Ateismi

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Osa artikkelisarjaa
Ateismi

Käsitteet
Ateismin määritelmä
Materialismi
Naturalismi
Positiivinen ja negatiivinen ateismi
Sekulaari humanismi
Tieteen ja uskonnon välinen suhde
Uskonnottomuus
Vapaa-ajattelu


Historia
Ateismin historia


Kritiikit
Uskontokritiikki
Tieteilijöiden uskontokritiikki
Ateismin kritiikki


Yhteiskunta
Ateistien osuus väestöstä
Ateistien syrjintä
Sekularismi
Uskonnoton etiikka
Uskonnoton tapakulttuuri
Uskonnottomuus Suomessa
Valtioateismi


Ihmiset ja järjestöt
Luettelo ateisteista
Luettelo järjestöistä
Tunnukset

 n  k  m 
Keto-orvokki on vanha vapaa-ajattelijaliikkeen tunnus.[1]

Ateismi eli jumalattomuus tarkoittaa jumalauskon puuttumista tai käsitystä, jonka mukaan jumalia ei ole olemassa.[2][3][4] Ateismin vastakohta on jumalausko eli teismi.[5] Uskontokriittisenä käsityksenä ateismi voimistui länsimaissa vähitellen valistuksen johdosta uudella ajalla, mutta saavutti merkittävän aseman vasta 1900-luvulla ajatuksenvapauden turvaavan lainsäädännön myötä.[6]

Ateismi voidaan käsittää joko väitelauseena jumalan olemassaolosta tai käsityksenä, että jumalien olemassaolosta ei ole tietoa.[7] Tietoteoreettisena käsityksenä ateismi voidaan jakaa positiiviseen ateismiin, jossa otetaan jumalien olemassaolon vastainen kanta, ja negatiiviseen ateismiin, joka on uskon puutetta jumalien olemassaoloon.[8]

Ateismin määritelmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ateismi voidaan määritellä kahdella tavalla. Ensiksi väitelauseena, joka koskee sitä, kuuluuko todellisuuteen jumala tai jumalia vai ei. Ontologisena eli olemassaoloa koskevana käsityksenä ateismi on väitelause ”jumalaa ei ole olemassa”. Ateismi ja sen vastakohta teismi ovat tällöin ainoat mahdolliset kannat: jumala on olemassa tai jumalaa ei ole olemassa.[9][2] Toisessa määritelmässä ateismi on jonkin yksilön tiedollinen käsitys.[10] Tällöin ateistit voidaan jakaa positiivisiin ateisteihin, jotka ovat sitä mieltä, ettei jumalia ole, ja negatiivisiin ateisteihin, joilta puuttuu usko jumalan olemassaoloon.[8]

Filosofi Michael Scriven on muotoillut taulukossa olevan ateismin tietoteoreettiseen määritelmän, jossa käsitys tiedosta jumalien olemassaolosta määritellään asteikkona.[11]. Filosofi Michael Martin on muotoillut jaottelun positiiviseen ateismiin ja negatiivisen ateismiin.[12][13][14][15]

Käsitys jumalan olemassaolosta Nimitys
1. Suoraan toteennäytetty Vanhakantainen teisti
2. Vahvoja näyttöjä puolesta Nykyaikainen teisti
3. Vahvaa näyttöä puolesta, silti myös näyttöä vastaan Käytännön teisti
4. Näyttöä puolesta ja vastaan yhtä paljon Agnostikko
5. Jonkin verran näyttöä puolesta Epäilijä
6. Ei mitään näyttöä puolesta Negatiivinen ateisti
7. Vahvaa näyttöä vastaan, ei mitään näyttöä puolesta Positiivinen ateisti

Negatiivisten ateistien mukaan jumalan olemassaolon puolesta ei ole esitetty mitään todisteita. Positiivisten ateistien mukaan jumalan olemassaoloa voidaan pitää todistettavasti epätotena.[16][17]

Filosofi Julian Baggini on kuvaillut ateismin luonnetta seuraavasti. Tavallisesti henkilöistä, jotka eivät usko jonkin mielikuvitusolennon olemassaoloon, ei käytetä mitään eritystä nimitystä. Oletetaan, että niiden ihmisten määrä, jotka uskovat tiettyyn taruolentoon, alkaa kasvaa. Pian heitä aletaan kutsua erityisellä nimellä, kuten teisteiksi eli jumalaan uskoviksi. Kun teistejä alkaa olla paljon, teistejä aletaan pitää normaaleina, vaikka jumalan olemassaolosta ei ole mitään näyttöä. Niitä, jotka eivät ole teistejä, aletaan kutsua ei-teisteiksi eli ateisteiksi. Tavallisella ihmisellä on erilaisia todellisuutta koskevia käsityksiä. Teistit sanovat, että tämän lisäksi todellisuuteen kuuluu jumala. Jos teistejä ei olisi, olisi kuitenkin ateisteja, mutta heitä ei kutsuttaisi ateisteiksi. Ateistien käsitys olisi sama vaikka teistejä ei olisi ollut koskaan olemassa.[18][19]

Käsitteet ”agnostisismi” ja ”agnostikko” keksi Thomas Henry Huxley 1860-luvulla.[20] Agnostikko ei välttämättä ole ateisti eli hän saattaa uskoa jumalan olemassaoloon, vaikkei väitä sitä tiedoksi[21]. Ateismin kannattajat ovat arvostelleet agnostikkoja siitä, että agnostismin mukaan ei voitaisi todeta mitään tavallista väitelausetta, koska mikään kokemustieto ei ole täysin varma. Ateististen arvostelijoiden mukaan agnostikot eivät välttämättä tunne ateismin määritelmää ja perusteluita. Agnostikko-sanaa saatetaan myös käyttää peitekäsitteenä yhteisössä, jossa ateisteihin suhtaudutaan kielteisesti.[17][18][22]

Ateismia on puolustettu esittämällä, että jumalauskolle ei ole perusteita. Tätä on nimitetty negatiiviseksi ateismiksi. Väitettä, että on on perustellumpaa olla uskomatta jumalaan kuin uskoa, on nimitetty positiiviseksi ateismiksi. Michael Martin käy teoksessa Atheism: A Philosophical Justification (1990) läpi perinteisiä perusteluja jumalan olemassaolosta, jotka Martin arvioi kestämättömiksi. Martin katsoo osoittaneensa, että negatiivinen ateismi on tosi. Martinin mukaan myös positiivinen ateismi on älyllisesti kestävä näkökanta. Martinin mukaan edes positiivinen ateismi ei vaadi täydellistä tietoa. Käsityksen puolustajien mukaan ateismissa esitetään vain, että perustelut sille, ettei jumalaa ole olemassa, ovat vahvemmat kuin perustelut sille, että jumala on olemassa. Tietoteoreettisesti positiivinen ateismi on kanta, että todisteet jumalan olemassaoloa vastaan ovat riittävät sille, että on oikeutettua olla uskomatta jumalaan.[22]

Joitakin itämaisia uskontoja kuten buddhalaisuuden tiettyjä suuntia, joiden oppiin ei kuulu oletusta persoonallisesta jumalasta, on toisinaan kutsuttu ateistisiksi.[23]

Ateismin historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antiikin roomalainen runoilija Lucretius esitti teoksessaan Maailmankaikkeudesta muun muassa, että kaikki todellisuudessa koostuu pienistä äärettömyydessä liikkuvista atomeista, sen sijaan että olisi jumalien luomaa.
Pääartikkeli: Ateismin historia

Vanha aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Intiassa vaikutti 600–200-luvuilla eaa. filosofinen koulukunta, joka edusti aineellista todellisuuskäsitystä ja arvosteli hindulaisuutta harhaluuloiksi.[24]

Antiikin Kreikan varhaisimpana tunnettuna ateistisena ajattelijana on mainittu ainakin Diagoras (400-luku eaa.).[25] Diogenes Laertios kirjoitti Theodoros Kyreneläisestä (noin 335–260 eaa.), liikanimeltään Theodoros Jumalaton, muun muassa: ”Theodoros hylkäsi kerta kaikkiaan jumalia koskevat uskomukset. Olen saanut käsiini hänen teoksensa Jumalista, eikä se ole millään muotoa vähäpätöinen kirja.”[26]

Atomiopin kehittäjät Leukippos ja Demokritos laativat aineellisen todellisuuskäsityksen, joka ei viitannut jumalaan tai yliluonnolliseen. Monissa ateismin historioissa ensimmäisten ateististen ajattelijoiden ja kirjailijoiden joukkoon luetaan myös Epikuros ja Lucretius,[27] joiden mielestä jumalat olivat olemassa, mutta sanoivat, että ne eivät vaikuta maailman tapahtumiin tai ihmisten asioihin. Lucretius kirjoitti noin vuonna 50 eaa. epikurolaisesta todellisuuskäsityksestä kertovan runoelman Maailmankaikkeudesta. Lucretius tunsi myötätuntoa niitä ihmisiä kohtaan, jotka eivät ymmärtäneet heidät synnyttäneen kaikkeuden toimintatapoja. Hän katsoi näiden tietämättömien ja kovaonnisten ihmisten tarvitsevan uskontoa selittämään alkuperänsä ja selittämään itselleen onnen ja onnettomuuden.[28][29]

»– – Luulivat onnessaan myös [jumalain] olevan vertoja vailla, niistä kun häirinnyt ketäkään ei kuoleman pelko, vielä kun nukkuissaan jumalain näki saattavan aikaan ponnistuksettaan monet kummastuttavat ihmeet.

Toisekseen, nuo huomasivat oloseikkojen taivaan järjestyksessään sekä vuoden vaihtuvan aikain, vaan ei tienneetkään, mikä kaikkeen siihen on syynä. Siis pakopaikkana vain oli tuo: jumaloille on kaikki suotu ja vaikuttaa pyhä näiden sallima kaiken – –

Toisekseen, kenen ei jumalain voi kammous mieltä jähmettää, kenen ei jäsenet alas raueten vaivu, kärvenneen maan kun tärisyttää ukkosen vaaja hirveä iskullaan, jyry halkoo valtavan taivaan?»
(Viides kirja, 1179–1221, suomentanut Paavo Numminen.)

Lucretius mainitsee ihmisten nähneen unissaan jumalia ja sillä perusteella uskoneen jumaliin. Toiseksi hän mainitsee, että kun ihmiset eivät tunteneet ilmiöiden syitä, he selittivät tapahtumia jumalilla. Kolmanneksi hän mainitsee eräiden luonnon ilmiöiden synnyttämän pelon.[29]

Uusi aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kristinuskon hallitseman keskiajan jälkeen uskontoon kohdistunut arvostelu alkoi Euroopassa lisääntyä 1500- ja 1600-luvuilla.[6] Avoimen ateistiset ajattelijat ilmaantuivat valistuksen aikana 1700-luvulla, kun suvaitsevuus erilaisia näkemyksiä kohtaan oli lisääntynyt.[30] Ennen valistuksen aikaa ateismia pidettiin yleisesti tuomittavana.[31] Erityisesti ranskalaisten valistusajattelijoiden yhteinen piirre oli kriittinen asenne uskontoa kohtaan. He asettivat perinnettä vastaan järjen ja kokemuksen ja näkivät uskonnollisen ja poliittisen pakkovallan tukevan toisiaan.[32] Näihin ajattelijoihin kuuluivat esimerkiksi La Mettrie sekä Encyclopédien päätoimittaja Denis Diderot.[30] Paroni d’Holbach’n teos Systéme de la Nature (1770) tarkasteli ihmistä osana luontoa. D’Holbach katsoi, että jos ihmiset ymmärtävät itsensä oikein luonnon osana, he voivat oppia että onnellisuus saavutetaan elämällä rauhassa toisten kanssa.[32]

1800-luvulla filosofi Ludwig Feuerbach arvosteli teoksissaan kristinuskon perusteita. Hänen ajattelunsa oli ateistista ja materialistista. Feuerbach katsoi, että jumala on ihmisen pelkojensa ja toiveidensa käsittelyyn keksimä luomus.[33][34] Marxilaisuuden perustajat Karl Marx ja Friedrich Engels omaksuivat Ludwig Feuerbachin uskontoajattelun pääkohdat. Lisäksi Marx ja Engels painottivat uskonnon yhteiskunnallista ja taloudellista vaikutusta. Perinteisen marxilaisuuden mukaan uskonto ylläpitää epäoikeudenmukaista yhteiskunnallista järjestelmää ja toisaalta se passiivistaa sorrettua väestönosaa.[35]

Luonnontieteilijä Charles Darwin, joka itse oli hylännyt kristinuskon, julkaisi vuonna 1859 evoluutioteoriansa. Kehitysopin avulla jumalan luomistyötä todistava ”suunnitelmallisuus” voitiin selittää satunnaisen muuntelun ja luonnonvalinnan periaatteiden avulla, vetoamatta yliluonnollisiin tekijöihin. Auguste Comten positivismi korosti tieteen tehtävää ilmiöiden kuvaajana ilman uskontoa. Darvinismin menestys yhdistyneenä positivismiin johti 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä uskontokriittisiin naturalismin ohjelmiin.[33] Friedrich Nietzsche arvosteli voimakkaasti kristinuskoa valheellisena ja elämänvastaisena.[36][37]

Uskonnosta vapaata ajattelua, joka suhtautuu arvostelevasti kirkkoon ja sen yhteiskunnalliseen vaikutukseen ja pyrkii täydelliseen uskonnon ja ateismin vapauteen, on kutsuttu vapaa-ajatteluksi[38]. Vapaa-ajattelua ovat edustaneet yleensä ateistit. Nimitys vapaa-ajattelija alkoi levitä uudella ajalla.[39] Vapaa-ajattelijaliike järjestäytyi 1800-luvun loppupuolella Britanniassa, Yhdysvalloissa, Saksassa, Ranskassa ja muualla Länsi-Euroopassa.[40] Vapaa-ajattelijain maailmanliitto, alkuaan Kansainvälinen vapaa-ajattelijaliitto perustettiin vuonna 1880 Brysselissä.[41][39] Liiton kongressien julkilausumien mukaan vapaa-ajattelijat pyrkivät totuuteen tieteen, hyvyyteen etiikan, kauneuteen taiteen ja oikeudenmukaisuuteen yhteiskunnallisen työn avulla.[39] Liikkeen kulta-aikana toteutettiin kirkon ja valtion ero Ranskassa 1905.[40]

Uskonnottomien liikkeet käyttivät ateismin ja vapaa-ajattelun lisäksi nimityksiä sekularismi, rationalismi ja humanismi.[42] Uskonnotonta humanismia kutsutaan sekulaariksi humanismiksi.[43][44]

1900-luvun alkuvuosikymmeninä kehittynyt looginen empirismi vastusti uskoa yliluonnolliseen.[45]

Neuvostoliitossa ja muissa sosialistisissa maissa marxilainen ateismi oli osa kommunistista aatetta.[24] Venäjän vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen Vladimir Lenin erotti kirkon valtiosta ja koulun kirkosta. Perustuslaissa säädettiin, että uskonnonvapauden lisäksi maassa vallitsee ateistisen propagandan vapaus. Vuoden 1917 jälkeen marxilainen versio ateismista sai käytännössä virallisen aseman Neuvostoliitossa.[35] Aluksi bolsevikit suhtautuivat uskontoon harmittomana taikauskona, joka vähitellen tieteen edetessä tulisi häviämään. Vuonna 1921 puolue kuitenkin omaksui ”taistelevan ateismin” periaatteen. Neuvostoliiton kommunistinen puolue perusti vuonna 1923 Jumalattomien liiton (myöhemmin Taistelevien jumalattomien liitto), joka suoritti ateismin levitystyötä.[46] Vuoden 1937 väestönlaskennan tuloksien perusteella 57 % neuvostoliittolaisista kuitenkin edelleen luokitteli itsensä uskovaisiksi. Tuloksen johdosta Stalin toimeenpani Jumalattomien liitossa käyntiin laajat puhdistukset liian hitaan uskonnon hävittämisen vuoksi. Toisen maailmansodan aikana erityisesti ortodoksinen kirkko otettiin mukaan Saksan vastaiseen sotaponnistukseen, ja uskontojen vaino laimeni. Taistelevien jumalattomien liiton toiminta lopetettiin 1943.[46] Maailman ainoa virallisesti täysin ateistinen valtio oli kommunistinen Albania, jossa vuonna 1967 kiellettiin lainsäädännöllä kaikki uskonnonharjoittaminen.[47] Kommunististen valtioiden uskonnonvastaiset toimet lisäsivät ateismin vastaisuutta erityisesti Yhdysvalloissa, missä ateismi ja kommunismi liitettiin usein toisiinsa.[48]

Suomi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Uskonnottomuus Suomessa
Professori Richard Dawkins on tunnettu ateistinen uskontokriitikko.

Suomessa naturalistinen evoluutioteoria innoitti 1880-luvulta lähtien muun muassa tutkija Edvard Westermarckia[49]. Työväenliike omaksui Suomessa marxilaisen ateismin ohjelman haasteena luterilaiselle valtionkirkolle.[50] Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen vuoden 1903 Forssan ohjelmassa todettiin: ”Uskonto on julistettava yksityisasiaksi. Kirkko on erotettava valtiosta ja kirkolliset sekä uskonnolliset yhdyskunnat katsottava yksityisiksi yhdistyksiksi, jotka itse järjestävät sisälliset asiansa. Uskonnonopetus on poistettava kouluista.”[51] Ylioppilasyhdistys Prometheuksen toimintaan (1905–14) osallistuivat muun muassa Edvard Westermarck, Rafael Karsten, Rolf Lagerborg, Wilhelm Bolin, Viktor Heikel ja Ernst Lampén. Yhdistys vaati kirkon ja valtion eroa sekä tunnustuksellisen uskonnonopetuksen poistamista kouluista.[39]

Uskonnonvapauslain säätämisen jälkeen 1923 kaikkien uskontokuntien ulkopuolelle jääminen oli Suomessa sallittua. Vasta uskonnonvapauslaki antoi ateisteille täydet kansalaisoikeudet.[52] Vaatimus täydellisestä valtion ja kirkon erottamisesta ei toteutunut.[53][54]

Vuonna 1945 uskonnottomien järjestöksi perustettiin Vapaa-ajattelijain liitto.[55] Liiton puheenjohtajina ovat toimineet muun muassa V. T. Aaltonen ja Väinö Voipio.[56] 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa liiton pääsihteeri Erkki Hartikaisen tavoitteena oli saada Suomen kouluihin oma oppiaine uskonnottomille.[57] Hartikainen teki vuonna 1978 kantelun Yhdistyneitten Kansakuntien ihmisoikeuskomitealle peruskoulun opetussuunnitelmasta Suomessa.[58] Kantelu ratkesi 1981 ja Suomeen saatiin elämänkatsomustieto kouluihin oppiaineeksi.[59]

Ateismi nykyisin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös: Uskonnottomuus

Islamilaisessa maailmassa ateismilla tai uskonnon arvostelulla ei ole ollut juuri mitään sijaa.[35] Islamin nousu, syyskuun 11. päivän terroriteot sekä kristillisen oikeiston nousu kiihdyttivät 2000-luvun alussa keskustelua uskonnoista uhkana maailmanrauhalle. ”Uusateisteiksi” kutsuttuja tunnettuja ateistisia uskontokriitikoita ovat muun muassa Richard Dawkins, Sam Harris, Daniel Dennett ja Christopher Hitchens. Ateismin näkyvyyteen vaikuttivat heidän teoksensa, Harrisin Uskon loppu (2004), Dawkinsin Jumalharha (2006), Dennettin Lumous murtuu (2006) ja Hitchensin Jumala ei ole suuri (2007).[60] Ateistinen feminismi vastustaa uskontoa naisten alistamisen ja epätasa-arvon lähteenä.[61]

Ateistien osuus väestöstä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kartta ateismin yleisyydestä Euroopassa (2005).

Ateismi on yleisintä Länsi-Euroopassa, Australiassa, Uudessa-Seelannissa, Kanadassa ja Itä-Euroopassa. Eräiden arvioiden mukaan maailman ”ei-uskonnollisen” väestön määrä olisi noin 750 miljoonaa. Itseään ateistiksi kutsuvien määrä tästä noin 150 miljoonaa eli 2,5 % maailman väestöstä.[62][63] WIN/GIA:n vuonna 2012 teettämän kyselytutkimuksen mukaan maailman väestöstä 13% on ateisteja.[64]

Ateistinen uskontokritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monet uskonnottomat ajattelijat ovat esittäneet, että tiede ei jätä tilaa uskonnoille muuna kuin ”historiallisesti ja kulttuurisesti tärkeänä todellisuuspaon muotona”[65]. Ateististen arvostelijoiden mukaan uskonto on säilynyt yhteiskunnassa jäänteenä ajoilta, jolloin ihmisten tieto todellisuudesta oli rajoittuneempaa.[66]

Esimerkiksi filosofi Kai Nielsenin mukaan on suorastaan uskomatonta, että eräät oppineet ajattelijat saattavat kannattaa jumalauskoa. Nielsenin mielestä luontoon perustuvaan todellisuuskäsitykseen luontevasti liittyvä ateismi on nykyajan järkevän ihmisen valinta ja osa yleissivistystä.[67] Kukaan järkevä ihminen ei yksinkertaisesti voi enää suhtautua jumalauskoon tosissaan. Nielsenin mukaan ateismia ei kuitenkaan pitäisi omaksua pelkkänä itsestäänselvyytenä, vaan sen puolesta tulisi käydä kamppailuun älyllisesti vahingollisia uskonnollisia harhoja vastaan.[68]

Filosofi Ilkka Niiniluodon mielestä uskontojen pyhiin kirjoituksiin nojautuva käsitys todellisuutta koskevan tiedon hankkimisesta ja perustelemisesta on ristiriidassa tieteen menetelmän kanssa.[50][69] Tiede pyrkii kertomaan millainen todellisuus on, etsimään totuutta, hankkimaan tietoa todellisuudesta. Tieteellinen menetelmä, jossa tietoa tavoitellaan avoimesti, arvostelevasti ja julkisesti koeteltavin havainnoin, on tieteen puolestapuhujien mielestä tehokkain ja järkiperäisin käsitysten muodostamisen menetelmä. Esimerkiksi Charles S. Peirce korosti itseäänkorjaavan tieteellisen menetelmän ylivertaisuutta ”itsepäisyyden”, ”arvovallan” ja kokemuksesta riippumattoman käsitysten muodostamisen menetelmiin nähden.[70]

Ilkka Niiniluodon mukaan käsitys todellisuudesta on uskonnollinen, jos siihen sisältyy väitteitä, joiden ainoana tukena on vetoaminen joihinkin uskonnollisiin arvovaltoihin (esimerkiksi uskonnollisiin kirjoituksiin) tai henkilökohtaisiin uskonnollisiin kokemuksiin. Vaikka tieteessä ei olekaan ehdottomia takeita totuudesta, tieteellisten ja uskonnollisten väitteiden ristiriitatilanteessa on Niiniluodon mukaan järkiperäisempää hyväksyä tieteen tulokset. Näin ei tule menetellä siksi, että ne välttämättä olisivat tosia, vaan siksi, että ne on saavutettu kriittisen ja julkisesti valvottavissa olevan menetelmän avulla. Arvovaltoihin tai elämyksiin vetoavia perusteluja ei voi Niiniluodon mukaan pitää todistusvoimaisina, sillä ne rikkovat kriittisyyden ja puolueettomuuden menetelmällisiä vaatimuksia. Niiniluodon mukaan mikään arvovalta ei voi vaatia tieteessä itselleen ikuista asemaa. Vetoaminen uskonnollisiin arvovaltoihin sisältää lisäksi kehäpäätelmän. Yksityisten henkilöiden omat kokemukset ja elämykset eivät ole sisällöltään julkisesti koeteltavissa, joten ne eivät kelpaa todistusaineistoksi niiden kohteen olemassaolosta. Nämä elämykset voidaan kyllä asettaa psykologian tutkimuskohteeksi ja niiden syntytavalle voidaan pyrkiä antamaan tieteellinen selitys.[71]

Uskontoa vastaan on esitetty arvostelua myös moraalisin perustein: uskonnot saavat aikaan sotia, tappamista ja kärsimystä. Uskonnottomat moraalifilosofit kuten Mario Bunge ovat esittäneet, että monet uskonnolliset näkemykset uskonnon oppien mukaan elämisen palkitsemisesta ikuisessa elämässä edustavat itsekästä nautinnontavoittelua.[72] Arvostelijoiden mukaan kyseenalaistamaton usko on johtanut liian usein kärsimykseen ja tappamiseen. Esitetyistä historiallisista esimerkeistä tunnetuimpia ovat ristiretket, uskonnolliset sodat, inkvisitio ja noitavainot.[73]

Uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäisen mukaan uskonto on osa arkiajattelua, joka on ristiriidassa tieteen kanssa. Pyysiäisen mukaan ihmislaji on kehittynyt ympäristössä, joka ei ole suosinut nimenomaan tieteellisen ajattelun kehitystä. Monien ihmisten on edelleen helpompi uskoa esimerkiksi ihmeisiin kuin suhtautua kriittisesti omiin käsityksiinsä. Siksi uskonnottomat ovat monissa maissa vähemmistö. Nykyisin ihmisen ympäristö on kuitenkin erilainen. Kun tieteellinen tieto leviää hyvin laajalle ihmisten keskuuteen, siitä tulee eräänlainen normi: tietämättömien alkaa olla vaikeaa saada muiden luottamusta ja menestyä yhteisössä.[74][75]

Ateismin kritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ateismin vastustajat voivat sanoa, että jumalan olemassaolo on tarpeellinen selitysperuste kaikkeudelle ja sen ilmiöille tai että jumalan olemassaolo on todistettu. Ateismia on vastustettu myös esittämällä, että jumalan olemassaolo on välttämätön oletus moraalin olemassaolon kannalta.[76]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Gaylor, Annie Laurie: A Pansy For Your Thoughts Freethought Today. Kesäkuu 1997. Madison, Wisconsin: Freedom from Religion Foundation. Viitattu 19.6.2010. (englanniksi)
  2. a b Hartikainen, Erkki: Esitelmä ateismista Luonnonfilosofian seurassa 30.10.2003. Erkki Hartikainen. Viitattu 16.4.2007.
  3. ”ateismi – – jumalauskon puuttuminen, käsitys, jonka mukaan Jumalaa t. jumalia ei ole olemassa[.] Yleensä tätä nimitystä käytetään vain ajattelusta, johon sisältyy jonkinlaisen kannan ottaminen kysymykseen jumaluuden olemassaolosta, vastakohtana agnostismille ja täydelliselle välinpitämättömyydelle uskonnollisista asioista. – – Selvintä olisi käyttää sanaa kaikista käsityksistä, joihin sisältyy se, että jumalolentoja ei ole olemassa.” Korpela, Jukka K.: Pienehkö sivistyssanakirja: ateismi Viitattu 16.4.2007.
  4. ateismi Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy. Viitattu 16.1.2017.
  5. Niiniluoto 2003, s. 122.
  6. a b Niiniluoto 2003, s. 122.
  7. Niiniluoto 2003, s. 130.
  8. a b Cline, Austin: Strong Atheism vs. Weak Atheism About.com. Viitattu 16.1.2017. (englanniksi)
  9. Niiniluoto 2003, s. 130.
  10. Niiniluoto 2003, s. 130.
  11. Scriven, Michael: Primary Philosophy. New York: McGraw-Hill, 1966. (englanniksi). Painettu uudelleen teoksessa Angeles, Peter (toim.): Critiques of God. Making the Case Against Belief in God. Buffalo, New York: Prometheus Books, 1976. ISBN 0-87975-078-2. (englanniksi)
  12. Martin 1990.
  13. Hartikainen, Erkki: Ateismin määrittelemisestä. Vapaa ajattelija, 2001, nro 1. Artikkelin verkkoversio.
  14. Hartikainen, Erkki: Ateismin määritelmä. Vapaa ajattelija, 2003, nro 4. Artikkelin verkkoversio.
  15. Niiniluoto 1994.
  16. Niiniluoto 2003, s. 136.
  17. a b Teksti julkaisussa Hartikainen, Erkki (vastaava toim.): Yläasteen etiikka: Peruskoulun uskontojen historian ja etiikan oppikirja 1–3. (Kouluhallituksen hyväksymä kokeilumoniste lukuvuosiksi 1982–83, 1983–84, 1984–85.) Lisäpainos 1985. Helsinki: Vapaa ajatus, 1982.
  18. a b Hartikainen, Erkki: Erehtymätön ateisti Vapaa ajattelija. 4/2005. Viitattu 10.1.2011.
  19. Baggini 2005.
  20. Christianity and Agnosticism: A Controversy. Teoksessa Huxley, Thomas Henry: Collected Essays vol 5. Science and Christian tradition, s. 237–239. London: Macmillan, 1889. (englanniksi)
  21. Selin, Risto: Jumalan olemassaolo. Teoksessa Ihmeellinen maailma. Skeptikon tietosanakirja. Helsinki: Ursa, 2001. ISBN 952-5329-19-4. Artikkelin verkkoversio.
  22. a b Cooke, Bill: Agnostismin nousu ja tuho. Vapaa ajattelija, 2000, nro 3/2000.
  23. Cline, Austin: Are there Any Atheistic Religions? Päivitetty 20.7.2015. About.com. Viitattu 25.27.2016. (englanniksi)
  24. a b Ollikainen, Marketta: Prometheuksen perilliset (Internet Archive) Yliopisto. 17/1995.
  25. Solmsen, Friedrich: Plato’s Theology, s. 25. Ithaca, New York: Cornell University Press, 1942. (englanniksi)
  26. Diogenes Laertios: Merkittävien filosofien elämät ja opit. (Bioi kai gnōmai tōn en filosofia eudokimēsantōn, 200-luku.) Suomentanut Marke Ahonen. Helsinki: Summa, 2002. ISBN 952-5418-07-3.
  27. ”Most histories of atheism choose the Greek and Roman philosophers Epicurus, Democritus, and Lucretius as the first atheist writers.” First Atheist writers 2.10.2002. BBC. Viitattu 19.4.2007. (englanniksi)
  28. Lucretius, Carus Titus: Maailmankaikkeudesta. (De rerum natura, noin 50 eaa.) Suomentanut sekä johdannon ja selitykset kirjoittanut Paavo Numminen. Porvoo Helsinki: WSOY, 1965.
  29. a b Hartikainen, Erkki: Tieteellinen maailmankatsomus. 2. täydennetty painos (1. painos 1978). Helsinki: Vapaa-ajattelijain liitto, 1980. Teoksen verkkoversio.
  30. a b Niiniluoto 2003, s. 124–125.
  31. Niiniluoto 2003, s. 124.
  32. a b Norman, Richard: On Humanism, s. 11–12. London; New York: Routledge, 2004. ISBN 0-415-30523-3. (englanniksi)
  33. a b Niiniluoto 2003, s. 125.
  34. Feuerbach, Ludwig: Uskonnon olemuksesta. (Das Wesen der Religion, 1845.) Suomentanut Vesa Oittinen. Helsingissä: Otava, 1980. ISBN 951-1-05657-3.
  35. a b c Niiniluoto 2003, s. 126.
  36. Ray, Matthew Alun: Subjectivity and Irreligion. Atheism and Agnosticism in Kant, Schopenhauer, and Nietzsche. Burlington, Vermont: Ashgate Publishing, 2003. ISBN 0-7546-3456-6. (englanniksi)
  37. The discovery of evolution BBC. Viitattu 14.11.2007. (englanniksi)
  38. vapaa-ajattelu Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy. Viitattu 16.1.2017.
  39. a b c d Hakusana vapaa-ajattelu teoksessa Otavan suuri ensyklopedia 19. Helsingissä: Otava, 1981. ISBN 951-1-05082-6.
  40. a b Mustakallio, Hannu: Kansainvälisen vapaa-ajattelijaliikkeen alkuvaiheet. Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja, 1999, nro 87–88. Helsinki: Suomen kirkkohistoriallinen seura.
  41. Nurmi, Suvielise: Katsomukset kohtaavat, s. 210. Helsinki: Kirjayhtymä, 1994. ISBN 951-26-3896-7.
  42. Norman 2004, s. 13.
  43. Saari, Kari: Sekulaarihumanismin maailmankuva. Teoksessa Elo, Pekka & Simola, Hannu (toim.): Arvot, hyveet ja tieto. Elämänkatsomustiedon opetuksen 10-vuotisjuhlakirja. Julkaisija: FETO, Filosofian ja elämänkatsomustiedon opettajat ry. Helsinki: Painatuskeskus, 1995. ISBN 951-37-1741-0.
  44. Hartikainen, Erkki: Ateismi ja aatteet. Vapaa ajattelija, 2/2002. Artikkelin verkkoversio Viitattu 3.7.2008.
  45. Hartikainen, Erkki & Lindfors, Pertti: Wienin piiri vastusti metafysiikkaa Vapaa ajattelija. 1/2003. Viitattu 2.6.2011.
  46. a b Overy, Richard: The Dictators. Hitler’s Germany, Stalin’s Russia, s. 269–278. London: Penguin Books, 2005. ISBN 978-0-14-028149-1. (englanniksi)
  47. Timeline: Albania BBC. Viitattu 10.1.2011. (englanniksi)
  48. Cline, Austin: Atheism & American Anti-Communism (Internet Archive) About.com. (englanniksi)
  49. Niiniluoto 2003, s. 127.
    Salmela, Mikko: Suomalaisen kulttuurifilosofian vuosisata. Väitöskirja: Helsingin yliopisto. Helsingissä: Otava, 1998. ISBN 951-1-15356-0.
  50. a b Niiniluoto 2003, s. 128.
  51. Forssan ohjelma (Hyväksytty puoluekokouksessa 1903, Forssa) Suomen Sosialidemokraattinen Puolue. Viitattu 25.2.2016 (Internet Archive).
  52. Niiniluoto 2003, s. 128.
  53. Pikkusaari, Jussi: Vaikea vapaus. Sosialidemokratian häviö kirkolle Suomen kulttuuritaistelussa. Väitöskirja: Oulun yliopisto. Helsinki: Suomen historiallinen seura, 1998. ISBN 951-710-085-X.
  54. Niiniluoto 2003, s. 127.
  55. Saari, Kari: Vapaa-ajattelijan käsikirja, s. 4. Helsinki: Vapaa ajattelija, 1993. Teoksen verkkoversio.
  56. Niiniluoto 2003.
  57. Raportti uskonnonvapaudesta 2. Helsinki: Vapaa-ajattelijain liitto, 1980.
  58. Erkki Hartikainen v. Finland, Communication No. 40/1978, U.N. Doc. CCPR/C/OP/1 at 74 (1984) University of Minnesota Human Rights Library. Viitattu 24.2.2009. (englanniksi)
  59. Elo, Pekka & Linnankivi, Pekka: Et-opetuksen historiasta: Oikeuden ja kohtuuden tiellä (Internet Archive) 2.8.2006. Filosofian ja elämänkatsomustiedon opettajat Feto.
  60. Hietaniemi, Tapani: Ateismin uusi aalto. Hiidenkivi, 2008, nro 2, s. 14.
  61. Hari, Johann: A directory of divine misogyny New Statesman. 2.6.2009. Viitattu 8.6.2011. (englanniksi)
  62. Major Religions of the World Ranked by Number of Adherents 28.8.2005. Adherents.com. Viitattu 19.4.2007. (englanniksi)
  63. Zuckerman, Phil: Atheism: Contemporary Rates and Patterns (PDF) (Teoksesta Cambridge Companion to Atheism (suom. Ateismi)) www.pitzer.edu. 2007. Viitattu 25.2.2016. (englanniksi)
  64. Global index of religiosity and atheism (PDF) Worldwide Independent Network – Gallup International. Viitattu 2.12.2013. (englanniksi)
  65. Putnam, Hilary: God and the Philosophers. Teoksessa French, Peter A. & Uehling, Theodore E. & Wettstein, Howard K. (toim.): Philosophy of Religion, s. 175–187. Minnesota: University of Minnesota Press, 1997. ISBN 978-0268014292. (englanniksi)
  66. Hick, John: Uskonnonfilosofia, s. 50–52. (Philosophy of Religion, 1963.) Suomentaneet Taisto Nieminen ja Heikki Kirjavainen. 2. painos (1. painos 1969). Helsinki: Kirjapaja, 1992. ISBN 951-625-167-6.
  67. Nielsen, Kai: Naturalism Without Foundations. Amherst, New York: Prometheus Books, 1996. ISBN 1-57392-076-2. (englanniksi)
  68. Pihlström 2001, s. 17.
  69. Pihlström 2001, s. 64.
  70. Pihlström 2001, Niiniluoto 1984, s. 88.
  71. Niiniluoto 1984, s. 80–81.
  72. Bunge, Mario: Ethics. The Good and the Right, s. 199–201. Dordrecht: D. Reidel, 1989. ISBN 0-7923-0551-5. (englanniksi)
  73. Koistinen & Räikkä 1997, s. 12. Artikkeli on julkaistu myös teoksessa: Räikkä, Juha: Moraalin kanssa. Esseitä hyvästä yhteiskunnasta, s. 45–73. 2. painos (1. painos 1998). Kuopio: Unipress, 2004. ISBN 951-579-222-3.
  74. Pyysiäinen, Ilkka: Uskonto, totuus ja kulttuuri. Vartija, 2007, nro 5–6/2007, s. 187–191.
  75. Pyysiäinen 2010.
  76. Ateismi teoksessa Suomalainen tietosanakirja 1, a–din. Espoo: Weilin + Göös, 1988. ISBN 951-35-4472-9.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ateismi.
Wikiquote-logo.svg
Wikisitaateissa on kokoelma Ateismi -sitaatteja.

Artikkeleita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Englanniksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]