Girondistit

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Girondistit
Perustettu 1. lokakuuta 1791
Lopetti 24. lokakuuta 1793
Johto Jacques Pierre Brissot
Pierre Victurnien Vergniaud
Ideologia liberalismi, federalismi abolitionismi
Poliittinen kirjo vasemmisto (lakiasäätävä kansalliskokous)
oikeisto (konventti)[1]
Toimisto Tuileries Pariisi
Äänenkannattaja Patriote français
Le Courrier de Provence
La chronique de Paris
Jacques Pierre Brissot
Pierre Victurnien Vergniaud

Girondistit olivat Ranskan suuren vallankumouksen ajan puolue. He saivat nimensä Gironden departementista, josta puolueen pääpuhujat olivat kotoisin. Girondistien merkittävimpiin johtajiin kuului Jacques Pierre Brissot. Hänen mukaansa puoluetta kutsuttiin joskus myös nimellä "brissotiinit".

Brissotin ohella merkittäviä olivat Rolandit: lyonilainen tehtaiden tarkastaja Jean Marie Roland de la Platière ja hänen puolisonsa Jeanne Manon, josta useimmiten käytetään nimitystä madame Roland.[2]

Girondistien valta oli huipussaan lakiasäätävän kokouksen (assemblée législative) aikana 1791–1792. Sittemmin jyrkemmät jakobiinit syrjäyttivät heidät. Useita girondistien johtajia mestattiin vuonna 1793.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lakiasäätävä kansalliskokous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Girondistipuolue perustettiin 1. lokakuuta 1791, jolloin 745 kansanedustajaa kokoontui lakiasäätävään kansalliskokoukseen Pariisissa. Monet kokouksen osallistujat eivät olleet tavanneet toisiaan koskaan aiemmin ja heidän joukossaan oli runsaasti alta 30-vuotiaita.[3] Istunnon oikeisto koostui rojalisteista ja feuillanteista, jotka tahtoivat vilpittömästi soveltaa perustuslakia ja toimeenpanovaltaa. Heidän näkyvimmät edustajansa olivat sotilaita. Keskustapuolueella eli ”riippumattomilla” oli lukumääräinen enemmistö, mutta se ei ollut riittävän yhtenäinen. Vasemmistoon kuului 140 demokraattia, jotka vastustivat perustuslakia ja tavoittelivat tasavaltaa.[4] Vasemmiston edustajiin lukeutuivat jakobiinit ja heihin vielä tuolloin kuuluneet maltillis-tasavaltalaiset girondistit, joiden riveistä löytyivät kokouksen parhaat puhujat Pierre Victurnien Vergniaud ja Armand Gensonné. Jakobiinit istuivat ylimmällä penkkirivillä ja saivat tästä myöhemmin käytetyn nimen vuoripuolue.[5]

Girondistien jäsenet olivat porvaristoa. He edustivat ennen kaikkea maakuntien suurporvaristoa ja kannattivat talousasioissa pitkälle menevää liberalismia.[1] Yleisen näkemyksen mukaan girondistit olivat enemmän sanojen kuin tekojen miehiä. Idealistisuudellaan ja kaunopuheisuudellaan he voittivat ”riippumattomien” suosion ja hankkivat näin johtoaseman kansalliskokouksessa.[6]

Girondistien lyhyt nousu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Girondistit kuuntelivat innostuneina puoluejohtaja Brissot'n vakuutteluja siitä miten ulkomainen sota raivaisi tietä tasavallalle. Sodan avulla vapausaatetta olisi helpompi levittää Eurooppaan ja auttaa kansojen vapautumista.[7] Tasavaltalaisuuden saavuttamisen ohella eräs girondistien päämääristä oli horjuttaa pysyvästi kuningasperheen ja ylimystön valtaa.[8]

Girondistien neuvottelupaikaksi vakiintui madame Rolandin salonki, jossa aluksi kokoontuivat kaikki vasemmiston nimekkäimmät johtajat.[9] Vuoden 1792 aikana salongista tuli pelkästään girondistien kokouspaikka, ja madame Roland nousi suureksi vaikuttajaksi puolueen taustalla.[2]

Vuoden 1792 aikana monet girondistit kehittivät ulkoista olemustaan enemmän rahvaan kaltaiseksi. He hylkäsivät vanhanaikaisen niskapalmikon, silkkisukat ja polvihousut (culottes) ja korvasivat ne köyhempien yhteiskuntaluokkien suosimilla sileäksi kammatuilla puuteroimattomilla hiuksilla ja pitkillä housuilla. Lisäksi osa girondisteista otti ulkoiseksi tunnusmerkikseen työläisten käyttämän punaisen pitkänomaisen myssyn, joka muistutti muinaisten fryygialaisten käyttämää päähinettä. Keväällä 1792 valittu uusi girondistiministeriö sai vaatetuksensa mukaan nimen le ministère sans-culotte, joka tarkoitti pitkähousuista ministeriötä, mutta tulkittiin myös alaluokan ministeriöksi. Vastavalittu sotaministeri Pierre Marie de Grave, joka tunnettiin enemmän runoistaan kuin sotilaallisista taidoistaan, siirtyi välittömästi punaisen vapaudenmyssyn käyttöön. [10] Girondistit saivat myös sisä-, raha- ja ulkoministerien virat.[11]

Ludvig XVI vastusti aluksi girondistien suunnittelemaa sotaa ulkovaltoja vastaan kunnes lopulta antoi periksi koko maahan leviävälle sotakuumeelle. Sodan alkaessa huhtikuun lopulla 1792 girondistihallitus ja heidän ”hengettärensä” madame Roland keskittyivät etsimään sopivaa tilaisuutta syöstä monarkia valtaistuimelta.[12] He lietsoivat vihakampanjaa kuningasparia vastaan ja yrittivät pakottaa kuninkaan hyväksymään uuden lakialoitteen pappien karkottamiseksi maasta. Kuningas kieltäytyi ja käytti perustuslain sallimaa veto-oikeuttaan. Samalla hän eroitti hallituksensa girondistiministerit, koska ei ollut tyytyväinen heidän lainsäädäntöönsä. Pariisilaiset vastasivat Luvdigin käytökseen järjestämällä mielenosoituksen 10. päivänä kesäkuuta 1792. Kansa epäili kuninkaan pitävän yhteyttä vihollismaan Itävallan kanssa ja huusi Tuileries'n linnaan tunkeutuessaan eläköön girondistit, alas kuninkaan veto-oikeus![13] Mielenosoituksen huipennukseksi kansa pakotti kuninkaan pukeutumaan punaiseen vapauden myssyyn ja juomaan vapauden maljan.[8]

Vallanvaihto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka girondistiministerit saivat salkkunsa takaisin, heidän toimikautensa jäi lyhyeksi. Syyskuun 21. päivänä 1792 kokoontuneessa kansalliskonventissa girondistit äänestivät vuoripuolueen tavoin tasavallan puolesta, mutta ajautuivat moniin muihin erimielisyyksiin näiden kanssa. Girondistit halusivat muun muassa viivyttää kuningas Ludvig XVI:n kuolemantuomion täytäntöönpanoa ja jättää sen kansan päätettäväksi. Vuoripuolue puolestaan julisti kansan luovuttaneen vallan konventille ja kumosi näin girondistien ehdotuksen.[14] Lisäksi girondistien ja vastapuolen näkemykset tulevasta tasavallasta erosivat toisistaan. Girondistien väitteen mukaan vuoripuolue tahtoi anastaa vallan itselleen saadakseen maan johtoon diktaattorin. Vuoripuolue puolestaan väitti, että girondistien tarkoituksena oli muodostaa Ranskasta liittotasavalta, johon kuuluisi useita pieniä tasavaltoja.[15] Vuoripuolueen Robespierre ja Marat ehdottivat uutta konventin istuntoa, jossa Ranskan tasavalta julistettaisiin ”yhdeksi ja jakamattomaksi” (une et divisible). [10]

Myös ulkopolitiikka ja sodankäynti olivat puolueiden erimielisyyksien kohteina. Girondistit saivat sodan aikaan ulkovaltoja vastaan keväällä 1792, mutta eivät pystyneet hoitamaan sitä kunnialla, vaan vuoripuolue joutui tehostamaan sodankäyntiä useilla uusilla päätöksillä.[1] Girondistikenraali Charles-François Dumouriez menetti tappioillaan Belgian viholliselle ja epäonnistuttuaan yrittämässään vallankaappauksessa hän siirtyi itse vihollisen puolelle. Jälkeenpäin paljastui, että Ranskan itävaltalaissyntyinen kuningatar Marie Antoinette oli lähettänyt Wienin hoviin tietoja Dumouriez'n sotasuunnitelmista Itävaltaa vastaan.[16] Dumouriez'n maanpetos merkitsi girondisteille suurta tappiota, ja vuoripuolue puuttui sodankäyntiin useilla nopeilla uudistuksilla. Konventin jäsenet kiertelivät maakunnissa värväämässä sotilaita ja erottamassa viroistaan epäpäteviä henkilöitä.[14]

Puolueiden välienselvittelyt johtivat keväällä 1793 girondistien aseman huononemiseen, ja vuoripuolue sai selvän enemmistön konventissa.[17] Kesäkuussa 1793 Pariisiin jääneet 75 girondistia vangittiin verettömän vallankaappauksen päätteeksi. Heidän vartioinnistaan vastanneet henkilöt kuitenkin laiminlöivät työnsä ja suurin osa vangeista karkasi.[18] Paenneet girondistit hajaantuivat Bretagneen, Lyoniin ja Normandiaan järjestääkseen vastarintaa maakunnissa.[19] Heidän yrityksensä kerätä hajanaiset joukkonsa yhteen epäonnistuivat ja lisäksi he erehtyivät antamaan komennon väärille henkilöille. Yhä useammat ranskalaiset halusivat tulevan tasavallan olevan yksi ja jakamaton, eivätkä kannattaneet girondistien näkemystä tasavallasta, jonka sisällä on pienempiä tasavaltoja.[20]

Girondistien viimeiset päivät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lokakuun lopulla 1793 Pariisiin jääneet girondistien kansanedustajat haastettiin vallankumoustuomioistuimen eteen. Kansalliskonventin vangitsemista edusmiehistä osa pakeni muiden jäädessä odottamaan syyttömyytensä toteen näyttämistä. Aiemmin samana vuonna tapahtunut girondisti Charlotte Cordayn tekemä Jean-Paul Marat'n murha pahensi kuitenkin ratkaisevasti girondistien asemaa. Tuomioistuin päätyi kuolemantuomioon, joka myöhemmin pantiin toimeen giljotiinilla.[21]

Girondistien viimeinen illallinen

Sekä runous- ja maalaustaide on ikuistanut pidot, jotka girondistit pitivät mestausta edeltävänä yönä. Kuolemaantuomittujen joukossa olivat heidän tunnetuimmat puoluejohtajansa, kuten Brissot ja Vergniaud. Vergniaudilla oli aina mukanaan vahvaa myrkkyä, jolla hän olisi helposti voinut tehdä itsemurhan. Hän tahtoi kuitenkin seurata puoluetovereitaan mestauslavalle.[21] Girondistien viimeisestä yöstä jäähyväisaterioineen ja valtiollisine puheineen tuli nopeasti legenda.[22]

Kun tuomitut seuraavana päivänä kuljetettiin mestauspaikalle, he alkoivat laulaa Marseljeesia.[23] "Mieluummin kuolema kuin orjuus! Se on ranskalaisten tunnuslause!". Laulu heikkeni sitä mukaa kuin girondisteja mestattiin, mutta vaikeni vasta, kun giljotiinin terä katkaisi viimeisen tuomitun kaulan.[24]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Aubry, Octave: Ranskan suuri vallankumous I. Werner Söderström Oy, 1962.
  • Aubry, Octave: Ranskan suuri vallankumous II. Werner Söderström Oy, 1962.
  • Haslip, Joan: Marie Antoinette. Otava, 1989. ISBN 951-1-10192-7.
  • Liisberg, Bering: Ranskan vallankumous 1789-1799. Kustannusyhtiö Otava, 1906.
  • Mykland, Knut: Otavan suuri maailmanhistoria 13: suuret vallankumoukset. Kustannusyhtiö Otava, 1985. ISBN 951-1-08656-1.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Mykland s. 158.
  2. a b Liisberg s. 272.
  3. Liisberg s. 260.
  4. Aubry I s. 382.
  5. Liisberg s. 261.
  6. Mykland s. 149.
  7. Liisberg s. 270.
  8. a b Mykland s. 151.
  9. Aubry I s. 403.
  10. a b Liisberg s. 274.
  11. Liisberg s. 273.
  12. Haslip s. 351.
  13. Haslip s. 352.
  14. a b Mykland s. 159.
  15. Liisberg s. 320.
  16. Liisberg s. 277.
  17. Mykland s. 160.
  18. Liisberg s. 350.
  19. Aubry II s. 11.
  20. Aubry II s. 12.
  21. a b Liisberg s. 374.
  22. Aubry II s. 82.
  23. Liisberg s. 376.
  24. Aubry II s. 86.