Identiteettipolitiikka

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
The Industrial Workers of the World -järjestön posteri esittää kapitalistisen järjestelmän pyramidia (1911). Identiteettipolitiikka on löytänyt työväenluokan tilalle uusia ryhmiä, joita valta-asemassa olevat sortavat.

Identiteettipolitiikka on poliittisen ryhmän muodostamista rodun, sukupuolen, etnisen ryhmän, seksuaalisuuden tai muun vastaavan ominaisuuden mukaan, ei poliittisen ideologian tai taloudellisten etujen perusteella.[1]

Identiteettipoliittisen liikkeen jäsenistö voi koostua esimerkiksi etnisesti, rodullisesti tai uskonnollisesti yhtenäisestä ryhmästä. Identiteettipolitiikalle on tyypillistä jaottelu esimerkiksi mustiin ja valkoisiin, oikeaan ja väärään uskontoon tai hyväksyttävään ja torjuttavaan seksuaaliseen suuntautumiseen. Identiteettipoliittisessa toiminassa on usein kyse siitä, että ryhmän jäsenet eivät koe saaneensa tunnustusta yhteiskunnassa ryhmänä.[2]

Useat sodat ovat identiteettiryhmien välisiä yhteenottoja. Tämä sisältää eri kansallisuuksien tai eri aatteiden väliset sodat. Menneisyyden sodissa oli silti usein kyse valtion edun ajamisesta. Nykyisin identiteetin innoittama poliittinen liikehdintä pohjautuu ihmisten luokitteluun jonkin ryhmän jäseneksi. Se liittyy myös globalisaatioon. Ajatusten välittäminen on helpottunut uuden tekniikan takia, eikä lukutaidottomuuskaan ole enää esteenä ajatusten liikkumiselle.[3]

Identiteettipolitiikka on Yhdysvalloissa perinteisesti hallinnut demokraatteja enemmän kuin republikaaneja. Myöhemmin republikaanitkin ovat ryhtyneet suuntautumaan sen mukaan.[4]

Kritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toimittaja Jani Parkkarin mukaan Yhdysvalloissa kaikkia koskevat ongelmat jäävät ratkaisematta, koska jokainen katsoo kuuluvansa sorrettuun vähemmistöön, Donald Trumpin edustamat valkoisetkin, ja näihin keskittyvä tunnepohjainen identiteettipolitiikka syrjäyttää rationaalisemmat kysymykset. Poliitikko Bernie Sanders toivoi maan pääsevän identiteettipolitiikasta eteenpäin.[5]

Jarkko Tontin mukaan yksi identiteettipolitiikan vaarallisimmista seurauksista on ilmaisunvapauden kaventuminen. Taiteessa ilmiö näkyy kulttuurisen omimisen käsitteessä. Enemmistön tai oikeastaan minkään toisen identiteettiryhmän edustajalla ei ole sen mukaan oikeutta esittää vähemmistöjen edustajia teoksissaan.[2]

Helen Pluckrose ja James A. Lindsay kirjoittavat teoksessa Cynical Theories, että identiteettipolitiikka sai alkunsa postmodernin teorian neljännestä vaiheesta, johon kuului yksilön häivyttäminen ja ryhmätaustan korostaminen. Yksilöiden sijaan piti korostaa ryhmäidentiteettiä tiedon, arvojen ja diskurssien tuottajana.[6] Etuoikeutettuun ryhmään kuulumaton ihminen löysi oman identiteettinsä jostain marginaaliryhmästä.[7] Henkilöä kutsutaan nimellä woke, kun hän tiedostaa, että kaikkialla vaikuttava, tiedettä hyväkseen käyttävä ja diskursseihin kätkeytynyt vallankäyttö sortaa vähemmistöjä tarjotessaan oman näkökulmansa objektiivisena totuutena.[8] Kirjoittajien kritiikin mukaan identiteettipolitiikka on ristiriidassa länsimaisen liberalismin kanssa, joka korostaa yksilön arvoa ja ensisijaisuutta.[9]

Tietokirjailija ja aktivisti Jonathan Rauchin vastaväitteen mukaan on paitsi pahaa ja hajottavaa identiteettipolitiikkaa, myös hyvää ja yhdistävää.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Jonathan Haidt: The Age of Outrage City Journal. 17.12.2017.
  2. a b Jarkko Tontti: Identiteettipolitiikan tuhot. niin & näin 1/2018.
  3. Mary Kaldor: Uudet ja vanhat sodat, s. 18–20. Riikka Taipale (suom.). Tallinna: Kustannus Oy Taifuuni, 2001. ISBN 951-881-078-7.
  4. Vaalien metakysymykset 15.9.2012 13:06. suomenkuvalehti.fi.
  5. Analyysi: Yhdysvaltojen suurin ongelma ei ole Trump – vaan hänet valtaan nostanut identiteettipolitiikka Yle Uutiset. 13.10.2017.
  6. Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 42
  7. Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 159
  8. Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 98
  9. Pluckrose & Lindsay, 2020, s. 237–269

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Fukuyama, Francis: Identiteetti. Arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka. Suomentanut Antti Immonen. Docendo, Jyäskylä 2020.
  • Pluckrose, Helen ja Lindsay, James: Cynical Theories: How Activist Scholarship Made Everything About Race, Gender, and Identity – and Why This Harms Everybody. Swift, 2020. ISBN 978-1-80-075004-3. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]