolitiikan nationalismina.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ”Ranska ei avaa Euroopan ovea Yhdysvalloille ottamalla Englannin jäseneksi.” [1]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kurikkala, Maria: Ranska itse suurena vai suuren varjossa? Tutkimus Ranskan ulkopolitiikan gaullistisesta jatkuvuudesta 11.9.2001 terrori-iskujen. jälkeisenä aikana, pro gradu, Tampere 2003. (pdf)