Identiteettipolitiikka

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Identiteettipolitiikka on poliittisen ryhmän muodostamista rodun, sukupuolen, seksuaalisuuden tai muun vastaavan ominaisuuden mukaan, ei puolueen, ideologian tai taloudellisten etujen mukaan.[1]

Tällaisen poliittisen liikkeen jäsenistö voi koostua etnisesti, rodullisesti tai uskonnollisesti yhtenäisestä ryhmästä. Nykyhistorian esimerkkeinä identiteettipolitiikasta ovat yhden etnisen ryhmän hallitsemien alueiden muodostuminen Bosnia-Herzegovinassa tai valkoisten maanomistajien maiden haltuunotto Zimbabwessa. Identiteettipolitiikassa voidaan vedota aiempiin vääryyksiin ja pitää muiden ryhmien ihmisiä uhkina. Ilmiö on tyypillinen hauraille valtioille.[2].

Identiteettipolitiikalle on tyypillistä mustavalkoinen jaottelu, esimerkiksi mustiin ja valkoisiin, oikeaan ja väärään uskontoon tai hyväksyttävään ja torjuttavaan etniseen ryhmittymään.[2] Useimmat sodat ovat identiteettien välisiä yhteenottoja. Tämä sisältää eri kansallisuuksien tai eri aatteiden väliset sodat. Menneisyyden sodissa oli silti usein kyse valtion oman edun ajamisesta. Nykyisin identiteetin innoittama liikehdintä pohjautuu ihmisten luokitteluun. Se liittyy myös globalisaatioon, sillä teollisuusmaissa tai öljyntuottajamaissa asuvat siirtolaiset ruokkivat usein lähtömaassaan ilmenevää tyytymättömyyttä. Ajatusten välittäminen on helpottunut uuden tekniikan takia, eikä lukutaidottomuuskaan ole enää esteenä ajatusten liikkumiselle.[3]

Identiteettipolitiikan käyttöä sodissa helpottaa se, että modernissa sissisodassa pyritään ennemminkin levittämään pelkoa ja epävakautta, ei niinkään oman aatteen kannatusta.[3]

Ylen toimittaja Jani Parkkarin mukaan Yhdysvalloissa kaikkia koskevat ongelmat jäävät ratkaisematta, koska jokainen katsoo kuuluvansa sorrettuun vähemmistöön, Donald Trumpin edustamat valkoisetkin, ja näihin keskittyvä tunnepohjainen identiteettipolitiikka syrjäyttää rationaalisemmat kysymykset. Jopa Bernie Sanders toivoi maan pääsevän identiteettipolitiikasta eteenpäin.[4]

Jonathan Rauchin mukaan on paitsi pahaa, hajottavaa identiteettipolitiikkaa, myös hyvää, yhdistävää identiteettipolitiikkaa.[1]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Jonathan Haidt: The Age of Outrage City Journal. 17.12.2017.
  2. a b Huono hallinto altistaa konflikteille. Global.finland.fi Viitattu 14.3.2015.
  3. a b Mary Kaldor: Uudet ja vanhat sodat, s. 18–20. Riikka Taipale (suom.). Tallinna: Kustannus Oy Taifuuni, 2001. ISBN 951-881-078-7.
  4. Analyysi: Yhdysvaltojen suurin ongelma ei ole Trump – vaan hänet valtaan nostanut identiteettipolitiikka Yle Uutiset. 13.10.2017.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]