Elisabet Farnese
Elisabet Farnese (ital. Elisabetta Farnese, esp. Isabel de Farnesio; 25. lokakuuta 1692 Parma, Parman herttuakunta – 11. heinäkuuta 1766 Aranjuez, Espanja)[1] oli Espanjan kuningatar. Hän oli kuningas Filip V:n toinen puoliso, jolla oli suuri vaikutusvalta Espanjan politiikkaan miehensä valtakaudella vuosina 1714–1746. Taustaltaan Elisabet oli Italiassa sijainneen Parman herttuakunnan prinsessa.
Suku ja asema Parman kruununperimyksessä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Elisabetin isä oli Farnesen herttuasukuun kuulunut Parman herttuakunnan kruununprinssi Odoardo Farnese.[1] Elisabetin äiti oli saksalainen prinsessa Dorotea Sofia von der Pfalz-Neuburg, jonka vanhemmat olivat Pfalzin vaaliruhtinas Filip Vilhelm ja Hessen-Darmstadtin prinsessa Elisabet Amalia. Äidin kolme vanhempaa sisarta olivat Eleonoora Magdalena Terese, joka oli Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarin Leopold I:n puoliso, Maria Sofia Elisabet, Portugalin kuninkaan Pietari II:n puoliso, ja Maria Anna, Espanjan kuninkaan Kaarle II:n puoliso.
Elisabetin isä Odoardo kuoli vuonna 1693 alle vuosi tyttärensä syntymän jälkeen[1] ja ennen omaa isäänsä Ranuccio II Farnesea ehtimättä periä kruunua. Parmaa hallitsivat myöhemmin Odoardon lapsettomat velipuolet Francesco ja Antonio Farnese. Parman valtaistuin periytyi Elisabetin lapsille Antonion kuoltua vuonna 1731.[2]
Avioliitto ja hallinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Elisabetin avioliiton Filip V:n kanssa järjesti Espanjan hovissa suosikkina vaikuttanut Ursinsin prinsessa Marie Anne de La Trémoille pian Filipin ensimmäisen vaimon Maria Luisan kuoleman jälkeen. Saavuttuaan Espanjaan joulukuussa 1714 Elisabet hankkiutui ensi töikseen eroon Ursinsista. Elisabet sai nopeasti henkisen otteen aviomiehestään, ja hänen on katsottu olleen Espanjan todellinen vallankäyttäjä aina tämän kuolemaan asti.[3][1] Tärkeimpänä neuvonantajanaan hänellä oli aluksi italialaistaustainen ministeri Giulio Alberoni, joka oli alkujaan tuonut hänen nimensä Ursinsin tietoon.[3]
Elisabetille ja Filipille syntyi seitsemän lasta, joista neljä oli poikia, mutta Espanjan perimysjärjestyksessä etusijalla olivat Filipin ensimmäisestä avioliitosta syntyneet pojat Ludvig ja Ferdinand.[1] Tämän vuoksi Elisabetin tärkein ulkopoliittinen tavoite oli hankkia Espanjalle takaisin Espanjan perimyssodassa menetetyt vasallivaltiot Italiassa, jotta hänen omat lapsensa saisivat sieltä omia ruhtinaskuntia hallittavikseen. Elisabet ei kaihtanut keinoja tämän päämäärän ajamisessa, ja hänen juonittelunsa veivät useasti koko Euroopan suursodan partaalle.[1][3]
Elisabetin toiveesta pääministeri Alberoni määräsi Espanjan valloittamaan vuonna 1717 Sardinian ja seuraavana vuonna Sisilian, mikä johti niin sanottuun kvadrupelallianssin sotaan. Espanjan kärsittyä tappion Ranskalle ja Englannille kuningas erotti Alberonin vuonna 1719.[4] Elisabet saavutti lopulta tavoitteensa, sillä vuosien diplomatian ja sotien seurauksena hänen kahdesta vanhemmasta pojastaan Kaarlesta ja Filipistä tuli molemmista italialaisten ruhtinaskuntien hallitsijoita.[1] Kaarle sai aluksi vuonna 1731 Parman herttuakunnan, joka Puolan perimyssodan jälkeen vaihdettiin vuonna 1735 Napolin kuningaskuntaan. Parma puolestaan annettiin Filipille Itävallan perimyssodan seurauksena vuonna 1748.[5]
Sisäpolitiikassa Elisabetin vaikutus oli myönteisempi, sillä hän valitsi päteviä neuvonantajia ja ministereitä, jotka toteuttivat hallinnollisia ja taloudellisia uudistuksia.[1] Espanjalaisten keskuudessa hän oli kuitenkin epäsuosittu.[3] Filip V luopui vuonna 1724 kruunusta ensimmäisestä avioliitostaan syntyneen poikansa Ludvig I:n hyväksi, mutta tämän kuoltua jo samana vuonna Elisabet suostutteli Filipin palaamaan valtaistuimelle.[3] Elisabet sai Filipin myös siirtämään hovin Madridista Sevillaan vuosiksi 1729–1733.[6]
Filipin kuoltua vuonna 1746 valtaan tuli Elisabetin toinen poikapuoli Ferdinand VI, jolloin Elisabet menetti vaikutusvaltansa päätöksentekoon. Hän vetäytyi tämän jälkeen hovista ja asui pääasiassa La Granja de San Ildefonson palatsissa. Ferdinand VI:n kuoltua lapsettomana elokuussa 1759 kuninkaaksi tuli Elisabetin oma poika, Napolin kuningas Kaarle (Espanjan kuninkaana Kaarle III). Elisabet sai toimia Espanjan sijaishallitsijana neljä kuukautta, kunnes Kaarle saapui Napolista uuteen valtakuntaansa joulukuussa 1759.[1][3]
Elisabet keräsi mittavan taidekokoelman. Hänen aloitteestaan rakennettiin kuninkaalliset palatsit La Granja, Palacio Real de Madrid (tulipalossa vuonna 1734 tuhoutuneen aiemman tilalle) ja Palacio Real de Riofrío.[6]
_in_1716_by_Melendez.jpg)
Lapset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Kaarle III (1716–1788), Napolin ja Espanjan kuningas
- Francisco (s. 1717), kuoli kuukauden ikäisenä
- Mariana Viktoria (1718–1781), Portugalin kuninkaan Joosef I:n puoliso
- Filip (1720–1765), Parman herttua. Hänestä polveutuu Bourbon-Parman sukulinja.
- María Teresa Rafaela (1726–1746), Ranskan dauphinin Ludvigin puoliso
- Luis Antonio (1727–1785), Toledon arkkipiispa, Espanjan priimas ja kardinaali. Oli morganaattisessa avioliitossa eivätkä hänen lapsensa saaneet kuninkaallista arvoa.
- Maria Antonia (1729–1785), Sardinian kuninkaan Viktor Amadeus III:n puoliso
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f g h i Isabella Farnese (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 11.10.2017.
- ↑ Farnese faimly (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online. Viitattu 1.1.2024.
- ↑ a b c d e f Nordisk familjebok (1907), s. 410–411 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 11.10.2017.
- ↑ Giulio Alberoni (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 11.10.2017.
- ↑ Elizabeth Farnese (englanniksi) The Columbia Encyclopedia, Encyclopedia.com. Viitattu 13.10.2017.
- ↑ a b Farnese, Isabel (Spain) (1692–1766) (englanniksi) Europe, 1450 to 1789: Encyclopedia of the Early Modern World (2004), Encyclopedia.com. Viitattu 13.10.2017.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Elisabet Farnese Wikimedia Commonsissa
| ||||||||||||||||||||||
