Laki vuokra-alueiden lunastamisesta

Kohteesta Wikipedia
(Ohjattu sivulta Torpparilaki)
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Torpparilain ensimmäinen sivu Suomen Asetuskokoelmassa vuodelta 1918.

Laki vuokra-alueiden lunastamisesta (135/1918) eli ”torpparilaki” oli 17. heinäkuuta 1918 hyväksytty laki torppareiden ja mäkitupalaisten oikeudesta lunastaa vuokra-alueensa. Lakia täydennettiin 1919 koskemaan myös lampuoteja.[1] Jo 1910-luvulla aloitettu lainvalmistelu jäi kesken sisällissodan vuoksi. Sodan aikana Suomen kansanvaltuuskunta oli säätänyt oman lakinsa 31. tammikuuta 1918,[2] mutta sisällissodan lopputuloksen vuoksi lailla ei ollut käytännön vaikutuksia.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Torppariongelmalla tarkoitettiin umpeutuvista ja ehdoiltaan epämääräisistä torpparisopimuksista (torpparikontrahdeista) aiheutuneita ongelmia. Niistä ja niiden ratkaisumahdollisuuksista oli 1900-luvun alun Suomessa tullut venäläisten ja suomalaisten viranomaisten sekä poliittisten puolueiden monimutkainen kiista.

Näitä ongelmia oli lykätty jatkamalla poikkeusmääräyksin torppien vuokra-aikoja vuosina 1909 ja 1915, ja erityinen maanvuokrakomitea oli asetettu vuonna 1912 pohtimaan kysymyksen ratkaisua.

Suomalainen ja nuorsuomalainen puolue esittivät yhdessä ruotsalaisen kansanpuolueen kanssa oman esityksensä ja maalaisliitto omansa vuoden 1916 valtiopäiville. Sosiaalidemokraatit esittivät oman Me vaadimme -ohjelmansa 1917. Sen torppareita koskeneen osan johtoajatus oli torpparien vapauttaminen yksityisten isäntien vallasta.

Svinhufvudin senaatti puolestaan lähti torpparien itsenäistämisestä. Esitys tuli eduskuntaan juuri ennen vuoden 1918 sodan alkua 25. tammikuuta 1918.

Sodan jälkeen toukokuussa 1918 lain käsittelyä jatkoi ns. tynkäeduskunta. Lakiin lisättiin sodan vaikutuksesta ns. punakaartilaispykälä (62 §), joka poisti kaarteihin kuuluneilta ja vähintään kymmenen vuoden vankeustuomion saaneilta oikeuden torppansa lunastamiseen. Pykälä kumottiin seuraavan vuoden kesällä[3] (AsK 90/1919), kun lakia oli juuri ryhdytty soveltamaan, minkä vuoksi punakaartiin kuuluminen ei käytännössä vaikuttanut torpparin asemaan.

Torpparilaki käsiteltiin täysistunnon toisessa käsittelyssä heinäkuussa ja ratkaistiin kiireellisenä kolmannessa käsittelyssä 17. heinäkuuta 1918. Valtionhoitaja P. E. Svinhufvud vahvisti lain 15. lokakuuta, täytäntöönpanoasetus (46/1919) annettiin 11. huhtikuuta 1919, ja lakia alettiin panna täytäntöön vapunpäivänä 1919.[4]

Torpparilain täytäntöönpano[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkujaan torppareita ja mäkitupalaisia koskenutta lakia laajennettiin ensin 1919 lampuoteihin (AsK 90/1919) ja edelleen pappiloiden (73/1921) ja kruununtilojen torppareihin (1922).

Torppien lunastaminen jatkui toiseen maailmansotaan asti, ja vuoden 1918 lakiin perustuvaa lunastusoikeutta käytti 46 645 torpparia tai lampuotia ja 45 580 mäkitupalaista. Maata lunastettiin 910 000 hehtaaria, joista runsas neljäsosa oli viljeltyä.[5]

Torpparilaki laajensi Suomen itsenäistä pienviljelijäluokkaa ja antoi laajoille kansanosille omaa maata. Tämä vaikutti osaltaan kansan eheytymiseen sisällissodan jälkeen ja toisessa maailmansodassa ilmenneeseen kansalliseen yhtenäisyyteen.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Apunen, Osmo: Vaikeuksien kautta nousuun. Suomen historia, osa 6, s. 393–394. Espoo: Weilin + Göös. 1987. ISBN 951-35-2495-7.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Laki 1919
  2. (Kansanvaltuuskunnan) Laki torpparien, lampuotien ja mäkitupalaisten julistamisesta maanomistajista riippumattomiksi Pauli Kruhse. Viitattu 9.6.2008.
  3. Vuoden 1918 kronologia Työväen Arkisto. Viitattu 9.6.2008.
  4. Apunen: Torpparijärjestelmän loppuvaiheet.
  5. Apunen: Torpparikysymyksen päätös.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]