Tämä on lupaava artikkeli.

Konni Zilliacus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Konrad Viktor (Konni) Zilliacus
Konni Zilliacus
Konni Zilliacus
Syntynyt 18. joulukuuta 1855[1]
Ruokolahti, Suomi[1]
Kuollut 19. kesäkuuta 1924 (68 vuotta)[1]
Helsinki, Suomi[1]
Kansallisuus Suomalainen
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Konrad Viktor (Konni) Zilliacus (18. joulukuuta 1855 Ruokolahti19. kesäkuuta 1924 Helsinki) oli suomalainen aktivisti ja kirjailija. Ensimmäisen sortokauden aikana hän kannatti aktiivista vastarintaa ja perusti Suomen Aktiivisen Vastustuspuolueen 1904 ja Voimaliiton 1906.

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Konni Zilliacuksen isä oli Zilliacus-sukuun kuulunut Henrik Wilhelm Johan Zilliacus (1823–1887), molempien oikeuksien tohtori, Helsingin pormestari, säätyvaltiopäivien porvarissäädyn puhemies ja vuodesta 1875 senaattori sekä siviilitoimituskunnan apulaispäällikkö. Hänen äitinsä oli Ida Charlotta os. Söderhjelm.[1][2][3]

Zilliacus tuli ylioppilaaksi 16-vuotiaana vuonna 1872, ja hänet lähetettiin vuodeksi sveitsiläiseen yksityiskouluun opiskelemaan ranskaa. Palattuaan hän liittyi Viipurilaiseen osakuntaan, luki lakia ja suoritti oikeustutkinnon 1877. Sen jälkeen oli vuorossa venäjän opiskelu Moskovassa. Vielä tässä vaiheessa Zilliacus tähtäsi isänsä tavoin virkauralle ja hän työskenteli 1878 Turun hovioikeuden auskultanttina sekä vuoden ajan virkamiehenä kenraalikuvernöörin kansliassa.[1][2][4]

Avioliitto ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1878 Zilliacus meni naimisiin 23-vuotiaana itseänsä 11 vuotta vanhemman Lovisa Adelaide Ehrnroothin (1844–1927) kanssa, joka oli protokollasihteeri Carl Albert Ehrnroothin leski ja syntyjään kreivitär de Geer till Tervik. Lovisalla oli seitsemän lasta edellisestä liitostaan, ja Zilliacuksen kanssa hän sai vielä kolme lisää.[1] Vihkiminen tapahtui 30. syyskuuta 1878, ja sen jälkeen he asettuivat asumaan Ehrnroothien kaupunkitaloon, Nikolainkatu (nyk. Snellmaninkatu) 15:een.[5] Perhe asui muutaman vuoden ajan Lovisalle päätyneellä Ehrnroothien sukutilalla, Seestan kartanossa Nastolassa, ja Zilliacus toimi Kymi-yhtiön uittopäällikkönä. Tässäkin tehtävässä hän malttoi jatkaa vain vuoden.[1]

Zilliacukset myivät 1883 Seestan takaisin Ehrnrootheille ostettuaan 1881 Helsingin pitäjästä Håkansbölen kartanon, jonka kuitenkin vaihtoivat jo 1883 Marieforsin kartanotilaan Tuusulan Kellokoskella. 6 000 tynnyrinalaa käsittävä tila hankittiin yhdessä pankinjohtaja Abel Lanêdin kanssa, mutta jo seuraavana vuonna Zilliacus osti myös hänen osuutensa. Zilliacus ryhtyi nyt suurellista elämää viettäväksi suurviljelijäksi ja harjoitti hevosten jalostusta sekä kasvatusta matkustellen ulkomailla. Hän kunnosti tilaa ja rakennutti sille uuden päärakennuksen ja puiston sekä osti hollantilaisia lehmiä. Vuonna 1885 Zilliacus myi Helsingissä olevan kaupunkitalonsa. Tämä kaikki vaati niin paljon varoja, että hänen koko omaisuutensa oli kiinnitetty veloista. Hän välttyi vararikolta, mutta vaikea tilanne sai hänet ottamaan uuden askeleen elämässään.[1][6][5][7]

Elämä ulkomailla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1889 Zilliacus järjesteli Suomen osallistumista Pariisin maailmannäyttelyyn, jonka hän näki tilaisuutena korostaa maailmalle Suomen kansallista eritysiasemaa Venäjän valtakunnan osana.[1]

Zilliacus ilmoittautui Hufvudstadsbladetin kirjeenvaihtajaksi ja matkusti toukokuussa 1889 Amerikkaan. Hän kirjoitti lehteen Amerikan intiaanisodista ja siirtolaisten elämästä.[6] Oltuaan kaksi vuotta Amerikassa hän ilmoitti perheelleen, ettei hän voinut palata Suomeen ja erosi ensimmäisestä vaimostaan Lovisa Adelaidesta.[8][9] Zilliacus oli lähtenyt Amerikkaan käytännössä paetakseen tuhlailevasta elämästään johtuneita velkojaan, jotka ajoivat sitten hänen isänsä vararikon partaalle. Jätetty vaimo sai pelastettua osan Ehrnroothien perintöön kuuluvasta omaisuudesta.[1]

Zilliacus työskenteli sekalaisissa ammateissa Väli-Amerikassa ja Yhdysvalloissa, välillä työnjohtajana ja kerran myös likaviemärin kaivajana puolentoista dollarin päiväpalkalla. Sittemmin hän pääsi moniin lehtiin kirjeenvaihtajaksi ja oli muun muassa Chicagossa ilmestyvän Svenska Tribunen avustajana.[8] Zilliacus matkusti 1891 Svenska Tribunen kirjeenvaihtajana Etelä-Dakotan Pine Bridgeen seuraamaan sioux-intiaanien kapinaa. Hän oli paikalla Pine Bridgen rauhanteossa ja näki 10 000 siouxin saapumisen. Svenska Tribuneniin lähettämiensä sotakuvauksien pohjalta hän kirjoitti 1898 kirjansa Indiankriget, joka ilmestyi suomeksi 1899 nimellä Intiaanisota. Kertomuksia Yhdysvaltain rajamaista 1899.[10] Hän kirjoitti Amerikan-vuosinaan myös useita muita novellikokoelmia ja pari Yhdysvaltoja esittelevää yleisteosta, joista osa suomennettiin. Amerikan vuosinaan Zilliacus ehti olla myös rautatienrakennuttajana Costa Ricassa sekä siirtolaisten asianajajana Yhdysvalloissa.[1]

Zilliacus meni vuonna 1893 naimisiin varakkaan saksalais-amerikkalaisen liikemiehen Anthony Graefin 20-vuotiaan tyttären Lilian Graefin (1873–1938) kanssa, josta erosi vuonna 1912.[8][1] Vuoden 1893 lopulla hän matkusti uuden puolisonsa kanssa Marokkoon, Italiaan ja Egyptiin sekä kierteli Etu- ja Taka-Intiassa. Sitten hän matkusti puolentoista vuoden ajaksi Japaniin, missä vietti aikaansa japanilaisten taiteilijoiden seurassa. Zilliacuksen perheelle syntyi Japanissa kaksi poikaa, joista Konni Zilliacus nuorempi toimi myöhemmin brittiläisenä poliitikkona[11] ja Laurin Zilliacus oli pedagogi ja kirjailija. Zilliacus kirjoitti tuona aikana teoksen Japanesiska studier och skizzer, joka julkaistiin Helsingissä painettuna vuonna 1896.[12] Lokakuussa 1896 hän lähti perheensä kanssa Japanista ja saapui seuraavana keväänä Pariisiin.[13][14]

Pariisissa Zilliacus julkaisi kirjat Siirtolaisia (1896), Siirtolaisseikkailuja (1898) sekä Taavetti Anttilan kohtalo ynnä muita kertomuksia Amerikan elämästä. (1898).[13]

Poliittinen toiminta Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nordisk Revy lehden numero 2 vuodelta 1903

Vuonna 1898 Zilliacus palasi takaisin Suomeen, missä hänestä tuli seuraavan vuoden alussa venäläisvastaisuudestaan tunnetun ruotsinkielisen Nya Pressen -lehden toimittaja. Siitä alkaen hän keskittyi Venäjän hallituksen vastaiseen poliittiseen toimintaan.[1] Nya Pressen lakkautettiin 29. kesäkuuta 1900 siinä ilmestyneen Zilliacuksen kirjoituksen vuoksi.[15]

Aluksi Zilliacus pyrki organisoimaan kansainvälistä sivistyneistön mielipidettä Suomen tueksi ja oli keskeisessä roolissa Helmikuun manifestin vastaisen kansainvälisen kulttuuriadressin keräämisessä ja toimittamisessa keisarille vuonna 1899. Sen jälkeen hän erikoistui maanalaiseen tiedotustoimintaan ja ryhtyi Tukholmasta käsin julkaisemaan Fria Ord -propagandalehteä, jonka salakuljettaminen Suomeen tarjosi hänen jännitystä hakevalle luonteelleen sopivia seikkailuita. Tässä vaiheessa hän sai myös hyvin Suomen perustuslaillisilta piireiltä rahoitusta laittomalle toiminnalleen. Hänen veljensä, lääkäri Wilhelm Zilliacus osallistui myös perustuslaillisten maanalaiseen toimintaan ja kuului kagaalin johtoon.[1] Vuosina 1903–1904 Konni Zilliacus toimitti Axel Lillen kanssa Nordisk Revy -lehteä. Zilliacus kirjoitti lehteen yli 30 artikkelia, joissa hän pääasiassa käsitteli suomalaista ja venäläistä politiikkaa, usein katsottuna maailmanpoliittista taustaa vasten. Lehteen kirjoittivat artikkeleita useat arvostetut poliitikot kuten Viktor Magnus von Born ja eversti Waldemar Becker.[16]

Myöhemmin Zilliacus radikalisoitui ja pyrki yhdistämään kaikki suomalaiset ja venäläiset oppositioryhmät, vähemmistökansallisuudet ja vallankumousliikkeet sekä Venäjän vihollisvaltiot yhteen rintamaan tsaarinvaltaa vastaan. Hän uskoi vain tällaisen yhteisrintaman kykenemään todellisen muutoksen aikaansaamiseksi Venäjällä ja suomalaisten sopivan loistavasti eri ryhmiä yhdistäviksi koordinaattoreiksi. Zilliacus julkaisi 1902 Tukholmassa teoksen Det revolutionära Ryssland, joka seuraavana vuonna suomennettiin nimellä Vapauden liike Venäjällä.[1] Näin Suomessakin saatiin tietoa Venäjän kumousliikkeistä, minkä sensuuri muuten esti.[17] Suomalaiset perustuslaillisten johtajat – kuten Leo Mechelin – eivät kuitenkaan pitäneet Suomen asian rinnastamisesta Venäjän sisäisiin ongelmiin eivätkä halunneet olla yhteistyössä venäläisten vallankumousliikkeiden kanssa. He halusivat Suomen asian nähtävän nimenomaan erityistapauksena ja yhteiskunnallisen kumouksen poissa Suomesta. Tällä kannalla oli myös Wilhelm Zilliacus. Vielä vähemmän laillisuuden painottajia innosti Konni Zilliacuksen kiinnostus neuvotteluihin Japanin edustajien kanssa, ennen ja varsinkin jälkeen Venäjän–Japanin sodan alkamisen. Zilliacus itse oli ilmeisesti aatemaailmaltaan jonkinlainen radikaali liberaali ja vallankumousromantikko. Hän vetosi etupäässä itseään nuorempaan kannattajakuntaan, kun taas vanhemmat perustuslailliset yrittivät lähinnä huonolla menestyksellä hillitä häntä.[1]

Kun kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov keväällä 1903 sai diktaattorinvaltuudet ja luvan karkottaa maasta suomalaisia perustuslaillisten johtajia, jo valmiiksi maanpaossa oleva Zilliacus määrättiin pidätettäväksi missä tahansa päin Suomea hänet tavattaisiin.[1] Venäjän–Japanin sodan alettua Zilliacus otti yhteyden Jonas Castrénia lähestyneeseen eversti Motojiro Akashiin, joka oli entinen Japanin sotilasasiamies Pietarissa. Akashi innosti hänet organisoimaan hanketta, jossa käytettiin puolalaisia vallankumouksellisia ja kiihotusaineistoa lietsomaan tappiomielialaa Venäjän joukkoihin ja jonka seurauksena kokonainen rykmentti puolalaista pakeni rintamalta ja antautui vangeiksi Jalu-joen taistelussa.[18] Syys–lokakuussa 1904 Zilliacus organisoi Pariisiin yleisvenäläisen oppositio- ja vallankumousryhmien kongressin ja toimi sen puheenjohtajana. Kongressiin osallistuivat Venäjältä kaikki muut merkittävät oppositioryhmät paitsi bolševikit ja menševikit, ja se vaati vähemmistökansallisuuksille sisäistä vapautta. Suomen perustuslaillisten johto kuitenkin irtisanoutui kongressista. Pettyneenä Zilliacus perusti kannattajineen marraskuussa 1904 Suomen aktiivisen vastustuspuolueen, joka tähtäsi toiminnassaan aseelliseen kapinaan ja terroritekoihin venäläisiä viranomaisia vastaan. Tämä etäännytti häntä entuudestaan suomalaisista passiivisen vastarinnan johtajista. Geneven yleisvenäläisestä vastarintakongressista jäivät sitten pois jo Venäjän liberaalin Kadettipuolueenkin edustajat.[1] Zilliacus ryhtyi Akashin kautta hankkimaan aseita Suomeen ja samalla myös Venäjän muille vallankumousryhmille. Japanilaisten rahoilla Sveitsistä ostettuja aseita saatiin syksyllä 1905 tuotua Suomeen SS John Grafton -aluksella, mutta suurin osa lastista jouduttiin upottamaan laivan mukana.[19]

Zilliacus palasi Suomeen suurlakon jälkeen marraskuussa 1905, mutta sai havaita maan tilanteen muuttuneeksi, minkä vuoksi hän jäi sivuun politiikasta. Hän osallistui kuitenkin vuonna 1906 Voimaliiton perustamiseen. Kun Zilliacuksen suhteet japanilaisiin paljastuivat, hän joutui 1909 pakenemaan uudelleen Ruotsiin, jossa jatkoi kirjallista toimintaansa. Ensimmäisen maailmansodan puhjettua hän liittyi tukemaan jääkäriliikettä. Nyt monet entiset passiivisen vastarinnan kannattajatkin olivat valmiit liittoutumiseen Venäjän vihollisen kanssa. Zilliacus palasi Suomeen 1918 ja kirjoitti viimeisinä vuosina eräitä muistelmakirjoja maanalaisesta toiminnastaan sekä yhden keittokirjan.[1] Hän kuoli helsinkiläisessä Ukkokoti-nimisessä yksityisessä vanhainkodissa.

Sortovuosien maanalaista väkivaltaista aktivismia ihannoinut historiantulkinta alkoi Suomessa voittaa alaa 1920-luvun puolivälistä eteenpäin, ja Zilliacuksen maine ja arvostus alkoivat kasvaa pian hänen kuolemansa jälkeen.[1]

Tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Mariquita och andra historier från verldens utkanter 1890
  • Amerika: en handbok för menige man Chicago 1891
  • Utvandrarehistorier 1892
  • Nya utvandrarehistorier 1897
  • Amerika-boken: hjälpreda för utvandrare: riktiga och pålitliga upplysningar om resan till Amerika, arbets- och naturförhållandena i de olika staterna 1893 (suomennettu)
  • Amerikas Förenta Stater 1893
  • I societeten: en Helsingfors-berättelse: några landsmän jag träffat 1895
  • Japanesiska sagor 1896 (ruotsinnos)
  • Japanesiska studier och skizzer 1896
  • Nya utvandrarehistorier 1897
  • Siirtolaisia: kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä 1897
  • Amerikan suomalaisia: kertomuksia 1898
  • Indiankriget: amerikanska gränsmarkshistorier 1898 (suom. 1899)
  • "Judge" Uusitalo eli Finn-Mike: Junan viimeisessä vaunussa: kaksi kertomusta Ameriikan suomalaisten elämästä 1898
  • Taavetti Anttilan kohtalo y.m. kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä 1898
  • Siirtolaisseikkailuja: kolmas kokoelma kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä 1898
  • Hågkomster och historier sanna och diktade 1899
  • Suomen uusimmasta historiasta 1901
  • Det revolutionära Ryssland: en skildring af den revolutionära rörelsens i Ryssland uppkomst och utveckling 1902 (englanniksi, saksaksi, tanskaksi 1905)
  • Finlands senat förr och nu 1903
  • Det "aktiva finska motståndspartiet" 1904 (suom.)
  • Moskoviter och finnar i äldre och nyare tid 1912
  • Revolution och kontrarevolution i Ryssland och Finland 1912 (myös saksaksi)
  • Korruptionen i Ryssland i rysk belysning 1913
  • Från ofärdstid och oroliga år: politiska minnen I–II 1919, 1920 (suom. 1920)
  • Farbrors kokbok 1920 (suom. Sedän keittokirja 1926)
  • Vandringsår I–III 1920, 1923
  • Elias Möykkäs Amerikafärd och andra utvandrarhistorier 1922
  • Stämplingar och äventyr: minnen 1922
  • Utvandrade I–II 1923

[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Gummerus, Herman: Konni Zilliacus, Gummerus, Porvoo 1933
  • Matti Klinge: Zilliacus, Konni (1855–1924) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 30.7.2007. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  • Parmanen, Eino I.: Taistelujen kirja I-II, Wsoy 1936, 1937
  • Ronny Rönnqvist: REKISHI – Historia / Hashi 27/2006. Hashi (silta) ; Japanilaisen Kulttuurin Ystävät ry, 2006. ISBN 951-98012-7-8.
  • Osmo Apunen: Itsenäisen Suomen historia 1: Rajamaasta tasavallaksi. Welin+Göös 1991. ISBN 951-35-5158-X

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v Matti Klinge: Zilliacus, Konni (1855–1924) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 30.7.2007. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  2. a b Taistelujen kirja 1, s. 386.
  3. Gummerus, s. 9.
  4. Gummerus, s. 10
  5. a b Gummerus, s. 11.
  6. a b Taistelujen kirja 1, s. 387
  7. Gummerus, s. 12–14.
  8. a b c Taistelujen kirja 1, s. 388
  9. Gummerus, s. 17–18.
  10. Gummerus, s. 39–40.
  11. Ronny Rönnqvist, REKISHI, Hashi 27/2006, s. 6–11.
  12. Taistelujen kirja 1, s. 388-389
  13. a b Taistelujen kirja 1, s. 389
  14. Gummerus, s. 52–62.
  15. Taistelujen kirja I, s. 390–391.
  16. Gummerus, s. 90–91, 113–115.
  17. Apunen 1991, s. 106.
  18. Apunen 1991, s. 107.
  19. Apunen 1991, s. 108, 113–116.