Suomen romanit

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Suomen romanit
Romanien lippu
Romanien lippu
Väkiluku noin 13 000
Merkittävät asuinalueet
Suomen lippu Suomi10 000[1]
Ruotsin lippu Ruotsi3 000[1]
Kielet romani, suomi, ruotsi
Uskonnot luterilaisuus, helluntailaisuus
Sukulaiskansat muut romanit

Suomen romanit ovat suomalainen kielellinen ja kulttuurinen vähemmistö, joka on asunut Suomessa yli viisisataa vuotta. Suomessa romaneita arvioidaan olevan noin 10 000. Lisäksi Ruotsissa asuu noin 3 000 suomalaista romania.

Suomen romaniväestö on sijoittunut asumaan kantaväestön rinnalle melko tasaisesti ympäri Suomea. Hieman tiheämmin romaneja asuu Etelä-Suomen suurissa kaupungeissa ja Suomen länsirannikolla. Asukaslukuun nähden romaneja asuu eniten Kauhajoella, jossa romanit muodostavat noin viiden prosentin osuuden kunnan väestöstä.[2]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

R. W. Ekman: Mustalaisseurue, 1849.

Romanit ovat tulleet Suomeen noin 500 vuotta sitten pääasiassa lännestä Ruotsin kautta. Romaneja vieroksuttiin heti alusta pitäen. Suomi oli tällöin osa Ruotsia, ja romaneja suunniteltiin vuoroin karkotettavaksi Ruotsista Suomeen ja vuoroin Suomesta Ruotsiin.

Ruotsin valtakunnassa annettiin 24. marraskuuta 1637 Placat om Tartarens fördrifwande af landet eli niin sanottu hirttolaki, jossa kaikki romanit määrättiin poistumaan maasta vuoden ja yhden päivän kuluessa. Määräajan umpeutumisen jälkeen maassa tavatut romanimiehet sai hirttää ilman oikeudenkäyntiä ja naiset ja lapset ajaa valtakunnan rajan yli. Lain mahdollistama teloitus ilman oikeudenkäyntiä oli ristiriidassa Ruotsissa jo tuolloin vallinneiden oikeusvaltion periaatteiden kanssa, eikä sitä tai ilmeisesti kyseistä lakia muutenkaan sovellettu koskaan käytäntöön.[3][4] Laki oli voimassa vuoteen 1748 saakka.[5]

1660-luvulla romaneille tarjottiin Suomen itärajan tuntumasta autiotiloja viljeltäväksi, mutta romanit viihtyivät paremmin kiertolaiselämää viettäen ja käsityöläisammateissa. Kiertäessään maata romanit toimivat myös maatalouden satunnaisena kausityövoimana. Naiset leipoivat, korjasivat viljaa, ja miehet hoitivat hevosia ja tekivät muita maatilan töitä.[5]

Kirkon kanta romaneihin oli menneinä vuosisatoina jyrkän kielteinen: romaneilta kiellettiin kaikki kirkolliset toimitukset sekä sairaanhoito, joka oli pitkään yksin kirkon tehtävänä.[5]

Suomessa vuoden 1852 irtolaislaki vahvisti jo aiemmin vallinneen käytännön ja määritteli romanit irtolaisiksi: ilman suojelusta olleet romanit oli heti otettava kiinni, toimitettava kuvernöörin kuulusteltaviksi ja passitettava työlaitokseen määrittämättömäksi ajaksi. Yleiseen työhön kelpaamattomat miehet tuli lähettää kruunun linnoituksiin ja naiset kehruuhuoneisiin. Työlaitospaikkojen vähäisyyden vuoksi lakia ei voitu kovin laajasti soveltaa käytäntöön. Vuosina 1842–1861 oli lisäksi voimassa keisarillinen julistus, jonka mukaan kehruuhuoneisiin sijoitettujen romaninaisten poikalapset tuli pakkoviedä kantonistipataljooniin Tallinnaan ja Pihkovaan.[6] Irtolaislakiin sisältyi vuoteen 1883 asti niin sanottu "mustalaispykälä", joka käytännössä määräsi romaneja kohdeltavaksi ankarammin kuin muita irtolaisia.[7] 1800-luvulla romanien heikkoon asemaan alettiin kiinnittää huomiota. Romanikysymystä käsiteltiin säätyvaltiopäivillä, ja romaneja päätettiin yrittää sulauttaa kantaväestöön. Suomen itsenäistyttyä romanit saivat kaikki samat oikeudet kuin muutkin Suomen kansalaiset.[5]

Kolme romaninaista kuvattuna Helsingissä 1930-luvulla.

Romanien työllisyystilanne kuitenkin heikkeni käsityöläisammattien menettäessä merkitystään ja yhteiskunnan teollistuessa. Työnsaanti edellytti yhä useammin ensin koulunkäyntiä, jota monet romanit vierastivat, koska yhteiskunnan virallinen tavoite oli yhä sulauttaa romanit kantaväestöön.[5]

Vuosien 1939–1945 aikana rintamalla palveli arviolta noin tuhat Suomen romania, joista 500–600 taistelujoukoissa.[8] Tarkkaa määrää on vaikea tietää, koska suomalaisia ei ole koskaan tilastoitu etnisen taustan perusteella.[9] Romanisotilaista kaatui varmuudella ainakin 50[10], ja haavoittuneita oli satoja.[8] Helsingissä Hietaniemen hautausmaalla on sodassa kaatuneiden romanien muistomerkki.[10]

1940-luvun alkupuolella sisäministeriön alaisen Siirtoväen huollon keskuksen johtaja Urho Kekkonen kirjoitti Suomen Kuvalehteen nimimerkillä Pekka Peitsi kritisoiden Suomen romaniväestöä. Kekkonen määritteli romanit ryhmäksi, joka vieroksui työntekoa ja kierteli toimettomana ympäriinsä. Hänen mielestään tällainen elämäntapa oli räikeässä ristiriidassa maassa muuten vallitsevan ahkeraan työntekoon perustuvan kulttuurin kanssa. Kekkosen aloitteesta käynnistettiin sittemmin hanke, jonka tavoitteena oli romanien pakkotyöllistäminen. Vuonna 1943 eduskunta hyväksyi erikoistyöleirilain, joka käytännössä tarkoitti pakkotyöleirien perustamista romaneille. Ainakin yksi tällainen leiri perustettiin Lappajärvelle.[11] Viranomaisten "työtä kaihtaviksi" määrittelemiä romanimiehiä sijoitettiin jatkosodan aikana Kihniössä sijainneeseen irtolaisille tarkoitettuun työleiriin. Vieremälle perustettiin jatkosodan aikana oma leirinsä romaninaisia varten.[12]

Toisinaan on esitetty faktana huhupuheita, joiden mukaan marsalkka Mannerheim olisi pelastanut Suomen romanit joutumasta saksalaisten keskitys- ja tuhoamisleireille. Todellisuudessa saksalaiset eivät vaatineet Suomen romaneiden luovuttamista saksalaisten haltuun, kuten he tekivät Suomen juutalaisten kohdalla.[13]

Pian sotien jälkeen valtiollisella taholla alettiin esittää näkemyksiä romanilasten siirtämisestä pois oman heimonsa keskuudesta. Lasten koettiin turmeltuvan perinteisessä romanielämässä, jossa henkinen ja taloudellinen rappio nähtiin vallitseviksi piirteiksi. Romanilapsia alettiin siirtää runsaasti lastenkoteihin, joissa heitä kasvatettiin kantaväestön normien mukaan. Lastenkotien romanilapset pyrittiin eristetämään vanhemmistaan, ja heitä painostettiin luopumaan omasta kulttuuristaan. On arvioitu, että joka toinen romanilapsi on asunut 1950–80-luvuilla lastenkodissa ainakin jonkin aikaa.[11]

Sotien jälkeisinä aikoina romanit kärsivät yleisestä asuntopulasta kantaväestöä pahemmin. Suurin osa Suomen romaneista oli asunut Neuvostoliitolle luovutetulla Karjalan alueella, josta he joutuivat sodan takia evakkoon alueen muiden asukkaiden tavoin. Asuntopulan seurauksena suomalaiskaupunkien laitamille muodostui romanien asuttamia yhteisöjä, joissa elinolot olivat varsin heikot.[14] Monet evakkoromanit päätyivät pääkaupunkiseudulle, jossa heitä asui muun muassa Espoon Mäkkylässä metsiin kyhätyissä teltoissa ja havumajoissa ja Helsingissä Malmin ja Puistolan tienoilla soramontussa parakeissa ja vanhoissa junanvaunuissa. 1950-luvulla viranomaiset alkoivat osoittaa romaneille asunnoiksi vanhoja puutaloja, jotka olivat käytännössä purkukunnossa.[15]

Kuntien viranomaiset ja paikalliset asukkaat pyrkivät monin paikoin estämään muualta tulleiden romanien asettumisen juuri omalle alueelle ja sen hyväkuntoisiin vuokra-asuntoihin. Naapurusto hääti asunnon saaneita romaneita omavaltaisesti ja kovakouraisesti mm. Kemijärvellä 1951, Vehmersalmella ja Huittisissa 1955 sekä Pielisjärven Pankakoskella 1956.[16]

Asuntokurjuus aiheutti Suomen romaneille sosiaalisia ja terveydellisiä ongelmia ja pahensi heidän yhteiskunnallista syrjäytymistään.[15] 1960-luvun mittaan romanien asuinolot ja toimeentulo alkoivat hiljalleen kohentua hyvinvointivaltion yleisen kehityksen myötä.[5] Romanien asuntotilanne parani kunnolla kuitenkin vasta 1970-luvun edetessä.[15] Vielä ainakin vuonna 1972 julkaistussa valtakunnallisessa raportissa romanien sen hetkisiksi asuinpaikoiksi on mainittu vanhat junanvaunut, kioskit, autot, purkutuomion saaneet hökkelit, kellarit sekä varasto- ja liiterirakennukset.[17]

Kantaväestön kielteiset asenteet vaikeuttivat edelleen romanien asunnonsaantia. Esimerkiksi vuonna 1970 Pietarsaaressa kaupungin viranomaisten osoitettua paikalliselle romaniperheelle vuokra-asunnon, teki 30 naapuria asiasta valituksen kaupunginhallitukselle. Valituksessa mainittiin, että "mustalaisten tulo alueelle laskisi lähiseudun arvoa, ja alue slummiutuisi. Mustalaisten tulon jälkeen olisivat varkaudet ja juopottelu jokapäiväistä elämää. Alueen lapset leikkivät tavallisesti tuossa viereisellä urheilukentällä. Lasten leikki luonnollisesti loppuisi, jos leikkikentän viereen tulisi asumaan mustalaisia". Pietarsaaren kaupunginhallitus piti ilmeisesti perusteluja pätevinä, sillä se se perui valituksen jälkeen päätöksen asunnon vuokraamisesta romaneille.[16]

Aikojen saatossa on kiinnitetty huomiota siihen, että romanit ovat olleet kokonaismääräänsä nähden huomattavan yliedustettuina Suomen vankiloissa. Helsingin keskusvankilan johtaja Johan Konttinen kirjoitti Vankeinhoito-lehdessä vuonna 1954, että Suomessa oli silloin neljätuhatta romania eli yksi jokaista tuhatta maan asukasta kohden, mutta vankiloissa suhteellisesti moninkertainen määrä. Mikäli koko Suomen väestöstä olisi vankiloissa yhtä suuri osuus, niin vankeja olisi silloin hänen mukaansa yli satatuhatta.[18] Vuonna 1969 tehdyn selvityksen mukaan Suomen tuolloin noin 5 000 romanista 124 henkeä eli 2,5 prosenttia oli parhaillaan vankilassa. Määrä oli noin 25-kertainen suhteutettuna maan kantaväestön vankimäärään. Vuonna 1992 julkaistun Helsingin Sanomien selvityksen mukaan 121 romania oli sillä hetkellä suorittamassa vankeusrangaistustaan Suomen vankiloissa.[19]

Vielä ainakin 1970-luvulla suomalaisissa yliopistoissa käytettiin sosiaalitieteiden oppikirjana professori Heikki Wariksen teosta Suomalaisen yhteiskunnan rakenne. Siinä Waris toteaa, ettei maan romaniväestöä ole saatu luopumaan kulkurielämästään, vaikka valtiovalta onkin toistuvasti yrittänyt saada romaneja asettumaan aloilleen ja ryhtymään maanviljelyyn tai muuhun kiinteään työntekoon. Hän nimittää romaneja suomalaisen yhteiskunnan "probleemilapsiksi". Käsiteltyään tekstissään romanien jälkeen Suomen juutalaiset Waris toteaa, että maassa on välttämätöntä huolehtia rotuhygienian keinoin siitä, ettei suomalaisen kansakunnan suuri voimatekijä – rodullinen yhtenäisyys – pääsisi heikkenemään. Kirjoittaja vaatiikin, että vajaakykyisyyden vaaroja vastaan on taisteltava, jotteivät Suomea kohtaisi samanlaiset vaikeat yhteiskunnalliset ongelmat, joita esiintyy vaikkapa Keski- ja Etelä-Euroopassa ihmisrotujen sekoittumisen aiheuttamana.[20]

Viime vuosina Suomeen muista maista, etenkin Romaniasta, saapuneet romanit kuuluvat lähinnä muihin kulttuuriryhmiin, ja heidän puhumiaan romanikieliä eivät Suomen romanit kunnolla tai juuri lainkaan ymmärrä. Uudemmat tulokkaat eivät yleensä ole tekemisissä Suomen romanien kanssa, eivätkä ryhmät yleensä tunne erityistä yhteenkuuluvuutta.lähde?

Vanhoja tutkimus- ja tilastotietoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1895 romanitutkimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tilastollinen päätoimisto keräsi vuoden 1895 lopussa tietoja Suomen romaniväestöstä. Tuolloin todettiin kirjoilla oleviksi tai muuten tiedetyiksi 1551 henkilöä, jotka luokiteltiin romaneiksi. Ainakin 500 hengen on arvioitu jääneen puuttumaan tästä määrästä, koska osa romaneista ei ollut kirjoilla millään paikkakunnalla. Romanien määrän todettiin vuonna 1895 olevan kaksinkertainen 40 vuotta aiemmin tehdyn tiedustelun tuloksiin verrattuna, mikä lienee johtunut pitkälti siitä, että romaneja oli alettu merkitä henki- ja kirkonkirjoihin aiempaa kattavammin. Suurin osa kirjoilla olevista romaneista oli syntynyt Suomessa; ainoastaan 24 henkilön syntymäpaikkana oli Venäjä. Tutkimustulokset asettivat osittain uuteen valoon käsitykset romanien kiertämistaipumukseksesta, sillä 886 romania asui edelleen syntymäkunnassaan ja 239 edelleen siinä läänissä, jossa oli syntynyt.[21]

Romanien asutus oli painottunut vahvasti itäiseen Suomeen. Heitä asui Viipurin, Mikkelin ja Kuopion lääneissä yhteensä 846 henkeä eli 54,5 prosenttia kokonaismäärästä. Toisaalta myös Vaasan läänissä romaneja asui verraten paljon eli 302 henkeä, mikä muodosti 19,5 prosentin osuuden Suomen romanien silloisesta kokonaismäärästä.[21]

Kymmenen suurinta romanikeskittymää kuntatasolla olivat vuonna 1895 Sortavala (104 henkeä), Säkkijärvi (89), Leppävirta (61), Viipuri (57), Impilahti (53), Hartola (40), Sysmä (40), Halsua (33), Iitti (29) ja Savitaipale (28).[21]

Vuoden 1954 romanitutkimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sosiaaliministeriö pyysi Suomen kuntia vuonna 1952 toimittaamaan tiedot alueillaan asuvista romaneista, ja seuraavana vuonna perustettu Mustalaiskomitea antoi Sosiaalisen tutkimustoimiston tehtäväksi tilastollisen tutkimuksen tekemisen Suomen romaniväestöstä ja sen elinoloista.[22]

Keväällä 1954 tehdyn tutkimuksen mukaan Suomessa oli 3 569 romaniksi luokiteltua henkilöä "puolimustalaisiksi" lasketut mukaan lukien. On pidetty kuitenkin todennäköisenä, että romanien määrä olisi tuolloin ollut todellisuudessa noin 4 000. Laskelmista puuttumaan jääneiden arveltiin oleva pääasiassa vailla vakituista asuinpaikkaa olevia kiertolaisia.[23] Suomen 547 kunnasta romaneja todettiin olleen tuolloin 357:ssa.[22]

Tutkimuksesta käy ilmi Suomen romaniväestön jakautuneen lääneittäin siten, että heitä oli eniten Vaasan läänissä (880 henkilöä eli 24,7 % kokonaismäärästä) ja vähiten Lapin läänissä (106 henkilöä eli 3,0 % kokonaismäärästä). Muissa lääneissä väkimäärä vaihteli 297 henkilöstä (Oulun läänissä) aina 445 henkilöön (Kuopion läänissä).[22] Suurimmat romanikeskittymät 1954 Suomessa olivat Helsinki (251 henkeä), Pori ympäristöineen (113), KuusankoskiKouvola (115), LappeenrantaLauritsalaSavitaipale (112) ja Jyväskylän seutu (86) sekä maaseutumaisen asutuksen piirissä KauhajokiJalasjärvi (225) ja ViitasaariPihtipudas (278).[24] Suurin osa kyselyä varten vuonna 1954 tavoitetuista Suomen romaneista – 78 prosenttia – asui maaseudulla.[23]

Tutkimuksen mukaan Suomen yli 15-vuotiaiden miespuolisten romanien selkeästi yleisimmät ammattinimikkeet olivat hevoskauppias tai hevosmies (296 henkilöä) ja sekatyöläinen (230 henkilöä). Yli 15-vuotiaiden naispuolisten romanien osalta yleisin ammattinimike oli käsityöntekijä (462 henkilöä); seuraavaksi yleisin "nimike" oli tutkimuksen mukaan "ei ammattia tai ei tietoa" (318 henkilöä).[25]

Suomen romaniväestöstä noin puolet oli tutkimusta tehtäessä alle 16-vuotiaita. Yli 60-vuotiaiden osuus oli vain 10 %, mikä osoitti keskimääräisen eliniän romanien joukossa olleen selvästi kantaväestöön kuuluvia alhaisempi. Heikkojen asuin- ja elinolojen seurauksena yli puolet 30 vuotta täyttäneistä romaneista oli tutkimushetkellä työkyvyttömiä. Vankeusrangaistusta parhaillaan kärsiviä romaneja oli Suomessa tutkimuksen mukaan 104 henkilöä.[26]

Tilastotietoja romaneista vuodelta 1972[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1972 julkaistussa teoksessa Raportti suomen (sic) mustalaisista esitetään seuraavat maan romaniväestöä koskevat ajankohtaiset tilastotiedot:

  • Romaneja on Suomessa noin 6000 henkeä.
  • Noin 1000 suomalaista romania on muuttanut Ruotsiin.
  • 1500 perheestä 1200 elää slummeissa tai vailla asuntoa.
  • Yhtä romaniasunnon huonetta kohti asuu keskimäärin 3,4 henkeä eli enemmän kuin yksi ruokakunta.
  • 84 prosentissa romaniperheistä yksi tai useampi henkilö sairastaa vähintään yhtä sairautta.
  • 40 % aikuisista on kokonaan tai osittain työkyvyttömiä.
  • 25 % aikuisista on luku- ja kirjoitustaidottomia.
  • 20 % aikuisista on saanut käydä koko kansakoulun.
  • Yli 50 % romaneista on lapsia.
  • 8 % romanilapsista käy apukoulua, muista lapsista 0,7 %.
  • 44 000 ammattikouluissa opiskelevasta nuoresta on romaneja 16.
  • 17 % romaneista on aina asunut samalla paikkakunnalla.
  • 28 % romaneista on asunut samalla paikkakunnalla yli kymmenen vuotta.
  • 37 prosentissa perheistä on nainen perheen pääasiallinen huoltaja.
  • 75 % perheistä saa huoltoapua säännöllisesti tai tilapäisesti.
  • 16 % huoltajista käy säännöllisesti ansiotyössä.
  • 22 % romanien solmimista avioliitoista on sellaisia, joissa toinen puolisoista ei kuulu romaniväestöön.[17]

Nimityksiä ja suku- ja etunimistöä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Romaneista on aiemmin käytetty Suomessa yleisesti nimitystä mustalainen, mutta nykyään sitä pidetään usein halventavana.[27][28] Romanit viittaavat kielenkäytössään kuitenkin usein itse omaan ryhmäänsä kuuluviin käyttämällä sanaa mustalainen neutraalissa sävyssä.[29] Suomen romanit kutsuvat usein itseään myös kaaloiksi eli kaaleiksi, 'tummiksi'.[30] Sanaa mustalainen vielä yksiselitteisemmin halventavana pidetty nimitys on "manne".[31] Muiksi romaneista käytetyistä (osittain vanhentuneiksi) nimityksiksi suomen kielessä mainitaan muun muassa mustilainen, mustolainen, mustulainen, muskalainen, muskulainen, mustiainen, lätti, tattari, haipoika, halepralle, lenkkari, moure ja tumma.[32]

Leo Lipsosen Vankilaslangin sanakirjassa luetellaan viitisenkymmentä nimitystä romaneille. Niitä ovat esimerkiksi asfalttipaikka, black-pete, feija, haagertti, hevosmies, hevosvaras, hiilihanko, himmee, häkään kuollut, kaalee, kekäle ja manne.[19]

Romanit ovat saaneet Suomessa sukunimensä alun perin Ruotsin vallan aikaiselta papistolta. Monille eri romanisuvuille annettiin sama sukunimi, joten nimistön perusteella ei voi tehdä kunnollisia päätelmiä suomalaisromanien sukulaissuhteista. Romaneille kirjattiin alkujaan vain tiettyjä sukunimiä, jotta heidät saataisiin eroteltua etnisesti muusta Suomen väestöstä. Virallisten sukunimien merkitys on Suomen romaniväestölle nykyäänkin pitkälti erilainen kuin kantaväestölle, sillä romanit eivät tavallisesti yhdistä tosiaan "papereihin merkittyjen" sukunimien kautta. Romanien keskuudessa on sen sijaan yleistä lempi- ja lisänimien käyttö ja henkilöiden "nimeäminen" jonkun pojiksi ja tyttäriksi.[33]

Suomen romanien kieltä ja tapoja tutkineen Arthur Thessleffin 1901 julkaiseman luettelon mukaan suomalaisten romanisukujen nimiä olivat mm. seuraavat: Ahlgrén, Asp, Baltzar, Berg, Blomerus, Ek, Enroth, Flink, Florin, Friman, Grönfors, Grönstrand, Hagert, Hedman, Hörman, Isberg, Korp, Lindeman, Lindgren, Långström, Nikkinen, Nyman, Palm, Roth, Schwartz, Sjöberg, Zitron ja Åkerlund.[34]

Suomen romanien keskuudessa ensimmäinen sukunimien suomennosaalto oli 1940- ja 1950-luvuilla. Suomennettuihin sukunimiin kuuluvat mm. Malmi (ent. Palmroth), Parvikoski (ent. Bollström), Silomäki (ent. Grönfors), Kinnunen (ent. Blomerus), Hietaniemi (ent. Grek) sekä Hiirisalmi ja Hoivisto (ent. Hagert). Syinä sukunimien suomentamiseen oli monesti halu erottautua toisista samannimisistä, ja toisinaan nimenvaihdokset olivat seurausta avioliiton solmimisesta kantaväestöön kuuluvan kanssa. Nimenmuutokset olivat joissakin tapauksissa merkki täydellisestä sulautumisesta kantaväestöön ja halusta päästä eroon romanisukunimen tuomasta rasitteesta. Joillekin yhteiskunnassa menestyneille suvuille ja henkilöille on ollut erittäin tärkeätä saada sukunimeä vaihtamalla häivytettyä tieto etnisestä alkuperästä.[35]

Sukunimistön perusteella on tehty päätelmiä romanisukujen alueellisesta sijoittumisesta (ainakin 1800-luvun) Suomessa. Esimerkiksi Halsuan ja Oulaisten seudulla asui Svarteja, kun puolestaan Kestilään ja Rantsilaan oli kotiutuneina Bollströmejä ja Långströmejä. Sysmä oli varsinkin Wallentinin suvun aluetta, ja Hagerteja asui runsaasti Itä-Suomessa, erityisesti Leppävirralla. Hartolassa asui Borgeja ja Orimattilassa Klarineja. Säkkijärvi oli puolestaan Åkerlundien ja Sortavala erityisesti Blomeruksen suuren suvun kotiseutua.[36]

Perinteisiksi miespuolisten Suomen romanien etunimiksi on mainittu mm. seuraavat: Aleksanteri,[37] Allan[38], Feija, Janne[37], Kaarle[38], Kalle, Kusti, Manne, Otto, Roope, Santeri, Saska[37], Taisto[38], Terno, Valte[37], Valtteri ja Voitto[38].

Naispuolisten romanien osalta perinteisiksi etunimiksi on määritelty esimerkiksi: Alinda[37], Bertta, Elli[38], Fanni, Iida, Maria, Orvokki[38], Rauha, Roosa, Sandra, Marita, Miranda, Regina ja Rosita.[37]

Työllisyys ja koulutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1970 väestölaskennassa kerättiin tietoja romanien elinkeinoista, ammateista, ruokakuntien koosta ja asumisoloista, mutta sittemmin ei Suomessa ole kerätty tilastoista etnisyystietoja. THL:n vuosina 2017 ja 2018 tekemän romanien hyvinvointitutkimuksen Roosan mukaan alle 30-vuotiaista romaneista 75 prosenttia on työttömänä. Syynä he pitävät syrjintää.[39]

Romaneilla on vanhojen perinneammattien kadottua ollut suuria vaikeuksia työnsaannissa. Yhtenä syynä tähän on ollut romanien tapakulttuuri. Perinnepuvun valinneen romaninaisen on vaikea käyttää muuta asua, ellei varmisteta, ettei kukaan toinen romani voi nähdä häntä. Esimerkiksi sairaalan työvaatteisiin pukeunut romanisairaanhoitaja saattaa vaatia siirtoa toiselle osastolle, jos hänen osastolleen tulee romaneja potilaiksi.[40][41]

Suomen 10 000 romanista jopa puolen arvellaan olevan työttöminä.[42] Työ- ja elinkeinoministeriön 2008 tekemän tutkimuksen mukaan romanien työllistymistä jarruttaa pahiten koulutuksen ja työkokemuksen puute. Suurella osalla työttömänä olevista romaneista on koulutuksena pelkästään peruskoulu. Hakeutuminen ammatilliseen koulutukseen on ollut vähäistä ja opintojen keskeyttäminen tavallista. Vuonna 2012 julkaistun opetushallituksen selvityksen mukaan ammatilliset opinnot aloittavien määrä on kuitenkin yli kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa.[43] Työllistymistä vaikeuttavat myös työnantajien asenteet, sillä vain hieman yli puolet työnantajista olisi valmiita palkkaamaan romanin. Työharjoitteluun suhtaudutaan myönteisemmin, mutta siihenkään romania ei ottaisi 15 prosenttia työnantajista.[44]

Romanilasten osallistuminen esiopetukseen on lisääntynyt merkittävästi viimeisten vuosien aikana. Peruskoulussa romanilapsille vuosiluokan kertaaminen on kuitenkin selvästi yleisempää kuin muilla oppilailla. Se ajoittuu erityisesti alakoulun ensimmäisille luokille ja vuosiluokalle 7. Osalla oppilaista poissaolojen suuri määrä aiheuttaa koulunkäyntiin vakavia ongelmia, eivätkä kaikki huoltajat suhtaudu asiaan riittävän vakavasti. Peruskoulun keskeyttää romanioppilaista noin viisi prosenttia.

Opetushallituksen maaliskuussa 2012 julkaisemasta selvityksestä käy kuitenkin ilmi, että romaninuorten koulumenestys on parantunut viime vuosina huomattavasti. Selvitykseen haastatellut 1 300 rehtoria arvioivat, että 70 prosentilla oppilaista vähintään tyydyttävästi. Lisäksi yhteistyö koulun ja vanhempien välillä on muodostunut niin sujuvaksi, että opetushallitus pitää sitä jopa läpimurtona romanien koulunkäynnin historiassa.

Ammatilliseen koulutukseen hakeutuvien määrä on yli kaksinkertaistunut edelliseen, kymmenen vuotta sitten tehtyyn selvitykseen verrattuna. Lukion aloittavien romaninuorten määrä on kuitenkin silti erittäin vähäinen.[43]

Romanikulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pukeutuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sekä romanimiesten että -naisten perinteisen pukeutumisen tulee Suomessa olla peittävää eli vartalo, käsivarret ja jalat eivät saisi näkyä.[15]

Romanimiesten vaatetukseen kuuluivat 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella yleisesti (turkis)hattu, pukutakki, tummat suorat housut, turkki ja nahkasaappaat. 1930-luvulta alkaen romanimiesten pukeutumistyyli muuttui merkittävästi, kun autoilijoille tyypillinen vaatetus tuli heidän keskuudessaan muotiin. Autoilijan pukuun kuuluivat koppalakki, kangas- tai nahkatakki, saapas- eli pussihousut ja nahkasaappaat.[45]

Suomalaisten miespuolisten romanien pukeutumista on kuvattu vuonna 1961 seuraavasti:

"Tunnusomaisia vaatekappaleita ovat kesälläkin käytettävä villapusero, nahkatakki tai -pusero ja suoralahkeiset housut, joiden lahkeet on työnnetty saapasvarsien sisään. Vanhoillinen suunta ei tunnusta saapashousujen käyttöä kansallisen tavan mukaiseksi, mutta nämä ovat silti Etelä-Suomessa ehkä yleisimmät. Etenkin kaupungeissa näkee mustalaismiesten usein käyttävän diagonaalista valmistettua 'autoilijanpukua' kokardittomine AK-mallisine lakkeineen; vihertävän tai ruskehtavan puvun kanssa käytetään usein punertavia, ruskeita tai keltaisia saappaita, ja joskus näkee päähineenä varsin rohkeankin värisen urheilumallisen hatun. 'Vanha mustalaissaapas' on leveäsuinen, joskus kovavartinen; nuoriso taas suosii rypytettyjä 'jatsareita'."[46]

Suunnilleen 1970- ja 1980-lukujen vaihteesta lähtien suomalaiset romanimiehet ovat yleisesti käyttäneet saapashousujen sijasta tummia suoria housuja, joiden kuuluu olla väljät.[45] Perinteisten nahkasaappaiden tilalle ovat tulleet mustat kävelykengät.[47] Romanimiesten tyyliin kuuluu yleisesti villapuseron tai pikkutakin käyttö, sillä "paitahihasillaan" oleminen ei sovi perinteiseen pukeutumiseen. Myöskään kirkasväriset housut ja farmarihousut eivät kuulu romanimiesten tyypilliseen asuun.[48] Kuitenkin jo 1961 on todettu, että "[n]ousevan mustalaispolven piiristä voi kaupungeissa joskus tavata valkolaisen nuorison suosimiin nahkatakkimalleihin ja famarihousuihin pukeutuneita yksilöitä, joten pukeutumistapojen asteikko on heimon piirissä nykyisin varsin laaja.".[49]

Ainakin 1800-luvulla romanimiehillä oli yleisenä tapana pitää toisessa korvassaan kultaista korvarengasta tai korvanastaa tai vaihtoehtoisesti renkaita molemmissa korvissa. Sittemmin romanimiehet ovat lähes kokonaan luopuneet korvakorujen käytöstä. Perinteiseen romanimiesten tyyliin kuuluvat sormukset ovat edelleenkin suosittuja.[50]

Romaninaiset pukeutuivat Suomessa 1900-luvun alkuun saakka puseroineen, hameineen ja esiliinoineen suunnilleen samalla lailla kantaväestöön kuuluineiden rahvaannaisten kanssa. Värejä ja koristeita tosin käytettiin romaninaisten vaatetuksessa runsaammin. 1930-luvulla romaninaisten puserossa eli röijyissä perinteisesti käytetty villa ja puuvilla korvautuivat koreammilla silkillä ja brokadilla ja hameenhelmaan liitettiin musta samettireunus. 1960-luvulla sametin käyttö hameissa lisääntyi niin, että se laajeni peittämään hameen lähes kauttaaltaan. Samoihin aikojen romanien elintason nousu alkoi näkyä röijyjen entistä loisteliaimmissa kankaissa ja runsaammissa pitsikoristeluissa.[15] Suomalaisen romaninaisen hame saattaa painaa yli kuusi kiloa kiloa ja koko asu jopa kymmenen kiloa.[51]

Korujen käytöllä on suomalaisten romaninaisten keskuudessa suuri merkitys. Naisten runsaisiin kultakoruihin on sijoitettu omaisuutta muodossa, jota on ollut helppoa pitää mukana ja myös muuttaa tarvittaessa rahaksi.[15]

Romanipuvun ottaminen käyttöön 16–20-vuotiaana merkitsee tytön aikuistumista ja velvollisuutta käyttäytyä romaninaiselle kuuluvien perinnetapojen mukaisesti. Puvun käyttöä ei pidetä pakollisena, mutta jos sen käytön on aloittanut, ei siitä luopumista koeta yhteisön piirissä soveliaaksi. Mikäli romaninainen työskentelee sellaisessa ammatissa, jossa hän ei kohtaa itseään vanhempia romaneja, voi hän korvata perinteisen asun työvuoronsa aikana työasulla.[15]

Alakouluikäiset romanilapset pukeutuvat Suomessa usein kantaväestöön kuuluvien ikätovereidensa tavoin. Murrosiässä pukeutuminen alkaa muuttua enemmän romanikulttuurin mukaiseksi siten, että tytöt alkavat käyttää peittäviä puseroita ja pitkiä hameita ja pojat suoria housuja.[47]

2000-luvulla pukeutumisen merkitys on etnisen erottumisen kannalta korostunut, kun elämäntapa muuten on lähentynyt muun yhteiskunnan tapoja.[45]

Avioliitto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen romanit muodostavat yhden niistä hyvin harvinaisista yhteisöistä, joissa avioliittoa yhteisöllisenä laitoksena ei varsinaisesti ole olemassa. Suomen romaneilla ei ole vakiintunutta ja hyväksyttyä seurustelutapaa, joka johtaisi avioliittoon. Suomessa ei ole myöskään järjestettyjä avioliittoja. Perinteisesti ainoa tapa, jolla suomalainen perinteistä kiinni pitävä romani saattoi muodostaa avioliiton, oli karkaaminen, ”neidonryöstö”.[52]

Eräs syy tähän avioliiton rituaaliseen väheksyntään on suvun jäseniltä odotettu ehdoton uskollisuus. Romanisuvut ovat perinteisesti eksogaamisia eli parinmuodostus tapahtuu eri suvun jäsenen kanssa. Parisuhteessa mies ja nainen pysyvät omien sukujensa jäseninä.[52]

Yhteen meneminen on romanikulttuurissa häveliäisyyden piiriin kuuluva alue, ja siksi romaneilla avioliitto ei ole keskeinen perhejuhla perinteineen. Nykyisin uskovaiset romanit haluavat yleensä kirkollisen vihkimisen. Häveliäisyyssyistä kutsuvieraina ovat yleensä nuoret ihmiset.[53]

Uskonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen romanit ovat varsin uskonnollisia.[54] Suurin osa heistä kuuluu luterilaiseen kirkkoon[55], mutta paljon myös helluntaiherätykseen, vapaakirkkoon ja baptisteihin.[54] Romanien keskuudessa on paljon evankelistoja ja pastoreita.[54]

Romanikulttuurin kritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Romanikulttuurin piirteitä on osin arvosteltu sekä kantaväestön että romanien taholta. Arvostelu on kohdistunut muun muassa romanien piirissä harjoitettavaan verikostoon[56], naisiin ja lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan[57], rikollisuuteen sekä romaninuorten koulu- ja päihdeongelmiin.[58] Kantaväestö on kautta aikojen pitänyt romaneja monesti ryhmänä, joka syyllistyy rikollisuuteen muita herkemmin.

Vankeinhoito-lehteen 1954 kirjoittanut Helsingin Keskusvankilan johtaja Johan Konttinen sanoi kokevansa, että rikollisuus oli Suomen romaniväestössä yleistä sekä miesten että naisten keskuudessa. Konttinen sanoi kirjoituksessaan, että "[J]o äidiltään saa siis mustalaislapsi verrattomasti useammassa tapauksessa kuin muut Suomen lapset rikosten teille johtavia vaikutteita.". Konttinen näki syynä ongelmaan romanien vaellushalun ja haluttomuuden luku- ja kirjoitustaidon opetteluun. Hän sanoi myös, että lähisukulaisten väliset avioliitot olivat vaikuttaneet Suomen romanien "henkiseen rakenteeseen ja psykopaattien runsaaseen lukumäärään".[18]

Romanien rikollisuudesta ei ole tarkkoja tilastoja, mutta Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tekemän selvityksen mukaan vuonna 2005 oli 18 prosentissa ryöstörikoksista epäilty romani.[59]

Osaltaan romanikulttuurin arvostelua on vaikeuttanut romaniyhteisössä elävä vahva perinne, joka kieltää yhteisön sisäisistä ongelmista kertomisen ulkopuolisille. Kun Rainer Friman puhui TV1:n A-studiossa romaninuorten päihde- ja kouluongelmista, hän sai parikymmentä tappouhkausta.[60] Kun romanitaiteilija ja kirjailija Kiba Lumberg arvosteli Ajankohtaisessa kakkosessa romanikulttuuria ja erityisesti naisten asemaa siinä, Yleisradioon lähetettiin kirje, jossa herjaavin ilmauksin kyseenalaistettiin Lumbergin mielenterveys ja kerrottiin hänen perheensä olevan ”sisäisesti mädäntynyt”. Kirje lähetettiin Suomen Romani­foorumin puheenjohtajan ja ulkoministeriön erityisasiantuntijan Miranda Vuolasrannan sähköpostiosoitteesta. Yleisradio vaikeni kirjeestä.[58] Myös Lumberg sai tappouhkauksia.[61] Myös näytelmäkirjailija Veijo Baltzar on vaatinut ”yhteisön sisäistä tilintekoa päihdeongelmista ja rikollisuudesta”.[58]

Omiaan arvostelleet romanitaiteilijat ovat perustamassa omaa yhdistystä tultuaan tyytymättömäksi Suomen Romanifoorumin toimintaan. Yhdistyksen tavoitteena on katsoa asioita puolueettomasti eikä vain syyttää kantaväestöä kaikesta, kuten romaniyhdistykset ovat uuden yhdistyksen perustajien mielestä tähän mennessä tehneet.[60]

Kiba Lumberg on sanonut:

»Verikostosta ja siitä väkivallasta mikä romanikulttuurissa on, ei saa Suomessa puhua. Ei voida mennä siihen, että tietyt ryhmittymät menevät kulttuurien taakse ja sillä verukkeella polkevat ihmisoikeuksia ja sananvapautta.[60]»

ja

»Ongelmana on, että kun mustalainen uskaltaa puhua julkisesti oman heimon sisällä tapahtuvista kielteisistä asioista, hänet uhataan tappaa. Jos valkolainen avaa suunsa, häntä syytetään rasismista.[57]»

Romanikulttuuria tutkineen professori Martti Grönforsin mukaan romanit puhuvat verikostosta avoimesti vain yhteisön sisällä. Suomen romanien joukossa on isoja 200-jäsenisiä romanisukuja, jotka välttelevät toisiaan. Välttelyä kutsutaan väistämiseksi.[62][63] Poliisille suunnatussa oppimateriaalissa saatetaan jättää sana verikosto kokonaan mainitsematta ja puhua vain väistämisestä[64] tai jopa todetaan, että mitään verikostoa ei romanikulttuurissa olekaan.[65]

Grönforsin 1981 julkaistussa teoksessa Suomen mustalaiskansa käsitellään suomalaisten poliisien suhtautumista maan romaneihin. Poliisien käsityksiä oli selvitetty haastattelemalla 45 poliisimiestä Helsingistä ja 10 poliisia Tampereelta. Haastatteluilla kerättyjen näkemysten Grönfors olettaa heijastavan kärjistäen myös Suomen kantaväestön yleistä suhtautumista maan romaneihin.[66]

Haastatteluista on Grönforsin mukaan käynyt ensinnäkin ilmi, että poliisit pitivät romaneja lyhytjännitteisinä henkilöinä, jotka etsivät elämässään välitöntä tyydytystä. Poliisit kokivat romanit innottomiksi sijoittamaan "järjestelmään" mitään; sen sijaan maan romanien nähtiin olleen kiinnostuneita ainoastaan siitä, miten "järjestelmästä" saatiin irti mahdollisimman paljon mahdollisimman vähällä vaivalla. Poliisien mainitaan kokeneen romanit erityisesti sosiaaliturvajärjestelmän painolastiksi.[66]

Haastatellut poliisit uskoivat ennen kaikkea, että kaikki romanit olivat mukana rikollisessa toiminnassa. Poliisit pitivät rikollisuutta yhtenä romanien kulttuuripiirteenä ja uskoivat, että romanit kasvattavat lapsensa tarkoituksella rikollisuuteen. Monet poliiseista kokivat romanien kaipuun yhteiskunnan säännöistä piittaamattomaan "vapaaseen" elämään syntyvän biologiselta pohjalta eli olevan sen romaneilla "veressä". Romanien "spontaanisen väkivaltaisuuden" poliisit kokivat koko yhteiskunnan vastaiseksi kulttuuripiirteeksi.[66]

Grönforsin mukaan poliisit näkivät romanien omaehtoisen kulttuurin olevan anarkismia yhteiskuntaa vastaan. Maan romanien omintakeisen vaatetuksen poliisit sanoivat olevan ulkoisena tunnuksena yleisesti hyväksytystä elämänmuodosta poikkeamisesta. Romanien nähtiin olevan vastuuntunnottomia kansalaisia siinä suhteessa, etteivät he asennoituneet poliisien mielestä vastuuntuntoisesti työn tekemiseen.[66]

Haastatteluista tuli Grönforsin mukaan selväksi, että poliisit pitivät romaneja yhteiskunnan pohjasakkana. Heidät mainittiin ryhmäksi, jonka kulttuuri oli rikollista ja jonka "sosiaalinen organisaatio" oli sopimaton ja rikollisuutta suosiva.[66]

Romaniyhdistykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa toimii useita valtakunnallisia romaniyhdistyksiä:[67]

Romanien etujärjestö on Suomen Romaniyhdistys (perustettu 1967; vuoteen 1989 Suomen mustalaisyhdistys). Valtakunnallisesti toimivia järjestöjä ovat lisäksi Romaniyhdyshenkilöiden yhdistys (perustettu 1993), Gypsies Future-Nuorten Romanien Tukiyhdistys (perustettu 1996) ja romanien monikulttuuriyhdistys Névo Roma (1999). Romaniasiain neuvottelukunta toimii sosiaali- ja terveysministeriön alaisuudessa. Opetushallituksen alla toimii taas romaniväestön koulutusyksikkö. Kristilliset lastensuojelu- ja sosiaalijärjestöt Romano Missio (Mustalaislähetys, perustettu 1906) ja Elämä ja Valo (perustettu 1964; vuoteen 2004 Suomen Vapaa Romanilähetys) tekevät vapaaehtoistyötä romanien hyväksi.

Tunnettuja suomalaisia romaneita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hortto Kaalo vuonna 1972. Kuvassa Feija Åkerlund, Taisto Lundberg ja Marko Putkonen. Lisäksi keskellä laulaja Anneli Sari ja oikealla säveltäjä Pekka Jalkanen.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Suomen romanit – Finitiko romaseele (Esitteitä 2004:2) 16.6.2004. Sosiaali- ja terveysministeriö. Viitattu 15.7.2009.
  2. Iina Kluukeri: Romanit hajautuneet kuten valtaväestökin – Kauhajoki on Suomen suurin romanipitäjä Yle Uutiset. Viitattu 12.5.2019.
  3. Pulma 2006, s. 24–25.
  4. Hedman, Henry: Suomen romanikieli: Sen asema yhteisössään, käyttö ja romanien kieliasenteet (PDF) scripta.kotus.fi.
  5. a b c d e f Romanit Suomessa Suomen Romanifoorumi. Viitattu 17.8.2009.
  6. Pulma 2006, s. 49, 74.
  7. Pulma 2006, s. 75–80.
  8. a b Isämme sodissa, Mansetori.fi (archive.org)
  9. Romanisotaveteraanien kunnioitus noussut (Archive.org) Mtv3.fi, Uutiset.
  10. a b Romanomissio
  11. a b Laura Airola: Seuraava sukupolvi: Kokkolan romaniyhteisö on muutoksen edessä Image / apu.fi. 18.4.2016. Viitattu 12.5.2019.
  12. Miika Tervonen: Suomen romanit ja toinen maailmansota romanit.fi. Viitattu 12.5.2019.
  13. 1939−1945 − Synkkä vainon aika romanit.fi. Viitattu 12.5.2019.
  14. Miika Tervonen: ”Mustalaiskysymyksen” paluu sodanjälkeisessä Suomessa romanit.fi. Viitattu 12.5.2019.
  15. a b c d e f g Varokaa, mustalaisia! Väärinymmärryksen historiaa - PDF docplayer.fi. Viitattu 22.6.2019.
  16. a b Panu Pulma (toim.): Suomen romanien historia, s. 171. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 2012.
  17. a b Huttunen, Kari; Hölttö, Ismo ja Savolainen Mikko: Raportti suomen mustalaisista. Gummerus, Jyväskylä, 1972.
  18. a b Vankeinhoito-lehti, 5–6/1954, 50.
  19. a b Nykänen, Harri ja Tervo, Jouni: Nokka. Kiven sisällä., s. 85. Johnny Kniga / WSOY, 2010.
  20. Grönfors, Martti: Suomen mustalaiskansa, s. 42, 43, 213. WSOY, 1981.
  21. a b c Pulma, Panu: Suljetut ovet, Pohjoismaiden romanipolitiikka 1500-luvulta EU-aikaan, s. 100, 102. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 2006.
  22. a b c Pulma, Panu: Suljetut ovet, Pohjoismaiden romanipolitiikka 1500-luvulta EU-aikaan, s. 167. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 2006.
  23. a b Panu Pulma (toim.): Suomen romanien historia, s. 189, 190. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 2012.
  24. Hakusana 'mustalaiset', Uusi tietosanakirja, 14. osa (MNI–OIJ), palstat 277 ja 278. Tietosanakirja Oy, Helsinki, 1962.
  25. Panu Pulma (toim.): Suomen romanien historia, s. 177. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 2012.
  26. Pulma, Panu: Suljetut ovet, Pohjoismaiden romanipolitiikka 1500-luvulta EU-aikaan, s. 168, 170. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 2006.
  27. Kielitoimiston sanakirjan verkkoversio: mustalainen . (Kotimaisten kielten keskuksen verkkojulkaisuja, 35.) Kotimaisten kielten keskus. ISSN 2323-3370.
  28. Rasismin vastainen työ -työryhmän esitys (PDF) 31.12.2006. Etnisten suhteiden neuvottelukunnan ja alueellisten neuvottelukuntien rasismin vastainen työ. Viitattu 2.2.2009.
  29. Mertaniemi, Sanna-Mari: Koulutus hyvä, ammatti parempi. Haastattelututkimus nuorten romaninaisten jatkokoulutusvalinnoista. 2005. Tampereen yliopisto, Sosiologian ja sosiaalipsykologian laitos. Viitattu 27.5.2019.
  30. Jere Jäppinen: Varokaa, mustalaisia! Väärinymmärryksen historiaa Sofia. Viitattu 27.5.2019.
  31. Kielitoimiston sanakirjan verkkoversio: manne . (Kotimaisten kielten keskuksen verkkojulkaisuja, 35.) Kotimaisten kielten keskus. ISSN 2323-3370.
  32. Jussila, Raimo: Tattarista romaaniksi - Kielikello www.kielikello.fi. Viitattu 20.6.2019.
  33. Tanner, Riikka ja Lind, Tuula: Käheä-ääninen tyttö, Kaalengo tsaj, s. 30, 31, 37. Tammi, Helsinki, 2009.
  34. Thessleff Arthur, Wörterbuch des Dialekts der finnländischen Zigeuner, Acta Societatis Scientiarum Fennicæ. Tom. XXIX, No 6, 1901.
  35. Tanner, Riikka ja Lind, Tuula: Käheä-ääninen tyttö, Kaalengo tsaj, s. 45, 46. Tammi, Helsinki, 2009.
  36. Pulma, Panu: Suljetut ovet, Pohjoismaiden romanipolitiikka 1500-luvulta EU-aikaan, s. 73. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 2006.
  37. a b c d e f Vehmas, Raino: Suomen romaaniväestön ryhmäluonne ja akkulturoituminen, s. 95. Turun Yliopisto, Turku, 1961.
  38. a b c d e f Tanner, Riikka ja Lind, Tuula: Käheä-ääninen tyttö, Kaalengo tsaj, s. 46. Tammi, Helsinki, 2009.
  39. Heikki Hiilamo: Kolumni: Romaninuoret eivät saa töitä ja puolet romaninaisista pelkää ruuan loppumista Yle.fi, uutiset. 30.1.2019. Viitattu 30.1.2019.
  40. Palkkaisinko romanin? Opas romanien kouluttajille, koulutuksen järjestäjille ja työvoimaviranomaisille (pdf) Luovi.fi. Viitattu 6.3.2019.
  41. Heli Suominen: Romanihame tuo monia hankaluuksia (digitilaajille) Helsingin Sanomat. 10.4.2014. Arkistoitu .
  42. Romanit tuntevat syrjintää työnhaussa ja koulutuksessa (Archive.org) Helsingin Sanomat. 22.6.2006. Viitattu 6.3.2019.
  43. a b Yhä useampi romaninuori suoriutuu hyvin peruskoulusta Opetushallitus. 15.3.2012. Viitattu 16.3.2012.
  44. Heikko koulutus pitää romanit poissa työelämästä Keskisuomalainen. 11.9.2008. Viitattu 25.9.2008.
  45. a b c Pulma, 2012, s. 426–429.
  46. Vehmas, Raino: Suomen romaaniväestön ryhmäluonne ja akkulturoituminen, s. 84. Turun Yliopisto, Turku, 1961.
  47. a b Vaate on aate www.romanit.fi. Viitattu 21.6.2019.
  48. Tie romanien elämään: Romanipuku Suomen käsityön museo. Viitattu 12.5.2019.
  49. Vehmas, Raino: Suomen romaaniväestön ryhmäluonne ja akkulturoituminen, s. 85. Turun Yliopisto, Turku, 1961.
  50. Tie romanien elämään Suomen käsityön museo. Viitattu 12.5.2019.
  51. Matintupa, Minna: Romaninaisen vaatteissa painavat sametti ja ennakkoluulot Yle Uutiset. Viitattu 22.6.2019.
  52. a b Pentikäinen, Juha & Hiltunen, Marja (toim.): Suomen kulttuurivähemmistöt, s. 159. Suomen Unesco-toimikunnan julkaisuja 72. Helsinki: Suomen Unesco-toimikunta, 1997. ISBN 951-53-1699-5.
  53. Friman-Korpela, Sarita ym.: Romanit ja kirkko: Opas seurakuntien työntekijöille ja luottamushenkilöille, s. 31. Suomen ev.-lut. Kirkon kirkkohallituksen julkaisuja 2005:2. Helsinki: Kirkkohallitus, 2005. ISBN 951-789-178-4.
  54. a b c Romanit uskossa – kiitos Herra! 25.4.1999. Yle.fi. Viitattu 16.7.2013.
  55. Romanikulttuuri / Uskonto romanomissio.fi. Viitattu 16.7.2013.
  56. Riku Lumbergin avoin kirje romaniyhteisölle Helsingin sanomat. 19.8.2007. Viitattu 1.10.2008.
  57. a b Varpula, Sari: Taiteilija Kiba Lumberg: Sieluni ei mahdu mustalaishameeseen Sana. 16.8.2007. Helsinki. Viitattu 1.10.2008.
  58. a b c Nikkanen, Hanna: Sketsishow käynnisti julkisen romaniriidan Journalisti. 17.8.2007. Viitattu 6.3.2019.
  59. Lehti, Martti: Ryöstörikoskatsaus 2007 2008. Helsinki: Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos. Viitattu 15.7.2009.
  60. a b c Omiaan arvostelleet romanitaiteilijat perustavat yhdistyksen Helsingin Sanomat. 27.7.2007. Viitattu 10.12.2017.
  61. Kiba Lumberg teki rikosilmoituksen Ylen kirjeestä Helsingin sanomat. 2.8.2007. Viitattu 10.12.2017.
  62. Romanitutkija: Väistämisen tarkoitus on välttää verikosto MTV3.fi. 20.10.2007. Viitattu 9.12.2009.
  63. Verikosto Yle.fi. 2007. Viitattu 9.12.2009.
  64. Romanin ja poliisin kohdatessa (PDF) (Sivu 12.) 2007. Helsinki: Opetushallitus, romaniväestön koulutustiimi ja sisäasiainministeriön poliisiosasto. Viitattu 9.12.2009.
  65. Poliisi ja monikulttuurinen Suomi (Romanit - Suomen vanhin etninen vähemmistö) yhdenvertaisuus.net. Viitattu 9.12.2009.
  66. a b c d e Grönfors, Martti: Suomen mustalaiskansa, s. 175–188, WSOY, 1981.
  67. Pirttilahti, Malla: Romanikulttuurin erityispiirteet asumisessa (PDF) 2000. Helsinki: Ympäristöministeriö. Viitattu 17.8.2009.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]