Siirry sisältöön

Ludvig XVI

Wikipediasta
Ludvig XVI
Ranskan kuningas
Valtakausi 10. toukokuuta 1774 –
21. syyskuuta 1792
Kruunajaiset 11. kesäkuuta 1775
Edeltäjä Ludvig XV
Seuraaja ensimmäinen tasavalta
Syntynyt 23. elokuuta 1754
Versailles, Ranskan kuningaskunta
Kuollut 21. tammikuuta 1793 (38 vuotta)
Pariisi, Ranskan ensimmäinen tasavalta
Hautapaikka Saint-Denis’n basilika
Puoliso Marie Antoinette
Lapset Ludvig XVII
Koko nimi Louis Auguste
Suku Bourbon (kapetingi-dynastia)
Isä dauphin Ludvig
Äiti Maria Josepha von Sachsen
Uskonto roomalaiskatolilaisuus
Nimikirjoitus
Ranskan monarkia (Kapeting-dynastia, Bourbon-haara)
Henrik IV
Ludvig XIII
Ludvig XIV
Ludvig XV
Ludvig XVI

Ludvig XVI (ransk. Louis); (23. elokuuta 1754 Versailles'n linna, Ranskan kuningaskunta – 21. tammikuuta 1793 Place de la Révolution, Pariisi, Ranskan ensimmäinen tasavalta) oli Ranskan kuningas vuosina 1774–1792. [1]

Hän oli edeltäjänsä Ludvig XV:n pojanpoika ja maansa viides kapetingien hallitsijasuvun Bourbon-haaraan kuulunut hallitsija. Hänen valtakaudelleen ajoittuivat Yhdysvaltain vapaussota, johon Ranska osallistui, ja Ranskan suuren vallankumouksen ensimmäiset vuodet. Vuonna 1791 Ranskasta tehtiin perustuslaillinen monarkia. Seuraavana vuonna monarkia lakkautettiin, ja myöhemmin Ludvig XVI vangittiin ja mestattiin.[1]

Suku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ludvig XVI 20-vuotiaana
Ludvig XVI

Ludvig Augustus oli Ranskan kruununperillisen, dauphin Ludvigin (1729–1765) poika. Hänen äitinsä, dauphinin toinen puoliso, oli Saksin prinsessa Maria Josefina Karolina (1731–1767), jonka isä oli Saksin vaaliruhtinas Fredrik August II (Puolan kuninkaana August III) ja äiti Itävallan arkkiherttuatar Maria Josefina. Ludvig Augustus oli Ranskan kuninkaan Ludvig XV:n ja Maria Leszczyńskan pojanpoika.[1]

Syntyessään hän sai Berryn herttuan aatelisarvon, jota hän kantoi aina isänsä 20. joulukuuta 1765 tapahtuneeseen kuolemaan saakka. Tämän jälkeen hänestä tuli kruununperillinen, sillä hänen vanhempi veljensä Burgundin herttua Louis Joseph (1751–1761) oli kuollut jo aiemmin.

Virallinen muotokuva Marie Antoinettesta ja kolmesta eloon jääneestä lapsesta, Marie Thérèsestä, Louis-Josephista (sylissä) ja Louis-Charlesista, joka osoittaa tyhjää kehtoa, mikä viittaa neljännen lapsen Sophie-Hélène-Béatrixin (1786–1787) äskettäiseen kuolemaan. Élisabeth Vigée Le Brun, 1787

Perhe

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ludvig Augustus avioitui 15-vuotiaana 16. toukokuuta 1770 Versailles’ssa, Reimsin arkkipiispa-herttuan toimittamassa seremoniassa Itävallan 14-vuotiaan arkkiherttuatar Maria Antoinetten (1755–1793) kanssa. Hänen vanhempansa olivat Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Frans I ja arkkiherttuatar Maria Teresia, joka oli myös Unkarin ja Böömin kuningatar sekä Itävallan hallitseva arkkiherttuatar.[2] Hovissa tiedettiin, että avioliittoa ei oltu pantu heti täytäntöön.[3]

Ludvig XVI:n ja Marie Antoinetten persoonallisuus ei olisi voinut olla vastakkaisempi. Ludvig oli sisäänpäin kääntynyt, ujo ja päättämätön, hän piti yksinäisistä harrastuksista kuten lukemisesta ja metallityöstä sekä metsästämisestä. Marie Antoinette oli eloisa, ulospäinsuuntautunut ja rohkea seurapiiriperhonen, joka rakasti uhkapelaamista, juhlia ja ylellistä muotia. Kun kuningas meni nukkumaan ennen puolta yötä, kuningattaren illalliset ja juhlinta eivät olleet vielä alkaneet. Kun Marie Antoinette heräsi juuri ennen puoltapäivää, Ludvig oli työskennellyt jo tuntikausia.[4]

Vuoteen 1777 asti avioliittoa ei oltu vielä pantu täytäntöön ja puolisot viettivät aikaansa erillään. Anoppi Maria Teresia oli ollut asiasta niin huolissaan, että lähetti poikansa Joosef II:n toimimaan eräänlaisena avioliittoneuvojana.[5] Molemmat kiittivät tätä myöhemmin kirjeissään.[3]

Avioliitosta syntyivät lapset:

  • Marie-Thérèse Charlotte (1778–1851) Madame Royal, avioitui 1799 serkkunsa Angoulêmen herttua Louis Antoine de Bourbonin (1775–1844) kanssa, heillä ei ollut jälkeläisiä
  • Louis-Joseph-Xavier-François (1781–1789), ensimmäinen dauphin, kuoli 7-vuotiaana tuberkuloosiin
  • Louis-Charles (1785–1795), toinen dauphin ja tuleva kuningas Ludvig XVII, kuoli 10-vuotiaana todennäköisesti tuberkuloosiin
  • Sophie-Hélène-Béatrix (1786–1787), kuoli 11 kuukauden ikäisenä kouristuksiin, mahdollisesti tuberkuloosin aiheuttamina

Luonne ja kyvyt

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Historioitsija François Furet kirjoittaa, että Berryn herttua (myöhemmin Ludvig XVI) oli lapsena epäsuosittu, vetäytynyt, yksinäinen ja kömpelö.[6] Octave Aubry kuvaa nuorta kuningasta sanoilla "raskasliikkeinen jo 20-vuotiaana, syö liikaa, nukkuu liian hyvin ja käyttäytyy tökerösti." [7]

Kuninkaan intohimona oli metsästäminen sekä lukkojen ja avaimien valmistaminen omassa lukkosepän pajassa. Hallitsijan älynlahjoja ei kuvata vilkkaiksi vaan hänet kuvataan kaavamaisena ja banaalina. Hänen hyveikseen luetellaan oikeamielisyys, hurskaus, sävyisyys ja ahkeruus. Kuninkaan kasvatus rajoittui uskontoon ja humanistisiin aineisiin eikä häntä koulutettu hallitsijan tehtäviin tai sotilaaksi. Hän matkusti Ranskassa vain kahdesti, Reimsiin kruunattavaksi ja lyhyen kierroksen Normandiassa, joten hän tiesi kuningaskunnastaan vain vähän.[8]

Valtakunnan politiikassa ja vallankumouksen pyörteissä hän oli passiivinen seurailija, joka noudatti hovin keskenään kilpailevien ryhmien neuvoja.[9] Aubry tiivistää kuninkaan lähtökohdat ja mahdollisuudet sanoihin: "Kehnosti kasvatettuna, älyllisesti untelona, luonteeltaan pehmeänä ja ristiriitaisten neuvojen ympäröimänä hän ei mitenkään voinut onnistua tehtävässään vaikeana aikana."[10]

Kuningas

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Ranskan suuri vallankumous
Ludvig Augustuksesta tuli kuningas Ludvig XVI 10. toukokuuta 1774, ja Reimsin arkkipiispa-herttua Monsignor De La Roche-Aymon suoritti perinteen ja riittien mukaisen kuninkaan virkaan voitelemisen Reimsin tuomiokirkossa sunnuntaina 11. kesäkuuta 1775.[1]

Kohti vallankumousta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ludvig XVI jakaa rahaa köyhille katovuonna 1788.

Hallituskauden alusta asti Ludvig XVI:n hallinto oli vakavissa taloudellisissa vaikeuksissa. Anne Robert Jacques Turgot’n ja Chrétien Guillaume de Lamoignon de Malesherbesin radikaalit uudistukset herättivät suurta tyytymättömyyttä aristokratiassa sekä sen johtamassa Pariisin parlamentissa. Turgot erotettiin ja Malesherbes tuli erotetuksi ja hänet korvattiin Jacques Neckerillä vuonna 1776. Ludvig XVI tuki Yhdysvaltojen vallankumousta vuodesta 1778, mutta Pariisin rauhassa vuonna 1783 hän saavutti hyvin vähäisiä tuloksia, paitsi lisäämällä valtakunnan valtionvelkaa. Necker erotettiin vuonna 1781 ja korvattiin Charles Alexandre de Calonnella sekä Étienne Charles de Loménie de Briennellä, kunnes hän palasi vuonna 1788.

Ludvig XVI myötävaikutti taitamattomilla toimillaan vuosina 1774–1789 siihen, että kuninkaan arvovalta laski ja vallankumouksellinen mieliala kasvoi Ranskassa. Hän vaihtoi nopeaan tahtiin verouudistuksia yrittäneitä valtionvarainministereitään (Turgot, Necker, Calonne, de Brienne) aateliston painostuksen alaisena, palautti kuningasta vastustavien ja aateliston hallitsemien parlamenttien aseman vaikka Ludvig XV oli ne jo kukistanut, hoiti kaulakoruskandaalin vuonna 1785 tavalla, joka kääntyi tappioksi kuninkaan arvovallalle[11][12] ja kutsui koolle kuninkaan auktoriteettia heikentäneen herrainkokouksen (Assemblée des notables) vuonna 1787.[13] Octave Aubryn mukaan kuninkaan "viisitoistavuotinen hallituskausi ennen vallankumousta oli pelkkä epäonnistumisten sarja."[14]

Vallankumousvuosi 1789

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jacques-Louis Davidin hahmotelma: Pallohuoneen vala. David oli myöhemmin vuonna 1792 edustajana kansalliskokouksessa.

Vuonna 1788 Ludvig XVI määräsi pidettäväksi säätyvaltiopäivien vaalit, jotka olivat ensimmäiset sitten vuoden 1614. Tarkoitus oli saada säädyiltä tukea välttämättömien verouudistusten tekoon, sillä etuoikeutetut säädyt papisto ja aatelisto oli vapautettu useimmista veroista.

Säätyjen koollekutsuminen 1. toukokuuta 1789 oli alkumerkki vallankumoukselle, sillä vastoin kuninkaan avajaispuheen ohjetta, jossa hän varoitti liiallisista uudistuksista, kolmas sääty eli porvaristo julistautui heti kansalliskokoukseksi (ransk. Assemblée nationale) ja kutsui muiden säätyjen edustajat liittymään itseensä. Pallohuoneen valassa 20. kesäkuuta se sitoutui pysymään koolla kunnes uusi perustuslaki olisi säädetty.[15]

Vastaiskuna, joka jäi kuninkaan ainoaksi, Ludvig XVI antoi 23. kesäkuuta kaksi julistusta, joissa hän myötäili etuoikeutettujen säätyjen vaatimuksia. Kuningas hyväksyi lehdistön- ja yksilönvapaudet sekä säätykokouksen oikeuden päättää veroista, mutta ei koskenut säätyjen etuoikeuksiin eikä hyväksynyt kolmannen säädyn asettumista kansalliskokoukseksi vaan kehotti sitä hajaantumaan. Näin ei tapahtunut, ja neljä päivää myöhemmin 27. kesäkuuta kuningas taipui ja kehotti itse muita säätyjä liittymään porvarissäätyyn.[16] Kansalliskokous jatkoi toimiaan julistautumalla 9. heinäkuuta perustuslakia säätäväksi kansalliskokoukseksi. Ludvig XVI ei tehnyt mitään paitsi, että antoi koota asevoimia Pariisin ympärille.[17]

Kuningas ei käyttänyt voimaa kansalliskokousta vastaan, mutta ei myöskään etsinyt kompromissia, vaan päätyi reagoimaan hänelle esitettyihin vaatimuksiin yhä suuremmilla myönnytyksillä, jotka kuitenkin tulivat liian myöhään, sillä vaatimukset kasvoivat nopeasti.[18]

Armeijan yksiköiden kokoaminen koettiin provokaationa, ja levottomuutta herätti myös huonon sadon aiheuttama viljan hintojen nousu sekä työttömyys, jota pahensi maaseutuväestön pakkautuminen pääkaupunkiin. Jännitys purkautui väkivallan käyttöön, kun Ludvig XVI erotti 11. heinäkuuta liberaalit ministerinsä, kuten Neckerin, ja nimitti uuden hallituksen. Ele tulkittiin vastavallankumoukseksi ja johti mellakointiin, jossa kuninkaan asema lopullisesti mureni. Seuraavana päivänä palatsikaartin sotilaat yhdessä katurahvaan kanssa hallitsivat kaupunkia, jota pian ryhtyi valvomaan kaikessa hiljaisuudessa koottu porvariskaarti. Invalides -asevarastosta takavarikoitiin 14. heinäkuuta 32 000 muskettia ja seitsemän tykkiä.[19] Sieltä väkijoukko jatkoi Bastiljiin, mistä haluttiin lisää aseita. Ranskan tulevana kansallispäivänä väkijoukot saivat sen antautumaan. Vastoin lupauksia sen päällikkö ja joukko muita antautuneita teloitettiin. Lopullisena nöyryytyksenä kuningas suostui saapumaan Pariisiin, missä hän 17. heinäkuuta yleisön hurratessa kiinnitti hattuunsa sinipunaisen vallankumouskokardin. Aubryn mukaan hän näytti menettäneen järkensä.[20]

6. lokakuuta kuningas ja hänen perheensä pakotettiin muuttamaan Versailles’n palatsista Pariisissa sijaitsevaan Tuileries’n palatsiin.

Vallankumouksen ajatukset kansansuvereniteetista ja demokratiasta merkitsivät katkosta itsevaltaisen hallinnon periaatteille. Vallankumous oli vastakohta aiemmalle hallinnolle (ancien régime). Se oli sodanjulistus etuoikeuksiaan puolustavalle eliitille ja samalla myös muille Euroopan hallitseville eliiteille. Ludvig XVI:n konservatiiviset veljet Artoisen kreivi ja Provencen kreivi suunnittelivat vastavallankumousta, mutta Ludvig XVI hillitsi heitä.

Perustuslaillinen monarkia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansalliskokous päätti 10. lokakuuta 1789, että kuningas ei enää ole Ranskan vaan ranskalaisten kuningas. Päätös vahvistettiin syyskuussa 1791 uudessa perustuslaissa, joka rajoitti kuninkaan valtaoikeuksia.

Kuninkaan pako 1791

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuninkaan pidätys 21. kesäkuuta Varennesissa.

Kuningasta oli asetuksella kielletty poistumasta Pariisista, ja se koski myös matkaa Versailles’hin. Kuningasmieliset olivat kuitenkin koko ajan ehdottaneet pakoa. Kuningatar laati siitä suunnitelman vuonna 1790, ja asiassa väitetään olleen mukana ruotsalaisen kreivin Hans Axel von Fersenin. Pakopäätös vahvistui, kun kuningasta estettiin osallistumasta pääsiäismessuun Saint-Cloudissa noin kymmenen kilometrin päässä Pariisin keskustasta.

Pakomatkalle Ludvig XVI lähti 20. kesäkuuta 1791 kuningatar Maria Antoinetten, sisarensa prinsessa Elisabetin ja kahden lapsensa, Marie-Thèrèsen ja Louis-Charlesin kanssa. Pakomatka päättyi, kun, kuninkaallinen saattue pidätettiin kunnan johtohenkilön tekemän tarkastuksen jälkeen Varennesin kylässä 21. kesäkuuta, vaikka matkassa oli 60 husaarin saattue.[21]

Jälkeensä jättämässä julistuksessa Ludvig XVI syytti jakobiineja. Dokumentti ei herättänyt vallankumouksellisissa lämpimiä tunteita, mutta pilapiirtäjät saivat nauttia tapahtumasta.

Varennesin jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuninkaan lähtö synnytti kansanliikkeen. Fransiskaanit kirjoittivat kuninkaan vastaisia valituskirjeitä, ja heitä tukivat sanomalehdet, kuten Le Républicain (suom. 'Tasavaltalainen'). Myös jakobiinit seurasivat fransiskaanien esimerkkiä, mikä aiheutti rakoilua heidän riveissään. Maltilliset perustuslailliset perustivat oman klubinsa, joka kokoontui vanhassa sistersiläisluostarissa. Luostarin kuuluminen Feuillantien alaorganisaatiolle antoi klubille nimeksi Feuillantit.

Vuoden 1792 aikana käyty poliittinen peli johti kuninkaan oikeuksien menettämiseen. Ranskaa koettelivat useat vahvat jännitykset. Maaseudulla sato oli ollut hyvä, mutta kansalliskokouksen liberaali talouspolitiikka aiheutti huolta elintarvikkeiden riittävyydestä ja synnytti mellakoita. Näin tapahtui, vaikka Ranskan elintarvikevarastot olivat ylijäämäiset. Tämän lisäksi maassa oli sosiaalisia jännitteitä. Sota oli ollut suuri syy monarkian talousvaikeuksiin. Ranskan armeijan tappiot aiheuttivat yhä radikaalimpia asetuksia, joita kuningas vastusti veto-oikeuttaan käyttämällä. Seurauksena oli kiistoja kansalliskokouksessa, ja lopulta ne johtivat kuninkaan aseman lakkauttamiseen.

Syrjäyttäminen 1792

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansanjoukon vallattua Tuileries’n palatsin kansalliskokous julisti Ludvig XVI:n erotetuksi valtaistuimelta 10. elokuuta 1792. Monarkia lakkautettiin ja kuningas pantiin viralta uuden kansalliskonventin ensimmäisessä istunnossa ja vahvistettiin lailla 21. syyskuuta 1792. Samasta päivästä alkoi ”Ranskan Tasavallan vuosi I”.[22]

Ludvig XVI:n teloitus

Syyte salaliitosta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuningas julistettiin syylliseksi ”salaliittoon yleistä vapautta ja valtion yleistä turvallisuutta vastaan”. Julistajana oli konventti, joka oli itse itseään täydentävä tuomioistuin. Pienellä enemmistöllä konventti julisti kuolemantuomion kuninkaalle Tuileries’n palatsin maneesissa, yleisistunnossa, joka kesti keskiviikosta 16. tammikuuta torstaihin 17. tammikuuta 1793 välisen ajan.

Teloitus 1793

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Saint-Denis’n basilikassa sijaitseva Ludvig XVI:n ja Marie-Antoinetten hautamuistomerkki, kuvanveistäjät Edmé Gaulle ja Pierre Petitot, 1816-1826.

Ludvig XVI teloitettiin 21. tammikuuta 1793 Pariisissa Vallankumouksen aukiolle (Place de la Révolution) pystytetyllä giljotiinilla.[23] Aukio nimettiin sittemmin Ludvig XIV:n aukioksi, nykyisin se on nimeltään Place de la Concorde. Giljotiinin terä suhahti kello 10.22, ja todistajina oli viisi ministeriä väliaikaisesta toimeenpanevasta neuvostosta ja muutamia muita merkkihenkilöistä. Heidät oli kutsunut tilaisuuteen meriministeri, jonka toimistosta he katselivat toimitusta.

Hautaus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuningas haudattiin Madeleinen hautausmaalle Rue d'Anjou Sainte-Honorén varrelle. Tammikuussa 1815 hänen ja kuningattaren maalliset jäännökset siirrettiin juhlallisessa kulkueessa Ludvig XVIII:n määräyksellä Ranskan kuninkaiden perinteiseen hautapaikkaan Saint-Denis’n basilikaan, jossa suoritettiin uusi hautaus 21. tammikuuta 1815.

Ranskan kuningas Kaarle X laski peruskiven Ludvig XVI:n tulevalle monumentille, joka ei kuitenkaan koskaan valmistunut. Vuodesta 1836 lähtien perustus on ollut Luxorin obeliskin jalustana Place de la Concordella.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Alnaes, Karsten: Kiihkon aika: Euroopan historia 1600-1800. Suomentanut Heikki Eskelinen. Otava, 2005. ISBN 951-1-20161-1
  • Aubry, Octave: Ranskan suuri vallankumous. 1, Kuningasvallan tuho. ((La révolution française: Destruction De La Royauté, 1942.) Suomenkielisen laitoksen toimittaneet Osmo Mäkeläinen & Heikki Eskelinen) Porvoo: WSOY, 1962.
  • Furet, Francois: The French Revolution 1770-1814. Blackwell Publishing, 2006 (alkuteos 1988). ISBN 978-0-631-20299-8
  • Zetterberg, Seppo (toim.): Maailmanhistorian pikkujättiläinen. (8. painos) Helsinki: WSOY, 2002. ISBN 951-0-15101-7

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d Louis XVI | Biography, Reign, Execution, & Facts | Britannica www.britannica.com. 28.5.2024. Viitattu 21.6.2024. (englanniksi)
  2. ↑ Alnaes 2005, s. 480
  3. ↑ a b Smithsonian Magazine, Richard Covington: Marie Antoinette Smithsonian Magazine. Viitattu 21.6.2024. (englanniksi)
  4. ↑ Marie Antoinette: The Last Queen of France Biography. 11.7.2023. Viitattu 21.6.2024. (englanniksi)
  5. ↑ Marie Antoinette: The Last Queen of France Biography. 11.7.2023. Viitattu 21.6.2024. (englanniksi)
  6. ↑ Furet, 1996, s. 27
  7. ↑ Aubry, 1962, s. 27
  8. ↑ Aubry, 1962, s. 27-29; Furet, 1996, s. 27-30
  9. ↑ Furet, 1996, s. 64
  10. ↑ Aubry, 1962, s. 30
  11. ↑ Marie-Antoinette | Biography, Death, Cake, French Revolution, & Facts | Britannica www.britannica.com. 17.6.2024. Viitattu 21.6.2024. (englanniksi)
  12. ↑ Furet 1988, s. 268
  13. ↑ Furet 1988, s. 8–33
  14. ↑ Aubry 1962, s. 36
  15. ↑ Maailmanhistorian pikkujättiläinen 2002, s. 607; Furet 2006, s. 64; Aubry 1962, s. 20
  16. ↑ Furet 1996, s. 64–65, 269; Aubry 1962, s. 82
  17. ↑ Furet 2006, s. 65–66
  18. ↑ Aubry 1962, s. 81
  19. ↑ Aubry 1962 , s. 98
  20. ↑ Furet 2006, s. 66–68; Aubry 1962, s. 112
  21. ↑ Maailmanhistorian pikkujättiläinen 2002, s. 613
  22. ↑ Maailmanhistorian pikkujättiläinen 2002, s. 616
  23. ↑ Maailmanhistorian pikkujättiläinen 2002, s. 614

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Jean de Viguerie, Louis XVI, le roi bienfaisant, Editions du Rocher, Pariisi, 2003.
  • Paul et Pierrette Girault de Coursac, Louis XVI, Roi Martys. Tequi, 2983.
  • Paul et Pierrette Girault de Coursac, Louis XVI, un visage retrouvé. O.E.I.L. 1990.
  • Jean-Christian Petitfils, Louis XVI, Perrin, Pariisi, 2005. ISBN 2-262-01484-1.
  • Évelyne Lever, Louis XVI, Fayard, Pariisi, 1985. ISBN 2-213-01545-7.
  • [ona Ozouf, Varennes : la mort de la royauté (21 juin 1791)], Gallimard, coll. « Les Journées qui ont fait la France », Pariisi, 2005, ISBN 2-07-077169-5.
  • Timothy Tackett, Le roi s'enfuit. Varennes et l'origine de la Terreur, La Découverte, Pariisi, 2004. ISBN 2-7071-4238-7.
  • Étienne Taillemite, Louis XVI ou le navigateur immobile, Payot, Pariisi, 2002. ISBN 2-228-89562-8.
  • « Faut-il réhabiliter Louis XVI ? », dokumantit lehdessä L'Histoire n°303, 2005.lähde tarkemmin?
  • Mémoires de Cléry Teos Google Booksissa. lähde tarkemmin?
  • A Journal of Occurrences at the Temple, During the Confinement of Louis XVI, King of France. M. Cléry Teos Google Booksissa. lähde tarkemmin?

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ludvig XVI.
Edeltäjä:
Ludvig XV 		Ranskan kuningas
1774–1792 		Seuraaja:
ensimmäinen tasavalta
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Ludvig_XVI&oldid=23716178”