Uno Serenius

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Uno Viktor Teodor Serenius oli suomalainen ravintoloitsija, hotellinjohtaja ja suojeluskuntalainen. Hän tuli tunnetuksi toimiessaan sisällissodan jälkeen Lappeenrannan vankileirillä kenttäoikeuden sotatuomarina. Sereniusta voidaan pitää vastuullisena lukuisista punavankien summittaisista teloituksista sekä myös henkilökohtaisesti tekemistään murhista. Häntä pidetään Lappeenrannan verisen kevään 1918 pahimpana "pyövelinä" yhdessä kumppaninsa jääkärikapteeni Väinö Strömbergin kanssa.[1]

Sisällissodan alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen sisällissotaa Serenius toimi ravintoloitsijana ja oli mukana aktivistien toiminnassa. Lokakuussa 1908 hän oli syytettynä valtiopetoksen valmistelusta yhdessä työmies Juho Savinaisen ja puuseppä Johan Viktor Lehtorannan kanssa. Viipurin hovioikeus kuitenkin hylkäsi syytteen todisteiden puuttuessa.[2][3] Myöhemmin Serenius omisti Imatralla vuonna 1914 avatun Turistihotellin.[4]

Sisällissodan aikana hän toimi Karjalan armeijakunnan 3. rykmentissä ratsumestari Aito Husson adjutanttina. Helmikuun alussa 1918 Husso ja Serenius perustivat rykmentille kenttäoikeuden, jonka tutkijalautakuntaan kuului kolme jäsentä. Johtajana toimi Viipurin hovioikeuden auskultantti Sven Österberg. Miehillä oli käytössään Sereniuksen omistaman hotellin alkoholivarastot ja he herättivätkin muissa upseereissa suuttumusta runsaalla alkoholinkäytöllään. Sen katsottiin jopa häiritsevän sotatoimien johtamista. Helmikuun 5. päivänä yönä Serenius ja Husso olivat jälleen juovuksissa ja ryhtyivät kuulustelemaan edellisenä päivänä pidätettyä punakaartilaista, jota oli jo aikaisemmin kuulusteltu. Punakaartilainen vietiin ulos poliisiaseman putkasta, jonka jälkeen Serenius ampui häntä päähän. Tämän jälkeen miehet ryöstivät uhrinsa jä söivät jopa hänen eväsleipänsä. Punakaartilaisen rahat he antoivat sotamiehille ja käskivät näiden heittää ruumiin Imatrankoskeen. Husso ja Serenius lähettivät tapauksesta myöhemmin valheellisen selostuksen armeijakunnan pääesikunnalle, jonka johdosta heidät erotettiin tehtävistään. Serenius jatkoi tämän jälkeen rykmentinpäällikön lähettiupseerina.[5]

Toiminta Lappeenrannassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lappeenrannan valtauksen jälkeen 26. huhtikuuta Serenius oli osallisena kaupungin miliisipäällikkönä toimineen Mikko Jakowleffin murhaan. Tällä kertaa hän oli liikkeella jääkärikapteeni Väinö Strömbergin kanssa. Humalaiset miehet keskeyttivät Jakowleffin kuulustelun ja riistivät hänet ulos pidätyssellistä. Jakowleff vietiin ulos, jossa Strömberg ampui häntä selkään. Kolme päivää myöhemmin miehet surmasivat punakaarteihin kuulumattoman rautatieläisen Leonard Vihelän. Ampujana oli tälläkin kertaa Strömberg. Kummastakin tapauksesta he saivat rangaistuksen vain juovuksissa esiintymisestä, vaikka molemmat surmat todettiin tarpeettomiksi.[6][7] Samana päivänä Leonard Vihelän murhan kanssa Serenius ampui ilmeisesti itse Lappeenrannan linnoituksessa kansanedustaja Elias Käkelän. Myös Mikko Jakowleffin kanssa seurustellut näyttelijä Maiju Saikko ammuttiin samoihin aikoihin, eikä hänen surmalleen löytynyt muuta syytä kuin suhde Jakowleffiin.[1]

Huhtikuun lopulta lähtien Serenius toimi sotatuomarina Lappeenrannan vankileirillä. Summittaiset teloitukset jatkuivat niin, että ennen leirin hallinnon virallista järjestämistä 13. toukokuuta ammuttiin Suomen sotasurmat -tietokannan mukaan 135 vankia.[8] Sereniuksen toiminta herätti paheksuntaa jo omienkin sotilaiden keskuudessa. Toukokuun 9. päivänä oli Lappeenrannan komendanttina toiminut A. Th. Sahlgren kirjelmöinyt Viipurin suojeluskuntapiirin päällikölle Sereniuksen erottamisesta sotatuomarin tehtävistä. Hänet syrjäytettiin tehtävästä toukokuun loppuun mennessä, jolloin kenttäoikeuksien tilalle tuli vasta perustettu valtiorikosoikeus.[9] Sereniuksen tiedetään myös itse johtaneen teloituskomppanioita yhdessä Strömbergin kanssa.

Sodan jälkeinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sisällissodan jälkeen Sereniuksen omistama Turistihotelli ajautui konkurssiin venäläisten matkailun tyrehdyttyä ja vuonna 1923 hotellirakennuksessa aloitti toimintansa Imatran yhteislyseo.[10] 1920-luvulla Sereniuksen sodanaikaisia toimia alettiin käsittelemään oikeudessa, mutta ilmeisesti hän ei saanut tuomiota. Serenius katsoi kuitenkin parhaaksi muuttaa pois paikkakunnalta.[5] Hän vaikutti myöhemmin ainakin Antreassa.[11]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Lappeenrannan seutu oli yksi pahimmista väkivallan alueista keväällä 1918 – "Meillä ei ole oikeutta tuomita, mutta ei myöskään oikeutta unohtaa ja salata" 23.4.1999. Verkkouutiset. Viitattu 14.2.2014.
  2. Waltiopetosjuttu ent. ravintoloitsijaa Uno Sereniusta y.m. vastaan. Työ, 29.10.1908, nro 250, s. 4. Kansalliskirjasto Viitattu 18.4.2016.
  3. Sereniuksen asejuttu. Kansan Lehti, 08.04.1909, nro 81, s. 4. Kansalliskirjasto Viitattu 18.4.2016.
  4. Imatran yhteislyseon ent.toimitalo Imatran arkkitehtuuria. Viitattu 14.2.2014.
  5. a b Vuoksenniskan vankileirin historia täsmentyy pienistä palasista 17.5.2008. Uutisvuoksi. Viitattu 14.2.2014.
  6. Tikka, Marko & Arponen, Antti O.: "Koston kevät: Lappeenrannan teloitukset 1918", s. 214–216. WSOY 1999. ISBN 951-0-23450-8. Viitattu 14.2.2014.
  7. Vihelä, Leonard Suomen sotasurmat 1914–1922 -tietokanta. Viitattu 14.2.2014.
  8. Sotasurmahaku Suomen sotasurmat 1914–1922. Viitattu 14.2.2014.
  9. Toivanen, Pekka: ”Punaisten ja valkoisten sota Lappeenrannassa 1918” Lappenrannan kaupungin historiaa. Viitattu 14.2.2014.
  10. Kosken koulun historia Viitattu 12.4.2014.
  11. Itsenäisyyden Liiton jäsenluettelo 1930 Viitattu 14.2.2014.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]