Marie Antoinette

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee kuningatarta. Elokuvasta kertoo artikkeli Marie Antoinette (elokuva).
Marie Antoinette
Ranskan kuningatar
Valtakausi 10. toukokuuta 177421. syyskuuta 1792
Syntynyt Maria Antonia Josepha Johanna von Habsburg-Lothringen
2. marraskuuta 1755
Wien, Itävallan arkkiherttuakunta
Kuollut 16. lokakuuta 1793 (37 vuotta)
Place de la Révolution, Pariisi, Ranskan ensimmäinen tasavalta
Puoliso Ludvig XVI
(vih. 1770; k. 1793)
Lapset Marie-Thérèse Charlotte
Louis-Joseph-Xavier-François
Ludvig XVII
Sophie-Beatrix
Koko nimi Marie-Antoinette Josèphe Johana
Suku Habsburg
Isä Frans I
Äiti Maria Teresia
Uskonto roomalaiskatolisuus
Nimikirjoitus

Maria Antonia Josepha Johanna von Habsburg-Lothringen (ransk. Marie-Antoinette Josèphe Johana de Habsbourg-Lorraine); (2. marraskuuta 1755 Hofburgin linna, Wien, Itävallan arkkiherttuakunta16. lokakuuta 1793 Place de la Révolution, Pariisi, Ranskan ensimmäinen tasavalta)[1] oli Unkarin ja Böömin prinsessa, Itävallan arkkiherttuatar, Ranskan dauphine ja lopulta kuningatar. Hän oli Itävallan arkkiherttuatar Maria Teresian ja keisari Frans I:n tytär ja keisari Joosef II:n sisar. Hän oli myös Ranskan kuninkaan Ludvig XVI:n puoliso ja Ludvig XVII:n äiti.[2]

Politiikkansa, käytöksensä ja syntyperänsä vuoksi Marie Antoinette oli vihan kohteena Ranskan vallankumouksen aikana, ja hänet mestattiin lokakuussa 1793.[3]

Suku ja koulutus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Arkkiherttuatar Maria Antonia 7-vuotiaana, Jean-Étienne Liotard 1762
10-vuotias Maria Antonia tanssii veljiensä Ferdinandin ja Maximilianin kanssa. Maalaus vuodelta 1765.

Maria Antonia oli viidestoista ja toiseksi nuorin keisari Frans I:n ja arkkiherttuatar Maria Teresian lapsista ja tyttäristä nuorin. Hän syntyi 2. marraskuuta 1755 Hofburgin linnassa Wienissä ja sai kasteessa nimen Maria Antonia Josepha Johanna. Nimenmuutos Marie Antoinetteksi tuli ajankohtaiseksi vasta avioliiton myötä.[4]

Arkkiherttuatar Maria Antonia 12-vuotiaana, Martin Mijtens nuorempi (attr.) 1767-1768

Nuori arkkiherttuatar sai puutteellisen kasvatuksen ja osoitti kiinnostusta vain tanssia ja musiikkia sekä nukkeja kohtaan. Vielä kymmenvuotiaana hänen luku- ja kirjoitustaitonsa oli heikko, eikä hän siksi juuri harrastanut lukemista. Hän oppi latinan alkeet, sai opetusta humanistisissa aineissa eikä saanut ajalle tyypillisesti aatelistyttönä minkäänlaista opetusta valtiollisissa asioissa.[5] Hän puhui erittäin huonosti ranskaa, koska hän piti saksaa tärkeämpänä kielenä.[6] Hän sai Christoph Willibald Gluckilta musiikkiopetusta ja soitti taitavasti harppua, cembaloa ja huilua sekä oli hyvä laulamaan.[7]

Aikakauden hallitsijoiden tavoin Maria Teresia pani lastensa avioliitot palvelemaan poliittisia tarkoitusperiään. Niinpä Marie Antoinetten vanhemmat sisarukset olivat avioituneet poliittisin perustein: Maria Kristiina avioitui pikkuserkkunsa Saksin prinssi, Teschenin herttua Albertin kanssa kanssa, Maria Amalia Parman herttuan Ferdinandin kanssa ja Maria Karoliina Napolin kuninkaan Ferdinandin kanssa.[6]

Arkkiherttuatar Maria Antonia 14-vuotiaana, Joseph Ducreux 1769. Tämä muotokuva lähetettiin Ranskan hoviin ennen avioliittoa.

Vuonna 1768 Marie Antoinette päätettiin naittaa Ranskan kuninkaan Ludvig XV:n lapsenlapselle ja kruununperilliselle Ludvig XVI:lle Ranskan ja Itävallan välisen liiton vahvistamiseksi. Hänelle palkattiin tulevan Ludvig XV:n lähettämänä opintojen ohjaaja[5] Abbé de Vermond,[8] ranskan kielen sekä historian opettajia ja Itävallan hovin väljempi etiketti sai väistyä Versaillesiin sopivien käytöstapojen tieltä.[9] Ranskalainen tanssimestari Jean-Georges Noverre opetti Marie Antoinettelle Versaillesissa tanssittavia menuetteja sekä hovielämän edellyttämiä niiauksia.[10] Hänen opinto-ohjaajansa sanoi oppilaastaan näin: "hän on älykkäämpi kuin yleisesti luullaan", mutta koska "hän on melko laiska ja erittäin kevytmielinen, häntä on vaikea opettaa".[5]

Tuleva kuningatar lähetettiin Wienistä huhtikuussa 1770 neljätoistavuotiaana saattueessa, johon kuului 57 vaunua, 117 lakeijaa ja 376 hevosta.[5] Toukokuun alussa hänet luovutettiin Ranskan rajalla. Hän astui sisään Reinin rannalle rakennettuun luovutustaloon ”itävaltalaiselta” puolelta ja tuli ulos ”ranskalaiselta” puolelta.[4]

Dauphine, kruununprinsessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Franz Xaver Wagenschön maalasi 15-vuotiaan Marie Antoinetten muotokuvan pian vuonna 1770 tapahtuneen vihkimisen jälkeen.

Marie Antoinette luopui 17. huhtikuuta 1770 virallisesti kaikista oikeuksistaan Itävallan keisarilliseen kruunuun. Kuukauden kuluttua, 16. toukokuuta, hänet vihittiin 14-vuotiaana Versaillesissa Ranskan 15-vuotiaan dauphin Louis Auguste'n eli kruununperillisen kanssa. Tapahtuma herätti laajaa huomiota ympäri Eurooppaa loistokkaiden puitteidensa ja kuningasparin nuoruuden tähden.[4] Hovissa tiedettiin, että avioliittoa ei oltu pantu heti täytäntöön.[8]

Hääjuhlallisuuksien lopussa Pariisissa järjestetty ilotulitus aiheutti katastrofin: Ensimmäiset raketit lensivät väärään suuntaan ja räjäyttivät ilotulitusvaraston. Yli sata ihmistä kuoli ja huhut Marie Antoinetten mukanaan tuomasta epäonnesta levisivät.[4]

Dauphine Marie Antoinette 17-vuotiaana metsästysasussa, Joseph Kranzinger 1772. Tämä maalaus lähetettiin hänen äidilleen Maria Teresialle.

Jo saapuessaan Versaillesin hoviin Marie Antoinette herätti kateutta aristokraattisissa piireissä, joissa itävaltalaisiin suhtauduttiin epäluuloisesti. Marie Antoinette ei helposti mukautunut ”vanhan hovin” monimutkaisiin tapoihin ja juonitteluihin eikä vanhan kuninkaan Ludvig XV:n moraalittomaan käytökseen rakastajattarensa du Barryn kreivittären kanssa. Dauphine hankki monia vihamiehiä kuningasperheen keskuudessa ja hovissa. Hänen puolisonsa naimattomat tädit, lähes 40-vuotiaat prinsessat Adélaïde ja Victorie olivat vihamielisiä nuorta ”itävallatarta” (ransk. L'autrichienne) kohtaan ensi tapaamisesta lähtien.[11]

Dauphine Marie Antoinette 19-vuotiaana, Joseph Hickel 1773

Itävallan suurlähettiläänä Ranskan hovissa vuosina 1766–1790 toiminut kreivi Florimond Claude von Mercy-Argenteau (1727–1794) oli Maria Teresialta saanut käskyn valvoa tyttärensä toimia ja ilmoittaa Wieniin kaikesta mitä dauphine teki. Avioliitto ei vaikuttanut onnelliselta ja Marie Antoinette haki huvitusta tanssiaisista ja konserteista.[4] Lisäksi hän teki pitkiä huvimatkoja huonomaineisen lankonsa Artoisin kreivin kanssa. Pariisiin suuntautuvilla yöllisillä matkoilla Marie Antoinette näyttäytyi oopperan naamiohuveissa seuranaan nuoria aatelismiehiä, usein englantilaisia.[11]

Saavuttuaan Versailles'hin Marie Antoinette asui kuningattaren edustushuoneissa ja oli sidottu kuninkaallisessa asemassaan virallisiin rituaaleihin: herätysseremonioihin, monimutkaisiin valmisteluihin, kuninkaallisiin vastaanottoihin, julkisiin aterioihin jne. Varttuneena vähemmän muodollisessa Itävallan hovissa, hänen oli vaikea sopeutua Versaillesin monimutkaiseen etikettiin. Hän yritti etsiä yksityisempää elämää ystäväpiirin ympäröimänä, jonka hän oli itse valinnut, vaikkakaan ei aina viisaasti. Hän pysyi mieluummin yksityishuoneissaan, jotka sijaitsivat edustushuoneitten takana ja joita hän halusi laajentaa yläkerrokseen, sekä Petit Trianonissa, jonka Ludvig XVI antoi hänelle lahjaksi valtaannousunsa yhteydessä[7] sanoen: "Tämä huvitalo on teidän."[8] Petit Trianon sisustettiin uudelleen ja siellä kokoontui kuningattaren lähipiiri.[8]

Ranskan kuningatar

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuningatar Marie Antoinette virallisessa grand habit hoviasussa, Jean-Baptiste André Gautier-Dagoty n. 1775

Kuningas Ludvig XV kuoltua 10. toukokuuta 1774 Marie Antoinettesta tuli 18-vuotiaana Ranskan ja Navarran kuningatar. Hänen käytöksensä ei kuitenkaan muuttunut merkittävästi. Kesällä 1775 lähtivät liikkeelle ensimmäiset kuningattaresta laaditut pilkkalaulut ja pamfletit. Ilkeyksien alkuunpanijana toimi hänen toinen lankonsa Provencen kreivi, joka tavoitteli Ranskan kruunua, ja käytti kaikki keinot pitääkseen kuningasparin etäällä toisistaan. Marie Antoinette vaati virkavaltaa puuttumaan hänestä levitettyihin perättömiin huhuihin julkisilla paikoilla.[12][2]

Kuningatar Marie Antoinette soittaa harppua laulajien ympäröimänä yksityisessä pukeutumishuoneessaan. Muotisuunnittelija Rose Bertin (musta päähine) esittelee höyhenlaatikkoa, oikealla takana kampaajat (joista yksi todennäköisesti Léonard Autié) valmistelevat hiuslisäkkeitä sisältävää pouf-kampausta. Peili on kuulunut Ludvig XVI:n äidille Saksin prinsessa Maria Josefina Karolinalle (1731–1767). - Jean-Baptiste André Gautier-Dagoty 1775

Ludvig XVI:n ja Marie Antoinetten persoonallisuus ei olisi voinut olla vastakkaisempi. Ludvig oli sisäänpäinkääntynyt, ujo ja päättämätön, hän piti yksinäisistä harrastuksista kuten lukemisesta ja metallityöstä sekä metsästyksestä. Marie Antoinette oli eloisa, ulospäinsuuntautunut ja rohkea seurapiiriperhonen, joka rakasti uhkapelaamista, juhlia ja ylellistä muotia. Kun kuningas meni nukkumaan ennen puoltayötä, kuningattaren illalliset ja juhlinta eivät olleet vielä alkaneet. Kun Marie Antoinette heräsi juuri ennen puoltapäivää, Ludvig oli työskennellyt jo tuntikausia.[5]

Nopeasti Marie Antoinettesta tuli oman aikakautensa muodin keulakuva apunaan muotisuunnittelija Rose Bertin. Hänen pukeutumisensa oli ylellistä, uusia pukuja tilattiin 300 vuodessa,[13] joihin vuonna 1776 oli budjetoitu 150 000 livreä (nykyrahassa 3 miljoonaa euroa), mikä summa ylittyi yli kolminkertaisesti.[14] Hänen hovikampaajansa Léonard Autién suunnittelemat hiuslaitteensa olivat korkeita, suuritöisiä ja mielikuvituksellisia.[15]

Hän järjesti kalliita juhlia ja peli-iltoja, jotka saattoivat kestää aamuun asti. Hovin suositut korttipelit kuten cavagnole ja lansquenet antoivat tilaa muodikkaalle farolle, jossa voi menettää yhden yön aikana suuria summia.[15] Suuret pelivelat herättivät puoliso Ludvigissa suurta huolta ja hän kielsi pelaamisen vaimoltaan kokonaan. Tosin jo lapsesta saakka pelaamiseen viehättynyt ja siitä riippuvaiseksi tullut Marie Antoinette kerjäsi mieheltään: "Vielä yksi peli." Lansquenet peli kestikin kolme päivää.[16]

Hovin sisältä Marie Antoinette keräsi ympärilleen pienen suosikkien joukon, johon kuului parikymmentä henkeä. Hänen ”sisäpiirinsä” aiheutti pahennusta niin kuninkaassa kuin hoviväessäkin. Yleinen tyytymättömyys lisääntyi entisestään kuningattaren jakaessa sisäpiirilleen virkoja, arvonimiä ja puhdasta rahaa. Ranska kärsi suurista talousvaikeuksista ja Marie Antoinetten anteliaisuus suosikeilleen koettiin loukkaavana kansaa kohtaan.[17]

Perhe ja lapset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Virallinen muotokuva Marie Antoinettesta ja kolmesta lapsesta, Marie-Thérèse Charlottesta, Louis-Charlesista (sylissä) ja Louis-Josephista, joka osoittaa tyhjää kehtoa, mikä viittaa neljännen lapsen Sophie-Hélène-Béatrixin (1786–1787) äskettäiseen kuolemaan. Élisabeth Vigée Le Brun, 1787
Kuningatar Marie Antoinette kahden vanhimman lapsensa Marie-Thérèse Charlotten ja Louis-Josephin kanssa Petit Trianonin puutarhassa, Adolf Ulrik Wertmüller 1784

Kuninkaallinen avioliitto toteutui fyysisellä tasolla vasta seitsemän vuoden jälkeen elokuussa 1777.[2] Äiti Maria Teresia oli ollut asiasta niin huolissaan, että lähetti poikansa Joosef II:n toimimaan eräänlaisena avioliittoneuvojana.[5] Molemmat puolisot myöhemmin kiittivät tätä kirjeissään.[8]

Marie Antoinette suhtautui avioliiton alkuaikoina puolisoonsa alentuvasti, mutta oppi vuosien kuluessa tuntemaan aitoa kiintymystä Ludvigiin.[8]

Marie Antoinetten ja Ludvigin ensimmäinen lapsi syntyi Versaillesin linnassa 19. joulukuuta 1778. Hänen oli synnytettävä julkisesti kuningattaren virallisessa makuuhuoneessa satojen hovin jäsenten läsnäollessa.[18] Lapsi oli tyttö, ja hänet kastettiin Marie-Thérèse Charlotteksi. Hänestä tuli "kuninkaallinen prinsessa", koska kyseessä oli Ranskan kuninkaan vanhin tytär. Vaikka koko maa oli toivonut poikaa, Marie-Antoinette iloitsi tytöstä: "Poika olisi kuulunut valtiolle", hän sanoi, "mutta tämä lapsi on minun ja se saa kaiken hellyyteni; se saa iloita onnestani ja pehmentää surujani".[19]

Ludvig XVI:n ja Marie Antoinetten avioliitosta syntyivät lapset:

  • Louis-Joseph-Xavier-François (1781[2]–1789)[7] ensimmäinen dauphin, kuoli 7-vuotiaana tuberkuloosiin
  • Louis-Charles (1785[2]–1795) Normandian herttua, toinen dauphin ja tuleva kuningas Ludvig XVII, kuoli 10-vuotiaana todennäköisesti tuberkuloosiin
  • Sophie-Hélène-Béatrix[7] (1786[5]–1787) Madame Sophie, kuoli 11 kuukauden ikäisenä kouristuksiin, mahdollisesti tuberkuloosin aiheuttamina
Kreivi Axel von Fersen 28-vuotiaana, miniatyyrimaalaus tehty todennäköisesti Pariisissa 1783-1784.

Axel von Fersen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marie Antoinette ja kreivi Axel von Fersen (1755-1810) tapasivat Pariisin oopperan naamiaisjuhlissa tammikuussa 1774, kun 18-vuotias von Fersen oli tekemässä Grand tour'iaan eli sivistävää matkaa Euroopassa. Nuori kruununprinsessa kutsui hänet moniin juhliinsa Versailles'ssa, mutta pian von Fersen lähti Englantiin. Neljä vuotta myöhemmin hän palasi Ranskan hoviin nuorena upseerina. Kreivi Francois Emmanuel de Saint-Priestin, tulevan sisäministerin, mukaan von Fersen "vangitsi kuningattaren sydämen". Alkuvuodesta 1779 von Fersen sitoutui taistelemaan Ranskan puolesta Amerikan vallankumouksessa, osittain ehkä paetakseen kuningattaren kasvavaa ihastumista. Palattuaan Versailles'hin neljä vuotta myöhemmin kesäkuussa 1783 hän kirjoitti sisarelleen kiroten avioliittoa, koska: "En voi kuulua sille ainoalle henkilölle, jolle haluan kuulua, joka todella rakastaa minua, joten en halua kuulua kenellekään." Sinä kesänä hän vieraili Marie Antoinetten luona melkein joka päivä.[8]

Axel von Fersen oli vakituinen vieras Marie Antoinetten sisäpiirin huvilinna Petit Trianonissa. Kuningatar meni niin pitkälle, että järjesti hänelle asunnon omansa yläpuolelle. Lokakuuhun 1787 mennessä he vaihtoivat salaisia ​​kirjeitä proosallisista kotoisista pikkuasioista kuten lieden sijoittamisesta. Heidän suhteensa yksityiskohtien selvittäminen on saanut elämäkerran kirjoittajat arvailemaan yli 200 vuoden ajan. Von Fersen tuhosi huomattavan osan päiväkirjoistaan ​​ja veljenpoika, jolle hänen kirjeensä uskottiin, sensuroi niistä joitakin ja piilotti toiset. "Voin kertoa sinulle, että rakastan sinua", Marie Antoinette julisti eräässä kirjeessään.[8]

Marie Antoinette yritti vaikuttaa kuninkaan poliittisiin päätöksiin sekä ministerinimityksiin ja erottamisiin, vain jos ne koskivat hänen suosikkejaan,[2] mutta pääasiassa hän puuttui kuninkaan ystävien asioihin. Näin hän sekaantui myös skandaaliin, jonka yhteydessä Lontoon suurlähettilästä Adrien-Louis de Bonnières'ta, Guînes'n herttuaa syytettiin kavalluksesta. Hän erotti myös kuninkaan tärkeimpiin ja keskeisimpiin avustajiin kuuluvan valtiovarain yleistarkastajan Anne Robert Jacques Turgot’n.[20]

Hovissa Marie Antoinette joutui toistuvasti hoviväen juonittelujen kohteeksi. Hänen oletetuista rakastajistaan mainittiin muun muassa ruotsalainen ylimys, Harvialan herra kreivi Hans Axel von Fersen.[21] Lisäksi pamfletit mainitsevat hänellä olleen myös rakastajattaria.[4][2] Häntä syytettiin julkisten varojen tuhlaamisesta turhuuksiin sekä veljensä Joosef II:n ja Itävallan eduksi pelaamisesta. Puheet Marie Antoinetten monista huonoista ominaisuuksista tyhjensivät Versaillesin linnan vähitellen ihmisistä, jotka eivät hyväksyneet hovin tuhlailevaa elämänmenoa.

Paimenidyllistä menojen supistamiseen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuningattaren rakennuttama mökki Versailles'n puistossa vuodelta 1783.
Le Hameau de la Reine -maalaiskylä Versailles'n puistossa, Richard Mique 1783-1786

Vuosina 1783-1786 Marie Antoinette rakennutti Versailles’n palatsin puistoon Petit Trianonin vierelle idyllisen La Hameau de la Reine -nimisen, suosikkiarkkitehtinsä Richard Miquen suunnitteleman maalaiskylän, joka täytti hänen monet toiveensa leipomoineen, meijereineen, navettoineen, näköalatorneineen ja mökkeineen.[22]

Mökkien (tuulimylly, buduaari, Kuningattaren talo, biljardihuone ja liesihuone) talonpoikaistyylinen ulkoasu kätki sisätilat, jotka olivat huolella sisustettuja ja usein runsaasti kalustettuja. Vastoin Marie Antoinettesta saatua syvälle juurtunutta julkista kuvaa, kuningatar ja hänen seurueensa eivät "leikkineet talonpoikia" kyseenalaisen maineen saaneessa ympäristössä, jossa oli nauhoihin kiinnitettyjä lampaita. Kuningatar käytti kylää paikkana rentouttaville kävelyretkille tai pienten kokoontumisten järjestämiseen. Kylässä oli myös kuningattaren vaatima toimiva maatila, joten se palveli kuninkaallisten lasten kasvatustehtävässä.[23]

Paluu luontoon ja paimenidyllit yhdistyivät maaseudun viattomuutta ja koskemattomuutta ihannoivassa aatemaailmassa. Puiston teatterissa kuningatar ystävineen esitti pastoraaleja, muun muassa Jean-Jacques Rousseaun näytelmää Le Devin du village.[24]

Marie Antoinette puuvillakankaisessa paitapuvussa, jota kutsuttiin nimellä "Chemise de la reine" Élisabeth Vigée Le Brun 1783

Vaikka vastaava rakentaminen oli Ranskan aristokratian naisten keskuudessa tavallista, Marie Antoinette sai runsaasti kritiikkiä maalaiskylästään. Monien mielestä hän oli tuhlari, joka halusi leikkiä paimentyttöä samaan aikaan kun oikeat maalaiset elivät vaikeissa oloissa.[25] Lisäksi Marie Antoinettea moitittiin "sisäkkömäisestä" pukeutumisestaan, ja siitä, että hän mainosti Itävallan Alankomaiden puuvillateollisuutta Lyonin silkinvalmistajien kustannuksella.[26]

Tulevan ankaran talven aikana Ludvig XVI lahjoitti kolme miljoonaa frangia yksityisistä varoistaan köyhille. Marie Antoinette, joka oli supistanut menojaan, seurasi miehensä käytäntöä ja antoi henkilökohtaisista määrärahoistaan miljoona frangia Versailles'n köyhälistön käyttöön.[25]

Kuningattaren talouden menot vuonna 1788 (4 688 291 livreä, josta 3 638 291 livreä oli "ylimääräisiä menoja") muodostivat 0,74 % valtion budjetista, joka vuonna 1788 oli 633,1 miljoonaa livreä. Kuninkaan talouden menot olivat vastaavasti 90 miljoonaa livreä.[27]

Kaulakoruskandaali ja suosion väheneminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Kaulakoruskandaali
Timanttikaulakorun piirros

Vuosi 1785 oli Marie Antoinettelle huono vuosi, jonka aikana monet tapahtumat pudottivat hänen suosiotaan. Kuninkaan vaimolleen ostama, Orléansin herttua Louis-Philippe'n (1725–1785) käytössä ollut Saint-Cloudin palatsi oli ajattelematon teko, joka sai kansalta perinpohjaisen tuomion.[15]

Heinäkuussa 1785 paljastunut kaulakoruskandaali toi Marie Antoinettelle lisää huonoa julkisuutta. Tuolloin Boehmer & Bassenge kultasepänliike vaati kuningattarelta 1,5 miljoonaa livreä (£ 80 000) timanttikaulakorusta, jonka tilaajana oli toiminut kuningattaren nimissä esiintynyt kardinaali Louis de Rohan. Kuningatar ei myöntänyt tilanneensa korua, vaan antoi pidätyttää kardinaalin. Tämä osoittautui syyttömäksi, sillä korutilauksen oli tehnyt "kreivi Nicholas ja kreivitär Jeanne de la Mottena" tunnettu huijaripariskunta, joiden mukana kaulanauha kulkeutui Englantiin.[28] Siellä jalokivet myytiin yksitellen pimeillä markkinoilla.[29]

Vaikka tapaus selvisi, ranskalaiset uskoivat kuningattaren sekaantuneen asiaan, ja koko kuningasperheen suosio väheni kansan keskuudessa. Kreivitär de La Motte (oik. Jeanne de Valois-Saint-Rémy) tuomittiin piiskattavaksi, polttomerkittäväksi ja eliniäksi prostituoiduille tarkoitettuun Pitié-Salpêtrière'n vankila-mielisairaalaan. Hän pakeni Lontooseen, jossa julkaisi vuonna 1789 häväistyskirjansa Memoires Justificatifs de La Comtesse de Valois de La Motte, jossa kuningatarta syytettiin kaulakorujutusta ja lemmensuhteesta kardinaaliin. Kun Marie Antoinette tämän jälkeen liikkui vaunuillaan Pariisissa kansa huusi hänen jälkeensä "Aux Madolonettes!", mikä tarkoitti, että hänet pitäisi sulkea langenneitten naisten (Sainte Madeleine) vankilaan.[28]

Huomatessaan kansansuosionsa hupenemisen Marie Antoinette vähensi kulujaan uudistamalla oman henkilökohtaisen taloutensa. Toimenpide aiheutti mielenilmauksia kuningattaren suosikkien joukossa, jotka jäivät ilman tulojaan. Myös kansan vihamielisyys lisääntyi entisestään Marie Antoinetten sekaantuessa maansa sisäpolitiikkaan. Kuningatar sai lisänimen ”Madame Kassavaje” (ransk. Madame Déficit) ja häntä syytettiin Ludvig XVI:n antiparlamentaarisen politiikan alkuperäksi. Hän erotti ja nimitti ministereitä hetken mielijohteesta. Vuonna 1788 hän sai kuninkaan erottamaan epäsuositun Loménie de Briennen ja kutsumaan Jacques Neckerin takaisin tehtäviinsä.

Marie Antoinette vankeusaikanaan, taustalla Ludvig XVI:n rintakuva, rinnalla lasten kameekuvat. Anne Flore Millet, Bréhanin markiisitar (1749-1826), Alexander Kuchraskyn mukaan n. 1793

Kuningatar Marie Antoinette liittyy kiinteästi Ranskan suuren vallankumouksen historiaan. Häntä voidaan pitää osasyyllisenä tapahtuneeseen tai hänet voidaan nähdä viattomana uhrina. Hänen persoonansa sai vallankumouksen aikana jopa yliluonnollisia piirteitä, ja hänen tekemisiään ja sanomisiaan on usein liioiteltu. Koska myytti Marie Antoinettesta syntyi vallankumouksen aikana, joitakin vallankumouksen tapahtumia kannattaa tarkastella kuningattaren kautta.

Vuonna 1789 Marie Antoinetten tilanne vaikeutui, sillä kansan väittämän mukaan kuninkaan omat veljet esittivät valtakunnan aatelisten kokoukselle asiakirjat, jotka todistivat kuninkaallisten lasten syntyneen ei-aviollisesta suhteesta. Liikkeellä olleet perättömät huhut kertoivat kuningattaren vetäytymisestä Val-de-Grâceen luostariin. Säätyvaltiopäivien avajaisissa 4. toukokuuta 1789 kuninkaalle ja Orléansin herttualle hurrattiin, mutta Marie Antoinette jäi ilman suosionosoituksia.[30]

Vain kuukautta myöhemmin kuningasperheen vanhin poika ja kruununperillinen Louis-Joseph kuoli pitkän sairastelun jälkeen. Hänen hautajaisensa Saint-Denisin luostarissa pidettiin ilman juhlallisuuksia ylimääräisten kulujen välttämiseksi. Ajankohdan poliittiset tapahtumat eivät sallineet kuninkaalliselle perheelle kunnon suruaikaa.[31]

Järkyttyneenä prinssin kuolemasta ja hämmentyneenä valtiopäivien saamasta käänteestä kuningaspari antoi ajatuksissaan mahdollisuuden vastavallankumoukselle. Yritykset kukistaa kapina epäonnistuivat ja mellakoinnit laajenivat. Valtiovarainministeri Jacques Necker pyysi heinäkuussa vapautusta tehtävästään, ja kansa tulkitsi eron kuninkaalliseksi määräykseksi. Kansalliskokouksen päätöksellä etuoikeutensa menettäneet aateliset aloittivat maastamuuton ja majoittuivat rajan taa Brysseliin tai Koblenziin. Kuningatar poltti tärkeitä papereitaan, ja vakuutti kuninkaan siitä, että pakeneminen Versaillesista maaseudulle tai ulkomaille oli paras ratkaisu. Tuntemattomasta syystä kuningaspari ei toteuttanut aietta vaan jäi Versailles'hin.[32]

Lokakuun alussa Pariisiin majoitetun flanderilaisen rykmentin illanvietossa osoitettiin suosiota kuningattarelle. Kuningasvallan valkoiset kokardit olivat juhlavasti esillä, ja vallankumouksellisen lehdistön mukaan vallankumouksen trikolorikokardit tallattiin maahan. Pariisissa kuohahti, ja syynä olivat nämä vastavallankumoukselliset tapahtumat ja eritoten juhlien järjestäminen, vaikka kansa näki nälkää.[33]

Lokakuun 5. päivänä nälänhätään kyllästyneet Pariisin naiset järjestivät mielenosoitusmarssin Versaillesiin ja vaativat leipää perheilleen. Mielenosoituskulkueeseen liittyi myös useita aseistautuneita ranskalaiskaartien miehiä, jotka halusivat kostaa trikolorin häpäisemisen. Huhujen mukaan kuningatar aiottiin murhata mielenosoituksen aikana.[34]

Metsästysretkeltä palannut kuningas oli hämmentynyt nähdessään väkijoukot. Ministeriensä neuvosta hän suostui ottamaan vastaan neljän naisen lähetystön. Elintarpeiden jakaminen ihmisjoukolle aloitettiin välittömästi. Kuningasperhe aikoi paeta palatsin pihaan lähetetyillä vaunuilla, mutta väkijoukko esti tämän.[35] Marie Antoinettea vaadittiin parvekkeelle ja häntä osoiteltiin kivääreillä.[36] Apuun rientänyt La Fayetten yli 15 000 miestä käsittävä kansalliskaarti rauhoitti mielenosoittajien liikehdintää ja toimitti kuningasperheen turvaan vanhaan Tuileries’n kaupunkipalatsiin Pariisissa.[37]

Perustuslaillinen monarkia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskan kansalliskokous sääti 10. lokakuuta 1789 valtiosääntöjä ja jätti kuninkaalle vain vähän valtaa. Kuningasperhe jäi Tuileries'n palatsiin kansan valvonnan ja tarkkailun alle. Vallankumouksen edetessä kirkon, kruunun ja maanpakolaisten tilukset anastettiin. Kuningasta sitoivat kansalliskokouksen päätökset, ja lakien hyväksymisestä tuli jatkuvasti kiistaa. Poliittiset klubit suunnittelivat radikaaleja toimenpiteitä kuninkaan joutuessa sivustakatsojaksi.[37]

Marie Antoinette, Alexander Kucharskyn Tuileries'n palatsissa tekemä keskeneräinen maalaus 1791-1792

Vuoden 1790 alussa Marie Antoinetten elämä Tuileries'sa kävi niin sietämättömäksi, että hän oli valmis pakenemaan. Kaikki monarkiaa kannattavat tiesivät, ettei se voisi säilyä Pariisissa. Kuningas oli enää "ranskalaisten kuningas" aiemman Ranskan ja Navarran kuninkaan sijaan. Hän ei pystynyt estämään Livres des Comptes (Punainen kirja) julkaisemista; kirja sisälsi kaikki hovin kulut ja vuosien takaiset yksityiskohtaiset tiedot suosikeille maksetuista lahjoista ja palkkioista.[38]

Vuonna 1788 kuningattaren oman hovin henkilöstömenot olivat lähes 400 000 livreä, josta ylikamarineiti, intendentti ja paras ystävätär Lamballen prinsessa Marie-Thérèse-Louise sai 135 000 livren vuosipalkkion. Polignacin herttua, uskotun hovinaisen Yolande de Polastronin puoliso sai 80 000 livreä vuodessa. Hovinaiset, joita oli 15 kappaletta saivat kukin 6 000 livreä. Henkilökohtaiset kamaripalvelijat saivat 5 000 - 3 000 livreä. Tavalliset kamaripalvelijat saivat 500 livren vuosipalkan.[27]

Kuningas salli roskalehdistön ruotia kuningattaren lahjoituksia ystävilleen. Marie Antoinette itse sulkeutui huoneistoonsa eikä suostunut tapaamaan muita kuin lapsiaan.[38]

Marie Antoinetten ja Ludvig XVI:n kerrotaan pyytäneen apua muiden maiden hallitsijoilta, Espanjan Kaarle IV:ltä ja Marie Antoinetten veljeltä keisari Joosef II:lta. Espanjan kuningas vastasi pyyntöön vältellen, ja Joosef II puolestaan kuoli helmikuussa 1790. Eniten Marie Antoinette luotti veljeensä Leopold II:een, josta oli tullut Itävallan uusi keisari ja jonka takana oli 10 000 itävaltalaisen sotajoukko. Keisari kiersi lähettämässään kirjeessä taitavasti kuningattaren avunpyynnöt ja kertoi, ettei halunnut ärsyttää toimillaan Preussia eikä Englantia.[39] Vuoden 1791 alussa kuningatar kutsuttiin Kommuunin kuultavaksi, koska hänen yrityksensä hankkia tukea Itävallan keisarilta olivat tulleet ilmi ja todistivat "itävaltalaisen komitean" olemassaolosta ja kuningattaren halun myydä isänmaa itävaltalaisille.

Yhteistyössä Marie Antoinetten suosikin ruotsalaisen kreivi von Fersenin kanssa diplomaatti, paroni de Breteuil organisoi kuningasperheen paon alkukesästä 1791. Fersen hankki entisten rakastajattariensa avulla suuret matkavaunut kuljettamaan kuningasperheen turvaan ulkomaille.[40] Matkan oli tarkoitus suuntautua itään, jossa odotti kuningasmielisiä joukkoja. Valepuvuissa matkustaneen kuningasperheen matka pysäytettiin Varennesin kaupungissa.[41]

Varennesin jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuningas ja kuningatar palaavat Pariisiin Varennesin-karkumatkalta.

Varennesin pakomatkan jälkeen kuningaspari joutui perustuslakia säätävän kokouksen delegaation kuulusteluun. Ludvig XVI:n vastaukset vuosivat julkisuuteen ja hänet vaadittiin pantavaksi viralta. Marie Antoinette tapasi salaa Antoine Barnaven, joka oli hallituksen ja parlamentin jäsen ja joka halusi kuninkaan suostuvan perustuslaillisen monarkin rooliin. Syyskuun 13. päivänä Ludvig XVI hyväksyi perustuslain. Sen jälkeen perustuslakia säätävä kansalliskokous hajaantui 30. syyskuuta, ja tilalle tuli lakiasäätävä kansalliskokous. Samaan aikaan huhut monarkistien vastatoimista lähtivät liikkeelle, ja ensimmäiselle sijalle oli huhuissa päässyt Itävalta. Marie Antoinette ei nähnyt syytä pysyä uskollisena Ranskalle koska oli ollut pitkään parjattu itävaltalaisuudestaan. Hän paljasti Ranskan vihollisille Alankomaita vastaan suunnatun hyökkäyksen suunnitelmat.[42]

Huhtikuussa 1792 Ranska julisti sodan Itävallalle. Sota alkoi Ranskan kannalta huonosti ja liittoutuneet Itävallan ja Preussin joukot ylittivät rajan kesän aikana. Braunschweigin herttua antoi samana kesänä Itävallan ja Preussin liittokunnan nimissä Koblenzin manifestina tunnetun julistuksen, jonka mukaan hänen armeijansa laittaisi kuriin koko Pariisin mikäli kuningasperhettä uhattaisiin. Julistus sai aikaan suuren mielenosoituksen monarkiaa vastaan ja jakobiinijohtaja Maximilien Robespierre yllytti kansaa avoimeen kapinaan.[43]

Tuileries’n palatsissa valmistauduttiin levottomuuksiin ja kuningasperheen turvaksi järjestettiin kansalliskaarti ja lähes tuhat sveitsiläiskaartilaista.[44] Aamulla 10. elokuuta 1792 tuhansia kapinallisia saapui Seinen rantoja ja Champs-Élysées’tä pitkin valmiina valtaamaan Tuileries’n. Hallituskautensa pahimmassa kriisissä kuningas oli kykenemätön toimimaan johdonmukaisesti. Marie Antoinette sen sijaan rohkaisi kaikkia ja jakoi ruokaa palatsin puolustajille. Kuningas sai neuvonantajiltaan kehotuksen poistua rakennuksesta. Marie Antoinette ei halunnut jättää taisteluitta kuninkaallista kotiaan, muttei voinut muuta kuin totella kuningasta. Lähtiessään hän kääntyi huutamaan hovilaisille: ”Me palaamme vielä”, vaikka tiesi, että kuningas oli jo menettänyt lopunkin kannatuksensa.[45]

Ulkona kuningasperhe ohjattiin kaksinkertaisen vartijaketjun läpi lähellä olleeseen kansalliskokouksen istuntosaliin. Kokouksen turvin perhe säilyi vahingoittumattomana, ja puolustajat pysäyttivät ensimmäisen hyökkäyksen. Kunnialliseen sotaan tottuneet sveitsiläiskaartilaiset laskivat aseensa joutuen murhanhimoisten kansanjoukkojen saartamiksi. Marseillelaiset yhtyivät kapinallisiin ja kuninkaan hallituskausi päättyi joukkoteurastukseen.[45]

Aamuyöllä kuningasperhe kuljetettiin Feuillantsin luostariin, jossa he viettivät kolme yötä. Parlamentin päättäessä monarkian lakkauttamisesta ja tasavallan julistamisesta kuningasperhe siirrettiin koillis-Pariisissa sijaitsevaan Templeen, joka oli keskiaikaisen temppeliherrojen ritarikunnan vanha keskuspaikka.[46] Siellä valtaistuimeltaan syösty Ludvig XVI asui perheensä kanssa tiukan vartioinnin alla. Marie Antoinette otti vallanpidon omiin käsiinsä ja piti salaisten lähettien kanssa yhteyksiä ulkomaailmaan.[47]

Syyskuun murhien aikana Lamballen prinsessa, joka oli kuningattaren hyvä ystävätär sekä uskottu hovinainen ja siten myös vertauskuvallinen uhri, murhattiin raa’asti ja hänen päätään kannettiin seipään nenässä Marie Antoinetten ikkunoiden ohi.[48][2]

Samaan aikaan, kun Ranskan ulkoinen uhka kasvoi, lisääntyi radikalisoituminen valtion sisällä. Teloitettaviksi kuljetettiin tuhansia vallankumouksen vastustajia, myöhemmin myös vallankumouksellisia, jotka eivät toimineet riittävän radikaalisti.[47] Myös Ludvig XVI pidätettiin selvänä turvallisuusuhkana; kuninkaan salainen kirjeenvaihto eri henkilöiden kanssa paljasti hänen kaikki juonittelunsa vuodesta 1789 eteenpäin.[49]

  • 26. joulukuuta Kansalliskonventti äänesti Ludvig XVI:n kuolemasta.
  • 21. tammikuuta 1793 kuningas teloitettiin.
  • 27. maaliskuuta Robespierre kiinnitti ensimmäisen kerran konventin huomion kuningattareen.
  • 13. heinäkuuta dauphin Louis-Charles erotettiin äidistään ja annettiin rajasuutari Antoine Simonin huostaan.[50]
  • 2. elokuuta Marie Antoinette erotettiin tyttärestään prinsessa Marie-Thérèse-Charlottesta ja vietiin Conciergerieen eristysselliin.[2]
  • 3. elokuuta alkoivat kuningattaren kuulustelut.

Oikeudenkäynti ja kuolemantuomio

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Marie Antoinetten teloitus. Teräskaiverrus noin vuodelta 1850.

Lokakuun 3. päivänä 1793 yleinen syyttäjä Antoine Quentin Fouquier-Tinville haastoi Marie Antoinetten vallankumoustribunaalin eteen. Jos Ludvig XVI:n oikeudenkäynnissä oli noudatettu kohtuullisesti oikeudenkäynnin muodollisuuksia, ne kaikki unohdettiin kuningattaren oikeudenkäynnissä. Häntä syytettiin liian hyvistä suhteista ulkovaltoihin. Koska kuningatar kielsi tapahtuneen, vallankumoustuomioistuimen puheenjohtaja Hermann syytti häntä Ludvig XVI:n maanpetoksen keskeiseksi yllyttäjäksi. Suutari Simonin huostassa ollut nuori kruununperillinen Louis-Charles oli valmis todistamaan kaiken, mitä hänelle oli uskoteltu, muun muassa insestisen suhteen äitiinsä.[51] Marie Antoinette kieltäytyi ottamasta kantaa poikaansa koskeviin syytöksiin ja vetosi kaikkiin salissa oleviin äiteihin. Naisten tukemana viimeisin syytös peruttiin.[52]

Marie Antoinetten teloitus, tuntematon tekijä 1793. Pyöveli Sanson näyttää kuningattaren irtileikkautunutta päätä yleisölle.

Kuningatar Marie Antoinette tuomittiin kuolemaan syytettynä maanpetoksesta 16. lokakuuta noin kello neljältä aamulla. Hän kirjoitti Ludvig XVI:n sisarelle prinsessa Élisabetille:

»Minut on tuomittu kuolemaan. En pidä sitä häpeällisenä, sillä sitä se on vain rikollisille; minä puolestani saan pian liittyä veljenne seuraan. Olen syytön kuten hänkin ja toivon, että pystyn osoittamaan viimeisellä hetkelläni samanlaista rohkeutta kuin hän. Olen tyyni, koska omatuntoni on puhdas. Suren vain sitä, että joudun jättämään lapsiparkani. Tiedätte, että he ovat minulle kaikki kaikessa.»

[53]

Jacques-Louis Davidin piirros 16. lokakuuta 1793 Marie Antoinettesta matkalla giljotiinille.

Samana päivänä Marie Antoinette kuljetettiin teloituspaikalle kärryillä, kädet selän taakse sidottuina. Hän käyttäytyi arvokkaasti ja osoitti kansanjoukoille rohkeutensa viime hetkeen saakka. Hän myös kieltäytyi ripittäytymästä hänelle määrätylle perustuslailliselle papille. Viimeiset sanansa kuningatar lausui mestaajalleen astuttuaan tämän varpaille giljotiinilavalle noustessa: "Anteeksi, monsieur, se ei ollut tarkoitukseni."[54]

Saint-Denis’n basilikassa sijaitseva Ludvig XVI:n ja Marie Antoinetten hautamuistomerkki, kuvanveistäjät Edmé Gaulle ja Pierre Petitot, 1816-1826.

Hieman yli puolenpäivän 16. lokakuuta 37-vuotias Marie Antoinette teloitettiin giljotiinilla.[53] Kuningatar haudattiin Rue d'Anjou Saint-Honorén Madeleinen hautausmaalle. Hänen jäännöksensä kaivettiin joukkohaudasta 18. tammikuuta 1815, siirrettiin juhlavassa kulkueessa ja haudattiin Ludvig XVIII:n määräyksellä uudelleen Ludvig XIV:n jäännösten kanssa 21. tammikuuta Ranskan kuninkaiden hautakirkkoon Saint-Denisin luostarin basilikaan.

Marie-Antoinetten mestauksen jälkeen puhkesi Ranskan ja Itävallan välinen Ensimmäisen liittokunnan sota, joka päätti François-Joachim de Pierre de Bernis'n neuvotteleman Versailles'n sopimuksessa vuonna 1757 solmitun pitkään jatkuneen liiton[55] ja Ètienne-François de Choiseul'n neuvotteleman Pariisin vuoden 1763 rauhan.[56]

Marie Antoinetten nimi liitetään Ranskan monarkian auktoriteetin heikkenemiseen ancien régimen viimeisinä vuosina, vaikka hänen hovinsa ylenpalttisuus oli vain pieni syy Ranskan valtiontalouden alijäämän. Hän torjui uudistuksia mikä aiheutti kansassa levottomuutta, ja hänen hovinsa vastarinta Ranskan vallankumouksen etenemiselle ​​johti lopulta monarkian kukistumiseen elokuussa 1792.[2]

Kuningatar Marie-Antoinette on ollut suosittu aihe miltei koko elokuvan historian ajan. Hänen elämänsä ja kuolemansa ovat innoittaneet sekä ohjaajia että näyttelijöitä. Kiinnostus aiheeseen on myös nykyajan ilmiö.

  • 1938: Marseljeesi on ranskalaisen ohjaajan Jean Renoirin elokuva, kertoo Ranskan kansallislaulun synnystä. Kuninkaana nähdään Pierre Renoir ja eleganttina kuningattarena Lise Delamare, mutta ohjaaja hyödyntää kaikki ”Ulkomaalaiseen” kohdistuneet pahansuopuudet ja ilkeydet aina ulkomaisen avun pyytämiseen saakka.
  • 1938: Marie-Antoinette, on Yhdysvalloissa tehty elokuva, jonka ohjasi W. S. Van Dyke. Ohjaaja keskittyy kuninkaan (Robert Morley) ja kuningattaren (Norma Shearer) vaikeaan suhteeseen sekä kuningattaren rakastumista kreivi von Ferseniin (Tyrone Power). Ohjaaja tuo esiin historiallisia vääristymiä ja toteuttaa elokuvan "hollywoodilaisella" tavalla.
  • 1946: L'Affaire du collier de la reine (Kuningattaren kaulakoru -skandaali) on ranskalaisen Marcel L'Herbierin ohjaama elokuva, jossa hän osoittaa kuningattaren syyttömyyden ja oikean syyllisen kreivitär de La Motten.
  • 1953: Si Versailles m'était conté... (suom. Kevytmielinen Versailles) on ranskalaisohjaaja Sacha Guitryn elokuva, joka palauttaa mieliin historialliset romanssit vallan pyörteissä Versaillesin linnassa Ludvig XIV:n ajoista lähtien aina vuoteen 1919 asti. Kuningattarena on Lana Marconi.
  • 1955: Si Paris nous était conté... (Jos Pariisi olisi kertonut...) on ranskalaisohjaaja Sacha Guitryn toinen Marie Antoinette -aiheinen elokuva, ja pääroolissa Ranskan kuningattarena on jälleen Lana Marconi.
  • 1956: Marie-Antoinette reine de France (Marie-Antoinette, Ranskan kuningatar), ranskalainen elokuva, jonka ohjasi Jean Delannoy. Elokuva kertoo aikakauden tapahtumista ja niiden vaikutuksesta hyväntahtoisesti ja kuningatarta ymmärtäen. Michèle Morgan luo herkästi haavoittuvan kuningattaren, jota repivät suhteet kuninkaan (Jacques Morel) ja kreivi von Fersenin (Richard Todd) välillä. Ohjaaja esittää kuningattaren uhrina ja symbolina.
  • 1958: La Mort de Marie-Antoinette (Marie-Antoinetten kuolema), ranskalainen TV-filmi, jonka ohjaajat ovat Stellio Lorenzi, Amélie Breton ja Alain Decaux. Tämä on merkittävä tv-dramatisointi, jossa huolellisesti kuvataan tapahtumien ilmapiiriä. Rooleissa ovat Michel Bouquet (Robespierre), François Maistre (Fouquier-Tinville), François Chaumette (Hermann), Annie Ducaux (Marie-Antoinette) ja Jean Rochefort (kuningattaren asianajaja).
  • 1963: Le Chevalier de Maison-Rouge (Punaisen talon ritari), ranskalainen TV-elokuva, jossa oli neljä jaksoa. Elokuvan ohjaajana toimi Claude Barma. Sarja glorifioi monarkistisia arvoja ja tuo esille uskollisia kuninkaan kannattajia, kun Ludvig XVI on jo teloitettu. Näyttelijöinä ovat Annie Ducaux (Marie-Antoinette), Jean Desailly (Punaisen talon ritari eli Morand) ja Julien Guiomar (vanginvartija Santerre).
  • 1970: Lady Oscar, ohjaajien Tadao Nagahaman ja Osamu Dezakin ja kirjoittajan Riyoko Ikedan tekemä manga ja anime-sarja. Tässä sarjassa päähenkilö on Oscar François de Jarjayes eli Lady Oscar, joka on miehen etunimestä huolimatta oikeasti nainen. Miehen tavoin Oscar toimii Marie Antoinetten suojelijana ja henkivartijana.
  • 1979: Lady Oscar japanilais-ranskalainen kuvattu elokuva, jonka on ohjannut Jacques Demy. Tässä elokuvassa Marie Antoinettea esittää Christine Böhm.
  • 1990: L'Autrichienne (Itävallatar), ohjaajan Pierre Granier-Deferren elokuva, jossa pääroolia esittää saksalainen näyttelijä ja laulaja Ute Lemper.
  • 2006: Marie Antoinette, yhdysvaltalaisen Oscar-palkitun käsikirjoittajan ja ohjaajan Sofia Coppolan elokuva, jossa pääroolia esittää Kirsten Dunst. Tässä elokuvassa kuvataan erityisesti kuningattaren huolettomia nuoruusvuosia.
  • 2018: Kuka oli...? (The Who Was? Show), sarja kertoo humoristisella tavalla menneisyyden henkilöistä, ja yhdessä jaksossa käsitellään Marie Antoinettea.

Vuosien 1779 ja 1800 välisenä aikana taidemaalari Élisabet Vigée Le Brun maalasi Marie-Antoinettesta kolmisenkymmentä muotokuvaa, joitten avulla hänen uransa lähti nousuun.[7]

Vuonna 1874 Alfred von Arneth julkaisi ensimmäisen kerran Maria Teresian ja Itävallan Ranskan suurlähettiläs kreivi Florimond Claude von Mercy-Argenteaun salaisen kirjeenvaihdon. Vuonna 1877 julkaistiin ensimmäisen kerran kreivi von Fersenin papereita. Paperit tulivat uudelleen esille, kun eräs kreivin kaukainen sukulainen oli antanut ne myyntiin lontoolaiseen huutokauppaan.

  • Aubry, Octave: Ranskan suuri vallankumous I. Werner Söderström Oy, 1962.
  • Aubry, Octave: Ranskan suuri vallankumous II. Werner Söderström Oy, 1964.
  • Barth, Reinhard: Historian suurnaiset. Gummerus Oy Ajatuskirjat, 2009. ISBN 978-951-208093-9.
  • Haslip, Joan: Marie Antoinette. Otava, 1989. ISBN 951-1-10192-7.
  • Liisberg, Bering: Ranskan vallankumous 1789–1799. Kustannusyhtiö Otava, 1906.
  • Nenonen, Kaisu-Maija ja Teerijoki, Ilkka: Historian suursanakirja. Wsoy, 1998. ISBN 951-0-22044-2.
  1. britannica.com: Marie-Antoinette
  2. a b c d e f g h i j k Marie-Antoinette | Biography, Death, Cake, French Revolution, & Facts | Britannica www.britannica.com. 17.6.2024. Viitattu 20.6.2024. (englanniksi)
  3. Nenonen s. 972.
  4. a b c d e f Barth s. 217.
  5. a b c d e f g Marie Antoinette: The Last Queen of France Biography. 11.7.2023. Viitattu 21.6.2024. (englanniksi)
  6. a b Haslip s. 16.
  7. a b c d e Marie Antoinette Palace of Versailles. 17.2.2023. Viitattu 20.6.2024. (englanniksi)
  8. a b c d e f g h Smithsonian Magazine, Richard Covington: Marie Antoinette Smithsonian Magazine. Viitattu 21.6.2024. (englanniksi)
  9. Marie Antoinette: a childhood overshadowed by politics Die Welt der Habsburger. Viitattu 21.6.2024. (englanniksi)
  10. Haslip s. 17.
  11. a b Liisberg s. 46.
  12. Liisberg s. 48.
  13. Erika Hope Spencer: Research Guides: France: Women in the Revolution: Marie Antoinette guides.loc.gov. Viitattu 21.6.2024. (englanniksi)
  14. The truth about Marie Antoinette's wild spending habits Yahoo Finance. 8.2.2024. Viitattu 21.6.2024. (englanniksi)
  15. a b c Haslip s. 211.
  16. Marie Antoinettes Gambling Addiction. The Love of History. 27.5.2011. Viitattu 21.6.2024. (englanniksi)
  17. Liisberg s. 51.
  18. Haslik s. 164.
  19. Haslik s. 165.
  20. Haslip s. 129.
  21. Aubry 1 s. 33.
  22. Haslik s. 194.
  23. The Queen's Hamlet Palace of Versailles. 29.9.2022. Viitattu 16.6.2024. (englanniksi)
  24. Hiidensalo, Venla: Teinikuningatar Marie Antoinette venlahiidensalo.wordpress.com. Arkistoitu 21.2.2008. Viitattu 18.4.2015..
  25. a b Haslip s. 195.
  26. Haslip s. 201.
  27. a b Marie-Antoinette était-elle dépensière ? Les comptes de la maison de la reine marie-antoinette.forumactif.org. Viitattu 20.6.2024. (ranskaksi)
  28. a b Liisberg s. 52.
  29. Octace 1. s. 36.
  30. Haslip s. 257.
  31. Haslip s. 260.
  32. Barth s. 221.
  33. Haslip s. 283.
  34. Haslip s. 285.
  35. Liisberg s. 185.
  36. Octave 1. s. 164.
  37. a b Barth s. 222.
  38. a b Haslip s. 305–306.
  39. Haslip s. 320.
  40. Haslip s. 318.
  41. Haslip s. 326.
  42. Barth s. 223.
  43. Aubry 1. s. 440.
  44. Liisberg s. 296.
  45. a b Haslip s. 360.
  46. Liisberg s. 304.
  47. a b Barth s. 224.
  48. Aubry 1. s. 484.
  49. Haslip s. 373.
  50. Aubry 2. s. 63.
  51. Barth s. 225.
  52. Barth s. 226.
  53. a b Tieteen kuvalehti Historia 18/2013, s. 66–73
  54. Haslip s. 398.
  55. François-Joachim de Pierre de Bernis | 18th-century diplomat, papal diplomat, French Revolution | Britannica www.britannica.com. 18.5.2024. Viitattu 20.6.2024. (englanniksi)
  56. Étienne-François de Choiseul, duke de Choiseul | French Foreign Minister, Diplomat & Statesman | Britannica www.britannica.com. Viitattu 20.6.2024. (englanniksi)

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Carolly Erickson: Minä, Marie Antoinette, 2012 (ISBN 9789517966894)
  • Victoria Holt: Kuningattaren tunnustus, 1991 (romaani)
  • Zweig Stefan: Marie Antoinette, 1952

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]