Tynkäeduskunta
Tynkäeduskunta oli Suomen sisällissodan jälkeen vuonna 1918 kokoontunut vajaalukuinen eduskunta, josta puuttuivat lähes kaikki sosialidemokraattisen puolueen (SDP) kansanedustajat. Syksyn 1917 vaaleissa eduskuntaan oli valittu 92 sosialidemokraattia ja 108 porvarillisten puolueiden edustajaa, joten lähes puolet eduskunnasta oli poissa. Tynkäeduskunta toimi maaliskuussa 1919 pidettyihin seuraaviin eduskuntavaaleihin saakka. Suurimmillaan tynkäeduskunnan koko oli 111 kansanedustajaa.
Eduskunnan kokoontuminen sisällissodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Välittömästi sisällissodan jälkeen aloitettiin oikeustoimet kaikkia kapinaan osallistuneita sosialidemokraattien kansanedustajia vastaan. Prokuraattori Immanuel Savonius antoi pidätysmääräyksen 56:sta kansanedustajasta, joista 43 tavoitettiin ja saatiin oikeuden eteen. Noin 40 SDP:n kansanedustajaa oli sodan lopussa paennut Suomesta ulkomaille, lähinnä Neuvosto-Venäjälle, ainakin viisi oli joutunut jo sodan aikana valkoisten teloittamaksi ja yksi oli tehnyt itsemurhan. Valtiopetoksesta tuomitut edustajat saattoi lain mukaan erottaa eduskunnasta vasta tuomion julistamisen jälkeen, joten sitä odotellessa heidän tilalleen ei tarvinnut kutsua varaedustajia. Lisäksi varaedustajatkin olivat useimmissa tapauksissa vangittuina ja syytteessä. Suomesta poistuneita edustajia ei julistettu erotetuiksi eduskunnasta, jolloin heidän paikkojaan ei tarvinnut myöskään täyttää.[1]
P. E. Svinhufvud sähkötti huhtikuun puolivälissä Vaasasta Helsingissä olleille senaatin jäsenille, että eduskunta oli kiireellisesti kutsuttava koolle valitsemaan tasavallalle presidenttiä ja muita toimenpiteitä varten. Sosiaalidemokraatit ehdottivat eduskunnan hajottamista ja uusien vaalien järjestämistä, mitä myös osa Vaasan senaatista aluksi kannatti. Lopulta päätettiin kuitenkin, että entinen eduskunta jatkaa riippumatta siitä, kuinka monta sosiaalidemokraattia pääsisi paikalle.[2]
Eduskunnan kokoontuessa ensimmäisen kerran sodan jälkeen 15. toukokuuta paikalla oli vain 98 kansanedustajaa. Sosialidemokraattien edustajista tässä vaiheessa ainoastaan Matti Paasivuoren katsottiin voivan jatkaa toimessaan, sillä valkoisten lehdistössä häntä oli sisällissodan aikana ylistetty (virheellisesti) lähes ainoana kapinaa vastustaneena sosialidemokraattien johtajana. Paasivuori tekikin välikysymyksen "erinäisten eduskunnan jäsenten vangitsemisen johdosta".[1] Tynkäeduskunnan istunnossa tehtiin päätös viiden poissaolevan kansanedustajan vangitsemisesta, joista myöhemmin kaksi tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin. Myöhemmin yhdeksän kansanedustajaa tuomittiin vankeuteen ja heistä neljä kuoli vankilassa.
Tynkäeduskunnan säätämiä lakeja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valtionhoitajan asettaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Toukokuun lopulla 1918 eduskunta luovutti marraskuussa ottamansa korkeimman vallan haltijuuden valtionhoitajalle, joksi valittiin P. E. Svinhufvud. Samalla nousi esille Suomen poliittisen kentän jakautuminen monarkian ja tasavallan kannattajiin, joista edeltävät olivat tynkäeduskunnassa enemmistönä. Toukokuun lopulla säädettiin myös laki väliaikaisten säännöksien antamisesta yleisen järjestyksen ja turvallisuuden voimassa pitämiseksi, joka rajoitti paino-, yhdistymis- ja kokoontumisvapautta ollen voimassa kesäkuuhun 1919. Laki kohdistui erityisesti sosialidemokraattien toimintaan.
Valtiorikosoikeudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valtiorikosoikeuksia ja valtiorikosylioikeutta käsittelevä laki hyväksyttiin eduskunnassa 29.5.1918.[3] Lakiesitystä käsiteltäessä ensimmäisen kerran toukokuun 24. päivänä käytti Suomalaisen puolueen edustaja Arthur Lagerlöf puheenvuoron, jossa hän nosti esiin punavankien huonon kohtelun. Matti Paasivuori teki laittomista teloituksista ja punavankien epäinhimillisestä kohtelusta välikysymyksen 4. kesäkuuta, mutta se ei saanut tukea porvarillisten puolueiden edustajilta. Valtiorikosoikeuksien tuomioiden täytäntöönpanosta säädettiin myös laki.[2]
Kuninkaanvaali[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Suomen kuningaskuntahanke
Paasikiven senaatti antoi kesäkuun alussa 1918 esityksen kuningaskuntaisesta hallitusmuodosta eduskunnalle, joka hyväksyikin sen tasavaltalaisten kuitenkin onnistuessa 1/3 määrävähemmistön nojalla lykkäämään yli vaalien. Elokuussa eduskunta antoi senaatille sen pyytämät oikeudet etsiä maalle uusi kuningas, kuten voimassa edelleen ollut Ruotsin vallan ajalta periytynyt vuoden 1772 hallitusmuoto edellytti hallitsijasuvun sammumistapauksessa. Kuninkaaksi päädyttiin valitsemaan Saksan keisari Vilhem II:n lanko, Hessenin prinssi Friedrich Karl. Tasavaltalaiset onnistuivat vielä lykkäämään kuninkaanvaalia kuukaudella, mutta lokakuussa eduskunta hyväksyi äänin 64–41 Friedrich Karlin tulemaan Suomen kuninkaaksi.
Torpparilaki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yksi merkittävimmistä tynkäeduskunnan säätämistä sisäpoliittisista laeista oli lokakuussa 1918 hyväksytty torpparien vapautuslaki, joka oli jäänyt vahvistamatta sisällissodan sytyttyä. Sen mukaan torppari sai lunastaa vuokramaansa vuoden 1914 hintatason mukaan, joka oli kymmenesosa käyvän rahan arvosta. Kuitenkaan yli kymmenen vuoden valtiopetostuomion saanut torppari ei saanut lunastaa vuokramaataan, mutta tämä ns. punakaartilaispykälä oli määräaikainen päättyen kesäkuussa 1919.
Armahduslait[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Poliittisen tilanteen vakiinnuttua eduskunta alkoi toteuttaa armahduslakeja. Lokakuussa annettiin armahdus enintään neljän vuoden tuomion saaneille ja näin 35 000 punavankia pääsi ehdonalaiseen vankeuteen. Joulukuussa säädettiin toinen armahduslaki, jolla siirrettiin ehdonalaiseen enintään kuuden vuoden tuomion saaneet. Lisäksi senaatti rahoitti puolella miljoonalla markalla sotaorpoja varten perustettavia lastenkoteja varten.
Tynkäeduskunnan loppuvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Marraskuun alussa 1918 Saksan keisarikunnan hävittyä ensimmäisen maailmansodan Suomen ulkopoliittinen saksalaissuuntaus koki haaksirikon ja marraskuun lopulla Paasikiven senaatti pyysi eroa. Tilalle nimitettiin Ingmanin hallitus, jonka ministereistä puolet oli tasavaltalaisia. Saksalaissuuntausta ja monarkiaa kannattaneen valtionhoitaja Svinhufvudin seuraajaksi tuli kenraali Gustaf Mannerheim, joka otti tavoitteekseen suhteiden normalisoinnin varsinkin maailmansodan suurvaltavoittajiin Britanniaan ja Ranskaan.
SDP:n kansanedustajien oikeusjuttu sai lopullisen tuomionsa valtiorikosylioikeudessa vasta joulukuussa 1918. Kaikki 43 syyttettyä todettiin syyllisiksi valtiopetokseen ja kapinaan tai niiden avunantoon tai valmisteluun tai niihin kehottamiseen, minkä jälkeen tynkäeduskunta julisti heidät kaikki edustajanpaikkansa menettäneiksi. Kuolleiden ja tuomittujen tilalle kutsuttiin joulukuussa yksitoista varaedustajaa, joista tosin vain viisi oli sosialidemokraatteja, sillä useissa vaalipiireissä kaikki SDP:n edellissyksyiset ehdokkaat olivat valtiopetostuomioiden vuoksi edustajantoimeen kelpaamattomia tai muuten tavoittamattomissa. Kuusi muuta varaedustajaa edustivat näiden vaalipiirien muita, porvarillisia puolueita. Uudenmaan vaalipiirissä SDP:n ensimmäinen varaedustaja Axel Åhlström karkasi vankileiriltä, eikä edustajaoikeutta suostuttu siirtämään eteenpäin seuraaville varamiehille ennen kuin hänet saataisiin kiinni. Lisäksi Venäjältä palannut Evert Huttunen sai liittyä suoraan SDP:n eduskuntaryhmään, joka tämän jälkeen käsitti siis seitsemän edustajaa. Tammikuun lopussa 1919 SDP:n puoluejohto kutsui kaikki edustajansa pois eduskunnasta protestina heidän kohtelulleen.[1]
Tynkäeduskunnan kausi päättyi valtionhoitaja Mannerheimin määräämien uusien eduskuntavaalien jälkeen maaliskuun 1919 lopussa.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c Juhani Piilonen: ”Sisäinen rakennustyö”, s. 160–165 teoksessa Itsenäistymisen vuodet 1917–1920: 3. Katse tulevaisuuteen (toim. Ohto Manninen). Valtionarkisto, Helsinki 1992.
- ↑ a b Tanner, Väinö: Kuinka se oikein tapahtui. Vuosi 1918 esivaiheineen ja jälkiselvittelyineen, s. 227-229. Tammi, 1957.
- ↑ Valtiorikosoikeudet ja valtiorikosylioikeus portti.kansallisarkisto.fi.