Siirry sisältöön

Ortodoksinen kirkko

Wikipediasta
Ortodoksinen kirkko
Hallinto episkopaalisuus
Johtaja patriarkka Bartolomeos I
(primus inter pares)
Toiminta-alue Lähi-itä, Balkan, Itä-Eurooppa
Perustaja Jeesus
(ortodoksisessa perinteessä)
Perustettu 1. vuosisata,
Jerusalem,
Rooman valtakunta
Kirkosta irtautuneet Orientaaliortodoksiset kirkot Katolinen kirkko
Jäseniä 260 miljoonaa
Andrei Rubljovin 1400-luvulla maalaama Pyhän Kolminaisuuden ikoni.

Ortodoksinen kirkko (kreik. orthos ’oikea’ ja doksa ’käsitys’, ’oppi’ tai ’ylistys’[1][2]) on yksi kristinuskon kolmesta pääsuuntauksesta katolisuuden ja protestantismin ohella. Ortodoksinen kirkko katsoo juuriensa olevan alkuseurakunnassa ja sen kehityksessä Rooman valtakunnan kreikankielisessä itäosassa.[3] Ortodoksikristittyjä on noin 260 miljoonaa, ja heidän osuutensa maailman kristityistä on noin 12 prosenttia.[4][5] Ortodoksiseen kirkkoon kuuluu useita itsenäisiä paikalliskirkkoja.[6]

Ortodoksinen kirkko hyväksyy seitsemän ensimmäistä ekumeenista kirkolliskokousta, jotka pidettiin vuosina 325–787, ja katsoo edustavansa oikeaa kristillistä perinnettä. Ortodoksinen kirkko on järjestäytynyt episkopaaliseen eli piispajohtoiseen rakenteeseen. Ortodoksiseen kirkkoon kuuluu neljä vanhaa patriarkaattia: Aleksandrian, Antiokian, Konstantinopolin ja Jerusalemin patriarkaatit.[3] Muut patriarkaatit ovat Venäjän, Serbian, Romanian, Bulgarian ja Georgian patriarkaatit.[7] Ortodoksisen kirkon lisäksi itäisen perinteen kirkkoihin kuuluvat orientaaliortodoksiset kirkot ja Idän apostolinen kirkko.[6]

Jumalanpalvelus eli liturgia sekä kirkkotaide ikoneineen ovat keskeisessä asemassa ortodoksisen kirkon käytännöissä. Ikoneissa on kuvia Raamatun hahmoista tai pyhimyksistä. Ortodoksit kokevat ikonien välittävän tunteen Jumalan läsnäolosta. Ortodoksisuus on vahvasti opillista, ja se antaa suuren arvovallan Raamatulle, apostoliselle ja Nikean uskontunnustuksille sekä seitsemälle ekumeeniselle kirkolliskokoukselle.[3]

Suuri osa ortodokseista asuu Euroopassa, jossa asuu noin 77 prosenttia ortodokseista. Lähes 40 prosenttia ortodoksikristityistä asuu Venäjällä, joka on jäsenmäärällisesti suurin ortodoksinen maa (yli 100 miljoonaa). Muita väestöllisesti suuria ortodoksisia maita ovat Ukraina (35 miljoonaa), Romania (18 miljoonaa), Kreikka (10 miljoonaa), Serbia (6,7 miljoonaa), Bulgaria (6,2 miljoonaa), Valko-Venäjä (5,9 miljoonaa) ja Georgia (3,8 miljoonaa). Orientaaliortodokseja on erityisesti Egyptissä (3,8 miljoonaa) ja Etiopiassa (36 miljoonaa).[4][5] Suomen ortodoksisella kirkolla on yli 50 000 jäsentä.[8]

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhainen historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ortodoksinen kirkko katsoo olevansa alkuperäinen katolinen ja apostolinen kirkko,[9] joka toimi 300-luvulta lähtien Rooman valtionkirkkona.[10] Kirkolla oli viisi patriarkkaa viidessä kaupungissa: Roomassa, Antiokiassa, Aleksandriassa, Jerusalemissa ja Konstantinopolissa (nykyinen Istanbul).[11]

Ortodoksisesta kirkosta on ennen käytetty myös nimeä kreikkalaiskatolinen kirkko, mutta nykyään tällä nimellä voidaan tarkoittaa myös katolisen kirkon itäistä bysanttilaista riitusta noudattavia idän katolisia kirkkoja eli uniaattikirkkoja erotukseksi läntisestä eli roomalaiskatolisesta haarasta.

Bysantin kirkko

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Bysantin kirkko

Kristillisyys oli keskeinen osa Itä-Rooman eli Bysantin valtakunnan kulttuuria ja yhteiskuntaa, ja kirkko oli Bysantin keisarikunnan vaikutusvaltaisimpia toimijoita. Keisarikunnassa ei tehty selvää rajaa valtion ja kirkon välillä. Kirkon ja valtion suhdetta kuvattiin sopusoinnuksi eli ”sinfoniaksi” tai ”harmoniaksi”. Kirkosta tuli vähitellen keisarin kirkko, ja keisarilla oli merkittävä rooli kirkkopolitiikassa ja myös opillisissa kysymyksissä. Kirkko ja valtio näkivät itsensä ortodoksian eli oikeaoppisen kristillisen uskon puolustajina.[12][13][14]

Bysantin aikana kehittyivät ne liturgiset muodot, jotka ovat edelleen käytössä ortodoksisessa kirkossa.[15] Bysantin kirkon hengellisiä keskuksia olivat erityisesti luostarit.[14][16]

Ortodoksisen ja orientaalisten kirkkojen ero alkoi tapahtua 400–500-luvuilla, jolloin orientaaliset ortodoksiset kirkot alkoivat irtautua Itä-Rooman valtionkirkon kristologisista linjauksista. Kyseessä oli kiista kahden Kristuksen olemusta käsittelevän näkemyksen välillä: patriarkka Nestorioksen kristologisen näkemyksen mukaan Kristus oli kahta luontoa ja kahta persoonaa, jumalallinen ja inhimillinen. Ortodoksisten kirkkojen näkemys taas oli, että Kristus on samanaikaisesti jumala ja ihminen. Orientaaliset kirkot kuten Armenian apostolinen kirkko ja Egyptin koptilainen kirkko omaksuivat oman miafysiittisen tulkintansa, jossa Kristuksella on yksi yhdistynyt luonto. Kun Bysantti islamin levitessä menetti alueita kasvavalle kalifaatille, orientaaliset kirkot joutuivat Bysantin vaikutuspiirin ulkopuolelle.[6]

Suuri skisma

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Suuri skisma

Vuoden 1054 tapahtumiin huipentuneessa Suuressa skismassa läntiset ja itäiset paikalliskirkot erosivat toisistaan erillisiksi tunnustuskunniksi. Länteen muodostui paavin johtama katolinen kirkko ja itään ortodoksinen kirkko. Skismaan vaikutti merkittävästi erimielisyys Nikean uskontunnustuksen muodosta: niin sanottu filioque-kiista. Lännen kirkko lisäsi uskontunnustukseen sanan (lat. Filioque eli ja Pojasta) eli sen näkemyksen mukaan Pyhä Henki oli lähtöisin Isästä ja Pojasta. Idän patriarkaatit eivät hyväksyneet tätä muutosta. Jo ennen filioque-kiistaa olivat idän ja lännen kirkot kehittyneet eri suuntiin. Teologisessa ajattelussa oli eroja. Lisäksi poliittinen kehitys Rooman valtakunnassa johti erilaisiin näkemyksiin muun muassa paavin asemasta. Valtakunnan keskus oli siirtynyt Roomasta Konstantinopoliin. Lopulta jännitteet olivat niin suuret, että paavin lähettämä legaatti ja Konstantinopolin patriarkka julistivat toisensa 1054 kirkonkiroukseen eli anateemaan. Kirkonkiroukset olivat voimassa vuoteen 1965 asti.

Kirkon leviäminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ikonostaasi Romaniassa.

Ortodoksinen kirkko levisi Bysantin valtakunnan alueelta lähetystyön kautta pääasiassa itään. 1000-luvulla kirkon vaikutus ulottui jo Unkariin, Puolaan, Baltiaan, Ukrainaan, Valko-Venäjälle ja Venäjälle. Myös Suomen itäiset osat olivat sen vaikutuspiirissä ennen katolisen kirkon vaikutusvallan laajenemista 1300-luvun alussa. Konstantinopolin kukistuttua vuonna 1453 Venäjästä muodostuikin ortodoksisen kirkon kannalta merkittävä keskus, ”kolmas Rooma”. Venäjältä ortodoksisuus levisi 1700- ja 1800-lukujen aikana Kiinaan, Koreaan, Japaniin ja Alaskaan.[6]

1900-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1900-luvulla ortodoksinen kirkko koki suuria muutoksia: kirkon läsnäolo lähes katosi Vähästä-Aasiasta, Balkanin alueen kirkot organisoituivat uudella tavalla, Venäjän vallankumous muutti kirkon asemaa Venäjällä ja läntisessä maailmassa ortodoksien piiriin syntyi diaspora eli hajallaan asuvat yhteisöt.[7]

Venäjän ortodoksinen kirkko

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kristus Vapahtajan katedraali Moskovassa.

Venäjän ortodoksisen kirkon historiassa kääntyi uusi lehti, kun Vladimir Lenin Venäjän vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen erotti kirkon valtiosta ja koulun kirkosta.[17] Aluksi bolševikit suhtautuivat uskontoon harmittomana taikauskona, joka vähitellen tieteen edetessä tulisi häviämään. Vuonna 1921 suhtautuminen kuitenkin muuttui ja puolue omaksui uuden ”taistelevan ateismin” periaatteen, jonka perusteella aloitettiin laaja uskonnonvastainen propagandakampanja.[18]

Vuoden 1929 jälkeen Neuvostoliitossa alkoi laajamittainen uskontojen vainoaminen. Valtaosa eri uskontojen papistosta joko lähetettiin vankileireille tai teloitettiin ja monet pakenivat maasta. Kaikki löyhästi määritelty ”uskonnollinen propaganda” kiellettiin, mukaan lukien raamattupiirit, uskonnolliset nuoriso- ja naisjärjestöt sekä uskontokuntien ylläpitämät kirjastot.[18] Toisen maailmansodan aikana ortodoksinen kirkko otettiin mukaan Saksan vastaiseen sotaponnistukseen, ja uskontojen vaino laimeni. Vaikka jonkin verran kirkkoja avattiin uudelleen, ei valtion uskonnonvastainen asenne ratkaisevasti muuttunut.[18]

Balkan ja Itä-Eurooppa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pyhän Volodymyrin katedraali Kiovassa, Ukrainan ortodoksinen kirkko.
Serbian patriarkaatin alaisen luostarin kirkko.

Ensimmäinen maailmansota johti Osmanien, Itävalta-Unkarin ja Venäjän valtakuntien häviämiseen ja siten myös muutoksiin alueen ortodoksisissa kirkoissa. Venäjän länsirajalla ortodoksiset vähemmistöt Suomessa, Virossa, Latviassa ja Liettuassa irtaantuivat omiksi autonomisiksi kirkoikseen, jotka Liettuaa lukuun ottamatta siirtyivät myös Moskovan patriarkaatin yhteydestä Konstantinopolin patriarkaatin alaisuuteen. Ekumeeninen patriarkaatti perusti myös Puolaan autokefalisen kirkon vuonna 1924 maan valkovenäläistä ja ukrainalaista vähemmistöä varten. Toisen maailmansodan jälkeen Moskova lakkautti Latvian, Liettuan ja Viron kirkkojen autonomian ja liitti Puolan kirkon itseensä, vaikka se sai uudelleen autokefalisen aseman vuonna 1948.[7]

Balkanilla viisi serbialaista hiippakuntaa yhdistyi vuosina 1920–1922 Serbian patriarkaatiksi, jonka patriarkanistuin perustettiin Belgradiin. Myös romanialaiset hiippakunnat muodostivat vuonna 1925 Romanian patriarkaatin. Vuonna 1937 Konstantinopolin patriarkaatti tunnusti myös Albanian kirkon autokefalian.[7]

Toisen maailmansodan jälkeen kommunistisessa Albaniassa kehotettiin punakaartilaisiksi puettuja koululaisia vandalisoimaan kirkkoja ja vuonna 1967 kiellettiin lainsäädännöllä kaikki uskonnonharjoittaminen. Tämän jälkeen maassa suljettiin yli 2 100 uskonnollista rakennusta. Erityisesti vuosien 1967 ja 1976 uskonnonvastaisissa kampanjoissa hyökkäykset järjestäytynyttä uskontoa ja uskovaisia vastaan olivat raaempia kuin missään muussa sosialistisessa valtiossa. Pappeja, munkkeja sekä nunnia teloitettiin ja vangittiin laajasti.[19][20]

Muissa Itä-Euroopan kommunistisissa valtiossa kirkkoon ei kohdistunut samanlaisia vainoja. Jugoslaviassa ja Bulgariassa kirkko ja valtio erotettiin toisistaan, mutta Romaniassa kirkko pysyi edelleen sidoksissa valtioon. Serbiassa kirkko pystyi säilyttämään enemmän itsenäisyyttä Bulgariaan ja Romaniaan verrattuna. Balkanin alueen kirkot, Albaniaa lukuun ottamatta, kuitenkin olivat lojaaleja uusille vallanpitäjille ja vastavuoroisesti saivat ylläpitää teologisia oppilaitoksia ja julkaisutoimintaa.[7]

Kommunismin romahtaminen Itä-Euroopassa hellitti valtion otteen alueen kirkoista.[7] Virossa uusi tilanne johti kiistoihin ekumeenisen ja Moskovan patriarkaatin välillä paikalliskirkon kanonisesta asemasta. Nykyisin maassa toimii kaksi autonomista kirkkoa: pienempi ekumeenisen patriarkaatin alainen Viron apostolinen ortodoksinen kirkko sekä Viron kristillinen ortodoksinen kirkko.[21] Jälkimmäinen katkaisi yhteytensä Moskovan patriarkaattiin vuonna 2024.[22]

Kreikka ja Turkki

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kreikan–Turkin sodan seurauksena lähes koko Vähän-Aasian kreikkalainen väestö pakeni Kreikkaan vuonna 1922 ja Konstantinopolin patriarkaatin jäsenistö väheni siten vain Istanbulin ja sen ympäristön kreikkalaiseen väestöön. Tämä väestö on nopeasti pienentynyt ja siihen kuuluu enää muutamia tuhansia ihmisiä. Ekumeenisen patriarkaatin alaisuudessa on myös useita ”diaspora”-hiippakuntia ja sopimuksella Kreikan hallituksen kanssa Kreikan saariston ortodoksinen väestö.[7]

Toisen maailmansodan jälkeen suuri määrä kreikkalaisia muutti läntiseen Eurooppaan, Australiaan, Uuteen-Seelantiin ja Afrikkaan.

Yhdysvallat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Moskovan patriarkaatin alainen Aleuttien ja Pohjois-Amerikan hiippakunta huolehti 1900-luvun alkuvuosikymmeninä sekä venäläisistä että Yhdysvaltoihin muuttaneista serbialaisista, kreikkalaisista, syyrialaisista ja albanialaisista siirtolaisista. Tosin jotkin etniset ryhmät kutsuivat kotimaastaan papistoa pyytämättä lupaa yhdysvaltalaisilta piispoilta. Ensimmäinen yritys perustaa autonominen tai autokefalinen monietninen yhdysvaltalainen paikalliskirkko epäonnistui Venäjän vallankumouksen aiheuttaman kaaoksen vuoksi. Vuonna 1921 Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Meletios IV perusti ”Etelä- ja Pohjois-Amerikan kreikkalaisen arkkihiippakunnan”, ja eri kansallisryhmät jakaantuivat edelleen perustaen omia ortodoksisia yhteisöjään.[7]

Sekavaa tilannetta pyrittiin saamaan järjestykseen 1950-luvulta alkaen, kun ortodoksiset kirkot Yhdysvalloissa alkoivat tehdä yhteistyötä keskenään ja perustivat vuonna 1960 piispojen pysyvän yhteistyöelimen (engl. Standing Conference of Canonical Orthodox Bishops in the Americas, SCOBA). Moskovan patriarkka Aleksei julisti vuonna 1970 venäläisen hiippakunnan autokefalikseksi Amerikan ortodoksiseksi kirkoksi. Tämä herätti vastustusta ekumeenisessa patriarkaatissa, joka puolestaan ei myöntänyt autonomiaa kreikkalaiselle arkkihiippakunnalle.[7]

Afrikka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itä-Afrikassa kreikkalaiset siirtolaiset ovat tuoneet kirkon yhteyteen suurehkon joukon alueen kantaväestöä, jolle ortodoksisuudella ei ole historiallista kolonialismin painolastia. Näitä ortodoksisia yhteisöjä on Ugandassa, Keniassa ja Tansaniassa. Niissä toimii kasvava määrä papistoa, joka on noussut alueen kantaväestön keskuudesta.[7]

Ortodoksinen diaspora

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ortodoksien osuus maailman väestöstä prosentuaalisesti.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen voimakkaan muuttoliikkeen seurauksena eri puolille maailmaa on syntynyt itäeurooppalaista alkuperää olevien ihmisten yhteisöjä ja siten myös ortodoksinen kirkko on levinnyt uusille alueille. Venäjän vallankumouksen seurauksena Länsi-Eurooppaan ja erityisesti Ranskaan syntyi venäläisiä emigranttiyhteisöjä. Pariisissa vaikutti tämän vuoksi useita merkittäviä ortodoksiteologeja, jotka vaikuttivat merkittävästi myös ekumeeniseen liikkeeseen.[7]

Vuonna 1922 syntyi myös ”Venäjän ortodoksinen pakolaiskirkko”, joka ei tunnustanut Neuvosto-Venäjän valvonnassa toiminutta kirkkoa. Kirkko ei kuitenkaan koskaan saanut selvää kanonista asemaa, ja se palasi 2000-luvulla takaisin Moskovan patriarkaattiin. Samanlaisessa epäselvässä kanonisessa tilanteessa toimi myös Ukrainan pakolaiskirkko. Muut emigranttiryhmät perustivat ekumeenisen patriarkaatin alaisia seurakuntia ja hiippakuntia.[7]

Kalenterikysymys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1924 ekumeeninen patriarkaatti ja pian joukko muita paikalliskirkkoja ottivat käyttöön uuden ”parannetun gregoriaanisen kalenterin”, mikä johti vaikeisiin kiistoihin Kreikassa, Romaniassa ja Bulgariassa ”uus-” ja ”vanhakalenteristien” välillä. Erityisesti Kreikassa, osittain virallisen kirkon ylimitoitettujen vastatoimien seurauksena, kalenterikysymyksen ympärille syntyneet ryhmät ovat kehittyneet kaikkea ekumeniaksi katsomaansa vastustavaksi ”oppositioksi”. Näiden ryhmien mukaan kalenteriuudistus avasi oven kirkon laajemmallekin uudenaikaistamiselle ja maallistumiselle. Jotkut äärimmäiset ryhmittymät ovat katkaisseet ehtoollisyhteyden ortodoksisten kirkkojen kanssa.[7]

Yleensä maailman ortodoksiset kirkot noudattavat juliaanista kalenteria, jonka mukaan kirkon juhla-ajat määritellään. Se on tällä hetkellä 13 vuorokautta gregoriaanista kalenteria jäljessä. Autonomisista ortodoksisista kirkoista ainoastaan Suomen ortodoksinen kirkko noudattaa kokonaan gregoriaanista kalenteria.[23][24]

Venäjä ja Ukraina

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän presidentti Vladimir Putinin aikana Venäjän valtio ja kirkko toimivat jälleen yhteistyössä. Patriarkka Kirill on presidentti Putinin läheinen liittolainen, ja kirkko tukee hänen asemaansa.[25] Vastalahjaksi kirkko on saanut valtaa yhteiskunnassa, uusia kirkkorakennuksia ja verovapauksia.[26]

Venäjän ortodoksisen kirkon johdon mukaan Ukrainan sodassa on kyse kamppailu oikeauskoisen maailman ja länsimaisia arvoja tukevan maailman välillä.[27] Sekä kirkko että valtio julistavat olevansa perinteisten arvojen ja kristinuskon puolustajia länsimaista yksilönvapautta vastaan.[27][28][26]

Ukrainassa alle puolet maan ortodokseista kuului ennen sotaa Moskovan patriarkaatin alaiseen Ukrainan ortodoksiseen kirkkoon. Vuonna 2019 Konstantinopoli myönsi autokefalian Ukrainan ortodoksiselle kirkolle.[29] Moskovan patriarkaatin alaisen kirkon toimintaa rajoitettiin Ukrainassa vuonna 2024.[30] Moskovan patriarkaatti katkaisi ehtoollisyhteyden Konstantinopolin ekumeeniseen patriarkaattiin vuonna 2018, koska Moskova hyväksyy vain yhden hallitsevan ortodoksisen kirkon Venäjän, Ukrainan ja Valko-Venäjän eli ”pyhän Rusin” alueella.[31]

Valko-Venäjän suurin kirkkokunta on Moskovan patriarkaatin alainen ortodoksinen kirkko.[32] Viron ja Latvian aiemmin Moskovan patriarkaatin alaiset kirkot ovat katkaisseet välinsä Moskovan patriarkaattiin.[33]

Oppi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Ortodoksinen teologia
Basileios Suuri, Johannes Krysostomos ja Gregorios Nazianzilainen 1400-luvun ikonissa.

Dogmit ja traditio

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisin kuin protestanttisessa kristillisyydessä, ortodoksisuudessa tunnustukset eivät ole keskeisiä, vaan käsitys kirkosta oikean uskon ilmaisijana. Kirkon usko perustuu opinkappaleisiin eli dogmeihin, jotka puolestaan kirkon näkemyksen mukaan perustuvat suoraan Jumalan ilmoitukseen.[6] Kirkon uskonkappaleet on määritelty seitsemässä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa.

Kirkon traditiolla on Raamattuun perustuvien dogmien lisäksi merkittävä asema ortodoksisessa ja katolisessa kirkossa. Tämä traditio palautuu apostoliseen aikaan ja muodostaa ortodoksisen kirkon näkemyksen mukaan Raamatun kanssa kirkon kokonaisuuden. Raamattu ja traditio ovat uskottu yksin ortodoksiselle kirkolle, joka tulkitsee niitä. Kirkko on kokonaisuudessaan erehtymätön oikean uskon suhteen. Merkittävä osa kirkon traditiota ovat kirkkoisien opetukset, joista erityisen arvossa pidettyjä ovat Gregorios Nazianzilainen, Basileios Suuri ja Johannes Krysostomos.[6]

Ortodoksisen ja katolisen kirkon hallintorakenteet alkoivat jo ensimmäisellä vuosituhannella perustua erilaisiin ratkaisuihin, joiden on katsottu edustavan taustalla olevia erilaisia teologisia näkemyksiä. Keskeisimpiä näistä kysymyksistä on paavin asema kirkon päänä.[34]

Ortodoksisessa kirkossa Neitsyt Marialla on erityinen asema esirukoilijana. Marian katsotaan olevan ainainen neitsyt ja ”uusi Eeva”, joka vastasi omasta tahdostaan myöntävästi ylienkeli Gabrielin esittämään ilmoitukseen Jeesuksen syntymästä. Ortodoksit eivät tunnusta katolisen kirkon oppia Marian perisynnittömästä sikiämisestä ja suoraan taivaaseen nousemisesta.[35]

Sakramentit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ortodoksisia ristejä virolaisella hautausmaalla.

Ortodoksisessa kirkossa ei ole ehdotonta määritelmää sakramenttien määrästä, mutta useimmiten niitä katsotaan olevan seitsemän: kaste, mirhavoitelu, ehtoollinen, katumus, pappeus, avioliitto ja sairaanvoitelu. Sakramentteja kutsutaan myös mysteerioiksi.[36] Muita sakramenteiksi mainittuja ovat hautaus, kirkon vihkiminen, munkiksi vihkiminen ja vedenpyhitys. Sakramenteista ainoastaan kasteen voi hätätilanteessa suorittaa maallikko, muutoin ne toimittaa joko pappi tai piispa. Sakramentit on tarkoitettu ortodoksisen kirkon jäsenille.[37]

Ortodoksisen kirkon jäseneksi tullaan kasteen ja mirhavoitelun sakramenttien kautta. Kasteessa ihminen syntyy uudelleen ja luopuu vanhasta elämästään. Kaste on ainutkertainen eikä kerran kastettuja ihmisiä kasteta uudelleen. Yleensä mirhavoitelu (läntisen kristillisyyden konfirmaatio) toimitetaan heti kasteen jälkeen. Siinä Pyhä Henki vuodatetaan kirkon jäseneen. Toisesta kristillisestä liikkeestä kääntyneet Pyhän Kolminaisuuden nimeen kastetut ihmiset liitetään kirkon jäsenyyteen mirhavoitelun kautta.[38]

Katumus on sakramentti, jossa ihminen palaa Jumalan yhteyteen, jonka hän sai kasteessa mutta menetti väärien valintojensa vuoksi. Kirkon näkemyksen mukaan Jeesus antoi opetuslapsilleen käskyn syntien ”sitomisesta ja päästämisestä” (Joh. 20:22–23). Katumuksen sakramenttiin kuuluu syntien tunnustaminen ja anteeksiantorukous. Katumuksen sakramenttiin on tapana osallistua tarpeen mukaan, mutta erityisesti paastoaikoina.[39]

Ortodoksisen kirkon keskeisin pyhä toimitus on ehtoollinen, joka käsitetään yhteydeksi Kristukseen. Ehtoollisesta osallisuuden kautta kirkon jäsenten katsotaan olevan yhteydessä paitsi Jumalan myös toistensa kanssa. Ehtoollisaineina käytetään hapatettua leipää ja viiniä, joiden katsotaan eukaristiassa muuttuvan Kristuksen ruumiiksi ja vereksi.[40]

Ortodoksinen sairaanvoitelu on elämän ja parannuksen mysteerio. Mysteeriossa ihmiseen välittyy Jumalan parantava armo Pyhän Hengen siunaaman öljyn kautta. Mysteerio koostuu rukouksista osallistujan puolesta, öljyn pyhityksestä ja varsinaisesta tapahtumasta, öljyllä voitelusta. Vanhan käytännön mukaisesti toimitukseen pitäisi osallistua seitsemän pappia, mutta nykyään se etenkin Suomessa, jossa ortodoksien ja etenkin pappien lukumäärä on vähäinen, toimitetaan vain yhden papin toimituksena. Sairaanvoitelu ei ole sama kuin katolisen kirkon aiempi niin sanottu viimeinen voitelu eli kuoleman mysteerio.[41]

Papisto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Ortodoksinen papisto
Papistoa ristisaatossa Ukrainassa.

Pappeus jakautuu ortodoksisessa kirkossa piispuuteen, pappeuteen ja diakoniuteen. Piispan vihkimisen toimittaa kolme piispaa ja papit ja diakonit vihkii piispa. Pappeudessa toteutuu apostolinen seuraanto. Papiksi voidaan vihkiä ”nuhteeton mies, joka on ennen papiksi vihkimystä avioitunut tai päättänyt elää naimattomana”.[42] Naimattomaksi lasketaan sekä munkit että selibaattilupauksen tehneet miehet. Piispojen tulee olla naimattomia tai leskiä. Ortodoksisessa kirkossa ei ole naispappeutta, vaikka on esitetty näkemyksiä, että aikaisemmin käytössä ollut diakonissan virka olisi ollut rinnastettavissa papistoon.

Avioliitto on perinteisesti laskettu seitsemän sakramentin joukkoon. Vihkitoimituksessa kahden ihmisen liitolle haetaan Jumalan siunausta ja vahvistusta. Vihkitoimitusta edeltää tavallisesti kirkollinen kihlaus.[43]

Jumalanpalvelus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Traditiolla on merkittävä asema kirkon liturgisessa elämässä. Kirkon jumalanpalveluselämä koostuu erilaisista sykleistä, joihin kuuluvat päivittäiset, viikoittaiset ja vuosittaiset toimitukset sekä erilaiset jumalanpalvelustyypit. Jumalanpalveluskierron keskeisenä elementtinä on vuorokauden jumalanpalvelusrytmi muun muassa aamu- ja ehtoopalveluksineen.[6] Tärkein kirkon palveluksista on liturgia eli ehtoollisjumalanpalvelus, joka toimitetaan ainakin sunnuntaisin ja juhlapäivinä, muun muassa luostareissa päivittäin. Jumalanpalveluksissa noudatetaan bysanttilaista perinnettä, jonka juuret voi nähdä juutalaisessa synagogajumalanpalveluksessa.

Kirkon organisaatio

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ortodoksinen kirkko muodostuu autokefalisista eli itsenäisistä paikalliskirkoista.[44] Viisitoista paikalliskirkkoa ovat virallisesti tunnustaneet toisensa: Konstantinopolin patriarkaatti, Aleksandrian patriarkaatti, Antiokian patriarkaatti, Jerusalemin patriarkaatti, Moskovan patriarkaatti, Georgian patriarkaatti, Serbian patriarkaatti, Romanian patriarkaatti, Bulgarian patriarkaatti, Tšekin ja Slovakian ortodoksinen kirkko, Kyproksen ortodoksinen kirkko, Kreikan ortodoksinen kirkko, Puolan ortodoksinen kirkko, Albanian ortodoksinen kirkko ja Makedonian ortodoksinen kirkko. Osa paikalliskirkoista on tunnustanut Amerikan ortodoksisen kirkon ja Ukrainan ortodoksisen kirkon. Moskovan patriarkaatti on katkaissut ehtoollisyhteyden Konstantinopoliin eikä tunnusta Ukrainan ortodoksista kirkkoa.

Kannatus ja tukialueet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ortodoksisiin kirkkoihin kuului vuonna 2004 noin 10–15 prosenttia kristityistä. Ortodoksien lukumäärää koskevat arviot kuitenkin vaihtelevat runsaasti. Ortodoksisen kirkon kannatusalueet ovat pysyneet 1900-luvun mittaan samoina.[45]

Suomen ortodoksinen kirkko

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Suomen ortodoksinen kirkko
Helsingin ortodoksisen seurakunnan pääkirkko on Uspenskin katedraali.

Suomen ortodoksisella kirkolla oli 55 439 jäsentä Suomessa vuonna 2025. Ulkomailla pysyvästi asuvia jäseniä on noin 1137.[46] Kirkko on kuulunut Konstantinopolin ekumeeniseen patriarkaattiin autonomisena arkkipiispakuntana vuodesta 1923. Kirkko on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ohella toinen Suomen kirkkokunnista, joilla on virallinen asema lainsäädännössä.

Ortodoksisuus levisi nykyisen Karjalan ja Kaakkois-Suomen alueelle 1000-luvulla Novgorodin ruhtinaskunnasta. Samalla vuosisadalla Karjala liitettiin löyhästi osaksi Novgorodin arkkihiippakuntaa. Novgorodilaiset lähetystyöntekijät perustivat mahdollisesti jo 1100-luvulla Laatokan saariin Valamon luostarin ja 1300-luvulla Konevitsan luostarin. 1500-luvulle tultaessa ortodoksisuus oli saavuttanut karjalaisten keskuudessa jo vakiintuneen aseman.[6] Ortodoksisuuteen sekoittui kirkon vastustuksesta huolimatta aineksia esikristillisestä kansanuskosta.[47]

Stolbovan rauhassa Karjala joutui Ruotsin vallan alle, mutta sen väestölle taattiin oikeus ortodoksisen uskonnon harjoittamiseen. Kuitenkin pian luterilainen puhdasoppisuus nousi valtakunnassa vallalle ja väestöä ryhdyttiin käännyttämään luterilaisuuteen. Ortodoksisen väestön määrättiin osallistumaan luterilaisiin jumalanpalveluksiin ja ortodoksipappien sallittiin toimivan vain venäjänkielisen väestön keskuudessa. Turun rauhassa ortodoksiset alueet siirtyivät Venäjän hallintaan ja ortodoksisen kirkon asema parani. Haminan rauhan jälkeen ortodoksisia seurakuntia perustettiin muun muassa Helsinkiin.[6] Vuodesta 1865 jumalanpalveluksia ryhdyttiin toimittamaan kirkkoslaavin sijaan kansankielellä suomeksi.[47]

Suomen itsenäistyttyä vuonna 1917 Suomen ortodoksisesta kirkosta tuli itsenäinen kirkkokunta. Moskovan patriarkaatti antoi oman tunnustuksensa vuonna 1921. Suomen valtio kuitenkin halusi erottaa kirkon Moskovan vaikutuspiiristä, ja tämän vuoksi vuonna 1923 Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti otti Suomen ortodoksisen kirkon yhteyteensä autonomisena kirkkona.[6]

Toisen maailmansodan jälkeen Valamon munkkiluostari ja Lintulan nunnaluostari sijoitettiin Heinävedelle.[6] Valtion varoin pystytettiin lukuisia kirkkoja ja rukoushuoneita eli tsasounia.[48] Kuopioon sijoitettiin kirkollishallituksen virasto ja Suomen ortodoksinen kirkkomuseo.[48] Arkkipiispanistuin on Helsingissä ja kirkon pappisseminaari toimii Joensuussa. Julkisoikeudellisen asemansa vuoksi kirkolla on ollut vahva taloudellinen asema.[49] Ortodoksinen kirkko on saanut Suomen valtiolta 2010-luvulla tukea noin 2,2 miljoonaa euroa vuodessa.[50]

Suomen ortodoksisen kirkon piispat ovat:

  • korkeasti pyhitetty Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elia
  • korkeasti pyhitetty Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni
  • korkeasti siunattu Haminan piispa Sergei

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Arffman, Kaarlo: Kristinuskon historia. Helsinki: Edita, 2004. ISBN 951-37-4183-4
  • Haldon, John: Bysantin historia. (Byzantium. A History, 2000.) Suomentanut Kaisa Sivenius. Helsinki: Gaudeamus, 2010. ISBN 978-952-495-097-8
  • Kärkkäinen, Tapani: Kirkon historia. Ortodoksin käsikirja. 2. painos. Joensuu: Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto, 2008. ISBN 978-951-8979-27-5

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Greek Word Study Tool Perseus Digital Library. Department of the Classics, Tufts University. Viitattu 21.6.2025. (englanniksi)
  2. ↑ Nykysuomen etymologinen sanakirja.
  3. 1 2 3 Overview: Eastern Orthodoxy Patheos. Viitattu 16.2.2025. (englanniksi)
  4. 1 2 Orthodox Christianity in the 21st Century 8.11.2017. Pew Research. Viitattu 7.5.2024. (englanniksi)
  5. 1 2 Global Christianity Traditions Pew Research Center. 19.12.2011. Viitattu 15.2.2025. (englanniksi)
  6. 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 Ortodoksiset kirkot 13.7.2007. Uskonnot Suomessa -hanke. Viitattu 12.9.2022.
  7. 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 Ware, Kallistos: A History of the Orthodox Church – The Orthodox Church Since WWI (excerpts from The Orthodox Church, by Bishop Kallistos (Ware)) Orthodoxinfo.com. Orthodox Christian Information Center. Viitattu 6.5.2009. (englanniksi)
  8. ↑ Jäsentilastot Suomen ortodoksinen kirkko. Viitattu 16.2.2025.
  9. ↑ Kärkkäinen 2008, s. 52.
  10. ↑ Kärkkäinen 2008, s. 17.
  11. ↑ Kärkkäinen 2008, s. 23.
  12. ↑ Kärkkäinen 2008, s. 56–61.
  13. ↑ A History of the Orthodox Church. The Church of Imperial Byzantium Orthodoxinfo.com. Orthodox Christian Information Center. Viitattu 17.3.2014. (englanniksi)
  14. 1 2 Haldon 2010, s. 165–185.
  15. ↑ Kärkkäinen 2008, s. 62–66.
  16. ↑ Haldon 2010, s. 197–201.
  17. ↑ Niiniluoto, Ilkka: Ateismi. Teoksessa Timo Helenius, Timo Koistinen & Sami Pihlström (toim.): Uskonnonfilosofia, s. 126. Porvoo Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-27403-8
  18. 1 2 3 Overy, Richard: The Dictators. Hitler’s Germany, Stalin’s Russia, s. 269-278. Penguin Books, 2005. ISBN 978-0-14-028149-1 (englanniksi)
    Katso myös: Soviet Atheism: the Militant League The Modern encyclopedia of Russian and Soviet history, vol. 2. Arkistoitu 15.11.2010. Viitattu 21.4.2007. (englanniksi)
  19. ↑ Albania, Religions Encyclopedia of the Nations. (englanniksi)
  20. ↑ Timeline: Albania BBC. Viitattu 19.4.2007. (englanniksi)
  21. ↑ Nikean metropoliitta Johannes: Viron Ortodoksisen Kirkon tie uuteen itsenäisyyteen (Kirjoitus on ilmestynyt Aamun Koitossa numeroissa 19 ja 20/2008. Julkaistu VYS:n sivuilla kirjoittajan luvalla.) 2008. Viron Ortodoksisen Kirkon Ystävyysseura VYS ry. Arkistoitu 20.7.2011. Viitattu 6.5.2009.
  22. ↑ Estnisch-orthodoxe Kirche erklärt sich für unabhängig von Moskau katholisch.de. 21.8.2024. Viitattu 20.7.2026.
  23. ↑ Gregoriaaninen laulu ja kalenteri Aamenesta öylättiin – kirkollinen sanasto. Suomen evankelis-luterilainen kirkko. Viitattu 25.11.2024.
  24. ↑ The Calendar of the Orthodox Church The Greek Orthodox Archdiocese of America. Viitattu 13.4.2014. (englanniksi)
  25. ↑ Juusela, Pauli: Patriarkka Kirilliä ja Vladimir Putinia yhdistää veljeyden side Kirkko ja kaupunki. 13.4.2022. Viitattu 24.11.2024.
  26. 1 2 Juusela, Pauli: Patriarkka Kirillistä tuli sodan aikana Putinin nöyrä alttaripoika Kirkko ja kaupunki. 3.1.2024. Viitattu 24.11.2024.
  27. 1 2 Juusela, Pauli: Patriarkka Kirillin mukaan Ukrainassa käydään sotaa homouden synnin turmelemaa länsimaailmaa vastaan Kirkko ja kaupunki. 8.3.2022. Viitattu 24.11.2024.
  28. ↑ Juusela, Pauli: Kansaa valmistellaan Venäjällä sodan uhkaan nostamalla esiin pyhän sodan teemaa Kirkko ja kaupunki. 9.2.2022. Viitattu 24.11.2024.
  29. ↑ Juusela, Pauli: Murmanskin piispa Mitrofanin mukaan Venäjä sotii Antikristusta vastaan – todellisuudessa Venäjä on tuhonnut Ukrainassa 59 kirkkoa ja muuta uskonnollista paikkaa Kirkko ja kaupunki. 1.4.2022. Viitattu 24.11.2024.
  30. ↑ Hurskainen, Heta: Ukraina kielsi Moskovan patriarkaatin toiminnan maassa Aamun Koitto. 5.9.2024. Suomen ortodoksinen kirkko. Viitattu 24.11.2024.
  31. ↑ Juusela, Pauli: Ukraina kamppailee poliittista ja kirkollista imperialismia vastaan Kirkko ja kaupunki. 27.7.2023. Viitattu 24.11.2024.
  32. ↑ Haikala, Topias: Katolinen kirkko tukee Valko-Venäjän mielenosoittajia Kirkko ja kaupunki. 15.9.2020. Pääkaupunkiseudun evankelis-luterilaiset seurakunnat. Viitattu 24.11.2024.
  33. ↑ Rytkönen, Jussi: Moskovan patriarkaatin valtapiiri murenee Kotimaa. 19.7.2026. Viitattu 19.7.2026.
  34. ↑ Kuinka ortodoksinen kirkko eroaa roomalaiskatolisesta kirkosta? Suomen ortodoksinen kirkkokunta. Arkistoitu 13.5.2007. Viitattu 4.1.2008.
  35. ↑ Mitä ortodoksinen kirkko opettaa Neitsyt Mariasta? Miten ortodoksien oppi eroaa luterilaisista tai roomalaiskatolisista? Suomen ortodoksinen kirkkokunta. Arkistoitu 13.5.2007. Viitattu 4.1.2008.
  36. ↑ http://www.ortodoksi.net/index.php/Mysteerio
  37. ↑ Sakramentit Suomen ortodoksinen kirkkokunta. Arkistoitu 27.9.2007. Viitattu 4.2.2008.
  38. ↑ Kaste ja mirhavoitelu Suomen ortodoksinen kirkko. Viitattu 13.4.2026.
  39. ↑ Katumuksen sakramentti Suomen ortodoksinen kirkko. Viitattu 13.4.2026.
  40. ↑ Ehtoollinen Suomen ortodoksinen kirkko. Viitattu 13.4.2026.
  41. ↑ Sairaanvoitelu Suomen ortodoksinen kirkko. Viitattu 13.4.2026.
  42. ↑ Pappeus Suomen ortodoksinen kirkko. Viitattu 13.4.2026.
  43. ↑ Avioliitto Suomen ortodoksinen kirkko. Viitattu 13.4.2026.
  44. ↑ Metso, Pekka & Ryökäs, Esko (toim.): Kirkkotiedon kirja. Ekumeeninen johdatus kirkkojen oppiin ja elämään, s. 99. Helsinki: Kirjapaja, 2005. ISBN 951-607-212-7
  45. ↑ Arffman 2004, s. 250.
  46. ↑ Tilastotietoja Suomen ortodoksisen kirkon väestöstä vuodelta 2022 (PDF) Suomen ortodoksinen kirkko. Viitattu 3.10.2023.
  47. 1 2 Hakusana Suomen ortodoksinen kirkko teoksessa Suomalainen tietosanakirja 6, n–reum. Espoo: Weilin + Göös, 1992. ISBN 951-35-4471-0
  48. 1 2 Hakusana Suomen ortodoksinen kirkko teoksessa Spectrum tietokeskus. 16-osainen tietosanakirja. 11. osa, Sip–Tal. Espoo: WSOY, 1980. ISBN 951-0-07250-8
  49. ↑ Komulainen, Jyri ym.: Politiikasta-raati: Suomen ortodoksinen kirkko muutoksessa Politiikasta.fi. 18.2.2021. Viitattu 11.9.2022.
  50. ↑ Hallamaa, Hannu: Leppoisan vanhoillinen meininki Ylioppilaslehti. 23.4.2012. Viitattu 11.9.2022.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Ortodoksinen_kirkko&oldid=24180023”