Moraali

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Moraali on käsityksiä ja käyttäytymissääntöjä siitä, mikä on hyvä ja pahaa, oikein tai väärin. Moraali-sanaa käytetään sekä kuvailevasti viittaamaan vallitseviin käsityksiin oikeasta ja väärästä että ohjeita antavasti siitä, minkä tulisi olla moraalisesti hyvää ja oikeaa toimintaa.[1][2][3]

Etiikka on moraalin filosofista tutkimusta. Etiikka pyrkii toisaalta kuvaamaan ja selittämään moraalisia käsityksiä (deskriptiivinen etiikka) ja toisaalta perustelemaan, miten yksilön tai yhteisön tulisi toimia (normatiivinen etiikka).[3]

Etymologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sana ”moraali” on johdettu latinan sanasta mos (monikko mores), joka tarkoittaa tapaa, käyttäytymismallia. Sana ”etiikka” tulee kreikan kielen sanasta ethos, joka tarkoittaa ’tottumusta ja tapaa’. Sanalla etiikka viitataan yleiskielessä usein myös itse moraaliin tai moraalisääntöihin eli eettisiin normeihin.[1][4]

Moraalifilosofia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Etiikka

Moraalia koskeva tutkimus on perinteisesti kuulunut filosofian alaan. Filosofiassa etiikka jaetaan normaalisti kolmeen osaan: normatiiviseen etiikkaan, joka tutkii sitä, miten ihmisen tulisi käyttäytyä, deskriptiiviseen etiikkaan, joka pyrkii kuvaamaan olemassaolevia moraalikäsityksiä tai selittämään niitä, sekä metaetiikkaan, joka tutkii moraalin itsensä tai moraaliin liittyvien käsitteiden merkitystä sekä moraalisten käsitysten luonnetta.

Normatiivisen etiikan suuntauksia ovat seurausetiikka, velvollisuusetiikka ja hyve-etiikka. Metaetiikkaa puolestaan edustavat esimerkiksi realismi ja subjektivismi, kognitivismi ja non-kognitivismi sekä universalismi ja relativismi.

Suuri osa deskriptiivistä etiikkaa tapahtuu nykyään varsinaisen filosofian ulkopuolella ja empiirisissä tieteissä voidaan pohtia myös metaeettisiä kysymyksiä. Jotkut eettisen naturalismin kannattajat ovat myös esittäneet, että myös normatiivinen etiikka voisi perustua empiiriselle tieteelle, vaikka tällaista kantaa voidaan pitää ja usein pidetään Humen lakia vastaan rikkovana. Tämän periaatteen mukaan tosiasioista ei voi johtaa arvoja ja normeja[5].

Filosofisen etiikan perinteinen kanta on, että moraalin tulee olla itsenäistä suhteessa sen tuottaneeseen evoluutioon ja sitä tukevaan yhteiskuntaan. Jos moraali pyritään perustamaan jonkin perustavammaksi väitetyn asian varaan, se ei enää ole moraalia. Mistä tahansa tosiasiasta, mukaan lukien teot ja käyttäytymistaipumukset, voidaan kysyä, onko se todella oikein.[6]

Empiiriset tieteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sosiologit ja antropologit ovat tutkineet ihmisyhteisöjen moraalisääntöjä. Psykologit tutkivat moraalista käyttäytymistä esimerkiksi kehitys-, persoonallisuus-, sosiaali-, evoluutio- tai neuropsykologian näkökulmasta. Biologit ovat tutkineet moraalin evoluutiota, eläinten moraalista tai esimoraalista käyttäytymistä ja ihmisen moraalisen taustalla olevia biologisia taipumuksia. Taloustieteissä esimerkiksi käyttäytymistaloustieteilijät ovat tutkineet ihmisen moraalista käyttäytymistä.

Moraalin sosiologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sosiologian klassikko Émile Durkheim näki moraalisten sääntöjen kumpuavan sekä sosiaalisista että historiallisista tekijöistä. Durkheim esitti, että yhteiskunnat luovat itselleen sellaisen moraalisten arvojen ja määräysten joukon, joiden tarkoituksena on enemmän tai vähemmän palvella niiden olemassaolon tarpeita. Nämä moraalisäännöt voivat olla hyvin erilaisia eri yhteiskunnissa.[7] Durkheim ymmärsi kaikki yksilön ylittävät hänen toimintaansa tavalla tai toisella vaikuttavat yhteiskunnalliset normit (mukaanlukien moraaliset säännöt ja kiellot) sosiaalisiksi faktoiksi,[8] ja hän vastusti yritystä palauttaa näitä esimerkiksi biologiaan, mistä hän syytti suomalaista sosiologia Edward Westermarckia. Durkheim ei kiistänyt biologian vaikutusta ihmisen käyttäytymiseen, mutta hän katsoi, että esimerkiksi seksuaalimoraalia (esimerkiksi avioliittosäännöt) ei voida palauttaa biologisiin taipumuksiin, kuten hän katsoi Westermarckin tekevän.[9]

Moraalipsykologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Moraalipsykologia

Kehityspsykologisia teorioita moraalista on esitetty ainakin Jean-Jacques Rousseausta alkaen, joka esitti viisivaiheisen mallin ihmisen moraalisesta kehityksestä.[10] 1900-luvun vaikutusvaltaisimpia moraalin kognitiivisia kehityspsykologisia teorioita ovat luultavasti olleet Jean Piaget’n ja Lawrence Kohlbergin näkemykset. Kohlbergin mukaan ihmisen moraalinen kehitys voidaan jakaa kolmeen pääosaan, josta kukin jakautuu kahteen alaosaan muodostaen näin yhteensä kuusi tasoa. Pääjaksoja ovat (1) esimoraalinen taso, (2) konventionaalisten rooliodotusten taso ja (3) hyväksyttyjen moraalisten periaatteiden taso. Viimeisen tason Kohlberg jakoi alempaan sopimusten, yksilöllisten oikeuksien ja yleisesti hyväksytyn lain tasoon, sekä ylempään yksilöllisen omantunnon periaatteiden tasoon.[10] Kolmas 1900-luvun tunnettu moraalin kehityspsykologiaa tutkinut psykologi on Martin Hoffman, jonka mukaan jo pienillä lapsilla voisi olla moraalisia tuntemuksia, mikä tekisi heistä aitoja moraalisia toimijoita.

Alun pitäen Jonathan Haidtin ja Craig Josephin kehittämä moral foundations theory esittää, että moraalilla olisi ihmisluonnossa kuusi evolutiivisesti kehittynyttä perustaa: huolehtiminen, oikeudentunto, uskollisuus, auktoriteetti ja pyhyys. Teoria arvostelee Piaget’n ja Kohlbergin näkemyksiä järjen liiallisesta korostamisesta.

Ihmisten moraalista päättelyä on tutkittu myös neuropsykologiassa. On havaittu, että eksplisiittinen moraalinen pohdinta korreloi aivokuoren ventromediaalisessa otsalohkossa[11] tapahtuvan aivotoiminnan kanssa, missä moraalisissa intuitioissa korostuu ohimo- ja päälakilohkojen liitoksen[12] seuduilla lisääntynyt aivotoiminta.[13]

Moraalista kognitiota on pyritty selittämään mielen teorialla, jonka oletetaan selittävän, miksi yksilö kokee myös toiset yksilöt tietoisiksi olennoiksi. Ajatus on, että mielen teoria olisi moraalisen käyttäytymisen, empatian ja altruismin ennakkoehto. Peilineuronien toimintaa tutkineet neuropsykologit ovat kuitenkin haastaneet mielen teorian. Esimerkiksi Vittorio Gallesen mukaan empatia ja kyky ”lukea toisten ajatuksia” selittyvät peilisolujen aikaansaamalla jäljittelevällä aivotoiminnalla, ei mielen teorian olettamilla korkeamman tason kognitiivisilla kyvyillä.[14][15]

Moraalin biologia ja evoluutio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Moraalista käyttäytymistä ja moraalin syntyä ja kehitystä on pyritty selittämään biologisesti periytyvillä taipumuksilla, esimerkiksi kyvyillä altruismiin, empatiaan tai vastavuoroisuuteen. Kädellisten ja muiden eläinten yhteisöissä esiintyy monia käyttäytymistaipumuksia, jotka muistuttavat ihmisyhteisöjen ”moraalisiksi” kuvailtuja toimintoja.[6]

Tutkimusten mukaan simpanssit muistavat, ketkä tekivät heille palveluksia ja ketkä eivät, ja ovat taipuvia käyttäytymään vastavuoroisella tavalla. Simpanssit esimerkiksi ovat taipuvaisia jakamaan ruokaa sellaisten ryhmän jäsenten kanssa, jotka ovat sukineet niitä aikaisemmin.[16] Simpanssit eivät ole ainoita sosiaalisia eläimiä, joiden on havaittu osoittavan taipumusta vastavuoroisuuteen. Vampyyrilepakot jakavat verta vastavuoroisuuden periaatteiden mukaan,[17] ja myös kapusiiniapinat[18] ja koirat[19] käyttäytyvät tutkimusten mukaan tähän tapaan. Näiden tulosten on katsottu osoittavan, että näillä ja monilla muilla sosiaalisilla eläimillä on jonkinasteinen reiluutta tai oikeudenmukaisuutta koskeva ymmärrys. Ihminen ei myöskään ole tutkimusten valossa ainoa empatiaan kykenevä eläin; esimerkiksi norsut käyttäytyvät tavalla, joka vaikuttaa todistavan niiden empaattisista tuntemuksista.[20]

Altruismi on käyttäytymistä, jossa ryhmän toisia jäseniä autetaan, vaikka siitä ei ole mitään hyötyä tai vaikka siitä on suoranaista haittaa auttavalle yksilölle. Altruismin esiintyminen muodostaa haasteen evoluutioteorialle, koska ei ole helppoa nähdä, miksi luonnonvalinnan pitäisi suosia tällaista käyttäytymistä. Altruismia on yritetty selittää toisaalta ryhmävalinnalla ja myöhemmin William D. Hamiltonin työhön nojaavalla sukulaisvalinnan teorialla.[21]

Simpanssit elävät ryhmissä, joiden keskimääräinen koko on noin 50 yksilöä. Monet tutkijat olettavat, että esi-ihmiset ovat eläneet saman suuruusluokan ryhmissä. Nykyisten metsästäjä-keräilijöiden yhteisöjä tutkimuksen perusteella on päätelty, että paleoliittisen aikakauden ihmiset olisivat saattaneet elää 100-200 yksilön ryhmissä. On katsottu, että sitä mukaan kuin yhteisön koko kasvoi evoluution myötä, ryhmäkoheesion tarve lisääntyi. Inhimillinen moraali on saattanut kehittyä tällaisissa ryhmissä keinona tuottaa sosiaalista kontrollia, konfliktien ratkaisua. Kädellistutkija Frans de Waalin mukaan inhimilliseen moraaliin sisältyy tasoja, joita ei esiinny muissa kädellisyhteisöissä. Ennen kaikkea inhimilliset yhteisöt sisältävät voimakkaampia ja yksityiskohtaisempia moraalisia sääntöjä, joiden noudattamista kontrolloidaan ankarasti palkinnoilla, rangaistuksilla ja maineen kautta.

Jotkut katsovat, että altruismin tai vähintään inhimillisen moraalin kehittyminen edellyttäisivät ryhmävalintaa. Esimerkkinä voidaan mainita David Sloan Wilson ja Elliott Sober, jotka esittivät vuonna teoksessaan Unto Others: The Evolution and Psychology of Unselfish Behavior (1998), että ryhmävalinta voi mielekkäällä tavalla selittää moninaisten moraalisääntöjen kehittymisen. He painottivat, että luonnonvalinnan ei ole pakko suosia käyttäytymistä, jossa yksilöt toimivat tavoilla, jotka pyrkivät vahvistamaan vain heidän omaa lisääntymismenestystään.[22]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b moraali Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten keskus ja Kielikone Oy. Viitattu 16.1.2017.
  2. Teräväinen, Juha: Johdatus filosofiaan, s. 98. Helsinki: Kirjapaja, 1982. ISBN 951-621-381-2.
  3. a b Fieser, James: Ethics The Internet Encyclopedia of Philosophy. (englanniksi)
  4. Hartikainen, Erkki (toim.): Siveys ja todellisuus: Peruskoulun elämänkatsomustieto 7 Viimeksi päivitetty 21.10.2008. Suomen ateistiyhdistys ry. Viitattu 21.1.2017.
  5. Selin, Risto: Ihmeellinen maailma. Skeptikon tietosanakirja. Helsinki: Ursa, 2001. ISBN 952-5329-19-4. Teoksen verkkoversio (viitattu 16.1.2017).
  6. a b Pihlström, Sami: Tiede ja edistyksen myytti (PDF) Tieteessä tapahtuu. 1/2005. Viitattu 13.9.2007.
  7. Carls, Paul: Émile Durkheim Internet Encyclopedia of Philosophy. Viitattu 16.1.2017. (englanniksi)
  8. Durkheim, Émile: Sosiologian metodisäännöt. (Las règles de la méthode sociologique, 1895.) Suomentanut Seppo Randell. Helsinki: Tammi, 1982. ISBN 951-30-5579-5.
  9. Roos, J. P.: Durkheim vs. Westermarck: an uneven match Viitattu 21.1.2017. (englanniksi)
  10. a b Matthews, Gareth & Mullin, Amy: The Philosophy of Childhood The Stanford Encyclopedia of Philosophy. 2002, päivitetty 2014. Viitattu 21.1.2017. (englanniksi)
  11. Ventromediaalinen prefronaataalinen korteksi, VMPC.
  12. Englanniksi tempero-parietal junction, TPC.
  13. Harenski, C. L. & Antonenko, O. & Shane, M. S. & Kiehl, K. A.: A functional imaging investigation of moral deliberation and moral intuition. NeuroImage, 2010, 49. vsk. Tiivistelmä (PDF). (englanniksi)
  14. Gallese, Vittorio & Goldman, Alvin: Mirror neurons and the simulation theory of mind-reading (PDF) Trends in Cognitive Sciences. 12.1998. Viitattu 21.1.2017. (englanniksi)
  15. Gallese, Vittorio: The Roots of Empathy: The Shared Manifold Hypothesis and the Neural Basis of Intersubjectivity. Psychopathology, 2003, 36. vsk. (englanniksi)
  16. Hockings, Kimberley J.: Chimpanzees Share Forbidden Fruit Plos One. 2007. Viitattu 21.1.2017. (englanniksi)
  17. Wilkinson, Gerald S.: Reciprocal food sharing in the vampire bat. Nature, 8.3.1984, nro 308, s. 181–184. Artikkelin verkkoversio (PDF) Viitattu 21.1.2017. (englanniksi)
  18. Markey, Sean: Monkeys Show Sense Of Fairness, Study Says National Geographic. 17.9.2003. Viitattu 21.1.2017. (englanniksi)
  19. Range, Friederike ym.: The absence of reward induces inequity aversion in dogs. PNAS Online, 8.3.1984, 106. vsk, nro 1, s. 340–345. Tiivistelmä Viitattu 21.1.2017. (englanniksi)
  20. Morell, Virginia: It’s Time to Accept That Elephants, Like Us, Are Empathetic Beings National Geographic. 23.2.2014. Viitattu 21.1.2017. (englanniksi)
  21. Fehr, E. & Fischbacher, U.: The Nature Of Human Altruism. Nature, 2003, nro 425. (englanniksi)
  22. Sober, Elliott & Wilson, David Sloan: Unto Others. The Evolution and Psychology of Unselfish Behavior. Cambridge: Harvard University Press, 1998. ISBN 0-674-93046-0. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]