Maareformi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Maareformi eli maauudistus tarkoittaa yleensä sitä, että suurtiloja jaetaan niitä viljeleville pientiloiksi yksityisomistukseen. Maareformeja on monessa tapauksessa tehty valtioiden itsenäistymisen ja vallankumousten yhteydessä. Tyypillisesti ennen maauudistusta pieni osa väestöstä on omistanut suurimman osan maasta. Eräissä tapauksissa maaomistajat ovat olleet vanhaa maa-aatelia tai eurooppalaisia kolonialisteja. Maauudistuksessa jaettava maa on hankittu jakamalla käyttämätöntä maata, jonka omistajana on voinut olla valtio, tai maa on takavarikoitu suurmaanomistajilta korvausta vastaan tai vastikkeetta.

Varhaisimpia ajatuksen esilletuojia olivat 1700-luvun loppupuolella Thomas Spence ja William Ogilvie, jotka vaativat maan ottamista yhteiskunnan viljeltäväksi. Myöhemmin vastaavaa esittivät monet sosialistiset kirjailijat. Osa katsoi maan kansallistamisen riittäväksi toimenpiteeksi, osa puolestaan vaati maan yksityisomistuksen lakkauttamista kokonaan, sallien kuitenkin valtion ja kuntien vuokrata maata yksityisille. Kolmatta koulukuntaa edustivat Stuart Mill, Henry George, Franz Oppenheimer ja A. Damaschke, jotka halusivat säilyttää yksityisen omistamisen, mutta estää maan väärinkäytön. He halusivat verottaa yksityisen maan tuottoa eli maankorkoa ja estää tulonhankinnan maan ansiottomalla arvonnousulla. Erityisesti Henry Georgen ajatukset verotuksesta vaikuttivat monien valtioiden tulevaan lainsäädäntöön.[1]

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen monien maiden maatalous- ja sosiaalipolitiikassa tehtiin toimenpiteitä, joilla maanomistusta siirrettiin ihmisille, jotka sitä omalla työllään viljelivät. Uudistuksen seurauksena monet vuokraviljelijät muuttuivat maanomistajiksi, kuten Irlannissa tapahtui vuosina 1850-1914 ja Suomessa torpparien vapautuminen vuonna 1918. Kysymyksessä oli suurtilojen jakaminen tai lunastaminen korvausta vastaan ja luovuttaminen viljelijöille. Baltiassa, Puolassa, Tšekkoslovakiassa maata lunastettiin progressiivisella korvauksella. Viime vuosikymmeninä maareformeilla on pyritty kehitysmaissa tasoittamaan yhteiskunnallisia oloja ja luomaan taloudellista kasvua.[1]

Maauudistuksia alueittain[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eurooppa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskassa maauudistus tehtiin vallankumouksen direktoraatin aikana. Itä-Euroopassa maauudistuksia tehtiin 1830 Serbiassa, vuonna 1835 Kreikassa ja 1878 Bulgariassa näiden maiden itsenäistyttyä Osmanien valtakunnasta. Näissä pääosin turkkilaisten aatelisten hallitsevat suurtilat jaettiin paikallisille talonpojille. Toinen suuri maauudistusaalto tapahtui Venäjällä lokakuun vallankumouksen jälkeen ja ensimmäisen maailmansodan jälkeen Tšekkoslovakiassa, Puolassa ja Baltian maissa, kun nämä maat itsenäistyivät ja lähinnä saksalaisten aatelisten tilat jaettiin talonpojille. Kolmas aalto alkoi toisen maailmansodan jälkeen Itä-Euroopassa, kun suurtilat takavarikoitiin ja jaettiin talonpojille tai niistä muodostettiin kollektiivitiloja.

Amerikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etelä-Amerikassa maauudistukset aloitettiin Meksikossa 1850 Reformisodan aikana ja 1900-luvun alussa vallankumouksen yhteydessä, Boliviassa 1952 vallankumouksen jälkeen ja uudelleen Evo Moralesin aikana 2006. Chilessä maauudistus alkoi 1960 ja jatkui aina Salvador Allenden aikaan. Kuubassa suuri maauudistus tehtiin vallankumouksen jälkeen 1959. Guatemalassa maauudistuksia tehtiin 1944–1954, mutta tämän jälkeinen sotilasvallankaappaus perui ne. Nicaraguassa maauudistus oli sandinistihallituksen ohjelmassa. Perussa maauudistukset kumosivat 1950-luvulla velkaorjuuden. Lisäuudistuksia tehtiin kenraali Juan Velasco Alvaradon vuoden 1968 kaappauksen jälkeen ja 1988–1995 loistavan polun johtaman talouspoikaiskapinan hillitsemiseksi. Brasiliassa maauudistuksiin päästiin sotilashallituksen luovuttua vallasta 1980-luvulla. Venezuelassa Hugo Chávez aloitti 2001 valtion käyttämättömien maiden jakamisen talonpojille.

Afrikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Afrikassa maauudistuksia ovat tehneet Etiopian vallankumoushallitus Derg 1975, Jomo Kenyatta aloitti sellaisen Keniassa 1960-luvulla ja Sam Nujoman hallitus Namibiassa 1994. Robert Mugaben ZANU aloitti maauudistuksen Zimbabwessa maan siirryttyä enemmistövaltaan. Maauudistus oli myös ANC:n lupaus sen noustessa valtaan Etelä-Afrikassa 1994.

Skandinavia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa maareformikeskustelu liittyy maaseudun maattoman väestönosan; loisväestön, mäkitupalaisten ja torppareiden vaikeaan tilanteeseen, joka kärjistyi 1800-luvun loppupuolella. Ongelmat pyrittiin ratkaisemaan niin sanotulla torpparivapautuksella, joka käytännössä antoi siihen astisille vuokraviljelijöille mahdollisuuden lunastaa pitkään viljelemänsä tilat omistukseensa noin 1/4 – 1/3:lla käyvästä arvosta. Maareformia Suomessa valmisteli Hannes Gebhardin puheenjohtama 1901 perustettu tilattoman väestön alakomitea. Torpparien vapautus toteutui kuitenkin vasta 1918 torpparilailla ja lisämaiden lunastus maatalousministeri Kyösti Kallion mukaan nimetyllä Lex Kalliolla vuonna 1922. Torpparilain perusteella lunastettiin 1940-luvulle mennessä 45 000 tilaa itsenäisiksi.

Suomen historian suurin maareformi on vuosien 1939–1945 sotien jälkeen toteutettu luovutetuilta alueilta siirtyneen pakolaisväestön eli siirtoväen, rintamamiesten, kaatuneiden omaisten ja maaseudun maattomien kausityöläisten asuttaminen, sekä näiden uudistilojen perustamiseen liittyvä maiden pakkolunastus. Vuonna 1945 laaaditun maanhankintalain avulla asutettiin yli 250 000 ihmistä ja perustettiin yli 100 000 maatilaa.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b ”Maareformi”, Otavan Iso Tietosanakirja 5. palstat 1140-1141. Helsinki: Otava, 1963.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]