Suomalainen muinaisusko

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Joutsen ja muna Karjalan kalliopiirroksen mukaan.

Suomalainen muinaisusko tarkoittaa ennen kristinuskon valtakautta Suomen seudulla harjoitettuja uskonnollisia tapoja ja uskomuksia. Suomalaista muinaisuskoa luonnehtivat muun muassa polyteismi eli monijumalisuus, vainajien palvonta[1] sekä tietäjälaitos[2]. Muinaisusko ei ollut Suomessa yhtenäistä tai muuttumatonta, vaan tavat ja uskomukset vaihtelivat eri aikoina ja eri alueilla[3].

Kirjalliset tiedot suomalaisesta muinaisuskosta ovat suhteellisen nuoria: ensimmäisillä kattavilla kirjallisilla tiedoilla on ikää vain joitakin satoja vuosia. Tiedot suomalaisesta muinaisuskosta siis kerättiin vasta kristinuskon jo levittyä käytännössä lähes kaikkien pääasialliseksi uskonnoksi, jolloin kristinusko oli jo pyyhkinyt pois monia muinaisia perinteitä ja uskomuksia. Tästä huolimatta varsinkin ortodoksisessa Karjalassa säilyi monia vanhoja uskomuksia ja myyttejä. Tarinat Jeesuksesta ja Väinämöisestä, samoin kuin tarinat Ukko ylijumalasta ja kristinuskon Jumalasta, elivät rinnan ja toisinaan myös sekoittuivat. Monet tiedot muinaisesta uskonnosta ovat säilyneet osana kansantaruja, jotka varsinkin Karjalassa olivat huomattavan rikkaat vielä 1800-luvulla.[4]

Valtio kielsi muinaisuskon harjoittamisen 1600-luvulla, mutta Suomessa tiedettiin tai epäiltiin olevan vielä 1700-luvulla pyhiä lehtoja, joita kirkonmiehet ja viranomaiset pyrkivät hävittämään[5]. Nykyisistä juhlapyhistä laskiainen, helasunnuntai, juhannus, pyhäinpäivä (kekri) ja joulu olivat alun perin suomalaiseen alkuperäisuskontoon kuuluneita juhlia.

Kaikkeuskäsitykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomimaailma.jpg
Maailman rakennekuva

A taivaankannet eli kirjokannet. Esimerkiksi 6 tai 9 kpl päällekkäin.
B pohjantähti eli pohjannaula
C maailmanpylväs

D pyörre, kinahmi
E pohjoinen maa, Pohjola
F tuttu maailma

G lintukoto
H vainajien maa oli maan tai veden alla, ehkä ylösalaisin

Maailman synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käsitykset asioiden alkuperästä eli synnystä ovat olleet tärkeä osa muinaissuomalaisten todellisuuskäsitystä. Maailman syntytarinat ovat olleet merkittävä osa runoutta, ja maailman synnystä oli useita erilaisia kertomuksia.[4] Suomalaisessa muinaisuskossa voidaan erottaa kolme erilaista maailmansyntymyyttiä eli kosmogoniaa. Niin sanotussa sukeltajamyytissä maailma luodaan sukeltamalla maata alkumeren pohjasta ja munamyytissä maailma syntyy alkumunasta. Kolmas suomalainen kosmogania on myytti taivaan taonnasta.[6]

Yleisimmän myytin mukaan maailma oli syntynyt vesilinnun munasta.[4] Se on alkujaan eteläinen myytti. Se tunnetaan laajalla alueella, ja se on levinnyt myös Euroopan pohjoisosiin. Uralilaisista kansoista sen tuntee kuitenkin vain suomalaiset, itäsaamelaiset, komit ja mordvalaiset. Sukeltajamyytti lienee ollut alkuperäisempi, mutta munamyytti on syrjäyttänyt sen. Kalevalainen luomisrunosto perustuu lähes täysin munamyyttiin, vaikka runostossa on myös joitakin viittauksia sukeltajamyyttiin.[6] Muna- ja sukeltajamyyteille yhteistä on alkumeri ja -lintu.[7]

Munamyytin lähtökohta on Ontrei Malisen laulaman runon mukaan Väinämöisen ampuminen. Väinämöinen ajelehtii tämän jälkeen seitsemän vuotta meressä. Sotka munii kuusi munaa ja rautamunan Väinämöisen merestä nostetulle polvelle. Munat rikkoutuvat, kun Väinämöinen liikuttaa polveaan. Tämän jälkeen Väinämöinen lausuu luomissanat, joten hän on eräänlainen alkumeressä ajelehtiva luojaheeros.[6] Munamyytti kuva maan, taivaan, päivän, kuun, tähtien ja pilvien synnyn, mutta siinä ei puhuta elollisesta luonnosta eikä ihmisestä.[7]

Sukeltajamyytissä maailma syntyi kuikan tai paholaisen haettua pohjasta maata.[4] Taontamyyttiin liittyvissä muinaisrunoissa Ilmarinen mainitaan taivaankannen takojana.[8] Taivaantakomismyytti on omaksuttu suomalaiseen kansanuskoon Skandinaviasta. Mahdollisesti Ilmariseen liitettiin luojajumalan asema vasta tässä yhteydessä.[9]

Kosmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisen muinaisuskon kosmografia eli käsitys maailman rakenteesta perustui kantauralilaiseen esikuvaansa. Folkloristi Anna-Leena Siikalan mukaan kantauralilaisen kosmografian peruspiirteitä olivat Pohjantähden asema taivaan keskuksena, horisontaalisen ja vertikaalisen hahmotuksen yhteensulautuminen, pohjoinen–etelä-akselin korostaminen ja vesiteiden merkitys tämän- ja tuonpuoleisen yhdistäjinä. Nämä olivat keskeisiä suomalaisessa muinaisuskossa, vaikka esimerkiski kaksi jälkimmäistä olivat hämärtyneet saamelaistan muinaisuskossa.[10]

Maan uskottiin olevan litteä kiekko, jonka peitti taivas suurena kupuna, josta käytettiin nimityksiä taivaankansi, kirjokansi tai ilmankansi.[4] Usein taivaankansia kerrottiin olevan useita kerroksittain. Maan keskipisteessä, äärimmäisessä pohjoisessa, seisoi maailmanpylväs, joka toimi akselina maan ja taivaankannen keskinäisessä pyörimisliikkeessä. Maailmanpylväs oli kiinni Pohjantähdessä, jota kutsuttiin myös pohjannaulaksi, taivaantapiksi tai maailmantapiksi. Kansa näki taivaan suuren osan vuodesta tähtien ja revontulten valaisemana. Yksi keskeinen myytti vanhassa runostossa kertookin kuinka myyttinen puu, iso tammi, kaadettiin, ja ”päivä pääsi paistamaan ja kuu kumottamaan”.[4]

Maailman loppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eskatologian eli maailman loppuun liittyviä myyttejä suomalaisilta ei ole säilynyt. Ne ovat kuitenkin todennäköisesti olleet samanlaisia kuin muilla pohjoisilla ja uralilaisilla kansoilla. Saamelaisten ja uralilaisten uskomusten pohjalta voidaa olettaa, että myös suomalaisiin käsityksiin on kuulunut syklisyyttä. Monissa pohjoisissa mytologioissa maailma syntyy ja tuhoutuu vuorotellen.[11]

Ihminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jousella aseistautunut naishahmo Astuvansalmen kalliomaalauksesta.

Luonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Luonto (mytologia)

Luonto-olennon, jonka nimestä on peräisin muun muassa nykysuomen sana luonne, tehtävä sielun osana on epävarma. Christfried Gananderin mukaan luonto oli ihmisen minuus.[4]

Kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuolleiden on uskottu elävän Tuonelassa, joka oli arktisen uskomuksen mukaan maan tai veden alla. Tähän liittyy käsitys Tuonen virrasta, joka liittää suomalaisen perinteen Keski-Aasian kulttuuripiiriin.[4]

Tuonelassa vainajat elivät jokseenkin samankaltaista elämää kuin eläessäänkin. Tämän vuoksi esikristillisinä aikoina kuolleen mukaan joskus laitettiin hautaan aseita, koruja ja tarve-esineitä. Käsitykset Tuonelasta ovat säilyneet sekoittuneina käsityksiin kristinuskon tuonpuoleisesta, taivaasta ja helvetistä. Tuonelassa saattoi esimerkiksi olla kivinen sänky pahoille ihmisille. Tällainen käsitys tuonpuoleisesta kostosta tai hyvityksestä saattaa olla peräisin kristinuskosta.[4]

Rautakaudella vainajia haudattiin siten, että näiden jalat osoittivat suuntaan, josta aurinko nousi muinaisuskon juhlapäivinä. Tällaisia olivat päivänseisaukset ja päiväntasaukset sekä niiden puolivälissä olevat päivät.[12]

Kristinusko ei kadottanut kaikkia vanhoja kuolemaan liittyviä käsityksiä satoihin vuosiin, ja vanhat käsitykset säilyivät kristillisten käsitysten rinnalla varsinkin Itä-Suomessa ja Karjalassa vielä 1900-luvun alkuvuosille saakka.[13] Karjalassa kuolleiden henkiä palvottiin kuten kristillisiä pyhimyksiä. Vainajat olivat yhä tavoitettavissa, jos heitä kaivattiin. Ortodoksiset karjalaiset saattavat edelleen vanhan perinteen mukaan uhrata haudalla jotain pientä, kuten viinaryypyn tai jättää haudalle piirakoita eli muistajaista.[4]

Jumalat ja henkiolennot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mikael Agricola julkaisi vuonna 1555 Psalttarin esipuheessa hämäläisten ja karjalaisten jumalten luettelon, jossa hän noudatti monien muiden kristillisten reformaattorien esimerkkiä. Agricolan luettelossa oli antiikin jumaltaruston esikuvan mukaan kaksitoista hämäläisten ja kaksitoista karjalaisten jumalaa.[4]

Mikael Agricolan luettelo on seuraavanlainen:

"Epejumalat monet tesse / muinen palveltin cauan ja lesse.
Neite cumarsit Hemelaiset / seke Miehet ette Naiset.
Tapio Metzest Pydhyxet soi / ja Achti wedhest Caloja toi.
Äinemöinen wirdhet tacoi / Rachkoi Cuun mustaxi jacoi.
Lieckiö Rohot jwret ja puudh / hallitzi ja sencaltaiset mwdh.
Ilmarinen Rauhan ja ilman tei / ja Matkamiehet edheswei.
Turisas annoi Woiton Sodhast / Cratti murhen piti Tavarast.
Tontu Honen menon hallitzi / quin Piru monda willitzi.
Capeet mös heilde Cuun söit / Calevanpojat Nijttut ja mwdh löit.

Waan Carjalaisten Nämet olit / Epejumalat cuin he rucolit.
Rongoteus Ruista annoi / Pellonpecko Ohran casvon soi.
Wirancannos Cauran caitzi / mutoin oltin Caurast paitzi.
Egres hernet Pawudh Naurit loi / Caalit Linat ja Hamput edestoi.
Köndös Huchtat ja Pellot teki / quin heiden Epeuskons näki.
Ja quin Kevekylvö kylvettin / silloin ukon Malja jootijn.
Sihen haetin ukon wacka / nin joopui Pica ette Acka.
Sijtte paljo Häpie sielle techtin / quin seke cwltin ette nechtin.
Quin Rauni Ukon Naini härsky / jalosti Ukoi pohjasti pärsky.
Se sis annoi Ilman ja Wdhen Tulon / käkri se liseis Carjan casvon.
Hiisi Metzeleist soi Woiton / Wedhen Eme wei calat vercon.
Nyrckes Oravat annoi Metzast / Hittavanin toi Jenexet Pensast.

Eikö se Cansa wimmattu ole / joca neite wsko ja rucole.
Sihen Piru ja Syndi weti heite / Ette he cumarsit ja wskoit neite.
Coolludhen hautijn Rooca wietin / joissa walitin parghutin ja idketin.
Menningeiset mös heiden Wffrins sait / coska Lesket hoolit ja nait.
Palveltin mös paljo muuta / Kivet Cannot Tädhet ja Cwuta."[14]

Perheillä, rakennuksilla, maaomaisuudella ja viljelyksillä oli omat haltijansa. Näiden tehtävä oli suojelu ja vaurauden ja hedelmällisyyden turvaaminen.[15] Kristian Erik Lencqvistin mukaan ajateltiin myös, että ihmisillä oli oma suojelushaltija. Hänen mukaansa tästä johtuu ilmaus ”olla haltioissaan”, eli haltian yllyttämä.[4]

Pyhät paikat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalliomaalaukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jotkin kalliot on valittu maalauspaikoiksi mahdollisesti siksi, että niissä on luonnostaan ihmiskasvoja muistuttavia piirteitä. Astuvansalmen maalattu kallio muodostaa yhdestä reunastaan selvästi erottuvat jättiläismäiset kasvot.

Punamullalla tehtyjä kalliomaalauksia tehtiin kivikaudella. Näin ollen niitä ei voida suoraan rinnastaa nykyisin tunnettuihin myytteihin ja uskomuksiin, sillä tunnettu perinnetieto on kerätty talteen enintään joitakin satoja vuosia sitten. Kansanrunous on kuitenkin saattanut säilyttää muistumia jopa kivikautisista myyteistä ja uskomuksista. ”Vaikkei vain itämerensuomalaisten kansojen tuntema runonlaulu olekaan iältään 3000-3500 vuotta vanhempi, saattavat sen taustana olevat – – myytit olla vieläkin vanhempia.”[4].

Suomen kivikauden kalliomaalauksiin liittyen on hyvä huomata, että monien kielitieteilijöiden mukaan nykyisen Suomen alueella ei vielä kivikaudella puhuttu suomensukuista kieltä, vaan uralilaisen kielikunnan ekspansio alkoi vasta metallikaudella.[16] [17] [18] [19]

Pyhät lehdot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pyhät lehdot olivat paikkoja, joihin tultiin harjoittamaan uskonnollisia menoja, muun muassa viemään uhreja. Lehtoja on ehkä kutsuttu alun perin hiisiksi. Pyhissä lehdoissa saattoi olla myös uhriaitaus, jonka sisäpuolelle ei saanut mennä, mutta jonka sisään heitettiin uhreja.[5]

Niinkin myöhään kuin 1700-luvulla oli vielä läntisessä Suomessa pyhiä lehtoja tai sellaisiksi epäiltyjä, joita kirkonmiehet ja viranomaiset pyrkivät hävittämään. Käytäntö pyhiä lehtoja vastaan oli jo aiemmin ollut koko Euroopan laajuinen. Inkerissä on säilynyt pyhiä lehtoja 1900-luvulle, ja niiden käytöstä on säilynyt melko kattavat tiedot. Inkeriläisten pyhien lehtojen ja muualta säilyneiden tiedonsirpaleiden perusteella voidaan rakentaa myös kuva siitä, millaisia olivat länsisuomalaiset pyhät lehdot.[5]

Pyhät puut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pyhiä olivat monet vanhat, suurikokoiset ja erikoiset puut, varsinkin männyt. Kun saatiin kaadettua karhu, sen kunniaksi pidettiin peijaiset. Peijaisten jälkeen karhun kallo nostettiin ”kallomäntyyn”, jossa saattoi olla jo useita karhunkalloja. Myöhempinä aikoina sukujen karsikkomäntyihin hakattiin vainajia koskevia merkintöjä. Isojen petäjien alla saatettiin myös pitää käräjiä. Ainakin myöhempinä aikoina pihan pihlajalla oli erityinen arvo. Sitä ei saanut vahingoittaa millään tavalla. Pihapuiden luokse on viety uhreja haltijoille.[5]

Kosteikot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Soita, lähteitä, puroja ja jyrkkiä rantoja on käytetty uhraukseen. Kosteikkoihin on jätetty esimerkiksi piikiviä ja tuluksia, ja niitä on käytetty joinakin aikoina myös ei-toivottujen henkilöiden kuten rikollisten teloitukseen ja hävittämiseen. Perinne eli vielä 1800-luvulla, jolloin niin sanottu paheellinen hautaus suoritettiin luterilaisen kirkkolain mukaan karpalosuolla, ja vainaja jäi ilman kristillistä hautaustoimitusta. Kosteikkoihin saatettiin upottaa myös aviottomasti syntyneitä tai vammaisia lapsia. Kalevalassa Väinämöinen tuomitsee aviottoman lapsen kuolemaan sanoen: ”Kun lie poika suolta saatu, maalta marjasta si'ennyt, poika maahan pantakohon, marjamättähän sivulle, tahi suolle vietäköhön, puulla päähän lyötäköhön!” Tämänkaltaiset runot kattavat koko itämerensuomalaisen runoalueen, ja viittaavat siihen että Suomessakin on ollut vallalla lasten heitteillepanokäytäntö.[4]

Uhriaitat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keski-Suomessa on vielä uudella ajallakin ollut asutuksen yhteydessä uhriaittoja, joihin anteja ja uhreja on viety. Uhriaittoja on tavattu myös muualta Itämeren seudulta kuten myös etäsukukansojen keskuudesta. [20]

Luontosuhde[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjoisissa metsästyskulttuurissa eläinten ja ihmisten suhde on ollut jokapäiväinen eikä ihminen ollut saalistaan ”ylempänä”. Eläimet olivat osa henkistä maailmaa, ja metsästäjä saattoi olla unessa tai transsissa yhteydessä eläimiin. Tietoja muinaisten suomalaisten metsästystavoista ja metsästykseen liittyvistä tabuista on kerätty vasta agraariajalla ja pääosin 1700-luvun jälkeen. Muinaisten suomalaisten pyyntikulttuurin oletetaan olleen yhtenäinen muiden pohjoisten kansojen näkemyksiin.[21]

Metsästyskulttuurit olivat animistisiä, ja jokaisella eläimellä oli sen mukaan sielu. Saaliin saaminen koettiin riippuvan sekä tuonpuoleisista olennoista että eläinten tahdosta. Saaliseläimet antautuivat metsästettäväksi omasta tahdostaan, mutta tämän ehtona oli se, että metsästäjä noudatti oman osuutensa ja kunniotti saaliin eläinarvoa. Käytännössä tämä merkitsi usein sitä, että saaliseläimen luut käsiteltiin niin, että varmistettiin sen mahdollisuus jälleensyntyä maan päälle.[21]

Karhu, pyhä eläin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisten luontosuhde huipentui karhuun. Sen erityisyys on johtunut siitä, että se on Suomen luonnon mahtavin ja voimakkain eläin, joka on tarjonnut ihmiselle jopa ylivertaisen vastuksen.[22] Karhusta puhuminen on koettu jopa tabuksi, ja siksi sille on haettu kiertoilmaisuja.[23]

Varsinkin karhu on ollut palvottu eläin. Pyydystetyn karhun kunniaksi järjestettiin juhlat, karhunpeijaiset, joilla karhu pyrittiin palauttamaan uuteen elämään tullakseen jälleen riistaksi metsään. Karhunpeijaisissa on jälkiä muinaisen metsästys-keräilykulttuurin samanistisesta todellisuuskäsityksestä. Esimerkiksi Kalevalassa esiintyvä karhun synty -runo saattaa viitata kivikautiseen totemistiseen perinteeseen.[4]

Tietäjät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Tietäjä

Suomessa on ollut tietäjälaitos, eli eri yhteisöillä on ollut keskushahmoina tietäjiä, jotka auttoivat taioillaan yhteisöä muun muassa parantaen sairaita.[2]

Jotkut tutkijat ovat olettaneet, että suomalainen muinaisusko olisi ollut joskus šamanistinen samaan tapaan kuin esimerkiksi saamelainen tai joidenkin Siperian kansojen muinaisuskonto. Esimerkiksi Martti Haavion mukaan varhaisimmat Väinämöisestä runoilleet elivät samanistisessa kulttuurissa.[4]

Uuspakanuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomenusko

Romantiikan aikana myös Suomessa alettiin kokea kiinnostusta omaan tarumaiseen menneisyyteen ja Kalevala-romantiikka sekä karelianismi näkivät myös suomalaisen pakanallisuuden uudelleensyntymisen. Oppineet ja sivistyneistö kiinnostuivat suomalaisista muinaisista uskomuksista 1800-luvun alkupuoliskolla, kun Suomen ja lähialueiden maaseudulla perinne oli paikoin vielä elävää kansanperinnettä. Suullinen perinne katosi hiljalleen 1900-luvun kuluessa.[4]

Varsinaisesti suomalainen uuspakanuus alkoi saavuttaa suosiota vasta 1900-luvun loppupuolella.[24] Pakanuuden harrastajien toiminnan myötä esimerkiksi pyhät lehdot ja pakanalliset vuodenaikajuhlat ovat palanneet Suomeen.[25]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Pentikäinen, Juha: Kalevalan mytologia. Helsinki: Gaudeamus, 1987. ISBN 951-662-403-0.
  • Pentikäinen, Juha ym.: Suomalaisten muinaisusko. Teoksessa Factum: Uusi tietosanakirja. 7, Sm–vahi. Espoo: Weilin & Göös, 2005. ISBN 951-35-6681-1.
  • Pulkkinen, Risto: Suomalainen kansanusko: Samaaneista saunatonttuihin. Helsinki: Gaudeamus, 2014. ISBN 978-952-495-340-5.
  • Salo, Unto: Maailman synty ja luominen: Muinaissuomalaisten maailmanymmärryksestä. Auraica, 2012, 5. vsk, s. 17–26. Porthan-Seura. Artikkelin verkkoversio Viitattu 8.4.2017.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Pentikäinen, Juha ym.: Suomalaisten muinaisusko. Teoksessa Factum: Uusi tietosanakirja. 7, Sm–vahi. Espoo: Weilin & Göös, 2005. ISBN 951-35-6681-1.
  2. a b Hakusana noitausko teoksessa Spectrum tietokeskus: 16-osainen tietosanakirja. 8, Min–Pah. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1979. ISBN 951-0-07247-89.
  3. Artikkeli suomalaisten muinaisusko teoksessa Suomalainen tietosanakirja 7, reun–tamm. Espoo: Weilin + Göös, 1993. ISBN 951-35-4478-8.
  4. a b c d e f g h i j k l m n o p q Pentikäinen, Juha: Kalevalan mytologia. Helsinki: Gaudeamus, 1987. ISBN 951-662-403-0.
  5. a b c d Kovalainen, Ritva & Seppo, Sanni: Puiden kansa. Kemiö: Helsinki: Hiilinielu tuotanto: Miellotar, 2006. ISBN 952-99113-1-9. Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti; nimi "puiden_kansa" on määritetty usean kerran eri sisällöillä
  6. a b c Pulkkinen, s. 29–30.
  7. a b Salo, s. 18.
  8. Pulkkinen, s. 32.
  9. Salo, s. 25.
  10. Pulkkinen, s. 36.
  11. Pulkkinen, s. 64–65.
  12. Suomalaiset alkoivat kääntyä kristinuskoon odottamattoman varhain Yle Uutiset. Viitattu 3.3.2017.
  13. Pentikäinen, Juha: Suomalaisen lähtö: Kirjoituksia pohjoisesta kuolemankulttuurista. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 530. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1990. ISBN 951-717-625-2.
  14. Suomalaisen muinaisuskon ja kirkkohistorian tekstejä Juha Seppänen. Viitattu 22.3.2010.
  15. Pentikäinen, Juha: Karhun kannoilla: Metsänpitäjä ja mies. Helsinki: Etnika, 2005. ISBN 951-97889-3-X.
  16. Kallio, Petri 2006: Suomen kantakielten absoluuttista kronologiaa. – Virittäjä 1/2006. http://www.kotikielenseura.fi/virittaja/hakemistot/jutut/2006_2.pdf
  17. Häkkinen, Jaakko 2009: Kantauralin ajoitus ja paikannus: perustelut puntarissa. – Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirja 92, Helsinki. http://www.sgr.fi/susa/92/hakkinen.pdf
  18. "Suomalaisten uudet juuret" http://www.tiede.fi/artikkeli/jutut/artikkelit/suomalaisten_uudet_juuret Viitattu 9.1.2015
  19. Suomen synty kartalla http://www.elisanet.fi/alkupera/Suomensynty.html Viitattu 9.1.2015
  20. Siikala, Anna-Leena: Itämerensuomalainen mytologia. Myyttirunon käytännöt. Uhriaitat -kivet ja -puut. SKS. 2013. ISBN 9789522223937
  21. a b Pulkkinen, s. 205.
  22. Pulkkinen, s. 212–213.
  23. Pulkkinen, s. 214.
  24. Ketola, Kimmo ym.: Suomalaisen uskonnon arkki. 5. uudistettu painos. Helsinki: Edita, 2004. ISBN 951-37-4147-8.
  25. Pesonen, Jarkko: Suomenuskoisten helajuhla 2008. Taivaannaula ry. Viitattu 16.11.2008.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ganander, Christfrid: Mythologia Fennica. (Mythologia Fennica, 1789.) Toimittanut Juha Pentikäinen. Käännös: Brita Löflund. Klaukkala: Recallmed, 1995 (2. painos 2003). ISBN 951-9221-72-7.
  • Haavio, Martti: Suomalaiset kodinhaltiat. Porvoo: WSOY, 1942.
  • Haavio, Martti: Väinämöinen: Suomalaisten runojen keskushahmo. Porvoo: WSOY, 1950.
  • Haavio, Martti: Karjalan jumalat: Uskontotieteellinen tutkimus. Porvoo: WSOY, 1959.
  • Haavio, Martti: Kuolematonten lehdot: Sämpsöi Pellervoisen arvoitus. Porvoo: WSOY, 1961.
  • Haavio, Martti: Suomalainen mytologia. Porvoo Helsinki: WSOY, 1967.
  • Harva, Uno: Suomalaisten muinaisusko. Porvoo: WSOY, 1948.
  • Huurre, Matti: 9000 vuotta Suomen esihistoriaa. 5. uudistettu painos. Helsingissä: Otava, 1995 (9. painos 2005). ISBN 951-1-13753-0.
  • Hyry, Katja & Pentikäinen, Antti & Pentikäinen, Juha: Lumen ja valon kansa: Suomalainen kansanusko. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1995. ISBN 951-0-20101-4.
  • Kivikäs, Pekka: Kallio, maisema ja kalliomaalaus. Jyväskylä: Minerva, 2005. ISBN 952-5478-61-0.
  • Kovalainen, Ritva & Seppo, Sanni: Puiden kansa. Kemiö: Helsinki: Hiilinielu tuotanto: Miellotar, 2006. ISBN 952-99113-1-9.
  • Krohn, Julius: Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus: Neljä lukua Suomen suvun pakanallista jumaluus-oppia. Näköispainos. Alkuperäinen: Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1894. Helsingissä: Salakirjat, 2008. ISBN 978-952-5774-00-9.
  • Krohn, Kaarle: Suomalaisten runojen uskonto. Näköispainos. Alkuperäinen: Porvoo: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1915. Helsingissä: Salakirjat, 2008. ISBN 978-952-5774-04-7.
  • Pentikäinen, Juha: Kalevalan maailma. Helsinki: Yliopistopaino, 1989. ISBN 951-662-403-0.
  • Pentikäinen, Juha: Suomalaisen kansanperinteen ihmiskuva ja käsitys luonnosta. 4. painos. Helsinki: Uskontotieteen laitos, Helsingin yliopisto, 1992. ISBN 951-45-4171-5.
  • Pentikäinen, Juha: Karhun kannoilla: Metsänpitäjä ja mies. Helsinki: Etnika, 2005. ISBN 951-97889-3-X.
  • Pentikäinen, Juha & Miettinen, Timo: Pyhän merkkejä kivessä. Helsinki: Etnika, 2003. ISBN 951-97889-2-1.
  • Siikala, Anna-Leena: Suomalainen šamanismi: Mielikuvien historiaa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1992. ISBN 951-717-704-6.
  • Siikala, Anna-Leena: Itämerensuomalaisten mytologia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1388. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2012. ISBN 978-952-222-393-7.
  • Talve, Ilmar: Suomen kansankulttuuri. 3. tarkennettu ja täydennetty painos. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1990. ISBN 951-717-553-1.
  • Waronen, Matti: Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla. Näköispainos. Väitöskirja, 1895. Toinen painos: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1898. Helsinki: Salakirjat, 2009. ISBN 978-952-5774-08-5.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]