Kansalliskonventti
Kansalliskonventti (ransk. Convention nationale) oli Ranskan parlamentti ja samalla perustuslakia säätävä kansalliskokous, joka toimi ensimmäisen tasavallan alkuaikana vuosina 1792–1795. Se oli järjestyksessä kolmas Ranskan vallankumouksen aikaisista parlamenteista.
Perustaminen ja kokoonpano[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kansalliskonventti valittiin alun perin laatimaan Ranskalle uutta perustuslakia sen jälkeen kun pariisilaisten kansannousu oli syrjäyttänyt kuninkaan 10. elokuuta 1792. Edellinen parlamentti eli lakiasäätävä kansalliskokous päätti 12. elokuuta, että kansalliskonventti valittaisiin miesten lähes yleisellä äänioikeudella aiemman tulojen perusteella rajoitetun äänioikeuden sijasta.[1] Äänioikeuden ulkopuolelle jäivät vielä palvelijat, köyhäinapua saavat ja naiset. Äänioikeusikäraja laskettiin 21 vuoteen.[2] Kansalliskonventin vaalit pidettiin kahdessa vaiheessa 27. elokuuta alkaen ja se kokoontui ensi kerran 20. syyskuuta 1792.[3]
Kansalliskonventissa oli 749 edustajaa, joista 83 oli ollut mukana jo vuosien 1789–1791 perustuslakia säätävässä kansalliskokouksessa.[2] Kansalliskonventin kokoonpano oli kuitenkin selvästi radikaalimpi kuin edeltäjiensä. Lakiasäätävässä kansalliskokouksessa vasemmistona olleet girondistit eli maltilliset tasavaltalaiset olivat kansalliskonventissa oikeistona, ja uuden vasemmiston muodosti vuoripuolueeksi kutsuttu jyrkempi ryhmä. Pääosin Ranskan maakuntien porvaristoa edustaneiden girondistien johtava hahmo oli Jacques Pierre Brissot, kun taas Pariisin sanskulottien tukeen nojanneen vuoripuolueen johtajia olivat Georges Danton, Maximilien Robespierre ja Jean Paul Marat.[2][1] Suurin osa edustajista ei ollut tiukasti puolueisiin sitoutuneita. Girondistien ydinryhmään kuului noin 60 edustajaa ja vuoripuolueeseen noin 140, mutta äänestyksissä niihin liittyi suurempi määrä tukijoita. Konventin enemmistön muodosti ”tasangoksi” tai ”suoksi” kutsuttu keskusta, joka oli kuitenkin hajanainen ja johtajaton ryhmä.[3][2][1] Konventin edustajista 357 eli lähes puolet oli ammatiltaan lakimiehiä. Myös lääkäreitä, sotilaita, pappeja ja liikemiehiä oli runsaasti.[3] Aatelisia oli kahdeksan, heistä yhtenä Orléansin herttua Philippe Égalité, joka kuului syrjäytettyyn kuningasperheeseen.[2]
Konventti kokoontui alkuun Pariisissa samassa paikassa kuin edeltäjänsä, Tuileries’n palatsin pihapiiriin kuuluneessa niin sanotussa Maneesin salissa (Salle du Manège), ja 10. toukokuuta 1793 alkaen itse Tuileries’n palatsissa.[3]
Toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aloitettuaan työnsä kansalliskonventti julisti ensi töikseen yksimielisesti monarkian lakkautetuksi 21. syyskuuta ja tasavallan perustetuksi 22. syyskuuta 1792. Konventin toiminnan alkuvaihetta kevääseen 1793 saakka hallitsi kiristynyt valtakamppailu vuoripuolueen ja girondistien välillä.[4] Girondistien johtajat olivat lahjakkaampia puhujia ja kokeneempia poliitikkoja, joten aluksi he saivat tasangon puolelleen useimmissa asioissa.[2] Vuoripuolue pääsi niskan päälle ajaessaan läpi päätökset kuningas Ludvig XVI:n asettamisesta syytteeseen ja lopulta tammikuussa 1793 tämän tuomitsemisesta kuolemaan. Girondistit yrittivät jarruttaa kuninkaan kuolemantuomiota ja leimautuivat siksi rojalistien myötäilijöiksi. Myös vallankumoussodissa kärsityt tappiot ajoivat sodanjulistusta voimakkaasti kannattaneet mutta sotaa kehnosti johtaneet girondistit entistä pahemmin epäsuosioon. Vuoripuolueen saneltua joukon valtaa keskittäneitä päätöksiä girondistit aloittivat keväällä 1793 konventissa uhmakkaan hyökkäyksen vuoripuolueen tärkeintä tukijaa, Pariisin kommuunia vastaan. Tämän seurauksena touko–kesäkuun vaihteessa tapahtui pariisilaisten uusi kansannousu, joka pakotti konventin erottamaan johtavat girondistit.[2][1] Vuoripuolue hallitsi tämän jälkeen konventtia heinäkuuhun 1794 saakka.[4]
Kansalliskonventti sai 22. kesäkuuta 1793 valmiiksi uuden perustuslain, mutta sodan jatkumisen vuoksi sitä ei koskaan saatettu voimaan.[1] Sodan ja vastavallankumouksellisten kapinoiden muodostaman uhan vuoksi huhtikuussa 1793 perustetusta toimeenpanovaltaan kuuluneesta yhteishyvän valiokunnasta tehtiin vähitellen diktatorista valtaa käyttänyt hallitus. Tässä vaiheessa konventti menetti aloiteoikeutensa ja sai käsitellä pelkästään yhteishyvän valiokunnan tekemiä lakiesityksiä.[4]
Useat kansalliskonventin jäsenet osallistuivat yhteishyvän valiokuntaa johtaneen Maximilien Robespierren syrjäyttämiseen eli niin sanottuun thermidorin vallankaappaukseen 27. heinäkuuta 1794. Tästä alkoi konventin historian kolmas vaihe, jossa vuoripuolueen johtavat edustajat erotettiin konventista ja vielä vainojen jäljiltä elossa olleet girondistit kutsuttiin takaisin. Konventti hyväksyi elokuussa 1795 uuden perustuslain, joka johti sen omaan lakkauttamiseen ja direktoriohallituksen perustamiseen. Kansalliskonventti piti viimeisen istuntonsa 26. lokakuuta 1795.[4]
Konventin komissaarit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kansalliskonventti lähetti maaliskuusta 1793 alkaen eri puolille Ranskaa täysivaltaisia edustajiaan (représentants en mission), joita kutsuttiin myös komissaareiksi. He hoitivat hyvin monenlaisia poikkeusaikaan liittyneitä hallinnollisia tehtäviä, kuten järjestyksen palauttamista, poliittisista rikoksista epäiltyjen vangitsemista ja kutsuntojen järjestämistä. Jokaisen komissaarin toimialue käsitti kaksi departementtia. Huhtikuusta 1793 alkaen jokaiseen armeijaan lähetettiin lisäksi kolme komissaaria, joilla oli ylivalta sotilaskomentajiin. Keskushallinnon vastaisten kapinoiden lisäännyttyä kesällä 1793 lähetettiin maakuntiin vielä ylimääräisiä konventin edustajia, joista tuli terrorin aikana keskeisiä poliittisen terrorin toimeenpanijoita. Lokakuussa 1793 komissaarit alistettiin yhteishyvän valiokunnalle, mutta muuten heidän valtansa kasvoi entuudestaan. Alkuperäiset komissaarit kutsuttiin takaisin keväällä 1794, mutta tilalle lähetettiin uusia. Järjestelmä lakkautettiin lopulta huhtikuussa 1795.[5]
Konventin komissaarit saattoivat käyttää toimivaltaansa erilaisten itselleen läheisten tavoitteiden ajamiseen: esimerkiksi Louis Antoine de Saint-Just yritti edistää yhteiskunnallista tasa-arvoa Elsassissa, Jean-Baptiste Carrier toteutti valtavia joukkoteloituksia Nantesissa ja Joseph Fouché yritti juuria pois kristinuskoa Nièvressä. Thermidor-käänteen jälkeen eräät komissaarit johtivat valkoista terroria.[5]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e Knut Mykland (suom. Heikki Eskelinen): Otavan suuri maailmanhistoria 13: Suuret vallankumoukset, s. 156, 158–161. Otava 1985.
- ↑ a b c d e f g The National Convention (englanniksi) Alphahistory.com. Viitattu 13.1.2019.
- ↑ a b c d Colin Jones: The Longman Companion to the French Revolution, s. 23–, 166, 168. Longman, Lontoo/New York 1988.
- ↑ a b c d National Convention (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 13.4.2013.
- ↑ a b Jones 1988, s. 106–112.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kansalliskonventti Wikimedia Commonsissa
