Jacques Pierre Brissot

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Jacques Pierre Brissot, Jean-Baptiste Fouquet’n maalaama muotokuva vuodelta 1792.

Jacques-Pierre Brissot de Warville (15. tammikuuta 1754 Chartres31. lokakuuta 1793 Pariisi)[1] oli ranskalainen poliitikko ja yksi girondistien johtohahmoja Ranskan suuren vallankumouksen aikana. Hän pääosin johti Ranskan ulkopolitiikkaa vallankumoussotien alkuvaiheessa vuosina 1792–1793. Hänet teloitettiin niin sanottuna terrorin aikana.

Vaiheet ennen vallankumousta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brissot’n isä omisti kievarin Chartresissa. Brissot työskenteli nuoruudessaan avustajana asianajotoimistoissa Chartresissa ja Pariisissa, mutta hänen mielenkiintonsa siirtyi pian kirjoittamiseen.[1] Hän julkaisi oikeustieteellisiä teoksia sekä vuosina 1782–1786 oikeusfilosofiaa käsitelleen kymmenosaisen teoksen Bibliothèque philosophique du législateur, du politique et du jurisconsulte.[2] Näissä varhaisissa teoksissa näkyi Voltairen ja Jean-Jacques Rousseaun ajatusten vaikutus. Brissot kirjoitti myös useisiin lehtiin ja pyrki yhdistämään eurooppalaisen sivityneistön yli valtiorajojen.[3] Asuessaan vuonna 1783 jonkin aikaa Lontoossa Englannissa hän perusti kaksi lyhytikäiseksi jäänyttä ranskankielistä aikakauskirjaa,[1] joista toinen oli Englannin tieteen ja taiteen saavutuksia kuvannut Journal de Lycée de Londres.[2] Palattuaan Ranskaan Brissot vangittiin Bastiljin linnoitukseen neljäksi kuukaudeksi syytettynä Ranskan hallitusta ja kuningatar Maria Antoinettea vastaan suunnattujen pamflettien julkaisusta, mutta hänet vapautettiin jo syyskuussa 1784.[1]

Brissot perusti helmikuussa 1788 Englannin orjuuden vastaisen liikkeen innoittamana Pariisissa Sociéte des amis des noirs (”Mustien ystävien seura”) -nimisen järjestön ja matkusti saman vuoden toukokuussa Yhdysvaltoihin edistämään sen toimintaa. Kuultuaan Ranskan säätyjen yleiskokouksen kutsumisesta koolle hän palasi toukokuussa 1789 Ranskaan ja perusti heinäkuussa 1789 Le Patriote français -nimisen poliittisen sanomalehden.[1][2] Poliittiset vastustajat väittivät myöhemmin, että Brissot olisi ollut vallankumousta edeltäneinä vuosina poliisin salainen tiedottaja, petkuttaja ja pornografisten poliittisten häväistyskirjoitusten julkaisija. Väitteiden todenperäisyys on edelleen epäselvä, historiantutkija Robert Darnton väitti vuonna 1968 niitä tosiksi.[4]

Poliitikkona[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brissot valittiin Pariisin ensimmäiseen kaupunginvaltuustoon ja hän muun muassa otti haltuunsa Bastiljin avaimet linnoituksen valtaamisen jälkeen. Hän nousi kuuluisuuteen pidettyään 10. heinäkuuta 1791 jakobiiniklubilla puheen, jossa hän julisti kuningas Ludvig XVI:n menettäneen koskemattomuutensa syyllistyttyään epäilyttävään pakoyritykseen. Brissot esitteli puheessa myös oman ulkopoliittisen ohjelmansa. Hänet valittiin syyskuussa 1791 edustajaksi lakiasäätävään kansalliskokoukseen, jossa hän erikoistui pian ulkopoliittisiin kysymyksiin.[1] Hänestä tuli kansalliskokouksen ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja ja pian käytännössä Ranskan ulkopolitiikan johtaja.[2] Brissot kannatti vallankumouksen edistämistä sodalla, joka paljastaisi muiden valtioiden taantumuksellisuuden ja levittäisi saavutettua vapautta muualle Eurooppaan. Sota julistettiin Itävallalle huhtikuussa 1792.[1]

Vastustaessaan monarkian lakkauttamista Brissot ajautui vastakkain vuoripuolueen johtajien kuten Maximilien Robespierren ja Georges Dantonin kanssa. Robespierre tuomitsi Brissot’n ”vapaudenmurhasta” Pariisin kommuunissa 1. syyskuuta 1792 pitämässään puheessa. Hänet erotettiin jakobiiniklubista 12. lokakuuta 1792.[1] Brissot valittiin kuitenkin syyskuussa 1792 uuteen kansalliskonventtiin Eure-et-Loirin edustajana ja hän säilytti edelleen vaikutusvaltansa ulkoasiainvaliokunnassa. Hän liittyi kansalliskonventissa girondistien ryhmään, jossa hänen kannattajiaan kutsuttiin ”brissotiineiksi” (les brissotins). Ranskan sodanjulistus Englannille ja Hollannille helmikuussa 1793 perustui Brissot’n laatimassa mietinnössä esitettyyn suositukseen.[1][2]

Valtataistelun kiihtyessä Robespierre syytti 3. huhtikuuta 1793 Brissot’ta vihollisen puolelle loikanneen kenraali Charles-François Dumouriez’n ystäväksi ja syypääksi tappiolliseen sotaan.[1] Brissot ei ollut kovin näkyvässä asemassa vuoripuolueen ja girondistien välisessä lopullisessa yhteenotossa, mutta hänet yhtä kaikki määrättiin kolmenkymmenenyhden girondisteihin kuuluneen kansalliskonventin edustajan mukana pidätettäväksi 2. kesäkuuta 1793. Brissot onnistui pakenemaan Pariisista, mutta hän jäi kiinni Moulinsissa. Vallankumoustribunaali tuomitsi hänet 30. lokakuuta pidetyssä oikeudenkäynnissä kuolemaan ja hänet teloitettiin giljotiinissa seuraavana päivänä.[1][2]

Brissot kirjoitti vankeusaikanaan muistelmansa, jotka hänen poikansa julkaisi postuumisti vuonna 1830.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k Jacques-Pierre Brissot (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 30.9.2018.
  2. a b c d e f g Nordisk familjebok (1905), s. 170–171 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 30.9.2018.
  3. Jacques Pierre Brissot (englanniksi) Encyclopædia Britannica (1911), Wikisource. Viitattu 30.9.2018.
  4. Simon Burrows: The Innocence of Jacques-Piette Brissot (englanniksi) The Historical Journal 23.12.2003. Viitattu 30.9.2018.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]