Pariisin kansannousu 1793

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kapinalliset sotilaat ja mielenosoittajat piirittävät kansalliskonventin istuntopaikkaa Tuileries’n palatsia 2. kesäkuuta 1793.

Pariisin kansannousu oli Ranskan suuren vallankumouksen aikana 31. toukokuuta2. kesäkuuta 1793 tapahtunut Pariisin alempien kansankerrosten eli sanskulottien kapina, joka pakotti kansalliskonventin erottamaan girondistipuolueen johtajat jäsenyydestään. Se muodosti päätepisteen vuoripuolueen ja girondistien valtakamppailulle, ja oli tosiasiassa eräänlainen vuoripuolueen ja jakobiinien veretön vallankaappaus. Tämä avasi tien vuoripuolueen diktatuurille ja terrorin ajalle.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Girondistien ja vuoripuolueen valtataistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskan monarkia oli kumottu elokuussa 1792 ja ensimmäinen tasavalta perustettu syyskuussa. Tärkein vallan keskus oli uusi parlamentti, kansalliskonventti, jossa oikeistona oli maltillisten tasavaltalaisten girondistipuolue ja uutena vasemmistona radikaalimpi vuoripuolue. Enemmistönä ollut keskusta eli tasanko oli hajanainen ja johtajaton ryhmä, joka saattoi kallistua kumman tahansa puolueen suuntaan. Tasavallan alkuvaiheessa girondistit, jotka edustivat pääasiassa Ranskan maakuntien varakkaampaa porvaristoa, saivat useimmissa kysymyksissä puhuttua tasangon puolelleen, mutta vähitellen aloite alkoi siirtyä vuoripuolueelle, jonka tärkein tukiryhmä oli Pariisin pikkuporvaristo eli sanskulotit. Käännekohtana oli vuoripuolueen läpi ajama syrjäytetyn kuninkaan Ludvig XVI:n oikeudenkäynti ja lopulta kuolemantuomio tammikuussa 1793.[1][2] Girondistit olisivat halunneet päättää kuninkaan kohtalosta kansanäänestyksellä, minkä vuoripuolue julisti olevan rojalistinen yritys säästää tämän henki.[2]

Girondistit olivat vuonna 1792 olleet vallankumoussodan innokkaimpia kannattajia, mutta heitä myös syytettiin sodan epäpätevästä johtamisesta ja kärsityistä tappioista. Vuoripuolueen johtajien mielestä sodan voittaminen edellytti päätösvallan keskittämistä ja rivien tiivistämistä pakkokeinoilla.[1] Vuorelaiset ajoivat kevään 1793 aikana kansalliskonventissa läpi muun muassa päätökseen 300 000 uuden sotilaan värväämisestä armeijaan (24. helmikuuta), vallankumoustuomioistuimen perustamisesta (10. maaliskuuta), yhteishyvän valiokunnan asettamisesta (6. huhtikuuta) ja viljan enimmäishinnasta (4. toukokuuta). Kuolemanrangaistus laajennettiin koskemaan erilaisia poliittisia rikoksia. Girondistit vastustivat kaikkia näitä päätöksiä. Ratkaiseva isku girondistien uskottavuudelle oli heitä lähellä olleen kenraali Charles-François Dumouriez’n loikkaus vihollisen puolelle huhtikuun 1793 alussa.[1][3] Myös Vendéen maakunnassa maaliskuussa puhjennut rojalistinen kapina herätti huolta tasavallan sisäisistä vihollisista. Samaan aikaan sanskulottien tyytymättömyyttä ruokki inflaation ja kiskurihintojen aiheuttama elintarvikkeiden kallistuminen. Monien viha kohdistui girondisteihin, jotka puolustivat varakkaan porvariston omaisuutta.[4]

Girondistien viimeinen vastahyökkäys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Huhtikuussa 1793 girondistit kävivät vastaiskuun. He saivat 14. huhtikuuta kansalliskonventin asettamaan jakobiiniklubin puheenjohtajan, kansankiihottajana tunnetun lehtimiehen Jean-Paul Marat’n syytteeseen vallankumoustuomioistuimessa, koska tämä oli levittänyt kiertokirjettä, jossa vaadittiin kutsumaan takaisin kaikki kansanedustajat, jotka olivat kannattaneet tammikuussa Ludvig XVI:n tuomion alistamista kansanäänestykselle. Pian 35 Pariisin sektiota eli äänestysaluetta vetosi Marat’n vapauttamisen puolesta ja vaati samalla erottamaan konventista joukon nimeltä mainittuja girondistien johtajia.[3][2] Tuomioistuin vapautti Marat’n syyttömänä 24. huhtikuuta ja häntä kannettiin riemusaatossa ympäri Pariisia.[5] Seuraavaksi konventti asetti 18. toukokuuta girondistien hallitseman niin sanotun kahdentoista komission, jonka oli määrä tutkia Pariisin kommuunin ja sektioiden toimivaltarikkomuksia. Komissio määräsi 24. toukokuuta pidättämään jakobiinilehtimies Jacques Hébertin ja lakkauttamaan tämän lehden Le père Duchesnen.[3][2] Girondisteja edustanut konventin puhemies Maximin Isnard hylkäsi Pariisin kommuunin vaatimuksen Hébertin vapauttamisesta.[3]

Kahdentoista komission toimet tunnettuja jakobiineja vastaan nostattivat laajaa vihamielisyyttä jakobiinimielisten sanskulottien ja näiden hallitseman Pariisin kunnallishallinnon piirissä.[2] Jotkin pääkaupungin sektiot tukivat girondisteja, mutta jäivät selvästi vähemmistöön.[5] Eri puolueiden edustajien ollessa vuorotellen paikalla kansalliskonventti ensin lakkautti kahdentoista komission 26. toukokuuta ja sitten perusti sen uudestaan kaksi päivää myöhemmin, missä välissä komission määräyksestä vangitut henkilöt ehdittiin vapauttaa.[3] Ajatus konventin painostamisesta girondistien erottamiseen aseellisella kapinalla esitettiin pariisilaisten upseerien kokouksessa 28. toukokuuta.[2] Seuraavana yönä kapinan organisointia varten perustettiin komitea, jonka johdossa vaikuttivat vastikään vapautetut Claude-Emmanuel Dobsen ja Jean-François Varlet sekä Louis Pierre Dufourny.[3] Kansannousun puuhaajat olivat liitossa jakobiinijohtajien kanssa ja toimivat näiden hyväksynnällä, mutta ilmeisesti jakobiiniklubi ei varsinaisesti johtanut hanketta.[5] Pariisin sektioista koottiin tuhansia vapaaehtoisia, joille kommuuni maksoi osallistumisesta palkkaa, mikäli he saapuivat ilman aseita.[1][5]

Tapahtumat 31. toukokuuta – 2. kesäkuuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tapahtumat alkoivat toukokuun 31. päivän vastaisena yönä, jolloin kahdeksan Pariisin sektion edustajat valtasivat Pariisin kaupungintalon, julistivat perustaneensa uuden johdon kommuunille ja alkoivat soittaa kaupungissa hätäkelloja. Aseistetut kapinallisryhmät ottivat haltuunsa avainpaikkoja eri puolilla kaupunkia. Päivällä noin 12 000 – 15 000 mielenosoittajan kulkue saapui Tuileries’n palatsille, johon kansalliskonventti oli muuttanut muutamaa viikkoa aiemmin. Useita kansalaisvaltuuskuntia vieraili päivän aikana konventin istunnossa. Pariisin määri (pormestari) Jean-Nicolas Pache pyrki turvaamaan ainoastaan konventin turvallisuuden, mutta ei estämään sen painostusta.[5] Mielenosoittajat vaativat kahdentoista komission lakkauttamista, girondistien erottamista konventista ja puhdistamista maan hallinnosta, pidätyksiä, kansalaisarmeijan muodostamista, äänioikeuden rajaamista vain sanskulotteihin, leivän ensimmäishinnan alentamista ja lisää köyhäinapua.[3][5] Vaatimuksia oli innoittanut sanskulottien ääriliike ”raivopäät” (enragés).[3] Kansalliskonventti ei painotuksesta huolimatta äänestänyt yhdestäkään vaaditusta asiasta. Sama toistui pienemmän mielenosoittajajoukon palatessa seuraavana iltana.[5]

Pidätettyjä girondistiedustajia saatetaan ulos kansalliskonventin istunnosta.

Kapinajohto siirtyi nyt kovempiin otteisiin, joten 2. kesäkuuta Tuileries’n palatsin piiritti noin 20 000 ihmisen joukko, jossa oli mukana Ranskan kansalliskaartin osastoja. Konventille esitettiin uhkavaatimus 22:n nimeltä mainitun girondistiedustajan erottamisesta tai muuten turvauduttaisiin voimankäyttöön. Vuoripuolueen edustajat ramman Georges Couthonin johdolla vaativat istunnossa ”kansan tahtoon” taipumista. Bertrand Barère pyysi girondisteja eroamaan itse tilanteen ratkaisemiseksi, mutta he kieltäytyivät.[2] Puhemies Marie-Jean Hérault de Séchelles päätti keskeyttää istunnon, jolloin muut kuin vuoripuolueen edustajat yrittivät hänen johdollaan poistua rakennuksesta, mutta palatsia piirittäneet kansalliskaartilaiset estivät poistumisen.[5] Piiritystä johtanut Pariisin kansalliskaartin komentaja François Hanriot ilmoitti Hérault de Séchellesille röyhkeästi avaavansa tulen, ellei vaatimuksiin suostuttaisi. Edustajat palasivat jatkamaan istuntoa, ja useita tunteja kestäneen väittelyn päätteeksi konventti päätti äänestyksellä erottaa girondistit.[2]

Pidätettäviksi ja kotiarestiin asetettaviksi määrättiin 29 konventin jäsentä, joukossa Barbaroux, Brissot, Buzot, Pétion de Villeneuve ja Vergniaud. Samalla pidätettiin myös kaksi girondistiministeriä, valtiovarainministeri Étienne Clavière ja ulkoministeri Pierre Lebrun-Tondu.[3]

Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Johtavien girondistien erottamisen seurauksena vuoripuolue sai hallitsevan aseman kansalliskonventissa. Se pääsi muokkaamaan mieleisekseen uuden perustuslain, joka hyväksyttiin konventissa 22. kesäkuuta, mutta ei astunut koskaan voimaan sodan jatkumisen vuoksi.[1] Ranskan maakunnissa puhkesi kesän aikana useita keskusvallan vastaisia federalistien kapinoita, jotka osoittivat solidaarisuutta girondisteille.[3] Useat konventista erotetuista girondisteista onnistuivat pakenemaan Pariisista ja liittyivät maakuntien kapinallisiin.[2] Heinäkuussa 1793 girondistien kohtalosta järkyttynyt Charlotte Corday murhasi Marat’n tämän kodissa Pariisissa.[4] Syksyllä 1793 Ranska ajautui niin sanottuun terrorin aikaan, kun yhteishyvän valiokunta alkoi vainota ja teloituttaa vastavallankumouksellisiksi epäiltyjä entistä mielivaltaisemmilla keinoilla.[1] Brissot ja 21 muuta girondistijohtajaa teloitettiin lokakuussa 1793.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Knut Mykland (suom. Heikki Eskelinen): Otavan suuri maailmanhistoria 13: Suuret vallankumoukset, s. 156, 158–161, 165. Otava 1985.
  2. a b c d e f g h i j The Girondins and Montagnards (englanniksi) Alphahistory.com. Viitattu 25.12.2018.
  3. a b c d e f g h i j Colin Jones: The Longman Companion to the French Revolution, s. 26–30, 178–180. Longman, Lontoo/New York 1988.
  4. a b Ihmiskunnan kronikka 1739–1860, s. 648–649. Gummerus 1988.
  5. a b c d e f g h Micah Alpaugh: Non-Violence and the French Revolution: Political Demonstrations in Paris, 1787–1795, s. 137–146. Cambridge University Press, 2015. Google Books (englanniksi)