Ludvig XIV

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Ludvig XIV (Ranska))
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Hakusana ”Aurinkokuningas” ohjaa tänne. Aurinkokuningas on myös jääkiekkovalmentaja Juhani Tammisen lempinimi. Musikaalista katso Le roi soleil.
Ludvig XIV
Ranskan ja Navarran kuningas
Ludvig XIV, Hyacinthe Rigaud’n n. 1700.
Ranskan kuningas
Valtakausi 14. toukokuuta 1643 –
1. syyskuuta 1715
Kruunajaiset 7. kesäkuuta 1654
Edeltäjä Ludvig XIII
Seuraaja Ludvig XV
Syntynyt 5. syyskuuta 1638
Saint-Germain-en-Layen linna
Kuollut 1. syyskuuta 1715 (76 vuotta)
Versailles'n palatsi
Hautapaikka Saint-Denis’n basilika
Puoliso Maria Teresia (vih. 1660; k. 1683)
Françoise d’Aubigné de Maintenon (vih. 1683)
Lapset Ludvig, Grand Dauphin
Anne Élisabeth
Marie Anne
Marie Thèrése
Philippe Charles
Louis François;
Aviottomat tunnustetut:
Marie Anne de Bourbon, Contin prinsessa ja La Vallièren herttuatar
Louis de Bourbon, Vermandois'n kreivi
Louis Auguste de Bourbon, Mainen herttua
Louis César de Bourbon, Vexinin kreivi
Louise Françoise de Bourbon, Condén prinsessa
Louise Marie Anne de Bourbon, Mademoiselle de Tours
Françoise Marie de Bourbon, Orléansin herttuatar
Louis Alexandre de Bourbon, Toulousen kreivi
Suku Bourbon (kapetingi-dynastia)
Isä Ludvig XIII
Äiti Anna Itävaltalainen
Uskonto roomalaiskatolilaisuus
Nimikirjoitus
Ranskan monarkia (Kapeting-dynastia, Bourbon-haara)

Ludvig XIV (Ludvig Jumalan antama, ransk. Louis Dieudonné, lisänimi Aurinkokuningas, ransk. Le Roi Soleil, aikaisemmin Ludvig Suuri, ransk. Louis le Grand); (5. syyskuuta 1638 Saint-Germain-en-Layen linna, Ranskan kuningaskunta1. syyskuuta 1715 Versailles'n palatsi) oli Ranskan ja Navarran kuningas vuosina 1643–1715.[1] Hän oli kolmas Bourbon-sukuinen Ranskan hallitsija.

Ludvig XIV nousi valtaistuimelle 4-vuotiaana, ja on näin kaikkien aikojen pisimpään hallinnut eurooppalainen valtionpäämies. Absolutismiin eli ehdottomaan itsevaltiuteen perustuva monarkia saavutti hänen aikanaan huippunsa, ja hallitsijasta muodostui kaiken toiminnan keskipiste. Ludvig XIV muistetaan kenties parhaiten hulppean Versailles’n palatsin rakennuttajana, feodalismin heikentäjänä ja kuninkaanvallan vahvistajana. Ludvig XIV oli sitä mieltä, että kuninkaalla on jumalallinen oikeus asemaansa. Hänen valtakaudellaan Ranska kävi lukuisia sotia, joista merkittävimmät olivat Ranskan–Hollannin sota (1672–1678), yhdeksänvuotinen sota (1688–1697) ja Espanjan perimyssota (1701–1714). Ludvigin valtakaudella Ranskan kuningaskunnan sotilasmahti oli huipussaan, ja Ranskan armeijaa pidettiin pitkään lähestulkoon voittamattomana. Ludvig XIV laajensi sotimalla merkittävästi Ranskan alueita Euroopassa. Lisäksi hänen valtakaudellaan Ranskan siirtomaat laajenivat suuresti: hänen valtakautensa loppuun mennessä suuri osa Pohjois-Amerikkaa kuului Ranskalle (niin kutsuttu Uusi Ranska).[1]

Ludvig XIV on yksi Ranskan tunnetuimpia ja arvostetuimpia kuninkaita. Hän toimi tieteen ja taiteen suojelijana, ja osittain hänen vaikutuksestaan ranskan kielestä tuli lähes kahdeksi vuosisadaksi koko Euroopan ylimystön lingua franca eli yleiskieli. Toisaalta Ludvig XIV:n käymät sodat tulivat hyvin kalliiksi: ne aiheuttivat valtavat inhimilliset ja taloudelliset tappiot. Ludvig XIV vainosi Ranskan protestantteja eli hugenotteja, ja sen vuoksi yli kaksisataatuhatta kansalaista pakeni Ranskasta muun muassa Sveitsiin, Alankomaihin, Saksaan ja Englantiin.[1]

Lapsuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ludvig – Jumalan lahja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Anna Itävaltalainen ja hänen poikansa Ludvig XIV.
Dauphin, kruununprinssi Ludvig juuri ennen kuninkaaksi tulemistaan, Claude Deruet

Sunnuntaina 5. syyskuuta 1638 noin kello 11 syntyi kruununperijä, dauphin Saint-Germain-en-Layen linnassa Pojan syntymää pidettiin melkoisena ihmeenä: hänen vanhempansa Ludvig XIII ja Anna Itävaltalainen olivat olleet naimisissa jo 23 vuotta[1] ja heillä oli ennestään neljä kuolleena syntynyttä lasta. Lapselle annettiin nimeksi Louis Dieudonné, Ludvig Jumalan antama, Jumalan lahja. Syntymä nähtiin taivaallisen armon osoituksena. Jotkut aikalaiset olettivat, että Ludvig XIII ei ollut lapsen biologinen isä, koska yleisesti huhuttiin että hallitsija on homoseksuaali.

Pieni Ludvig sai jo syntyessään arvon ”Ranskan ensimmäinen poika” (premier fils de France) ja perinteisemmän arvonimen Viennen kruununprinssi eli Dauphin. Kahden vuoden kuluttua Ludvigin syntymästä syntyi pikkuveli Filip, josta tehtiin aluksi Anjoun ja myöhemmin Orléansin herttua.

Ludvig XIV peri valtaistuimen isänsä Ludvig XIII:n kuoleman jälkeen 14. toukokuuta 1643. Koska Ludvig XIV oli alle viisivuotias, hänen äitinsä Anna Itävaltalainen toimi sijaishallitsijana. Anna Itävaltalainen kuitenkin luovutti vallankäytön kardinaali Mazarinille. Ranskan ylhäisaatelisto oli vallansiirtoon tyytymätön, koska se ei voinut hyväksyä vallan siirtymistä kardinaali Richelieun uskolliselle apulaiselle.

Neljän vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäisenä hän ei ollut valtakunnan lakien mukaan vain hallitsija vaan myös 19 miljoonan alamaisensa ruumiiden ja omaisuuden omistaja ja häntä pidettiin "Jumalan edustajana maan päällä".[1]

Kuninkaan kasvatus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kardinaali Mazarin toimi Ludvig XIV:n ministerinä ja kasvattajana

Kardinaali Mazarin hoiti ministerin tehtäviä ja muita velvollisuuksia. Tämän lisäksi kardinaali nimitettiin kuninkaan ja tämän pikkuveljen Filipin Anjoun herttuan henkilökohtaisen kasvatuksen ylivalvojaksi maaliskuussa 1646.

Ludvig XIV ei ollut kovin ahkera oppilas latinassa, historiassa, matematiikassa, italiassa tai piirustuksessa. Sen sijaan hän osoitti suurta kykyä maalaustaiteessa, arkkitehtuurissa ja musiikissa. Erityisen lähellä Ludvigin sydäntä oli tanssi, joka oli tuohon aikaan oleellinen osa herrasmiehen kasvatusta, täydellistä mielen ja ruumiin yhtäaikaista hallintaa. Ludvig XIV harrasti tanssia aina 27-vuotiaaksi vuoteen 1670 asti. Hän esiintyi julkisesti ensimmäisen kerran 12-vuotiaana ja 15-vuotiaana tanssi auringonjumala Apollonin osan kuuluisan Ballet royal de la Nuit esityksessä Pariisissa vuonna 1653, jonka oli ohjannut Monsieur Clément, Nemoursin herttuan lakeija. Libretto oli runoilija Isaac de Benseraden käsialaa.[2]

Hän oli myös tenniksen esiasteen jeu de paumen harrastaja, jota hänelle suositteli terveydellisistä syistä hänen lääkärinsä. Versaillesin palatsin puistossa oli tätä tarkoitusta varten rakennnettu pelihalli.[3] Hän soitti kitaraa ja tanssi hovin baleteissa. Hän rakasti myös metsästämistä ja oli loistava ratsastaja, kävelyretkiä, miekkailua, teatteria ja muita spektaakkeleita ja seurapelejä, ja oli suuri biljardin ystävä.[4]

Värikäs lapsuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapsena Ludvig XIV oli usein laiminlyöty ja ilman valvontaa, joka johti jopa hengenvaaraan, mutta hän välttyi täpärästi kuolemalta. Hänen äitinsä Anna Itävaltalainen ja kardinaali Mazarin antoivat pikku-Ludvigin palvelijoiden valvottavaksi, mutta nämä eivät kuitenkaan huolehtineet hänestä. Vähän alle viisivuotiaana hänet pelastettiin viime hetkellä hukkumasta Palais-Royalen puutarhan vesialtaaseen.[1]

Kun Ludvig oli yhdeksänvuotias, Ranskan aateliset ja Pariisin porvarit kääntyivät Mazarinia vastaan: Syttyi porvariston Fronde-kapina, joka kesti kuusi vuotta. Ludvig ei koskaan antanut anteeksi sitä pelkoa, alistamista ja nöyryytystä, jonka aateliset hänelle aiheuttivat. Tämä oli omiaan vahvistamaan uskomusta Jumalan antamasta lapsesta ja tämän erityisestä suojelusta.[1]

Kymmenvuotiaana Ludvig sairastui isorokkoon. Lääkärit eivät antaneet mitään toivoa lapsen pelastumisesta, kun oli kulunut kymmenen päivää sairastumisesta – siitä huolimatta nuori kuningas selvisi. Kolmas läheltä piti -tilanne sattui 30. kesäkuuta 1648, kun kuningas sairastui ruokamyrkytykseen Bergues’n kaupungin valloituksen yhteydessä. Ludvigille annettiin viimeinen voitelu 7. heinäkuuta, ja vallanperimystä alettiin jo valmistella. Anna Itävaltalaisen henkilääkäri antoi kuninkaalle kuitenkin oksetuslääkettä ja sai näin kuninkaan toipumaan.

Fronde kapinan koettelemukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ludvig XIV 13-vuotiaana kruunajaisasussa
Louis II Condé oli kuninkaan kiihkeä vastustaja. Hän sai kuitenkin armahduksen vaikka hän kapinoi.

Nuoresta kuninkaasta tuli kuninkaan neuvoston jäsen, kun hän pääsi ripille ja nautti ensimmäisen ehtoollisen 12-vuotiaana Saint-Eustachen kirkossa 25. joulukuuta 1649. Juuri samaan aikaan ylin aristokratia asettui Fronde-kapinassa kuninkaan arvovaltaa ja auktoriteettia vastaan.

Ylimmän aristokratian liikehdintä alkoi jo vuonna 1648. Kapinoinnin johdossa oli Contin ruhtinas Armand de Bourbon-Conti. Hänen veljensä Louis II Condé oli myötävaikuttamassa kapinointiin; molemmat ruhtinaat polveutuivat Bourbon-suvusta. Heidän tavoitteenaan oli syrjäyttää kardinaali Mazarin, jota syytettiin erityisesti liian kovaksi käyneestä verotuksesta. Vuonna 1650 korkea-arvoiset ruhtinaat pidätettiin, mutta heidät laskettiin melko pian takaisin vapauteen.

Fronde-kapinan vuoksi kardinaali Mazarin lähti kahdesti maanpakoon Ranskasta Espanjaan. Helmikuun 8. 1651 kuningataräiti Anna ja nuori Ludvig pyrkivät itsekin maanpakoon ja liittymään Mazarinin ryhmään. Kansa kuitenkin valtasi Louvren palatsin ja esti kuninkaallisen perheen matkaanlähdön.

Kapinointi jätti pysyvät jäljet Ludvig XIV:een. Tämä näkyi muun muassa sillä tavalla, että myöhemmin kuningas jatkoi kardinaali Richelieun työtä ja pyrki systemaattisesti vähentämään niin sanotun miekka-aateliston valtaa. Kuningas velvoitti aateliset palvelemaan erilaisissa hovin tehtävissä. Näin hän todellisuudessa siirsi hallintoa keskitetyn vallankäytön suuntaan, virkamiesaateliston varassa toimivaksi.

Pariisin parlamenttiin kokoontunut lit de justice julisti 13-vuotiaan kuninkaan täysi-ikäiseksi 7. syyskuuta 1651. Lähes kaikki valtakunnan merkittävät aristokraatit ja ruhtinaat kävivät vannomassa uskollisuudenvalansa kuninkaalle. Condén ruhtinaita ei nähty valaa vannomassa: he kokosivat Guyennessä armeijaa, jonka avulla he aikoivat hyökätä Pariisiin. Ludvig XIV voideltiin kuninkaaksi Reimsin katedraalissa 7. kesäkuuta 1651, mutta kaikki poliittiset toimet hän jätti kardinaali Mazarinin tehtäviksi. Ludvig XIV Itse keskittyi jatkamaan sotilaallista koulutustaan Henri Turennen johdolla.

Vuonna 1653 kardinaali Mazarin voitti kapinalliset ja ryhtyi rakentamaan poikkeuksellista hallintokoneistoa Ludvig oppilaanaan. Nuori kuningas sai myös Mazarinilta mieltymyksen taiteeseen, eleganssiin ja näyttävyyteen. Vaikka kuningas oli julistettu täysi-ikäiseksi, hän ei edes uneksinut asettavansa kardinaalin ehdotonta valtaa kyseenalaiseksi.[1]

Sisäpolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itsevaltiuden puolustus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

23-vuotias Ludvig XIV Charles Le Brun’n maalaamana. Ludvig päätti samoihin aikoihin ottaa todellisen vallan itselleen. Näin päädyttiin absoluuttiseen monarkiaan.

Ludvig XIV tunnettiin myös lisänimellä Suuri, koska hän vahvisti monarkian asemaa yhteiskunnassa. Hänestä itsestään tuli itsevaltias, jolla oli Jumalalta saatu oikeus valtaansa. Kuningas julkaisi 13. huhtikuuta 1655 17 määräystä, joiden tarkoituksena oli täyttää kroonisesti tyhjiä valtion rahakirstuja. Väitetään että juuri tässä yhteydessä Ludvig XIV sanoi kuolemattoman lauseensa ”valtio olen minä” (l’État, c’est moi). Aihe on kiistelty, mutta ilmeisesti hän todella sanoi niin.[5] Kuolinvuoteellaan vuonna 1715 Ludvig totesi: ”Minä poistuin, mutta valtio säilyy aina”. Ludvig XIV koki itsensä valtion ensimmäiseksi palvelijaksi.

Hänen päiväohjelmansa oli tarkasti määritelty tunti tunnilta[6] ja koko hänen hovinsa noudatti tiukkoja sääntöjä, etikettiä ja hierarkiaa.[7]

Fouquet’n eliminointi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nicolas Fouquet. Loistavan pääministerin tuli erota tehtävästään, jotta Ludvig XIV pääsi itse loistamaan paremmin.

Kardinaali Mazarin kuoli 9. maaliskuuta 1661. Sen jälkeen Ludvig XIV:n ensimmäinen toimenpide oli poistaa rahaministerin tehtävä ja ottaa koko hallituksen johtaminen henkilökohtaiselle vastuulleen. Kuninkaan lähipiiri ei kuitenkaan ollut vakuuttunut tämän valtionjohtotaidoista, joten Ludvig XIV:n tuli näyttää kykynsä ja näin todistaa arvovaltansa.[1]

Kuusi kuukautta myöhemmin, 5. syyskuuta 1661, Ludvig XIV saavutti 23 vuoden iän. Kuningas noudatti nyt neuvonantajiensa mielipidettä ja pidätytti vaikutusvaltaisen ministerinsä Nicolas Fouquet’n (1615–1680). Fouquet oli kaikkivoipa talousministeri ja hallitsijan jälkeen Ranskan mahtavin henkilö. Nuori kuningas halusi osoittaa valtansa suuruuden, kun hän syrjäytti väärinkäytöksistä syytetyn ministerin.[1][8]

Vaikka Fouquet olisikin syyllistynyt joihinkin väärinkäytöksiin, ei hän missään tapauksessa toiminut sen pahemmin kuin hänen edeltäjänsä Jules Mazarin tai seuraajansa Jean-Baptiste Colbert. Kahdeksan vuoden ministerikautensa aikana Fouquet jopa osoitti tehokkuutta: Ranskan valtiontalous oli kohentunut siitä tilasta, johon se joutui ensin kolmikymmenvuotisen sodan ja sitten Fronde-kapinan seurauksena vuoden 1648 seutuvilla. Kuninkaalla oli kuitenkin tarve näyttää, että hän hallitsi itse ja että hän saattoi eliminoida kenet tahansa, joka oli tullut liian kunnianhimoiseksi.[1]

Kolmevuotisen oikeusprosessin jälkeen Fouquet'n korvaajaksi tuli Jean-Baptiste Colbert vuonna 1665. Voidaan sanoa että Aurinkokuninkaan todellinen vallankäyttö alkoi tästä.[1]

Ensimmäiset suuret uudistukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jean-Baptiste Colbert seurasi Fouquet'ta, kun oli organisoinut tämän ”eliminoinnin”.

Ludvig XIV Suuren hallituskauden alkupuoli oli suurten hallinnollisten uudistusten aikaa, jolloin erityisesti verorasitus kasvoi. Vuonna 1667 kuningas loi Ludvigin oikeusjärjestelmän, eräänlaisen siviilioikeusnormiston. Vuonna 1670 Ludvig XIV loi vastaavanlaisen oikeusnormiston rikosoikeuden alalle. Metsänkäytön ja merenkulun lainsäädäntöä hän loi vuonna 1669 ja kauppalainsäädännön vuonna 1673.

Ajan myötä kuninkaan ympärille muodostui kaksi erillistä klaania, jotka kilpailivat toistensa kanssa lähes kaikessa. Colbertin klaani hallitsi miltei kaikkea mikä kosketti taloutta, ulkopolitiikkaa, merenkulkua ja kulttuuria. François Michel Louvois’n klaani piti hallussaan erityisesti Ranskan puolustuksen aluetta. Kuningas ottikin tunnuslauseekseen: ”Hajota, jotta hallitset paremmin”. Kuninkaalla oli kaksi kilpailevaa ryhmittymää käskettävänä, ja oli selvää että ne vahtivat toistensa tekemisiä tehokkaasti. Näin voitiin estää vallankaappaussuunnitelmat, joita ministerit saattaisivat yrittää kohdistaa kuninkaaseen.

Vuoteen 1671 saakka Colbertin klaani oli johtavassa asemassa. Jean-Baptiste Colbert kuitenkin menetti kuninkaan suosiota, kun Hollannin vastaisen sodan valmistelut alkoivat: ministeri Colbert suhtautui hyvin varauksellisesti valtion menojen kasvuun, jota sota väistämättä aiheuttaisi. Taustalla vaikutti myös ikäero: tuohon aikaan Colbert oli 52-vuotias ja kuningas 33-vuotias. Niinpä kuningas lähestyi 30-vuotiasta Louvois'ta, jolla oli lisäksi sama harrastus kuin kuninkaalla: sota. Vuoteen 1685 saakka Louvois'n klaanilla oli erittäin suuri vaikutusvalta suhteessa kuninkaaseen.[8]

Ulkopolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ludvig XIV:n syntymän jälkeen Ranska oli jatkuvasti sodassa Espanjaa vastaan. Erityisesti Ranska vastusti Habsburgien valtaa Euroopassa. Ranska osallistui loppuvaiheessa kolmikymmenvuotiseen sotaan, joka päättyi Westfalenin rauhaan vuonna 1648. Maan oli lisäksi selvitettävä sisäiset konfliktinsa, jotka liittyivät kapinaan, jota kenraali Condé johti ja Espanja pääasiallisesti tuki.

Ludvig XIV:n sotilaallinen toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hiljattain englantilaisten kanssa liiton tehneet ranskalaiset saavuttivat 23. kesäkuuta 1658 Dunkerquessä merkittävän voiton Louis II Condésta Denes'n taistelussa. Espanjalaiset tukivat jälleen Condéa, ja englantilaisia johti lordiprotektori Oliver Cromwell. Kyse oli Ludvig XIV:n ensimmäisestä suuresta voitosta, ja kuningas oli tuohon aikaan 20-vuotias.

Ranskan kuningaskunnan alue ja valloitukset 1552–1798

Ludvig XIV:n hallituskausi kesti 54 vuotta, ja tästä Ludvig omisti sodankäynnille kaikkiaan 32 vuotta. Kuningas antoi ministerinsä Colbertin hallita, ja Michel Le Tellierin ja sittemmin tämän pojan Louvois'n avustuksella hän organisoi uudelleen armeijan: yhdisti varainkäytön, perusti vuonna 1670 Hôtel des Invalidesin eli sotaveteraaneille tarkoitetun sairaalan ja vanhainkodin ja uudisti palvelukseenkutsumisjärjestelmän. Tämä uusi poliittinen toimi vähensi karkulaisten märää armeijasta, ja sotilaiden elintaso nousi merkittävästi.

Kuningas pyysi Sébastien Le Prestre de Vaubania rakentamaan valtakunnan alueelle puolustusjärjestelmien vyön. Ludvig XIV:llä oli käytössään 300 000 miehen vahvuinen armeija.[9] Kuningas johdatti maan lukuisiin sotiin ja konflikteihin, joiden tarkoitus oli vahvistaa Ranskan asemia maailman poliittisessa kentässä.

Ludvig XIV:n ensimmäinen sota oli Dévolution-sota vuosina 16671668, joka aiheutui Espanjan kuninkaan kuolemasta.[9] Seuraava suurempi konflikti oli Hollannin sota vuosina 16721678, ja tämä päättyi Nijmegenin rauhaan.[1] Yhdeksänvuotinen sota eli Augsburgin liigan sota tai Pfalzin perimyssota käytiin vuosina 16881697.[1] Viimeinen suuri konflikti oli Espanjan perimyssota vuosina 17011714. Tässä konfliktissa Ranskalla oli käsillä todella suuret edut, sillä Ludvig XIV:n pojanpoika Filip V oli saatu Espanjan kuninkaaksi, ja Habsburgit yrittivät vallata valtaistuinta itselleen.[1]

Näiden sotien seurauksena Rankan alueellinen koko kasvoi huomattavasti. Ludvig XIV:n aikana Ranskaan liitettiin Ylä-Elsass, Metz, Toul, Verun (Meuse), ranskankielinen Flanderi, Franche-Comté, Sarren depertementti, Haineut’n kreivikunta ja Ala-Elsass. Tämä kaikki lisäsi merkittävästi Ranskan hegemoniaa Euroopassa. Alueellisen laajenemisen ja valta-aseman hinta oli kuitenkin suuri: lähes jatkuva sotatila johti valtion vararikon partaalle. Näin ollen jo ennestään raskaaksi käynyttä kansan verotaakkaa oli pakko lisätä. Tällä kertaa tosin verotuksen kohteeksi joutuivat aatelisetkin ja myös kuninkaallisen perheen tuli maksaa veronsa.

Ludvig XIV:n hallitusaikana aatelistosta tuli kuninkaan tahtoon alistettu kurtisaanien sääty. Kuningas antoi poliittisen vallan porvaristolle, josta ministeri Jean-Baptiste Colbert käy hyvin esimerkkinä. Kuningas halveksi aatelistoa ja salli näille vain rajoitetun aloitteellisuuden. Hänen seuraajansa Ludvig XV ei noudattanut samaa politiikkaa.

Ludvig XIV:n valtakauden alussa Ranskaa vastaan oli Espanja, Euroopan toinen suuri ja voimakas valtio. Kuninkaan hallituskauden lopulla taas Englannista tuli vaarallisin vastustaja. Englannin ollessa häntä vastaan ​​hänen täytyi yrittää estää Espanjaa joutumasta yhtä vihamielisen Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarin Leopold I:n käsiin, joka kiisti Filip V:n vaateen Espanjan kruunuun.[1]

Talouspolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuningas Ludvig XIV ja ministeri Jean-Baptiste Colbert; Charles Le Bruni

Ludvig XIV:n talouspolitiikka oli hyvin yksinkertaista: kuningas kulutti sodassa kaiken rahan, jonka ministeri Jean-Baptiste Colbert onnistui haalimaan valtion kirstuihin. Kardinaali Mazarinin aikana kiristynyt verotus pani alkuun lukuisia kansannousuja: oli aateliston kapina Fronde ja kansan kapina Jacquerie, Solognen alueen maatyöläisten eli puukengänkäyttäjien kapina huhtikuusta elokuuhun 1658 ja Boulonnaisin kapina toukokuussa 1662. Boulonnaisin kapinaa kutsutaan joskus Lustucrus-kapinaksi.

Mazarinin jälkeen uusien taloudellisten keksintöjen tekoa jatkoi Colbert. Hän kehitti merkantilismista oman versionsa, jota sittemmin kutsuttiin colbertismiksi. Colbert'n talouspolitiikan ydin oli se, että vientiä on lisättävä ja tuontia on vähennettävä. Colbert perusti manufaktuureja: ne saattoivat olla valtion omistuksessa kuten Beauvais’n seinävaatekutomo ja Les Gobelins'in tekstiilimanufaktuuri Pariisissa – tai yksityisessä omistuksessa kuten Saint-Cobainin manufaktuuri. Colbert suosi vientiä ja tuki sitä valtion kautta. Hänen politiikkaansa kuului myös tuonnin rajoittaminen ja voimakas protektionismi. Colbert houkutteli Euroopan parhaita käsityöläisiä tulemaan töihin Ranskaan, jotta maa tarjoaisi parhaan mahdollisen laatuluokan tuotteita; näitä olisi myös helppo myydä muihin maihin.[8]

Jean-Baptiste Colbert halusi helpottaa kaupankäyntiä, ja siksi hän paransi Ranskan infrastruktuuria, erityisesti hän rakennutti uusia maanteitä. Poikansa Jean-Baptiste Colbert nuoremman eli Seignelayn markiisin avustuksella Colbert kehitti kauppalaivastoa ja kuninkaallista sotalaivastoa. Tarkoitus oli edistää vientiä, ja sotalaivat taas turvasivat kauppalaivojen matkantekoa. Colbertin talouspoliittiseen ohjelmaan kuului myös siirtomaiden lisääminen ja niin sanottujen kauppakomppanioiden kehittäminen. Ludvig XIV:ta ja Colbert'ia kiinnosti toki koko silloinen tunnettu maailma. Silti heidän aikanaan perustettiin vain Ranskan Itä-Intian kauppakomppania, Ranskan Länsi-Intian (Amerikan) kauppakomppania ja Välimeren ja Osmanien valtakunnan kauppakumppania. Näiden lisäksi oli vielä Senegalin (Afrikan) kauppakomppania, jonka tuli myös järjestää orjien kolmikantakauppa.

Siirtomaaisännyyden kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1654 Ranska kolonisoi Kanadan. Maa halusi osansa Kanadan runsaista luonnonvaroista, erityisesti turkiksista. Alueita hallitsi Uuden-Ranskan kauppakomppania. Vuonna 1659 perustettiin kuningas Ludvig Pyhän mukaan nimetty kauppapaikka, joka sijaitsi Ndar-saarella Senegalin rannikolla. Vuonna 1673 Senegalin kauppakomppania sai oikeuden välittää orjia Antillien saarille.

Vuonna 1665 Ludvig XIV perusti Itä-Intian kauppakomppanian, joka sijoitettiin Madagaskarin saarelle. Samana vuonna Colbert osti Guadeloupen Charles Houel du Petit Préltä, Amerikan saarten kauppakomppanian johtajalta. Colbert osti myös Martiniquen saaren Jecques Dryel Duparqueltä. Kaikki nämä alueet luovutettiin Intian kauppakomppanian hallintaan, joka koki konkurssin vuonna 1674. Tämän jälkeen alueet liitettiin uudelleen Ranskan kuningaskuntaan. Vuonna 1677 amiraali Jean d'Estrées anasti Ranskan Guayanan hollantilaisilta – kuninkaan määräyksestä. René La Salle perusti Mississippi-joen suulle ranskalaisen siirtokunnan vuonna 1682. Ludvig XIV:n kunniaksi siirtokunta sai nimekseen Louisiane (Nouvelle-France, Uusi Ranska). Vuonna 1697 Ranskalle määrättiin Rijswijkin rauhassa läntinen puoli Haitin saaresta eli nykyinen Haitin tasavalta.

Jean-Baptiste Colbert oli kiinnostuneempi siirtomaista kuin Ludvig XIV. Kuningas tarvitsi tykinruokaa, jotta hän saattoi jatkaa sotimista Euroopassa, ja tämän vuoksi vain hyvin pieni joukko asukkaista lähetettiin siirtomaihin. Kanadaan lähetettiin sitoutuneet ja nuoret orpotytöt eli les filles du roi, kuninkaan tytöt. Colbert näki siirtomaiden kehittämiseen laajat mahdollisuudet, mutta hän totesi tiukasti, että siirtomaiden tehtävä on palvella kuningaskuntaa. Sen vuoksi ne eivät saa kehittyä kuningaskunnan teollisuuden kustannuksella. Tämä käy ilmi kirjeenvaihdosta, jota Colbert kävi Amerikan mantereen alueen intendentin kanssa. Colbert halusi kuitenkin edistää siirtomaiden luonnollista kehitystä, ja siksi hän määräsi sakkomaksun joka lankesi maksettavaksi 20 vuotta täyttäneille miehille ja 16 vuotta täyttäneille naisille, jos nämä ovat naimattomia. Toisaalta hän aloitti lapsiperheiden tukemisen: yli kymmenlapsisille perheille jaettiin 300 livren erikoistuki.

Musta lainsäädäntö, Code Noir[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Code Noir

Maaliskuussa 1685 Ludvig XIV loi niin kutsutun ”Mustan lainsäädännön”, Code Noir, joka salli orjien täydellisen hyväksikäytön siirtomaissa. Tämän lainsäädännön oli tarkoitus rajoittaa orjakauppaa ja antaa orjille oma asema, sillä tätä ennen he olivat omistajiensa irtaimistoa samalla tavoin kuin tuolit tai pöydät. Laissa taattiin orjille omistusoikeus, luonnollisesti hyvin rajoitettuna. He saivat oikeuden vanhuuseläkkeeseen, heitä oli kohdeltava hyvin, ja heidän oli saatava kunnon ravintoa. Lainsäädännöllä siis säädeltiin mustien kohtelun kehykset. Lainsäädännön vastustajien mielestä Code Noir salli orjuuden institutionalisoinnin.

Uskontopolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uskonsodat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ludvig XIV vastaanottaa vuonna 1664 paavi Aleksanteri VII:n lähettilään eli legaatin.

Ranskassa käytiin 40 vuotta kestäneet veriset uskonsodat eli hugenottisodat vuosina 1562–1598. Sotaa käytiin katolisten ja protestanttien eli hugenottien välillä. Sodat päättyivät hetkellisesti vuonna 1598, kun kuningas Henrik IV Navarralainen julisti Nantesin ediktin. Nantesin edikti takasi hugenoteille uskonvapauden, ja heidän oikeutensa jossain määrin turvattiin.

Katolisen Ludvig XIII:n (1601–1643) aikana uskonsodat jatkuivat. Kardinaali Richelieu ja Ludvig XIV kumosivat ediktit ja aloittivat järjestelmälliset protestanttien vainot. Vainoaminen kärjistyi vuonna 1685, jolloin noin 250 000 hugenottia joutui muuttamaan sorron takia pois Ranskasta muun muassa Alankomaihin, Sveitsiin, Saksaan ja Englantiin.[9]

Uskonnolliset uudistukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ludvig XIV oli gallikanismin partisaani, ja tavoitteena oli paavin määräysvallasta itsenäinen ja yhdistynyt kristillinen Ranska. Kuningas teki 13. joulukuuta 1660 parlamentille tiettäväksi, että hän oli päättänyt poistaa juurineen jansenismin, eräänlaisen jälkireformoidun katolisen uskonnon tulkinnan. Samasta syystä Ludvig XIV toimi myös protestantismia ja Pyhän Sakramentin veljeskuntaa vastaan. Silti kuningas valitsi jansenistina tunnetun Simon Arnauld de Pomponnen valtiosihteerikseen vuonna 1671, kun rauha kirkollisissa asioissa oli saatu aikaan.[8]

Hallituskautensa alkupuolella Ludvig XIV:llä oli erimielisyyksiä paavin kanssa. Vuonna 1662 ilmassa oli jopa uhka sodasta paavi Aleksanteri VII:ttä vastaan. Kuitenkin vuodesta 1684 lähtien Aurinkokuningas oli huomattavasti enemmän uskonnollisesti suuntautunut kuin sitä ennen. Kuningatar Maria Teresia ja Colbert olivat molemmat kuolleet vuonna 1683. Madame de Maintenonista oli tullut kuninkaan salainen puoliso.[1] Kerrotaan että hän oli kiihkeä Nantesin julistuksen puolustaja, mutta nykyinen tutkimus ei voi vahvistaa näkemystä.

Nantesin julistuksen peruutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nantesin julistus on Nantesin kaupungissa 13. huhtikuuta 1598 allekirjoitettu laki, jonka antoi Ranskan kuningas Henrik IV. Siinä kuningas salli protestanteille uskonnonvapauden tiettyjen ehtojen rajoissa. Samalla protestanteille sallittiin joitakin sotilaallisia linnoituksia. Nantesin julistuksen antamat takuut sotilaallisten tukikohtien säilyttämisestä kumottiin jo Ludvig XIII:n aikana. Nantesin julistuksen uskonnolliset kohdat kumottiin Ludvig XIV aikana vuonna 1685 Fontainebleaun julistuksella, jonka kuninkaan lisäksi allekirjoitti hänen kanslerinsa Michel Le Tellier (1603–1685). Protestanttinen uskon kiellettiin tämän jälkeen kaikkialla Ranskan valtion alueella. Tämän seurauksena useat hugenotit lähtivät siirtolaisiksi protestanttisiin maihin: Englantiin, Saksaan, Sveitsiin, Alankomaihin ja sen siirtomaihin. Voidaan puhua 200 000 pakolaisesta, joista useat olivat käsityöläisiä ja kaupunkien porvarisperheiden jäseniä.[1]

Nykyhistorioitsijat Michel Morrineau ja Jannine Garrisson ovat luoneet huomattavasti monivivahteisempaa kuvaa karkotusjulistuksen taloudellisista seurauksista. Ranskan talous oli komean suurellinen vuonna 1686. Ranskalaisten asuttamien alueiden syntyminen eri puolille Eurooppaa salli uusien vientimarkkinoiden avaamisen. Samalla se merkitsi sitä, että tulevan vuosisadan myötä ranskankielinen kulttuuri nousi dominoivaksi Eurooppassa. Nantesin julistuksen kumoamisella oli myös epäsuoria vaikutuksia protestanttien kapinoihin, kuten niin kutsuttu kamisardien sota. Myös kääntyminen katoliseen uskoon lisääntyi. Ludvig XIV:n aikana protestantit olivat pieni vähemmistö Ranskassa. Protestanttien osuus ei ollut koskaan yli 10 % suurempi, ei edes uskonsotien aikana.

Ludvig XIV kesytti aateliston ja samalla myös uskonnon. Lukuisat aateliston jäsenet tunnustivat protestanttisuutta 1500-luvulla, mutta kysymys oli enemmän politiikasta kuin uskosta. Jotkut aatelista liittyvät kuitenkin Jean Calvinin joukkoihin. Ludvig XIV loi hovin, joka perustui tasapainoon eri aatelisten ryhmittyminen välillä. Kuningas onnistui käännyttämään lukuisia protestanttisia aatelisia. Nämä tavoittelivat tehtäviä hovissa, ja sen vuoksi he kääntyivät kaikkein katolisimman ruhtinaan uskoon. Eräät historioitsijat ovatkin tulkinneet asian niin, että Ranskan tuli olla hallittu ”yhden kuninkaan, yhden uskon ja yhden lain perusteella”. Kardinaali Mazarinin kuoleman jälkeen Ludvig ja hänen ministerinsä vähensivät pala palalta protestanttien erioikeuksia, joita monarkia oli sallinut vuodesta 1598 lähtien. Oikeuksien poistaminen ei ollut äkkinäinen toimenpide vaan hidas ja pehmeä jatkumo. Protestanteilla ei ollut pätevää ja karismaattista johtajaa, joka olisi saattanut kilpailla voimakkaan katolisen propagandan kanssa.

Kulttuuripolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ludvig rakentajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Versailles'n palatsi, Pierre-Denis Martin1722

Kuningas Ludvig XIV:n mielestä kuningaskunnan suuruutta mitattiin rakentamisen mahtavuudella. Ludvig XIV laajennutti koko hallituskautensa ajan mahtavaa Versailles'n palatsia vähitellen. Lisäksi hän rakennutti Marlyn palatsin, jonne hän kutsui kaikkein läheisimpiä vieraitaan. Kaikkiin palatseihinsa kuningas toteutti André Le Nôtren suunnittelemat puutarhat.[1]

Pariisissa Ludvig rakennutti Seinen ylitse vievän Kuninkaallisen sillan (Pont Royal). Se rahoitettiin kuninkaan henkilökohtaisista varoista, jotka tosin kerättiin kansalta veroina. Muita olennaisesti Pariisin kaupunkikuvaan liittyviä rakennuskohteita olivat Champs-Élysées-katu, Vendôme- ja Victoires-aukiot ja Hôtel des Invalides eli sotainvalidien ja eläkeläisten kotikasarmi. Ludvig XIV myös rakennutti Pariisin observatorion. Nämä kaikki ovat edelleenkin osa Pariisin kaupunkikuvaa.

Ludvig XIV uudisti perusteellisesti kaupunkirakenteita muun muassa Lillessä, Besançonissa, Belfortissa ja Briançonissa. Näiden kaupunkien linnoitusten luomisen kuningas antoi Vaubanin tehtäväksi. Eräitä kaupunkeja kuten Versailles ja Neuf-Brisach kuningas joko perusti tai kehitti suurimittaisesti. Ludvig XIV kehitti Brestin jaToulonin satamia ja arsenaaleja. Hän perusti Rochefortin sotasataman Atlantin rannalle, mutta kehitti myös Lorientin ja Sèten kauppasatamia ja perusti sekä vapaasataman että kaleerilaivaston Marseilleen.

Ludvig XIV:n aikaansaannosta eri puolilla Ranskaa ovat myös vuonna 1680 aloittaneen Comédie-Françaisen luominen ja vuonna 1681 tapahtunut Midin kanavan avaaminen liikenteelle. Tämä kanava yhdistää Atlantin ja Välimeren ja kulkee Toulousen kautta. Marraskuussa vuonna 1682 kuningas laski Lycée Louis-le-Grand -collègen peruskiven Pariisissa. Oppilaitoksesta tuli nopeasti hyvin suosittu ja arvostettu. Vuonna 1702 hän jakoi Pariisin 20 kortteliin eli arrondissementiin. Kuningas perusti Pariisiin julkisen katuvalaistuksen. Hän perusti myös poliisivoimat, jonka tehtävä oli päivystää pääkaupungin kaduilla.

Taiteiden tukeminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nicolas Fouquet’n pidätyksen jälkeen Aurinkokuningas alkoi matkia ministerinsä loistavan ylellistä elämää. Ludvig XIV oli äärimmäisen tuhlaileva ja kulutti suunnattomia summia kuninkaallisen hovin menoihin. Hän toimi taiteiden suojelijana ja tuki taloudellisesti aikakautensa suuria kulttuuripersoonia. Ludvig XIV:n seurapiiriin kuuluivat muun muassa muusikko Jean-Baptiste Lully, sisustaja Charles Le Brun ja puutarhuri André Le Nôtre. Kuningas oli kirjailija Molièren ensimmäisen lapsen sylikummi. Ludvig XIV asetti Ranskan akatemian henkilökohtaiseen valvontaansa, ja hänestä tuli akatemian ”protecteur” eli suojelija. Kuningas käytti merkittäviä summia Louvren uudistamiseen ennen kuin lopulta valitsi Versailles’n kuninkaalliseksi asuinsijakseen. Hän muutti Versailles'hin vuonna 1682 kahdenkymmenen vuoden uudistus- ja laajennustöiden jälkeen.[4]

Ludvig XIV:n elämäntyyliä ja kulttuuriharrastuksia matkittiin lähes kaikissa Euroopan hoveissa. Elämänmuodon vaikutukset levisivät porvaristoonkin, tosin pienemmässä mittakaavassa. Aurinkokuninkaan aikaa pidetään yleisesti barokin aikakautena, joskin Ranskassa on vakiintunut nimitys Ludvig XIV -tyylistä ja -kaudesta.[1]

Ludvig XIV ja naiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Louise de La Vallière, Ludvig XIV:n virallinen rakastajatar

Ludvig XIV:llä oli lukuisia rakastajattaria. Heistä tärkeimpiä olivat:

  • Anne de Rohan-Chabot, Soubisen prinsessa (1648–1709), suhde vuosina 1669-1675
  • Catherine Charlotte de Gramont, Monacon prinsessa (1639–1678), suhde vuonna 1666
  • Louise Françoise de la Baume le Blanc, Mademoiselle de La Vallière, Vaujoursin herttuatar (1644–1710), suhde vuodesta 1661 lähtien; virallinen rakastajatar, maîtresse-en-titre 1666-1674
  • Bonne de Pons d'Heudicourt (1644–1709), lyhyt suhde vuonna 1665
  • Françoise Athénaïs de Rochechouart de Mortemart, Madame de Montespan, Montespanin markiisitar (1640–1707), suhde vuodesta 1666; virallinen rakastajatar, maîtresse-en-titre 1667-1680
  • Isabelle de Ludres (1647–1726), suhde 1675-1676
  • Claude de Vin des Œillets (1637–1687). Suhteesta vuonna 1675 syntyi tytär Louise de Maisonblanche (17. kesäkuuta 1676 – 12. syyskuuta 1718), avioituneena La Queue'n paronitar, jota kuningas ei tunnustanut.
  • Françoise d’Aubigné, Madame de Maintenon, Maintenonin markiisitar (1635–1719). Hänen kanssaan kuningas avioitui salaisesti vaimonsa kuoleman jälkeen, ilmeisesti syksyllä 1683.
  • Marie Angélique de Scoraille de Roussille, Fontangesin herttuatar (1661–1681). Suhteesta 1677-1679 syntyi kaksi kuollutta lasta, joista toisen synnytyksen jälkeisiin komplikaatioihin Marie kuoli.
    Madame de Montespan, Ludvig XIV:n virallinen rakastajatar
Madame de Maintenon, Ludvig XIV:n rakastajatar ja salainen aviopuoliso

Teini-ikäisenä Ludvig XIV kohtasi kardinaali Mazarinin sisarentyttären Marie Mancinin, Colonnan prinsessan (1640–1715) ja heidän välilleen syttyi palava intohimo.[1] Tämä oli vastoin kardinaalin tarkoituksia ja Ranskan etua. Omien etujensa tähden Mazarin halusi naittaa sisarentyttärensä Espanjan kruununperilliselle.[10] Vuonna 1670 kirjailija Jean Racine sai kuninkaan ja Marie Mancinin suhteesta aiheen Bérénice–näytelmään.

Väitetään, että Catherine de Bauvais olisi saanut etuoikeuden kuninkaan poikuuden viemiseen. Historioitsijat ovat näiden tarinoiden kanssa kuitenkin jyrkästi eri mieltä. Joka tapauksessa tämä alhaista syntyperää olevan nainen sai osakseen suunnattoman kunnian, kun kuninkaan äiti Anna Itävaltalainen lahjoitti hänelle Louvren työmaalle aiotut rakennuskivet. De Bauvais rakennutti kivistä Pariisiin yksityispalatsin nimeltä Bauvais-palatsi – se sijaitsee yhä osoitteessa 68 Place des Vosgues.

Myöhemmin Ludvig XIV tunnettiin suurena naistensankarina. Kuningas rakennutti salaisen portaikon Versailles’n palatsiin, jotta hän voisi liittyä lukuisten rakastajattariensa seuraan salaa milloin tahansa. Sivusuhteet ärsyttivät Compagnie du Saint-Sacrement -nimistä uskonnollista kiihkomieleistä salaseuraa. Jacques Bénigne Bossuet ja Madame de Maintenon yrittivät johdatella kuningasta kohti suurempaa hyveellisyyttä.

Ranskan kuningatar Marie-Thérèse (1638-1683) fleur-de-lis-viitassaan n. 1660-1661

Järkiavioliitto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Espanjalaiset hyväksyivät 7. marraskuuta 1659 Pyreneiden rauhansopimuksen allekirjoittamisen. Sopimuksella määrättiin tarkoin Ranskan ja Espanjan välinen raja Pyreneillä. Ludvig XIV hyväksyi, ehkä vastentahtoisesti, sopimuksen pykälien noudattamisen. Sopimuksen mukaan odotettiin, että Ludvig XIV avioituu infantan eli kruununprinsessa María Teresian (1638–1683) kanssa. María Teresa (ransk. Marie-Thérèse) oli Espanjan kuninkaan Filip IV:n ja prinsessa Elisabet Ranskalaisen tytär.[1][4]

Avioliitto solmittiin Baskimaalla, Saint-Jean-de-Luz’n kaupungissa 9. kesäkuuta 1660. Ludvig XIV tapasi tulevan aviopuolisonsa, kaksinkertaisen serkkunsa[4] vain kolme päivää aiemmin. María Teresa ei osannut puhua lainkaan ranskaa. Vaikka yhteinen kieli puuttui, juorut kertovat että Ludvig täytti miehiset aviovelvollisuutensa kiihkeästi, jopa todistajien läsnä ollessa.

Perimyskysymys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vallanperimysongelmat ja samalla myös Ludvig XIV:n terveys olivat ajankohtainen asia kuninkaan hallituskauden lopulla. Vuonna 1711 hänen poikansa Ludvig ”Grand Dauphin” kuoli isorokkoon 49-vuotiaana. Isänsä kuoleman jälkeen Ludvig XIV:n pojanpojasta, Burgundin herttua Ludvigista (1682–1713) tuli kruununprinssi eli dauphin. Tämä kuitenkin kuoli tuhkarokkoon vuonna 1712. Toinenkin pojanpoika, Bretagnen herttua Ludvig, kuoli tuhkarokkoon samana vuonna. Burgundin herttuan vanhin poika oli kuollut jo vuonna 1705. Burgundin herttualta jäi vain yksi poika, Anjoun herttua, tuleva Ludvig XV.[1]

Espanjalainen sukuhaara[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ludvig XIV:n perhe: isä Ludvig XIII ja isoisä Henrik IV on esitetty rintakuvina. Kuninkaan vas. puolella poika Ludvig, Grand Dauphin; kuninkaan oik. puolella vanhin pojanpoika Ludvig, Burgundin herttua. Molemmat kuolivat vuosina 1711 ja 1712 ennen Ludvig XIV:ää. Kuningas osoittaa oikealla kädellään hyväksyvää elettä lapsenlastaan Anjoun herttuaa, tulevaa Ludvig XV:tä kohti. Madame de Ventadour, pienen herttuan kotipettajatar (ainoa ei-kuninkaallinen) pitää käsissään 2-vuotiaan suojattinsa valjaitten ohjaksia. Hänen läsnäolonsa viittaa Ludvig XV:n ja Bourbon-dynastian pelastamiseen vuoden 1712 tuhkarokkoepidemiassa.

Grand Dauphinin eli kruununprinssin toinen poika valittiin Espanjan kuninkaaksi vuonna 1700, ja hän otti nimekseen Filip V. Samalla hän luopui kaikista vaatimuksistaan Ranskan kruunuun niin kutsutun Espanjan perimyssodan yhteydessä ja sen päättäneessä Utrechtin rauhassa vuonna 1713. Näin Ludvig XIV toteutti haaveensa saada oman sukunsa Bourbon-dynastian jäsen Espanjan valtaistuimelle. Useista muutoksista huolimatta Bourbon-suku on säilyttänyt Espanjan kruunun hallussaan: nykyinen kuningas Felipe VI on näin ollen Ludvig XIV:n jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa.

Ranskalainen sukuhaara[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Berryn herttua Kaarle (s. 1686) kuoli vuonna 1714. Espanjan sukuhaaraa lukuun ottamatta Ludvig XIV:n ainoa laillinen miespuolinen perillinen oli Anjoun herttua, Ludvigin pojanpojanpoika. Hän syntyi vuonna 1710 ja oli pieni poika, jolla oli heikko terveys. Kun jäljellä ei ollut kuin hyvin vähäinen määrä ns. veriprinssejä, jotka kuuluivat Bourbon-suvun nuorempiin haaroihin, päätti kuningas Ludvig XIV vahvistaa kuninkaallista perhettä laillistamalla perimykseen oikeutetuiksi myös Mainen herttua Louis August de Bourbonin[1] ja Toulousen kreivi Louis Alexandre de Bourbonin. Nämä olivat kuninkaan aviottomia lapsia, ja heidän äitinsä oli Madame de Montespan.

Kaikesta huolimatta Ludvig XIV:n suora laillinen jälkeläinen Anjoun herttua tuli dauphiniksi eli kruununprinssiksi ja lopulta hallitsijaksi nimellä Ludvig XV. Koska Ludvig XV oli vielä alaikäinen, valtionhoitajan tehtävät uskottiin Orléansin herttua Filip II:lle (1674–1723). Tämä oli Ludvig XIV:n sekä veljenpoika että vävy.[1]

Kuninkaan viimeiset vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhana miehenä Aurinkokuninkaalla oli paljon sairauksia, joita lääkärit yrittivät parantaa ajan parhaan tietämyksen mukaan. Heidän keinonsa eivät kuitenkaan auttaneet vaan pahensivat potilaan vointia. Erääseen hoitoon kuului hampaiden vetäminen suusta ja lääkkeeksi tarjottiin jauhettuja kyykäärmeitä ja jäisten hedelmien syömistä. Viimeisin vaiva oli jalassa oleva kuolio, jota lääkittiin aasinmaidolla.[11]

Kun hallitsija tunsi loppunsa olevan lähellä, hän pyysi pojanpojanpoikansa, tulevan Ludvig XV:n luokseen ja antoi tälle tärkeitä neuvoja. Ne kuuluivat näin: ”Älä rakasta minun laillani rakennustaidetta ja sotia. Päinvastoin, yritä elää rauhassa naapureittesi kanssa... Kuuntele hyviä neuvoja ja noudata niitä, yritä parantaa kansan elinoloja, mihin minä en valitettavasti koskaan kyennyt...” Tätä voi pitää kuolevan hallitsijan rehellisinä itsetilityksenä.[12]

Ludvig XIV kuoli 76-vuotiaana 1. syyskuuta 1715 kuolion aiheuttamaan verenmyrkytykseen. Hän olisi täyttänyt neljän päivän kuluttua 77 vuotta.[1] Hänen sanotaan julistaneen kuolinvuoteellaan: ”Minä lähden, mutta valtio säilyy aina”. Ludvig XIV:n hallituskausi kesti 72 vuotta ja sata päivää – se on yksi kaikkien aikojen pisimmistä valtakausista.[8] Ludvig XIV haudattiin kaikin mahdollisin kirkollisin sakramentein, jotka omistettiin ”kaikkein kristillisimmälle kuninkaalle”, ja hänen hautansa sijaitsi Saint-Denisin luostarin basilikassa Pariisissa.

Ranskan vallankumouksen aikana kapinalliset ryöstivät Ludvig XIV:n haudan, ja kuninkaan jäänteet hävisivät. Erään tarinan mukaan eräällä illallisella Britanniassa isäntä esitteli vierailleen harvinaisen arvoesineen: Ranskan aurinkokuninkaan Ludvig XIV:n balsamoidun sydämen, jonka hän oli ostanut vallankumouksellisilta. Vieraiden joukossa oli myös erikoisista ruokailutottumuksista tunnettu pappi ja pedagogi William Buckland. Buckland saattoi tarjota vierailleen esimerkiksi peltohiirtä, krokotiilia, pingviiniä tai koiranpentua. Kun Buckland näki Ludvigin sydämen, hän totesi: ”Olen syönyt elämäni aikana monia outoja asioita, mutta en koskaan kuninkaan sydäntä.” Sitten hän nappasi elimen haarukkaansa ja söi sen.lähde?

Jälkeläiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ludvig XIV:llä oli lukuisia avioliitosta syntyneitä ja avioliiton ulkopuolisia jälkeläisiä. Kuninkaalla oli puolisonsa Itävallan Maria-Teresan kanssa kuusi lasta, heistä vain yksi eli lapsuutta pidemmälle:

  • Ludvig (1661–1711) eli ”Grand Dauphin”, kuoli isorokkoon 49-vuotiaana
  • Anne-Élisabeth (1662–1662), kuoli alle kaksikuisena
  • Marie-Anne (1664–1664), kuoli alle kaksikuisena
  • Marie-Thérèse (1667–1672), La Petite Madame Royal, kuoli 5-vuotiaana
  • Philippe Charles (1668–1671), Anjoun herttua, kuoli 3-vuotiaana
  • Louis François (1672–1672), Anjoun herttua, kuoli alle puolivuotiaana

Rakastajattariensa kanssa Ludvig XIV sai 16 tai 17 lasta. Näistä kahdeksan sai virallisen lapsen aseman:

  • Marie Anne de Bourbon, jota kutsuttiin ”Ensimmäiseksi Blois’n Mademoiselleksi” (2. lokakuuta 1666 – 3. toukokuuta 1739), laillistettu 13. huhtikuuta 1667, avioitui 16. tammikuuta 1680 Louis Armand I:n, Bourbon-Contin prinssin (1661–1685) kanssa. He menivät naimisiin 13- ja 18-vuotiaina, avioliittoa ei koskaan pantu täytäntöön, ei jälkeläisiä. Marie Anne ei avioitunut uudelleen ja peri äitinsä La Vallièren herttuattaren arvon ja maa omaisuuden tämän kuoltua.
  • Louis de Bourbon, Vermandois’n kreivi (3. lokakuuta 1667 – 18. marraskuuta 1683), laillistettu helmikuussa 1669. Kuoli ilman jälkeläisiä 16-vuotiaana maanpaossa sotaretkellä Flanderissa.
  • Louis Auguste de Bourbon, Mainen herttua (31. maaliskuuta 1670 – 14. toukokuuta 1736), laillistettu 20. joulukuuta 1673. Hän avioitui 19. maaliskuuta 1692 Anne-Louise Bénédicte de Bourbon-Condén kanssa. Tästä avioliitosta syntyi seitsemän lasta, jotka kaikki kuolivat pieninä.
  • Louise Françoise de Bourbon, jota kutsuttiin nimellä ”Mademoiselle de Nantes” (1. kesäkuuta 1673 – 16. kesäkuuta 1743), laillistettu 20. joulukuuta 1673. Hän avioitui 24. heinäkuuta 1685 Louis III de Bourbon-Condén, Bourbonin herttuan ja kuudennen Condén ruhtinaan kanssa. Tästä avioliitosta syntyi yhdeksän lasta.
  • Françoise-Marie de Bourbon, jota kutsuttiin nimellä ”Toinen Blois’n Mademoiselle” (4. toukokuuta 1677 – 1. helmikuuta 1749), laillistettu marraskuussa 1681. Hän avioitui 18. helmikuuta 1692 Orléansin herttua Filip II:n, tulevan sijaishallitsijan kanssa. Heille syntyi kahdeksan lasta, joista Louise Élisabeth d'Orléans (1709–1742), avioitui Espanjan kuningas Ludvig I:n kanssa. Heillä ei ollut jälkeläisiä.
  • Louis-Alexandre de Bourbon, Toulousen kreivi (6. kesäkuuta 1678 – 1. joulukuuta 1737), laillistettu marraskuussa 1681. Hän avioitui 22. helmikuuta 1723 Marie Victoire de Noaillesin kanssa, ja tästä avioliitosta syntyi yksi poika.

Elokuvia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Roberto Rossellini: La Prise du pouvoir par Louis XIV, 1967
  • Bernard Broderie: Merveilleuse Angélique, 1965
  • Randal Wallace: The Man in the Iron Mask, 1998
  • Gérard Corbiau: Le Roi danse, 2000
  • Roland Joffé: Vatel. 2000
  • George Blagden: Versailles (sarja), 2015–

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Synteesit
    • Le siècle de Louis XIV Voltairen kirjoittama – 1751
    • Olivier Chaline: Le régne de Louis XIV. Flammarion, 2005. 2082105180.
    • Pierre Goubert: Le siècle de Louis XIV. , 1998. 2253905453).
    • Joel Cornette: Chronique du règne de Louis XIV. SEDES, 1997. 2718190116.
    • Hubert Methivier: Le siècle de Louis XIV. PUF, 1995. ISBN 2-253-90545-3.
    • André Corvisier: La France de Louis XIV Ordre intérieur et place en Europe. SEDES, 1994. ISBN 2-7181-3676-6.
    • François Bluche: Le temps de Louis XIV. Hachette, 1994. ISBN 2-01-235105-0.
    • Ragnhild Hatton: L'Époque de Louis XIV. Flammarion, 1992. ASIN 2080609904.
    • Robert Mandrou: Louis XIV en son temps. PUF, 1990. ISBN 2-13-035864-0.
  • Monografiat
    • Faruk Bilici: Louis XIV et son projet de conquête d'Istanbul. Turk Tarih Kurumu, 2004. ISBN 975-16-1701-4.
    • Daniel Dessert: 1661, Naissance d'un mythe? Louis XIV prend le pouvoir. Complexe, 2000. ISBN 2-87027-792-X.
    • Peter Burke: Louis XIV: les stratégies de la gloire. Seuil, 1998. ISBN 2-02-020638-2.
    • Pierre Goubert: Louis XIV et vingt millions de français. Hachette, 1998. ISBN 2-01-278870-X.
    • Hervé Hasquin: Louis XIV face à l'Europe du Nord. Racines, 1995. ISBN 2-87386-390-0.
    • Jean Meyer: 1638 la naissance de Louis XIV. Complexe, 1989. ISBN 2-87027-303-7.
    • Tieteen Kuvalehti Historia, 5/2013, Bonnier Publications Oy

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z Louis XIV | Facts, Biography, Children, & Death | Britannica www.britannica.com. 19.1.2024. Viitattu 3.2.2024. (englanniksi)
  2. Ballet de cour Centre de musique baroque de Versailles. Viitattu 3.2.2024. (englanniksi)
  3. The Royal Tennis Court Palace of Versailles. 31.10.2023. Viitattu 3.2.2024. (englanniksi)
  4. a b c d Louis XIV Palace of Versailles. 23.11.2023. Viitattu 3.2.2024. (englanniksi)
  5. ”13. Itsevaltiaiden aikakausi”, Kaikkien aikojen Historia 2: Eurooppalainen ihminen, s. 119. Edita, 2010.
  6. A day in the life of Louis XIV Palace of Versailles. 13.2.2023. Viitattu 3.2.2024. (englanniksi)
  7. Versailles and the Royal Court Palace of Versailles. 6.7.2021. Viitattu 3.2.2024. (englanniksi)
  8. a b c d e The Reign of Louis XIV (1643-1715): An Overview | University of Kentucky College of Arts & Sciences history.as.uky.edu. Viitattu 3.2.2024.
  9. a b c Louis XIV Oxford Reference. Viitattu 3.2.2024. (englanniksi)
  10. Mancini sisters | Italian singers, composers | Britannica www.britannica.com. Viitattu 3.2.2024. (englanniksi)
  11. Lindqvist, H.: Madame de Pompadour, 2010, s. 39
  12. Lindqvist, H.: Madame de Pompadour, 2010, s. 40

Kirjallisuutta suomeksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Louis Bertrand: Ludvig XIV:n rakkausseikkailut 1–2. Patria, 1926.
  • Carl Grimberg: Kansojen historia (Osa 15–16). WSOY, 1958.
  • Vincent Cronin: Ludvig XIV: kuningas ja ihminen. Otava, 1969.
  • Nancy Mitford: Aurinkokuningas. Weilin+Göös, 1979. ISBN 951-35-1968-6.
  • Claude Duneton: Aurinkokuningas : Ludvig XIV:n lapsuus. Otava, 1986. ISBN 951-1-08990-0.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edeltäjä:
Ludvig XIII
Ranskan kuningas
1643–1715
Seuraaja:
Ludvig XV