Helmikuun manifesti

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee vuoden 1899 julistusta ja sen seurauksia. Samannimisestä suomalaisesta elokuvasta kerrotaan sivulla Helmikuun manifesti (elokuva).
Helmikuun manifestin ensimmäinen sivu asetuskokoelmassa.

Helmikuun manifesti eli Keisarillisen Majesteetin Armollinen Julistuskirja (AsK 3/1899) oli Venäjän keisarin ja Suomen suuriruhtinaan Nikolai II:n 15. helmikuuta 1899 antama säädös, jonka mukaan sellaisten yleisvaltakunnallisten lakien säätämisessä, jotka säädetään Venäjän lainsäädäntöjärjestyksessä, on Suomen valtio­päivillä vain neuvoa-antava rooli eikä niiden kielteinen lausunto estäisi lain voimaanastumista myös Suomessa. Vaikka helmikuun manifesti kavensi Suomen autonomiaa, on se saanut historiassa merkitystään suuremman maineen. Suomalaiset pelkäsivät koko oman paikallisen lainsäädännön jäämistä yleisvaltakunnallisen lainsäädännön alle, mutta kuitenkin ainoa manifestin pohjalta säädetty laki oli vuoden 1901 ase­velvollisuus­laki, jonka mahdollistamiseksi helmikuun manifesti alun perin oli annettukin.

Säädöstä nimitetään yleisesti manifestiksi, koska sen ruotsinkielinen otsikko kuuluu: "Hans Kejserliga Majestäts Nådiga Manifest."

Ensimmäisen sortokauden katsotaan alkaneen, kun keisari Nikolai II vuonna 1899 antoi helmikuun manifestin.[1][2][3] Sitä vastaan kerättiin Suuri adressi.

Manifestissa mahdollistettiin kenraalikuvernööri Bobrikovin tavoitteet, joihin kuului mm. Suomen armeijan sulattaminen osaksi Venäjän armeijaa sekä venäjän kielen aseman parantaminen Suomessa. Myös korkeimpien virkojen avaaminen venäläisille oli osa manifestin tavoitteita.

Manifestin koettiin olevan salassa valmisteltu valtiokaappaus Suomen perustuslakia vastaan,[1][4][5] ja sen nähtiin kumoavan ne vakuutukset, jotka oli annettu, ennen kuin Suomi virallisesti liitettiin Venäjään 17. syyskuuta 1809 Haminan rauhansopimuksen mukaisesti, kun Ruotsi luopui Suomesta.[6][7][8]

Venäjän hallitsija Aleksanteri I oli antanut vakuutuksen, että Suomen uskonto, lait ja erikoisoikeudet pidetään voimassa. Suomi liitettiin Venäjään elimellisesti itsenäisenä maana, jonka turvaamassa valtiomuodossa kansa oli vapaa.[6][8]

Tämä hallitsijanvakuutus samoin kuin Suomessa vielä silloin voimassa ollut Ruotsin vuoden 1772 hallitusmuoto ja muut Suomen perustus­lait yritettiin kumota helmikuun manifestilla.[4]

Helmikuun manifestin syntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän sotaministeri Aleksei Kuropatkin vuonna 1898.

Helmikuun manifestin julkaisemisen aikana eläneet suomalaiset kokivat manifestin järkyttävänä yllätyksenä.[9]

Helmikuun manifestin syntyminen oli luonnollinen seuraus Venäjän vanhoillisten ja isänmaallisten slavo­fiilien sekä panslavistien valloitettuja maita kohtaan harjoittamasta politiikasta, jonka tärkeimpänä päämääränä oli vahva ja yhtenäinen Venäjä.[10]

Venäjän vanhoilliset vastustivat uudistuksia ja pyrkivät kaikin tavoin lujittamaan yksinvaltaista järjestelmää. Venäjän zapadnikit eli uudistusmieliset poliitikot vastustivat vanhoillisten ryhmien politiikka tavoitteenaan saada vanhoillisen ja yksinvaltaisesti hallitun järjestelmän tilalle demo­kraattisempi ja liberaalimpi valtio. He pitivät Suomea esikuvanaan, jonka vuoksi vanhoilliset tahtoivat liittää Suomen lujemmin emämaahan sekä hävittää Suomen autonomisen aseman. Puolan kapinan jälkeisinä vuosina slavofiilit ja panslavistit syrjäyttivät uudistusmieliset ja pääsivät vaikutusvaltaisiin avainasemiin. Turkin sota v. 1877–1878 lisäsi entisestään panslavistien vaikutusvaltaa. Aleksanteri II kuitenkin katsoi viimeisinä vuosinaan tarpeelliseksi hillitä panslavistista kiihkoa.[11]

Baltiassa toteutettiin v. 1870 yleinen asevelvollisuus, ja venäjän kieli tuli virkakieleksi. Sen jälkeen panslavistit ja slavofiilit kiinnittivät huomionsa Suomen erityisaseman murskaamiseen, kuten Baltian erityisoikeuksia puolustanut baltiansaksalainen historioitsija Carl Schirren oli aikaisemmin ennustanut.[12][13][14]

Venäjällä oli toimitettu v. 1870 yleinen asevelvollisuus, ja se tahdottiin saada voimaan myös Suomessa. Helmikuussa 1871 sotaministeri Dmitri Miljutin puuttui Suomen asevelvollisuuskysymykseen. Suomen kenraalikuvernööri Nikolai Adlerberg vastusti Miljutin pyrkimystä rajoittaa Suomen autonomiaa.[15] Suomen asevelvollisuuslaki julkaistiin 27.8.1878.[16] Aleksanteri II vahvisti ase­velvollisuus­lain, jolla Suomelle perustettiin Venäjän sota­voimista erillinen oma armeija, ja Dmitri Miljutin puolsi sen hyväksymistä.[17]

Helmikuun manifestiin johti kaksi kehityssuuntaa: pyrkimys muuttaa vuoden 1878 ase­velvollisuus­lakia ja sen läpimenoon vaadittavan yleisvaltakunnallisen lainsäädännön säätäminen.

Heidenin venäläis-suomalainen sekakomitea[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aleksanteri III määräsi kenraalikuvernöörin pyytämään lausunnon epäselvissä lakikysymyksissä prokuraattorilta, mutta käski samalla kenraalikuvernöörin ja senaatin tekemään ehdotuksen Suomen lakien kodifioimiseksi. Senaatti ehdotti lainvalmistelulautakunnan perustamista pysyväksi hallintoelimeksi, mutta kenraalikuvernööri, kreivi Heiden esitti komitean perustamista. Jäsenet komiteaan nimitettiin senaatin ja Heidenin ehdotuksesta, mutta Aleksanteri III teki huomattavia muutoksia senaattorivaliokunnan ehdokaslistaan.[18]

Heiden sai luvan perustaa venäläis-suomalaisen sekakomitean. Heidenin komiteassa suomalaisten ja venäläisten näkemykset Suomen perustuslaista olivat niin erilaiset, ettei mitään päätöstä saatu syntymään. Venäläiset toistivat Kesar Ordinin näkemyksiä, ja suomalaiset tahtoivat pitää kiinni omasta perustuslain tulkinnastaan. Komitean laatimat pöytäkirjat ja erilaiset lausunnot lähetettiin sellaisenaan senaatin v. 1884 asetetulle Weissenbergin komitean mietintöä tarkastavalle valiokunnalle.[18] [19]

Weissenbergin komitea[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1884 asetettiin Alexander von Weissenbergin johtama komitea,[14] jonka jäsenet olivat suomalaisia.[18][20] Komiteaan kuuluivat senaattori N. I. Fellman, professorit Thiodolf Rein ja Robert Hermanson sekä tuomari K. W. Nystén. Sihteerinä toimi J. R. Danielson-Kalmari.[21] Komitean tarkoituksena oli koota voimassa olevat Suomen valtion oikeudellista asemaa koskevat säädökset.[22]

Komitea jätti senaatille mietintönsä vuoden 1886 loppupuolella. Senaatti ei pitänyt asian käsittelyssä erityistä kiirettä.[22] Mietinnössä oli ehdotus Suomen uudeksi hallitus­muodoksi ja säätyprivilegioksi perusteluineen. Robert Hermanson oli jättänyt mietintöön vastalauseensa sen johdosta, että ehdotukseen oli liitetty Suomen ja Venäjän poliittisia suhteita koskevia kysymyksiä.[23]

Heiden jätti heti mietinnön Venäjän oikeusministerille ja valtakunnan kodifikaatio-osaston päällikölle, sekä pyysi niistä lausuntoa. Hän oli saanut hallitsijalta luvan pyytää lausuntoa Venäjän oikeusviranomaisilta v. 1889. Lausunnot saapuivat syksyllä 1890. Suomen senaatti oli viivytellyt asian käsittelemissä asettamalla valiokunnan käsittelemään asiaa vasta vuoden 1890 alussa.[18][24][22]

Heidenin venäläis-suomalainen sekakomitea kokoontui Helsingissä 1890.[25]

Komitean jäseninä olivat senaattorit J. Ph. Palmén, Samuel Werner von Troil, Cederholm, August Nybergh, Emil Streng, Victor Napoleon Procopé, K. F. Ignatius ja Johan Gustaf Sohlman. Komitean sihteerinä toimi venäläisen kimnaasin opettaja Jakuboff. Komitean venäläisinä jäseninä olivat kenraalikuvernööri F. L. Heiden sekä muutamia Venäjän oikeusviraston virkamiehiä.[26]

Komitea laati uuden hallitusmuotoesityksen, johon kuitenkin sisältyi sen aikainen Suomen valtio-oppi. Heiden ei tätä voinut hyväksyä, ja hän laati itse vastaesityksen, johon hän sisällytti oman ehdotuksensa hallitus­muodoksi.

Heiden liitti senaatin lausuntoon oman ehdotuksensa "Suomen suuriruhtinaskunnan läänien hallitsemiseksi". Suomen lakien kodifioimisen verukkeella venäläiset olivat toteuttamassa poliittista päämääräänsä, mitätöidä Suomen autonominen asema.[18][27]

Sekä Weissenbergin komitean että Heidenin esitykset menivät Venäjän valtakunnanneuvoston lakikodifikaatio-osaston tarkistukseen. Osasto ei voinut hyväksyä Suomen valtio-oppia sisältänyttä esitystä hallitusmuodoksi, vaan piti kiinni ajatuksesta että Suomi on Venäjän maakunta, jonka lainsäädäntö on alisteinen keisarikunnan yleiselle lainsäädännölle.

Osaston lausunnon perusteella asetettiin entisen finanssiministerin, Venäjän ministerikomitean presidentin Nikolai Bungen sekakomitea laatimaan sääntöjä yleisen ja paikallisen lainsäädännön suhteista.[28]

Bungen sekakomitea[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bungen komiteassa yleisvaltakunnallisen lainsäädäntökysymyksen esille nostamiseen taas johti Kenraalikuvernööri Heidenin vuonna 1882 aloittama lakikodifikaatio.

Kenraalikuvernööri Heidenin esityksestä perustettiin kesällä v. 1891 Bungen komitea.[29]

Pietarissa kokoontuneen N. H. Bungen sekakomitean (1892-1894)[30] merkittävimpinä venäläisinä jäseninä oli kenraalikuvernööri F. L. Heiden ja sotaministeri Pjotr Vannovski, sisäasiainministeri Durnovo, valtiosihteeri Frisch, oikeusministeri Nikolai Aleksandrovitš Manassein ja suomalaisista senaattori, vapaaherra von Alfthan, sekä vakinainen ministerivaltiosihteeri von Daehn, hänen apulaisenaan olivat kenraali V. N. Procopé ja prokuraattori G. H. W. Colonius. Komitea ei saanut aikaan yksimielistä päätöstä, jonka johdosta komitean venäläinen enemmistö päätti maaliskuussa 1893, että heidän laatimansa ehdotus alistetaan keisarin hyväksyttäväksi. Tämän ehdotuksen mukaan oli kaikki keisarikunnan etuja koskevat Suomen lait ennen keisarille suoritettavaa esittelyä alistettava keisarikunnan hallintoelinten tarkastettaviksi. Komitean suomalaiset jäsenet vastustivat Suomen säätyjen lainsäädäntöoikeuden rajoittamista. Suomalaisten vastustuksesta johtuen keisari lykkäsi asian ratkaisua eikä ottanut sitä ennen kuolemaansa esille.[31]

Bungen sekakomitean jäsen oikeusministeri Manassein oli 1880-luvulla murskannut Baltian maiden autonomisen aseman.[13][32]

Bungen komitean lausunto valmistui maaliskuussa v. 1893.[33][34] Komitea päätti että hallitsijalle alistetaan hyväksyttäväksi komitean ehdotus koko valtakuntaa ja Suomea sen osana koskevasta lainsäädännön laatimisjärjestyksestä. Tämän ehdotuksen mukaan kaikki keisarikunnan etuja koskevat Suomen lait on ensin alistettava tarkistettaviksi keisarikunnan hallintoelimille, ennen kuin ne lähetetään esiteltäviksi keisarille. Komitean suomalaiset jäsenet torjuivat ehdotuksen pitäen sitä Suomen säätyjen lainsäädäntöoikeuden rajoittamisena. Keisari lykkäsi suomalaisten jäsenten vastustuksen vuoksi asian ratkaisua, eikä ottanut sitä enää esille.[35]

Sotaministeri Vannovski oli tehnyt v. 1891 Aleksanteri III:lle ehdotuksen Suomen sotaväen sulattamisesta Venäjän armeijaan, mutta keisari ei ollut tahtonut toimia antamiansa lupauksia vastaan.[36]

Vjatšeslav von Plewne tahtoi saada Bungen komitean mietinnön valtakunnanneuvoston käsiteltäväksi vuoden 1895 alussa, mutta Nikolai II ei hyväksynyt sitä.[37] Suomalaiset eivät voineet hyväksyä sellaista venäläisten tavoittelemaa yleisvaltakunnallista lainsäädäntöä, jossa Suomen valtiopäivillä olisi vain neuvoa-antava rooli, eivätkä suunniteltua valtakunnanneuvoston ylempää valta-asemaa Suomen säätyihin nähden.

Kenraali Viktor Dandevillen suomalais-venäläinen komitea[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seuraavaksi sotilaskysymyksen käsittelyä varten perustettiin suomalais-venäläinen komitea, jota johti kenraali Viktor Dandeville joka johti myös myöhemmin perustettua uutta komiteaa. Suomalaisten jäsenten vastustuksesta huolimatta keväällä 1897 valmistui komiteanmietintö, joka totesi, että Suomen kotimainen sotaväkilaitos oli lakkautettava ja Venäjän asevelvollisuuslaki saatettava voimaan Suomessa.[38]

Mikael Nikolajevitšin salainen neuvottelukunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helmikuun manifestin oli laatinut erityinen salainen neuvottelukunta, jonka puheenjohtajana oli toiminut valtakunnanneuvoston puheenjohtaja suuriruhtinas Mikael Nikolajevitšin. Jäseninä olivat Pyhän Synodin prokuraattori K. P. Pobedonostsev, aikaisempi kenraalikuvernööri Heiden, Nikolai Bobrikov, väliaikainen kenraalikuvernööri, kenraali S. O. Gontšarov, sotaministeri Aleksei Kuropatkin ja oikeusministeri N. V. Muravjev, valtiosihteeri E. V. Frisch, valtakunnan sihteeri V. K. Plehwe ja vt. ministerivaltiosihteeri Victor Procopé. Komitea kokoontui vain kolme kertaa. Helmikuun 15. päivänä 1899 keisari allekirjoitti valmiin manifestin.[39]

Vuonna 1898 valmistui komitean työhön perustunut esitys uudeksi laiksi, jossa toistettiin Miljutinin ja Vannovskin yhden­mukaisuus­vaatimukset. Kuropatkin hyväksyi ne, ja hän näki sotaväen yhdenmukaistamisen alkuna Suomen yhdistämiseen keisarikuntaan yleisessäkin mielessä. Koska oli todennäköistä, että Suomen valtiopäivät eivät hyväksyisi uutta asevelvollisuuslakia, tahtoi Kuropatkin ottaa kysymyksen käsittelyn pois niiden päätösvallasta. Kuropatkin hankki keisarilta ukaasin valtiopäivien kokoon kutsumiseksi 1.1.1899. Procopén ehdotuksesta kutsuttiin virallisten valtiopäivien sijasta yli­määräiset valtio­päivät käsittelemään yksistään sotaväkiasiaa. Keisari allekirjoitti 19.7.1898 ukaasin ylimääräistä valtiopäivistä.[40]

Uuden sotaministeri Aleksei Kuropatkinin johdolla päädyttiin valtakunnanneuvoston ulkopuolelle perustettuun Suuriruhtinas Mihail Aleksandrovitšin neuvottelukuntaan, jonka tehtäväksi tuli säätää esitys sellaiseksi yleisvaltakunnallisen lainsäädännön järjestykseksi, jonka nojalla asevelvollisuuslaki voitaisiin saattaa voimaan ilman Suomen säätyjen hyväksyntää.

Tämän neuvottelukunnan työn tuloksena syntyi helmikuun manifesti, joka nojasi Bungen komitean venäläisen enemmistön mietintöön.

Koska uutta asevelvollisuuslakia ei hyväksytty Suomen senaatissa, Aleksei Kuropatkin tilasi keisarilta Helmikuun manifestin, joka riisti Suomen autonomisen aseman ja mahdollisti asevelvollisuuslain hyväksymisen ilman Suomen säätyjen hyväksyntää.

Manifestin tarve[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän pyrkiessä yhtenäistämään Venäjää, erityisesti rajamaakuntia venäläistämällä, esteenä olivat Suomen autonomia ja Suomen perustuslaki, joten ne täytyi joko lakkauttaa ja tai määritellä uudestaan.[41] Helmikuun manifesti tuli erityisen ajankohtaiseksi, kun haluttiin uudistaa vuoden 1878 vanhentunutta asevelvollisuuslakia ja toteuttaa jo vuodesta 1826 suunnitteilla ollut lakien yleinen kodifikaatio eli lakien ja säädösten yhtenäistäminen.[42]

Manifestin laatijat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pyhän Synodin prokuraattori Konstantin Pobjedonostsev.

Helmikuun manifestin oli laatinut salainen neuvottelukunta. Puheenjohtajana oli Mikael Nikolajevitś, jäseniä muun muassa Konstantin Pobjedonostsev, Bobrikov ja Plehwe. Ainoana suomalaisena jäsenenä ministerivaltiosihteeri Procopé.[43]

Ensimmäinen komitean kokoontuminen oli 18. tammikuuta, toinen 29. tammikuuta ja kolmas 1. helmikuuta 1899. Kenraali Procopé ei hyväksynyt komitean kantaa, mutta sillä ei ollut merkitystä. Hän ei voinut vielä puhua asiasta yleisesti, mutta kertoi manifestista kuitenkin Leo Mechelinille.[44]

Keisari Nikolai II allekirjoitti manifestin helmikuun 15. päivänä 1899. Suomalaisten mielestä kyseessä oli Suomen perustus­lakien vastainen teko.[45]

Helmikuun manifestin merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helmikuun manifestin tuoman muutoksen vuoksi voitiin Venäjällä säätää Suomea koskevia lakeja, vaikka ne olivat vastoin Suomen perustuslakia. Siten voitiin ohittaa Suomen säädyt, joiden yksimielinen päätös oli edellytyksenä perustuslakien muutoksille.[46][3]

Näistä uusista laista huomattavin oli vuoden 1901 asevelvollisuuslaki, jonka tarkoituksena oli yhdenmukaista Venäjän ja Suomen armeijat, käytännössä siten, että suomalaiset jatkossa palvelisivat Venäjän armeijassa, myös Suomen rajojen ulkopuolella. Laki antoi myös venäläisille mahdollisuuden tulla Suomen armeijan upseereiksi.[46] Yhtenä asevelvollisuuslain tarkoituksena oli se, että palvellessaan Venäjän armeijassa Suomalaiset oppisivat venäjää ja heistä tulisi kunnon venäläisiä.[47] Palvelusaikaa laki pidensi kolmesta vuodesta viiteen.[48]

Tämä laki oli vastoin vuoden 1878 asevelvollisuuslain säännöksiä, eikä sitä ollut säädetty Suomen perustuslakien säätämällä tavalla, jonka vuoksi sitä voitiin pitää perustellusti laittomana lakina.[46]

Tieto manifestista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Torstaina 16. helmikuuta 1899 levisi helsinkiläisten keskuuteen tieto pian julkaistavasta manifestista, joka toteuttaisi salassa valmistellun valtiokaappauksen Suomen perustuslakia vastaan.[49] Manifestin koettiin rikkovan Suomen perustuslakia vastaan.[1]

Venäläiset lehdet tulkitsivat manifestin merkitystä siten, että eräskin niistä kirjoitti: "Paitsi sotalaitosta, postia, sähkölennätinlaitosta ja tullia koskevia kysymyksiä tulee näihin kysymyksiin luultavasti lukea myös kysymykset perinnöstä, holhouksesta, oikeusalaan kuuluvista asioista, tuomioistuimisen päätöksistä, satamista, konsuleista, henkivakuutusyhtiöstä, tavara­leimasta, kenraalikuvernöörin vallasta, kreikkalaisen papiston asemasta, venäläisistä kouluista jne."[50]

Ei olisi yhtään säädöstä, jonka ei voisi selittää koskevan yleisiä valtakunnan etuja ja jota ei voisi hallinnollisesti muuttaa ja kumota. Manifestin tarkoitus oli siis kumota Suomen perustuslait.[51]

Perustuslailliset (nuorsuomalaiset ja useimmat ruotsalaiset) aloittivat passiivisen vasta­rinnan professori Leo Mechelinin johdolla: he kieltäytyivät tottelemasta laittomina pitämiään määräyksiä ja kehottivat kansaa samaan. Perustuslaillisten lehdet kävivät kiivasta polemiikkia vanha­suomalaisia lehtiä vastaan. Myös työväki kannatti passiivista vastarintaa.[52]

Suuri kansalaiskokous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leo Mechelin vuonna 1902.

Monet senaattorit ja kansalaiset vastustivat Helmikuun manifestin julkaisemista, mutta myöntyväisyyssuuntauksen kannattajat saivat Senaatissa tahtonsa lävitse. Säädyt olivat lupautuneet puolustamaan Senaatin toimenpidettä, mikäli julkaisua ei tapahdu.

Suuri kansalaiskokous, joka pidettiin Arvid Neoviuksen aloitteesta Helsingin Ateneumissa perjantaina 17. helmi­kuuta ja johon osallistui noin 400 henkilöä, päätti lähettää prokuraattorin ja muiden Senaatin jäsenten luokse lähetystöjä esittämään, ettei senaatti julkaisisi manifestia.[53][54][55][3]

Entinen senaattori ja professori Leo Mechelin oli alkuun kannattanut manifestin julkaisemista, mutta ajateltuaan asiaa uudelleen suuren kansalais­kokouksen jälkeen hän päätyi vastustamaan julkaisemista.[56]

Senaatti äänesti lauantaina 18. helmikuuta 1899. Äänet menivät tasan, mutta senaatin varapuheenjohtaja Sten Carl Tudeer antoi ratkaisevan äänensä julkaisemisen puolesta.[57][58]

Manifestin julkaiseminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhain lauantaiaamuna oli Helsingin Senaatintorilla väkeä tuhansittain liikkeellä odottamassa tietoa manifestin julkaisemisesta.[59][60]

Tieto manifestin julkaisemisesta otettiin vastaan kaikkialla Suomessa surun, toivottomuuden ja katkeruuden tuntein vastaan.[59][60] Helsingissä muotiliikkeiden ikkunoissa oli suruvaatteita, harsoja ja kankaita, kirjakauppojen ikkunoilla Suomen oikeuksia puolustavia teoksia. Erityistä huomiota herätti se, että melkein kaikki kaduilla kulkevat naiset olivat surupuvuissa. Ylioppilaiden käsissä oli suruharsot. Koko kaupunki oli hautajaistunnelmissa.[60]

Aleksanteri II:n, silloisen hallitsijan Nikolai II:n isoisän muistopatsas oli kukitettu hyvin kauniiksi. Ihmiset tahtoivat kunnioittaa häntä Suomen perustuslakien suojelijana.[60]

Maaliskuun 13. päivänä, joka oli Aleksanteri II:n kuolinpäivä, koko maassa juhlittiin mielenosoituksellisesti hänen muistoaan. Helsingissä kukitettiin hänen patsaansa kaikkien aikojen suurimmalla kukka- ja seppele­paljoudella; seppeleitä oli lähetetty kaukaa maaseudulta saakka. Patsaan edessä ihmiset lauloivat Maamme-laulun ja huusivat lopuksi yhdeksänkertaisen eläköön huudon Aleksanteri II:n kunniaksi.[61]

Manifestin julkaisemista kannattaneita senaattoreita vastaan tehtiin ilkivaltaa, ja he joutuivat yleisen epäkunnioituksen kohteiksi. Erään senaattorin asunnon seinään kirjoitettiin sana "petturi".[62]

Senaatti toimitti keisarille selostuksen, jossa selostettiin manifestin perustuslain vastaista luonnetta ja vedottiin hallitsijan antamaan vakuutukseen Suomen perustuslaillisten oikeuksien säilyttämisestä.[57]

Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helmikuun manifesti nostatti Suomessa suuren kohun. Manifesti herätti sekä passiivista että aktiivista vastarintaa, joihin kuuluneet toimet Suuren adressin ohella tekivät ihmiset tietoisiksi perustuslaeista ja Suomen valtio-opista. Suomessa kieli ei voinut toimia kansakuntaa yhdistävänä tekijänä, mutta perustuslait saattoivat. Tämä kansallisuusaate ilmenee myös ajan taiteessa; kuten Edvard Iston tunnetussa maalauksessa Hyökkäys, jota painokuvan muodossa levitettiin ympäri Suomea. Suomalaisten ajatukset kiteytyivät myös ulkomailla, kuten vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyssä, harjoitetussa propagandassa. Erityisesti Leo Mechelin toimi aktiivisena tällaisen propagandan levittämisessä kansainvälisesti.

Helmikuun manifesti ja sitä seurannut asevelvollisuuslaki saivat aikaan myös muutoksia Senaatissa. Perustuslailliset senaattorit erosivat vastalauseena, ja ne jotka eivät suostuneet toimeenpanemaan vääriksi katsomiaan lakeja tai asetuksia, erotettiin. Kun tilalle otettiin vanhasuomalaisia, sekä senaatti että koko virkakoneisto suomalaistuivat.

Hämmästystä ulkomailla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ulkomaiden oikeusoppineet olivat tutkineet Suomen valtio-oikeudellista asemaa, joka nousi väittelyjen aiheeksi yliopistojen kateedereissa ja kansainvälisissä neuvotteluissa. Suomen asemasta pidettiin esitelmiä runsaille kuulijakunnille.[63]

Monet saksalaiset lehdet julkaisivat useita kirjoituksia melko pian helmikuun manifestin julkaisemisen jälkeen. Samoin tapahtui Englannissa, jossa Times ja monet muut lehdet puolustivat Suomen näkemystä asiasta. Samoin asiaan suhtautuivat monet lehdet Ranskassa. Suomeen lähetettiin lehtien kirjeenvaihtajia seuraamaan tilannetta.[64]

Euroopan eri valtioissa kerättiin adresseja tukemaan suomalaisten protestia helmikuun 3/15 päivänä 1899 annettua julistuskirjaa vastaan. Pro Finlandia adressin allekirjoittajina olivat tieteiden, politiikan, kirjallisuuden ja taiteiden alojen huomattavampia henkilöitä. Allekirjoittajista oli Belgian flaamilaiselta alueelta 26, Belgian ranskankieliseltä alueelta 8, Hollannista 38, Iso-Britanniasta 150, Italiasta 289, Itävallasta 39, Norjasta 31, Ranskasta 68, Ruotsista 79, Saksasta 158, Sveitsistä 100, Tanskasta 45 sekä Unkarista 30. Viisihenkinen kansainvälinen lähetystö pyrki pääsemään tsaari Nikolai II:n luo jättääkseen hänelle adressin.

Manifestin kumoaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helmikuun manifesti oli muodollisesti voimassa marraskuuhun 1905 saakka. Suurlakon jälkeen Nikolai II antoi 15. marraskuuta 1905 senaattori Leo Mechelinin saneleman julistuksen eli marraskuun manifestin, jolla kumottiin helmikuun manifestin säädökset toistaiseksi ja luvattiin kutsua kokoon Suomen suuriruhtinaskunnan valtiopäivät. Samalla marraskuun manifesti peruutti Suomen kenraalikuvernöörin diktaattorinvaltuudet. Lopullisesti helmikuun manifestin perussäännökset kumottiin maaliskuun manifestilla vuonna 1917.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikiaineisto
Wikiaineistossa on lähdetekstiä aiheesta:

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jussila, Osmo: Suomen suuriruhtinaskunta 1809–1917. WSOY, Helsinki 2004.
  • Klinge, Matti: Keisarin Suomi, Schildts Miktor, 1997. ISBN 9789515006820
  • Polvinen, Tuomo: Valtakunta ja rajamaa. N. I. Bobrikov Suomen kenraalikuvernöörinä 1898–1904. WSOY, 1984. ISBN 951-0-12660-8
  • Tommila, Päiviö (toim.): Venäläinen sortokausi Suomessa. WSOY, 1960
  • Tommila, Päiviö: Suuri adressi 1899. WSOY, 1999. ISBN 951-0-23454-0
  • Parmanen, Eino I.: Taistelujen kirja I-II. WSOY 1936, 1937.
  • Juva, Einar W.: Suomen kansan aikakirjat VIII. Otava, 1935.
  • Öhquist, Johannes: Leijonalippu. Suomen kansan nousu vapauteen. Otava, 1922.
  • Rein, Th.: Muistelmia elämän varrelta I. Otava, 1918.
  • Murrosajoilta I–II. WSOY 1913, 1918.
  • Suomi - Maa kansa valtakunta II. Otava, 1924
  • Hedenström, Alfred von: Venäjän historia 1878–1918. Otava, 1922.
  • Cederberg, Suomen uusinta historiaa 1898-1942. WSOY, Porvoo, 1943.
  • Suomen historia. WSOY, Helsinki, 1987. ISBN 951-35-2495-7
  • Pohjolan-Pirhonen, Helge (toim.): Kansakunnan historia. 2, Autonomian aika. WSOY, Helsinki, 1984. ISBN 951-0-12234-3
  • Hultin, Tekla: Päiväkirjani kertoo 1899-1914. Sanatar, Helsinki, 1935.
  • Zilliacus, Konni, Suomen uusimmasta historiasta. Tukholma, Wahlström & Widstrand, 1901.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Suomi - Maa kansa valtakunta 2, s. 26.
  2. Jaakkola, Jalmari: Suomen historian ääriviivat, s. 176.
    Parmanen: Taistelujen kirja 1, s. 81.
    Klinge: Keisarin Suomi, s. 344-349, 356-358.
    Päiviö Tommila, Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 51
  3. a b c Korhonen: Suomen historian käsikirja 2, s. 305.
  4. a b Parmanen: Taistelujen kirja 1, s. 86.
  5. Öhquist: Leijonalippu, s. 30.
  6. a b Parmanen: Taistelujen kirja 1, s. 32.
  7. Korhonen: Suomen historian käsikirja 2, s. 49-52, 63-65.
    Tommila, Päiviö: Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 19.
    Danielson-Kalmari, J. R.: Suomen yhdistäminen Venäjän valtakuntaan, s. 2.
    Cederberg: Suomen uusinta historiaa, s. 47.
  8. a b Klinge: Keisarin Suomi, s. 16-17.
  9. Hultin, s. 10.
    Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 51.
    Suomen uusimmasta historiasta, s.73.
    Juva, 8: s. 545.
    Suomen kansan historia 5, s. 20.
  10. Torvinen, s. 16-17.
    Olsoni, s. 82.
  11. Torvinen, s. 17.
    Rommi, s. 11-12.
    Suomen historian käsikirja 2, s. 291.
  12. Torvinen, s. 21.
    Rommi, s. 12.
    Kansakunnan historia 2, s. 419.
    Hedenström, s. 175-176, 179-182.
    Ignatius, s. 15.
  13. a b Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 25, 29.
  14. a b Suomen kansan historia 4, s. 529.
  15. Suomen kansan historia 4, s. 399-401.
  16. Kansakunnan historia 2, s. 193.
  17. Suomen kansan historia 4, s. 405.
  18. a b c d e Rommi, s. 14.
  19. Suomen kansan historia 4, s. 534, 541.
  20. Juva, 8: s. 528.
  21. Jussila 2004, s. 494.
  22. a b c Suomen kansan historia 4, s. 534
  23. Rommi, s. 14, 134.
    Juva, 8, s. 528.
  24. Th. Rein, s. 111.
  25. Suomen kansan historia 4, s. 541
  26. Suomen uusimmasta historiasta, s. 52.
  27. Th. Rein, s. 112–113.
  28. Suomen kansan historia 4, s. 541.
    Th. Rein, s. 113.
  29. Rommi, s. 129.
  30. Suuri Adressi, s. 50-
  31. Suomen kansan historia 4, s. 541–542
    Th. Rein, s. 113–114.
    Suomen uusimmasta historiasta, s. 52–53
    Rommi, s. 129-130, 137, 142.
  32. Suomen historia 6. Romantiikasta modernismiin, rajamaasta tasavallaksi, s. 159.
  33. Juva, 8, s. 530.
  34. Suomen kansan historia 4, s. 541.
  35. Suomen kansan historia 4, s. 544.
  36. Rommi, s. 136.
  37. Kansakunnan historia 2, s. 438, 447.
  38. Suomen kansan historia 5, s. 13.
  39. Suomen kansan historia 5, s. 19.
    Kansakunnan historia 2, s. 447.
    Suuri Adressi, s. 49–50.
    Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 52.
    Suomen uusimmasta historiasta, s. 72.
    Juva, 8, s. 545-546.
    Suomen kansan historia 5, s. 19.
  40. Suuri Adressi, s. 47.
  41. Hedenström, s. 178–179.
    Tommila, Päiviö: Suuri adressi, s. 27–29.
    Polvinen, Tuomo: Valtakunta ja rajamaa, s. 32–34.
  42. Jussila–Hentilä–Nevakivi: Suomen poliittinen historia 1809-2006.
  43. Juva, 8, s. 545–546.
    Tommila, Päiviö: Suuri adressi, s. 57.
  44. Parmanen: Taistelujen kirja 1, s. 81–82.
    Tommila, Päiviö: Suuri adressi, s. 58.
  45. Parmanen: Taistelujen kirja 1, s. 83.
    Tommila, Päiviö: Suuri adressi, s. 59, 64.
  46. a b c Tommila, Päiviö: Suuri adressi, s. 49.
  47. Tommila, Päiviö: Suuri adressi, s. 47.
  48. Tommila, Päiviö: Suuri adressi, s. 52.
  49. Öhquist, s. 30.
  50. Juva, 8, s. 579.
  51. Juva, 8, s. 580.
  52. Juva, 9, s. 47
  53. Juva, 8, s. 556-558
  54. Rein, Muistelmia elämän varrelta 1,s. 396
  55. Päiviö Tommila, Suuri adressi, s. 82
  56. Parmanen, Taistelujen kirja 1, s. 89
  57. a b Parmanen, Taistelujen kirja 1, s. 90
  58. Tommila, Päiviö: Suuri adressi, s. 57, 86.
    Korhonen: Suomen historian käsikirja 2, s. 306, 314.
  59. a b Juva, 8, s. 559
  60. a b c d Parmanen: Taistelujen kirja 1, s. 91.
  61. Parmanen: Taistelujen kirja 1, s. 94.
  62. Juva, 8, s. 563.
  63. Söderhjelm: Murrosajoilta 2, s. 525.
  64. Söderhjelm: Murrosajoilta 2, s. 527–531.