Maria Teresia
| Maria Teresia | |
|---|---|
.jpg) Martin van Veytensin muotokuva keisarinna Maria Teresiasta vuonna 1759 | |
| Unkarin kuningatar | |
| Valtakausi |
20. lokakuuta 1740 – 29. marraskuuta 1780 |
| Kruunajaiset | 25. kesäkuuta 1741 |
| Edeltäjä | Kaarle VI |
| Seuraaja | Joosef II |
| Syntynyt |
13. toukokuuta 1717 Wien, Itävalta |
| Kuollut |
29. marraskuuta 1780 (63 vuotta) Wien, Itävalta |
| Puoliso | Frans I |
| Lapset |
Maria Elisabet Maria Anna Maria Karoliina Joosef II Maria Kristiina Maria Elisabet Kaarle Joosef Maria Amalia Leopold II Maria Karoliina Johanna Gabriela Maria Josepha Maria Karoliina Ferdinand Marie Antoinette Maksimilian Frans |
| Koko nimi | Maria Theresia Walburga Amalia Christina |
| Suku | Habsburg |
| Isä | Kaarle VI |
| Äiti | Elisabet Kristiina |
| Uskonto | roomalaiskatolilaisuus |
| Nimikirjoitus |
 |
Arkkiherttuatar Maria Teresia (saks. Maria Theresia); (13. toukokuuta 1717 Wien – 29. marraskuuta 1780 Wien)[1] oli Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarinna vuosina 1745–1780 sekä Itävallan, Unkarin ja Böömin hallitsija vuosina 1740–1780.
Suku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Maria Teresia oli keisari Kaarle VI:n ja Elisabeth Christina von Braunschweig-Wolfenbüttelin vanhin tytär. Keisarilla ei ollut miespuolisia perillisiä, ja turvatakseen Habsburgien vallanperimyksen hän määräsi vuoden 1713 pragmaattisella sanktiolla Habsburgien perintömaiden jakamattomuudesta ja mahdollisuudesta naispuoliseen vallanperijään.[2] Sanktiosta huolimatta kiista Maria Teresian vallanperimyksestä johti Itävallan perimyssotaan Kaarle VI:n kuoltua vuonna 1740. Keisari Kaarle VII:n kuoltua vuonna 1745 Maria Teresia sai kruunattua miehensä Frans I:n Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisariksi.[3] Itseään Maria Teresia alkoi kutsua ”Rooman keisarinnaksi”, vaikkei häntä ollut koskaan sellaiseksi kruunattu. Hänellä oli vuotta nuorempi sisar Maria Anna (1718–1744), joka avioitui Maria Teresian langon Lothringenin herttua Kaarlen kanssa ja kuoli 24-vuotiaana.
Lapsuus ja nuoruus, avioliitto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Maria Teresian äitiä Elisabet Kristiinaa, joka oli vanhan Welfien aatelissuvun haaran jäsen, kutsuttiin "maailman kauneimmaksi ruhtinattareksi". Tytär peri paljon äitinsä ulkoista viehättävyyttä, mutta ulkoasuunsa hän ei kiinnittänyt paljonkaan huomiota. Isänsä puolelta hän oli perinyt musikaalisuutta, jota hän toteutti laulamalla yksityistilaisuuksissa. Hän oli myös ulkoilmaihminen ja vietti paljon aikaa hevostalleilla. Hänellä oli myös hovielämässä tarpeellinen taito teeskennellä.[4]
Maria Teresia solmi avioliiton 19-vuotiaana 12. helmikuuta 1736 itseään yhdeksän vuotta vanhemman Lothringenin herttuan Frans Stefanin kanssa. Vaikka avioliitto oli poliittisesti järjestetty, siitä tuli hyvin onnellinen. He ryhtyivät uudistamaan hovia eläväisemmäksi lyhentämällä mahtipontisia seremonioita ja vähentämällä muodollisuuksia. Järjestettiin teatterinäytäntöjä ja korttipeli-iltoja, ja Hofburgissa pidettiin laskiaiskarnevaaleja (saks. Fasching). Aluksi niihin kutsuttiin vain ylhäisaatelia, myöhemmin myös alempien säätyjen edustajia. Tätä pidettiin vanhoillisissa piireissä keisarin arvon halveksuntana.[4]
_-_Google_Art_Project.jpg)
Keisari Kaarle VI ei perehdyttänyt mitenkään tytärtään tuleviin hallitustoimiin. Ennen valtaannousuaan Maria Teresian ei sallittu käydä kertaakaan valtioneuvoston kokouksissa. Hän sai koulutusta vieraissa kielissä, maantieteessä, historiassa, musiikissa, runoudessa, matematiikassa ja uskonnossa. Hallintoa ja taloutta hänelle ei opetettu lainkaan.[4]
Isän ja tyttären välit huononivat, kun toivottua poikaa ja valtakunnan perijää ei syntynyt perheeseen. Kaarlen toiveena oli loppuun asti perintöprinssin syntyminen. Hänen politiikkansa keskittyi sen jälkeen monimutkaisen rakennelman luomiseen: tarkoitus oli jättää Habsburgien perintö Maria Teresian miehelle ja mahdollisille miespuolisille jälkeläisille. Säilyttääkseen jonkinlaiset välit isäänsä Maria Teresia ei edes yrittänyt kiinnostua valtion asioista.[4]
Valtaannousu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Isänsä kuoltua Maria Teresia vannoi hallitsijan uskollisuudenvalan 22. marraskuuta 1740. Ensimmäisenä hallitustoimenaan hän nimitti aviomiehensä herttua Frans Stefanin kanssahallitsijakseen. Muuten hän ei juuri aluksi puuttunut valtioneuvoston toimintaan, sillä hän ymmärsi itsekin olevansa kokematon ja tietämätön hallitusasioista. Euroopan suurvaltapoliittinen tilanne muuttui nyt täysin. Monet valtiot halusivat puuttua Itävallan vallanperimykseen. Preussin Fredrik II, jota myöhemmin kutsuttiin Fredrik Suureksi tajusi tilaisuutensa tulleen. Pian syttyi sota, jota kutsuttiin Itävallan perimyssodaksi.[5]
Itävallan perimyssota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähes heti Kaarle VI:n kuoltua julistautui Baijerin vaaliruhtinas Kaarle Albrekt Habsburgien perijäksi ja keisari Kaarle VII:ksi. Kruununtavoittelijaksi ilmaantui myös Saksin vaaliruhtinas August III ja Espanjan kuningatar Elisabet Farnese. Itävaltalaiset uskoivat, että ainoa todellinen uhka tulisi Ranskasta.[6]
Uhka tuli Preussista. Sen lähettiläs tuli Frans Stefanin puheille ja sanoi, että uhkaavassa tilanteessa Preussi tarjoaa Itävallalle tukeaan jos Preussi saa Sleesian. Maria Teresia ei voinut suostua ehdotukseen. Hän piti Preussia vasallivaltiona, ja kaikki hänen edeltäjänsä olivat suurentaneet valtakuntaa. Preussin lähettiläille hän totesi mieluummin näkevän turkkilaisten piirittävän Wieniä kuin antavansa pois osan valtakunnastaan. Preussin joukot ylittivät rajan 14. joulukuuta 1740. Syttyi sota, joka oli osa suurempaa konfliktia, nimeltään ensimmäinen Sleesian sota.[7]
Itävallan armeijalta puuttui sodan alkaessa rahaa, miehiä ja resursseja. Valtiopäivät tuntuivat haluttomilta myöntämään armeijalle varoja. Joulukuussa Maria Teresia otti vastaan Ala-Itävallan säätyjen edustajan ja henkilökohtaisen viehätysvoimansa avulla sai tämän myöntymään armeijan rahoittamiseen. Hallitsijan kansansuosiota lisäsi kruununperillisen syntymä.[8]
Itävalta sai armeijansa kuntoon keväällä 1741. Ratsuväki oli kokenutta, mutta jalkaväki koostui nuorista kokemattomista miehistä joilla kyllä oli isänmaallista intoa. Kansainvälisessä politiikassa Iso-Britannia ehdotti Preussin jakamiseen tähtäävää liittoa Alankomaille, Venäjälle, Saksille ja Itävallalle. Kun sopimus oli allekirjoitusta vaille valmis, Iso-Britannia kieltäytyi lähtemästä liittoon Ranskan uhan vuoksi.[9] Sota ratkaistiin kahdessa suurtaistelussa. Itävallan joukot olivat huhtikuussa 1740 etenemässä uudelleen Sleesiaan. Preussin ja Itävallan joukot kohtasivat Mollwitzin taistelussa, jossa Preussi sai suurvoiton Itävallan alkumenestyksen jälkeen. Tieto Itävallan tappiosta kiiri ympäri Eurooppaa, ja Ranska ja Itävalta liittyivät Preussin puolelle päämääränään Itävallan jako. Myös Ruotsi saatiin taivuteltua mukaan.[10]
Ulkopolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pian tuli lisää vastoinkäymisiä. Ranskan ja Baijerin yhdistyneet armeijat miehittivät Ylä-Itävallan ja Böömiin. Prahassa Böömin kuninkaaksi julistettiin Kaarle Albrekt eli Baijerin vaaliruhtinas. Maria Teresia vetosi nyt unkarilaisiin. Bratislavassa pidettiin Unkarin valtiopäivät, joilla henkilökohtaisella esiintymisellään vaikuttanut hallitsijatar sai Unkarin aateliston Habsburgien puolelle. Pyhän Tapanin kruunu päässään esiintynyt Maria Teresia sai myrskyisät suosionosoitukset, saaden puolelleen unkarilaisia joukkoja. Myös Habsburgien italialaisilta ja kroatialaisilta alueilta astui miehiä palvelukseen.[11]
Toukokuun 17. päivä 1742 Preussin ja Itävallan armeijat ottivat yhteen Chotusitzin (Čáslav) taistelussa. Preussi voitti ja Maria Teresia taipui rauhaan. Breslaun rauhansopimuksessa 11. kesäkuuta 1742 Itävalta luopui Sleesian omistuksesta. Muuten itävaltalaisten onnistui lyödä Italian alueella espanjalaiset joukot ja Saksin vaaliruhtinaskunta vetäytyi Itävallan vastaisesta liitosta.[12]
Vuonna 1744 käytiin toinen Sleesian sota. Siinä Preussin joukot kärsivät tappioita ja Ranska vetäytyi Itävallan vastaisesta liitosta, jättäen Baijerin hallitsija Kaarle VII:n oman onnensa nojaan. Baijerin uusi hallitsija Maksimilian III Joosef luopui vaatimuksista keisarin arvoon ja ilmoitti tukevansa Maria Teresiaa. Venäjä ilmaisi kiinnostuksensa hyökätä Preussiin.[13]
Vuonna 1745 Frankfurtissa pidetyillä Saksan valtiopäivillä oli moniin pikkuvaltioihin hajonneen Saksan hallitsijoiden mielipide muuttunut Maria Teresialle suopeaksi. Häntä pidettiin nyt Saksan ainoana puolustajana Ranskan pyrkimyksiä vastaan. Maria Teresian puoliso Frans Stefan valittiin Saksan keisariksi, Frans I:ksi. Fredrik Suuri ivasi Maria Teresian olevan pelkästään Unkarin kuningatar, sillä häntä ei ollut nimitetty Saksan keisarinnaksi. Sota Preussia vastaan jatkui, päättyen Dresdenin rauhansopimukseen 25. joulukuuta 1745. Näiden sotien vuoksi Maria Teresia inhosi Fredrik Suurta loppuelämänsä, odottaen tilaisuutta kostaa.[14]
Uudistukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sota oli osoittanut Itävallan armeijan jääneen ajastaan jälkeen. Maahan perustettiin nyt pysyvä armeija, jonka tehtävänä olisi torjua Turkin uhka, ja nyt myös uudeksi uhaksi muodostunut Preussi. Lopullisena tavoitteena oli saada Sleesia takaisin. Pysyvä ja uudenaikaistettu armeija kysyi rahaa, jota ei Itävallassa ollut.[15]
Talous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ensiksi uudistettiin verotus. Uuden ministerin Friedrich Wilhelm Haugwitzin johdolla valtio alkoi periä veronsa itse entisten välittäjien sijaan. Aatelisto yritti vedota vanhoihin etuoikeuksiinsa, mutta lakiteksti mainitsi että vääryydellä hankitut oikeudet piti poistaa. Mitä oli vääryydellä hankitut oikeudet olivat, ei laki maininnut, vaan ne jäivät hallitsijan tapauskohtaiseen harkintaan. Verotus ulotettiin myös kirkkoon ja ylhäisaateliin ja se oli progressiivista. Tavoitteena oli tehdä Itävallasta velaton valtio.[15]
Hallinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Myös virkakoneistoa uudistettiin. Valtiosta tuli yhtenäisvaltio joka irtaantui muodollisesti Saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallinnosta. Oikeudenkäyttöä uudistettiin, jolloin talonpojat saivat oikeuden valittaa tilanherrojen ja upseerien toimista. Heille annettiin myös oikeus mennä naimisiin ilman tilanomistajan lupaa ja muuttaa paikasta toiseen.[16] Maria Teresia tähdensi, että ei pidä uudistaa vain uudistamisen halusta, vaan käytännönläheisesti siellä, missä se oli mahdollista. Sen vuoksi uudistukset koskivat vain Habsburgien perintömaita, eivät Unkaria. Unkarin ylhäisaatelia ei haluttu suututtaa, ja sen tukea perimyssodassa muistettiin kiitollisuudella.[17] Wienin pörssi perustettiin hänen aikakaudellaan vuonna 1771. Lisäksi taloutta parannettiin poistamalla maan sisäiset tullit ja parantamalla maanteitä ja satamia. Maahan houkuteltiin siirtolaisia lupaamalla näille vapautus sotilaspalveluksesta, veronalennuksia ja ilmaisia rakennustarpeita.[16]
Maria Teresia piti tärkeänä erottaa toisistaan laki ja hallinto. Maahan perustettiin korkein oikeus. Hajanaisena ja vanhentuneena pidettyä lakikokoelmaa ryhdyttiin uudistamaan. Rikoslain "Constitutio criminalis Theresiana" uudistus valmistui vuonna 1768 ja koko mittava lakiuudistus vasta vuonna 1811.[18]
Koulutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Koska uusi virkakoneisto ja oikeustoimi tarvitsi päteviä virkamiehiä, kiinnitettiin huomiota koulutukseen, erityisesti keski- ja ylimmän asteen koulutukseen. Nykyistä lukiota vastaava koulutus sai uuden opetussuunnitelman vuonna 1752 ja vuonna 1754 perustettiin insinöörejä kouluttava oppilaitos. Wienin yliopiston lääketieteellinen tiedekunta oli ollut pitkään takapajuinen, mutta nyt sitä ryhdyttiin uudistamaan. Se nousi pian alallaan arvostetuksi oppilaitokseksi. Lisäksi uudistettiin arkistolaitos; perustettiin Habsburgien, hovin ja valtionarkistot, joista tuli esikuvia omalla alallaan.[18]
Vapaamuurareihin Maria Teresia suhtautui kielteisesti ja lakkautti järjestön Itävallan alueella vuonna 1743.[18]
Seitsenvuotinen sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Seitsenvuotinen sota
Ranskan lähettilääkseen Maria Teresia nimitti vuonna 1750 kreivi Wenzel Anton von Kaunitzin. Kolme vuotta myöhemmin tämä sai johtaakseen myös ulkoasiat. Kaunitz oli tunnettu älykkyydestään ja hän jakoi hallitsijattaren näkemyksen Preussin uhan vähentämisestä ja sen alueellisesta pienentämisestä. Hänen mukaansa Ranska ei ollut enää Itävallalle uhka, vaan arvokas potentiaalinen liittolainen. Isoa-Britanniaa ei kannattanut ottaa liittolaisena huomioon. Ranska saataisiin liittolaiseksi antamalla sille osia nykyisestä Belgiasta ja Italiasta. Sen jälkeen voitaisiin vallata Sleesia takaisin, mitä tukisivat myös Preussin uhakseen kokeneet pikkuvaltiot.[19]
Tätä mielikuvituksellista ajatusrakennelmaa Maria Teresia ja hänen ministerinsä asettuivat tukemaan. Samaan aikaan tutkittiin huolellisesti mistä tappio Preussille oli johtunut. Armeijaa koulutettiin uusien oppien mukaisesti. Nyt etsittiin vain oikeaa hetkeä sodan aloittamiseen.[20] Oikea hetki sodalle saatiin vuonna 1755, kun Ranska keskitti joukkojaan Flanderiin ja oli huhuja Preussin ja Ison-Britannian liitosta. Arveltiin, että olisi syttymässä Ranskan ja Ison-Britannian välinen sota. Venäjä saatiin Itävallan liittolaiseksi lahjomalla keisarillisen hovin korkeimpia virkamiehiä. Venäjän pitäisi hyökätä Preussiin 80 000 miehen voimalla yhdessä Itävallan kanssa. Ruotsikin houkuteltiin mukaan lupaamalla sille laajoja alueita. Saksi tuli mukaan aluelupauksilla, Preussista jäisi jäljelle alue, joka sillä oli ollut 1600-luvun alussa. Kaunitzin tehtäväksi tuli saada Ranska mukaan liittoon.[21]
Ranska saatiin mukaan liittoon lupaamalla Itävallan hallussa ollut nykyinen Belgia hallittavaksi Ranskan kuninkaan Ludvig XV:n vävylle. Itävalta saisi korvauksena alueita Italiasta. Kansainvälinen tilanne kiristyi ja uhatuksi itsensä tuntenut Fredrik Suuri hyökkäsi armeijoineen Saksiin ja Böömiin elokuussa 1756. Huhtikuussa 1757 Preussin joukot löivät itävaltalaiset ja ryhtyivät piirittämään Prahaa. Piiritys päättyi kuitenkin Itävallan voittoon. Samaan aikaan venäläiset voittivat Preussin joukot Itä-Preussissa ja tilaisuutta hyväkseen käyttänyt itävaltalaispartio kävi ryöstelemässä Berliiniä.[22]
Sodan vauhdikkaissa alkuvaiheissa kukaan tuskin osasi aavistaa, että siitä tulisi pitkä, monivaiheinen ja uuvuttava. Se loppui vasta 15. helmikuuta 1763 solmittuun Preussin ja Itävallan Hubertsburgin rauhansopimukseen. Sitä ennen Itävalta kärsi suurtappion Leuthenin taistelussa, jossa sen 80 000 miehen armeija hävisi vähälukuisimmille preussilaisille. Toukokuussa 1758 Preussin armeija uhkasi jo Wieniä, mutta Maria Teresia kieltäytyi poistumasta pääkaupungistaan. Hän torjui myös rauhantunnustelut. Sen sijaan hän tarjoutui kaksintaistelemaan pistooleilla henkilökohtaisesti Fredrikiä vastaan.[23]
Sotaa käytiin vuonna 1758 ja vaikka se sujui Maria Teresian kannalta huonosti, oli aika hänen puolellaan. Ison-Britannian mielipide alkoi kääntyä vähitellen Preussia vastaan, koska siellä alettiin pitää uhkana sen johdolla yhdistynyttä Keski-Eurooppaa. Vuonna 1759 Venäjän ja Itävallan joukot löivät Preussin. Seuraavana vuonna Iso-Britannia oli vallannut Ranskalta nykyisen Kanadan osia ja sen kaikki omistukset Intiassa. Ilmassa alkoi olla yleistä sotaväsymystä. Lisäksi Ranskaa huolestutti, että Itä-Preussiin leiriytynyt Venäjän armeija saisi sieltä sillanpään Länsi-Euroopan valtaukseen. Myös Itävallan hallituksen mahtimies Wenzel Anton von Kaunitz alkoi kallistua pikaisen rauhan kannalle.[24]
Sodan loppu oli täydellinen yllätys. Venäjällä kuoli vanha keisarinna Elisabet ja uusi keisari Pietari III oli innokas Fredrik Suuren ihailija. Hän teki rauhan Preussin kanssa ja antoi jopa joukkoja sen armeijalle. Ranska oli jo luopunut sodasta ja nyt sen teki myös Ruotsi. Saksin hallitsija välitti rauhan. 15. helmikuuta 1763 solmitussa Hubertusburgin rauhassa ei tehty aluemuutoksia. Maria Teresia luopui nyt Sleesian takaisin saamisesta. Sodalla, joka vaati kymmenien tuhansien ihmisten hengen ei saavutettu mitään.[25]
Hallituskauden loppupuoli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vanheneva keisarinna halusi olla hyvien tapojen ja kansalaistensa siveyden vaalija. Hän perusti siveyskomission, jolla oli valtuudet tehdä kotietsintöjä ja siveystarkastuksia joka talossa. Ainoastaan ministereiden virka-asunnot ja ulkomaiden lähetystöt rajattiin ulkopuolelle. Jos virkamies yllätettiin prostituoidun seurasta, oli seurauksena viran menetys ja kielto muuttaa enää koskaan takaisin Wieniin. Prostituoitu karkotettiin Unkariin tai teljettiin luostariin. Komissio joutui itävaltalaisen pilkan kohteeksi ja sille naurettiin avoimesti myös ulkomailla.[26]
Hallitusaikansa loppupuolella Maria Teresia halusi olla mukana kaikissa hallituksensa toimenpiteissä ja myös valvoa niitä. Hän alkoi vetäytyä seuraelämästä. Hän kielsi hovista naamiaistanssiaiset, mikä harmitti hänen puolisoaan. Ainoiksi huveiksi jäivät korttipeli ja teatteri.[27]
Perhesuhteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1765 Maria Teresian aviomies Frans Stefan kuoli. Avioliiton loppupuolta oli vaivannut Maria Teresian miestään kohtaan tuntema mustasukkaisuus. Frans Stefan oli vanhoilla päivillään ryhtynyt ylläpitämään ajan ylhäisön tapojen mukaista virallista rakastajatarta. Muuten puolisoiden yhteistyö toimi saumattomasti. Maria Teresia hoiti Habsburgien perintömaiden hallinnon yksin, mutta perheasioissa hallitsi mies. Frans Stefan hoiti myös perheen raha-asiat ja hyvänä liikemiehenä hän teki Habsburgien hallitushuoneesta erittäin rikkaan. Hän sijoitti rahaa alankomaalaisiin ja brittiläisiin kauppahuoneisiin ja investoi tuolloin nupullaan olleeseen teollisuuteen. Hallinnassaan olleen Toscanan suurherttuakunnan hallinnon hän ajanmukaisti. Frans Stefanin jälkeen Maria Teresia otti kanssahallitsijakseen poikansa Joosefin, joka otti hallitsijanimen Joosef II.[28]
Uskontopolitikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Paavi Klemens XIII suhtautui kielteisesti jesuiittoihin ja päätti vuonna 1773 lakkauttaa järjestön. Maria Teresia ei reagoinut paavin määräykseen, koska hän arvosti jesuiittojen kansan parissa tekemää opetustyötä. Jesuiittojen omaisuus otettiin kuitenkin valtiolle.[18] Protestantteihin Maria Teresia suhtautui epäillen. Hän antoi heille kuitenkin tiettyjä oikeuksia myöntymättä uskonnonvapauteen.[16] Juutalaisiin Maria Teresia suhtautui hallituskautensa hyvin kielteisesti. Hän halusi suosia epäilyttävinä pitämiään protestanttiliikemiehiä, jotta juutalaisten asiakaskunta pienenisi. Hänen suhtautumisensa muuttui elämän loppupuolella ja hänen juutalaistaustainen hovimiehensä Abraham Mendel Theben sai hänet takaamaan juutalaisille tiettyjä oikeuksia.[29]
Baijerin perimyssota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Baijerin hallitsija Maksimilian III Joosef kuoli yllättäen ilman perillistä vuonna 1777. Maria Teresian mielestä Baijeri ei ollut sodan arvoinen, mutta hänen poikansa ja kanssahallitsijansa Joosef II ajatteli toisin. Tilanne kärjistyi vähitellen sodaksi ja Joosef II näki siinä tilaisuuden liittää osia Baijerista Itävaltaan. Syttynyttä sotaa nimitetään Baijerin perimyssodaksi. Kansan suussa se sai nimen perunasota. Se alkoi heinäkuussa 1778 ja päättyi elokuussa 1778.[30]
Sotaa käytiin pääasiassa Itävaltaan kuuluneen Böömin alueella. Itävalta menetti sodassa noin 10 000 miestä, pääasiassa sairauksiin. Sodalla ei saavutettu juuri mitään, Itävalta sai itselleen vain pienen Innviertelin alueen. Lisäksi sota maksoi enemmän kuin maan vuotuiset verotulot.
Uudistukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Viimeisinä vuosinaan Maria Teresia oli enemmän kiinnostunut uskonnosta kuin hallitsemisesta. Hänen poikansa Joosef II oli suuri valistusaatteiden kannattaja ja Fredrik Suuren ihailija, joka aidosti halusi auttaa kansaa uudistuksillaan. Hän arvosteli monia poikansa uudistuksia, sillä ne rikkoivat toimivia käytänteitä eivätkä olleet aina kovin suosittuja kansankaan parissa.[31] [18]
Puolan jako[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Puola oli 1770-luvulla vajonnut sisällissodan kaltaiseen tilanteeseen ja sen puolustuskyky oli heikko. Tässä tilanteessa Preussi, Venäjä ja Itävalta näkivät tilaisuutensa koittaneen. Maria Teresia suostui poikansa ideoimaan Puolan ensimmäiseen jakoon vuonna 1772. Hän tosin epäili sen järkevyyttä jo sitä tehtäessä ja ilmoitti sen loukkaavan puolalaisten oikeuksia. Tätä pidettiin hurskasteluna ja Maria Teresian sanotaan "ottaneen ja itkeneen". Itävaltaan liitettiin Galitsia. Myöhemmin hän sanoi toimineensa painostuksesta.[32] [18]
Viimeiset vuodet ja perintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Maria Teresia kuoli Wienissä 63-vuotiaana perheensä ympäröimänä 29. marraskuuta 1780 pitkään sairasteltuaan.[4] On epätodennäköistä, että hän koskaan täysin toipui vuonna 1767 sairastamastaan isorokosta. Hän kärsi hengenahdistuksesta, väsymyksestä, yskästä, ahdistuksesta, nekrofobiasta ja unettomuudesta. Myöhemmin hänelle kehittyi turvotusta eli ödeemaa.[33]
Hän oli ollut hallitsijana 40 vuotta.[31] Hänet on haudattu Wieniin Kapusiinikirkon Habsburg-suvun Keisarilliseen kryptaan (Kaisergruft), Maria Teresian holviin kaksoishautaan nro 56 miehensä Frans Stefanin viereen. Heidän sarkofaginsa edessä, jonka Maria Teresia tilasi kuvanveistäjä Balthasar Ferdinand Mollilta jo leskeysaikanaan, on vanhimman pojan Joosef II:n arkku. Samaan holviin on haudattu kaikki lapsina kuolleet tyttäret ja pojat, lasten kotiopettajatar kreivitär Karoline von Fuchs-Mollard, Joosef II:n puolisot ja tyttäret, Maria Teresian sisaren Maria Annan ja Lothringenin herttua Kaarlen pieni tytär sekä keisarinnan tyttären Maria Kristinan ja Saksin prinssi, Teschenin herttua Albertin tytär Kristina.
Arvioita elämäntyöstä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Maria Teresia oli 1700-luvun Euroopan voimapolitiikan avainhahmoja ja yksi Habsburgien monarkian etevimmistä hallitsijoista. Häntä pidetään myös Habsburgien monarkian pelastajana ja säilyttäjänä.[18]
Vaikka Maria Teresia oli uudistaja ja kiinnostunut aikansa aatevirtauksista, oli hän kuitenkin pohjimmiltaan 1700-luvun alun itsevaltiuden sisäistänyt monarkki. Hänen mukaansa valtio ei ollut ihmisten keksintö juoksevien asioiden hoitamiseen, vaan Jumalan luoma. Tämä oli asettanut hallitsijat paikalleen ja näillä oli tilivelvollisuus vain Jumalalle siitä, miten olivat hallitsemisensa hoitaneet. Hän oli vakuuttunut, että hallitsijat olivat saaneet Jumalalta myös tavallista enemmän lahjakkuutta hallitusasioiden hoitamiseen.[34]
Kuultuaan Maria Teresian edesmenneen, antoi Preussin kuningas Fredrik Suuri hänestä arvionsa. Hänen mukaansa tämä oli ollut "kunniaksi sukupuolelleen ja valtaistuimelleen". Lisäksi hän totesi että "vaikka hän kävi sotaa tätä vastaan, ei koskaan tätä vihannut."[34]
Maria Teresia oli raskaana lähes jatkuvasti vuosina 1737–1756 ja synnytti kaikkiaan 16 lasta, joista 10 eli aikuisiksi. Kuuluisimpia lapsista ovat keisari Joosef II, Ranskan kuningatar Marie Antoinette ja keisari Leopold II. Hän naitti lapsiaan muihin eurooppalaisiin suursukuihin luodakseen liittoutumia ja hyödyntääkseen maataan taloudellisesti ja sotilaallisesti.
Maria Teresia oli viimeinen alkuperäistä Habsburg-sukua edustanut hallitsija. Hänen jälkeensä valtaan tuli periaatteessa hänen miehensä Frans I:n edustama Lothringen-suku, mutta heidän jälkeläisensä käyttivät nimeä Habsburg-Lothringen korostaakseen dynastian jatkumista.
.jpg)
Lapset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- arkkiherttuatar Maria Elisabet Amalia Antonia Josefina Gabriela Johanna Agata (5. helmikuuta 1737 – 7. kesäkuuta 1740), kuoli kolmivuotiaana
- arkkiherttuatar Maria Anna (6. lokakuuta 1738 – 19. marraskuuta 1789), kuoli naimattomana ilman jälkeläisiä
- arkkiherttuatar Maria Karolina Ernestina Antonia Johanna Josefina (12. tammikuuta 1740 – 25. tammikuuta 1741), kuoli 1-vuotiaana todennäköisesti isorokkoon
- keisari Joosef II (13. maaliskuuta 1741 – 20. helmikuuta 1790), puoliso 1) Parman prinsessa Isabella Maria Bourbon-Parma (1741–1763), puoliso 2) Baijerin prinsessa, pikkuserkku Marie Josefina (1739–1767), ensimmäisestä avioliitosta kaksi tytärtä, jotka kuolivat lapsina
- arkkiherttuatar Maria Kristina (13. toukokuuta 1742 – 24. kesäkuuta 1798), avioitui pikkuserkkunsa Saksin prinssi, Teschenin herttua Albertin kanssa (1738–1822) kanssa, heillä oli yksi kuolleena syntynyt tytär, Kristina Saksi-Tecshenin prinsessa, Itävallan Alankomaitten hallitsija
- arkkiherttuatar Maria Elisabet nuorempi (13. elokuuta 1743 – 22. syyskuuta 1808), kuoli naimattomana ilman jälkeläisiä
- arkkiherttua Kaarle Joosef Emanuel Johann Nepomuk Anton Prokop (1. helmikuuta 1745 – 18. tammikuuta 1761), kuoli isorokkoon 14-vuotiaana, ei jälkeläisiä
- arkkiherttuatar Maria Amalia (26. helmikuuta 1746 – 18. kesäkuuta 1806), avioitui Parman herttua Ferdinandin (1751–1802) kanssa.
- keisari Leopold II (5. toukokuuta 1747 – 1. maaliskuuta 1792), avioitui Espanjan infanta Maria Luisan (1745–1792) kanssa. Toscanan suurherttua vuodesta 1765, luopui kruunusta 1790; Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari vuodesta 1790, Itävallan arkkiherttua, Unkarin kuningas ja Böömin kuningas vuodesta 1790.
- arkkiherttuatar Maria Karolina (17. syyskuuta 1748 – 17. syyskuuta 1748), kuoli syntyessään
- arkkiherttuatar Maria Johanna Gabriela Josefina Antonia (4. helmikuuta 1750 – 23. joulukuuta 1762), kuoli isorokkoon 12-vuotiaana
- arkkiherttuatar Maria Josefina Gabriela Johanna Antonia Anna (19. maaliskuuta 1751 – 15. lokakuuta 1767), kuoli isorokkoon 16-vuotiaana häitään edeltävänä päivänä, hän oli ollut tulevan avioliittonsa Ferdinand IV:n kanssa suhteen erittäin onneton
- arkkiherttuatar Maria Karoliina nuorempi (13. elokuuta 1752 – 7. syyskuuta 1814), avioitui 1768, vanhemman sisarensa kuoltua, Napolin ja Sisilian kuninkaan Ferdinand IV:n (1751–1825) kanssa, heillä oli 18 lasta
- arkkiherttua Ferdinand Karl (1. kesäkuuta 1754 – 24. joulukuuta 1806), avioitui 1771 Maria Beatrice d'Esten (1750–1829), Massan herttuattaren, Breisgaun ja Modenan perillisen kanssa (Itävalta-Este). Modenan herttua, Breisgaun herttua vuodesta 1803. Heille syntyi 10 lasta, joista vanhin tytär Maria Teresa (1773–1832) avioitui Sardinian kuningas Viktor Emanuel I:n kanssa
- arkkiherttuatar Maria Antonia (2. marraskuuta 1755 – 16. lokakuuta 1793), avioitui Ranskan ja Navarran kuninkaan Ludvig XVI:n (1754–1793) kanssa ja hänestä tuli Marie Antoinette, Ranskan ja Navarran kuningatar. Heillä oli lapsia, mutta ei lastenlapsia. Teloitettiin giljotiinissa.
- arkkiherttua Maksimilian Frans (8. joulukuuta 1756 – 27. heinäkuuta 1801), Kölnin ruhtinas-arkkipiispa 1784.
Arvonimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| Edeltäjä: Kaarle VI |
Unkarin kuningatar 1741–1780 |
Seuraaja: Joosef II |
| Böömin kuningatar 1743–1780 | ||
| Itävallan arkkiherttuatar 1740–1780 | ||
| Parman herttuatar 1740–1748 |
Seuraaja: Filip | |
| Piacenzan herttuatar 1740–1748 | ||
| Guastallan herttuatar 1740–1748 |
Maria Teresia kristallikruunu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kristallikruunutyyppi Maria Teresia on nimetty hänen mukaansa. Historioitsijoiden mukaan valaisin valmistettiin Prahan kuninkaanlinnan, kun Maria Teresian kruunattiin Böömin kuningattareksi vuonna 1743. Kruunua on valmistettu erilaisina muunnelmina nykypäiviin asti. Arkkiherttuatar Maria Teresia ihastui näihin valaisimiin niin paljon, että tilasi niitä palatsiinsa Wieniin vuonna 1746. [35]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 17, Valistuksesta vallankumoukseen. WSOY:n graafiset laitokset, Porvoo 1983. ISBN 951-0-09745-4
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ britannica.com: Maria Theresa
- ↑ Martin Mutschlechner: Maria Theresa – the heiress World of Habsburgs. Viitattu 25.4.2018.
- ↑ Martin Mutschlechner: The War of Austrian Succession World of Habsburgs. Viitattu 25.4.2018.
- ↑ a b c d e Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 115.
- ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 109, 120, 148.
- ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 150.
- ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 151–154, 156.
- ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 156–157.
- ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 157.
- ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 160.
- ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 163–165.
- ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 166.
- ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 169.
- ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 172.
- ↑ a b Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 176.
- ↑ a b c https://web.archive.org/web/20100702200724/http://www.pinn.net/~sunshine/whm2001/maria.html
- ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 178
- ↑ a b c d e f g http://www.newadvent.org/cathen/09662d.htm
- ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 207–208.
- ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 209.
- ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 209–210.
- ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 222–226.
- ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 230–231.
- ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 232–237.
- ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 236–239.
- ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 180–181.
- ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 180.
- ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 122, 181–182.
- ↑ The Jews of Hungary: History, Culture, Psychology. Raphael Patai. Google Books.
- ↑ https://runeberg.org/nfbb/0383.html
- ↑ a b Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 182–183.
- ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 474–476
- ↑ Mahan, Jabez Alexander: Maria Theresa of Austria. New York, Crowell, 1932, s. 334
- ↑ a b Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 174.
- ↑ History of luminaire production in Bohemia vol.1 www.gladee.co.uk. Viitattu 3.1.2024.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Barth, Reinhard: Historian suurnaiset. (Frauen, die Geschichte machten: Von Hatschepsut bis Indira Gandhi.) Suomennos Tuulikki Virta ja Katja Zöllner. Alkusanat Kaari Utrio. Helsinki: Ajatus Kirjat, 2005. ISBN 951-20-6762-5.
| ||||||||||||||||||||||||||
