Šiialaisuus

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ali ja hänen poikansa Hasan ja Husain 1800-luvun ihannoidussa persialaisessa muotokuvassa.

Šiialaisuus (arab. شيعة‎, šī‘ah, pers. ‏شیعه‎) on islamin pienempi päähaara, johon kuuluu noin 10–13 % kaikista muslimeista eli noin 200 miljoonaa, kun islamin pääsuuntaukseen sunnalaisuuteen kuuluu noin 87–90 % muslimeista.[1][2] Suurin osa šiioista asuu Iranissa, Pakistanissa, Intiassa ja Irakissa. Šiiat ovat enemmistönä Iranissa, Azerbaidžanissa, Bahrainissa ja mahdollisesti Jemenissä.[3][2] Useimmat šiiat ovat niin sanottuja kaksitoistašiialaisia; he odottavat kätkeytyneen kahdennentoista imaamin paluuta aikojen lopussa. Nykyisin pieniksi vähemmistöiksi supistuneita šiiojen alaryhmiä ovat seitsemänšiialaiset eli ismailiitit (arviolta 15 miljoonaa)[4], Jemenin zaidilaiset (n. 12 miljoonaa) sekä Lähi-idän druusit (n. 1 miljoona).[5][6]

Šiialaisuus syntyi varhaisessa arabikalifaatissa niissä protestiliikkeissä, jotka eivät hyväksyneet istuvan hallitsijan laillisuutta ja vetosivat perusteluna uskontoon. Šiah tarkoittaa "puoluetta" ja on lyhennys ilmaisusta "Alin puolue".[7] Erilaisia mielipiteitä on siitä, oliko šiialaisuuden taustalla aito traditio, joka alkoi jo 600-luvulla, vai löydettiinkö islamin varhaishistoriasta ja sen mahdollisesti kuvitelluista tapahtumista välineitä omille vaatimuksille.[8] Kirjallisia tietoja šiialaisuudesta alkoi joka tapauksessa ilmestyä myöhään eli vasta 800-luvun lopulla, jolloin šiialaisuus nykyisin tunnistettavana liikkeenä syntyi.[9]

Sunnien ja šiiojen tärkein uskonnollinen erimielisyys liittyy valtio-oppiin ja koskee lailliseksi katsotun hallitsijan persoonaa ja valtuuksia. Sunneille kalifi on "uskovien komentaja" vailla päätösvaltaa uskonasioissa. Hänet tulee valita Muhammedin quraiš -heimosta, mutta aivan tarkkoja sääntöjä valinnalle ei šaria anna. Šiioille kalifi on paitsi maallinen hallitsija myös korkein uskonnollinen johtaja, imaami, jonka valtuudet tulevat Jumalalta. Šiiojen mukaan profeetta Muhammed oli nimennyt seuraajakseen Alin, ja johtajuuden tuli siksi seurata hänen sukulinjaansa isältä pojalle. Sunnalainen uskontunnustus kuului: ”Todistan, ettei ole muuta jumalaa kuin Jumala, ja todistan että Muhammad on hänen sanansaattajansa". Siihen šiiat lisäsivät 1500-luvulla lauseen: "ja todistan että Ali on Jumalan ystävä [wali]”.[10]

Vaikka keskiajalla oli myös šiialaisia hallitsijoita etenkin 900-luvulla, šiiat pysyivät lähes kaikkialla vähemmistönä. 1500-luvulla safavidit kuitenkin nostivat šiialaisuuden vaikutusvaltaiseen asemaan. He tekivät šiialaisuudesta ainoan hyväksytyn uskonnon Iranissa, joka silloin ulottui myös Azerbaidžaniin ja osaan Irakia. Vuonna 1979 šiialaiset nousivat valtaan ajatollah Khomeinin johdolla Iranissa ja perustivat islamilaisen pappisvaltion. Saddam Husseinin kukistumisen jälkeen vuonna 2003 valta Irakissa siirtyi šiioille. Heillä on asemia myös Libanonissa, missä toimii Iranin tukema šiialainen Hizbollah -liike.

Šiialainen kertomus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islamin varhaisvaiheista on säilynyt kirjallisia lähteitä 800-luvulta lähtien. Ne kertovat tapahtumista, jotka sijoitettiin 200 vuotta aikaisemmiksi eli 600-luvulle. Tarinaperinteen runsaudesta huolimatta tiedämme silti Jaakko Hämeen-Anttilan mukaan yllättävän vähän islamin varhaisvaiheista.[11][12] Islamille varhaiset kertomukset ovat kuitenkin osa uskontoa, joten muslimit eivät niitä kyseenalaista.

Šiialaisuus johtaa tarinoissa juurensa profeetta Muhammedin seuralaiseen Alī ibn abī Ṭālibiin ja oikeaanjohdettujen kalifien aikaan. Šiialaiset, eli "Alin puolue" muodostui niistä, jotka puolustivat Alin oikeutta kalifaattiin. Perimätieto kertoo, että Ali valittiin neljänneksi kalifiksi (656–661), mutta häntä vastaan nousi umaijadien klaaniin kuuluneen Muāwijan johtama kapina.[13] Ali siirtyi tämän takia Medinasta Irakin Kufaan, jossa hänellä oli eniten kannattajia. Alin kannattajat katsoivat, että Alilla olisi ollut oikeus johtajuuteen, koska hän oli Muhammedin serkku, ottopoika ja vävy. Muhammed oli myös nimittänyt Alin seuraajakseen Ghadir Khummissa jäähyväispyhiinvaelluksellaan vuonna 632.[14] Alin kerrotaan kärsineen vuonna 661 marttyyrikuoleman, kun hänen entinen kannattajansa murhasi hänet Kufan moskeijan aamurukouksessa. Tällöin Muawija julistautui julkeasti kalifiksi (661–680) Damaskoksessa ja perusti ensimmäisen perinnöllisen muslimidynastian. Muawijan ja hänen seuraajiensa toiminta merkitsi luopumista Muhammedin ja oikeaan johdettujen kalifien alkuperäisistä islamilaisista periaatteista.[15]

Karbalan taistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhin tunnettu maalaus Karbalan taistelusta havainnollistaa sen epätasaisuutta: Husainin 72 kannattajaa vastassa oli 80 000 sotilasta, missä mukana eivät vielä olleet täydennysjoukot.

Perimätiedon mukaan Medinan vanhat muslimiperheet nousivat vuonna 680 kapinaan ja kutsuivat Alin pojan Husainia ottamaan yhteisön johtajan ja imaamin paikan. Husainin äiti oli Muhammedin tytär Fatima, joten Husain oli myös profeetan tyttärenpoika. Husain lähti kohti Kufaa noin 70 kannattajansa kanssa, mutta törmäsi Karbalan autiomaassa Muawijan pojan Jazidin johtamaan armeijaan. Maailman historian epätasaisimmaksi luonnehditussa Karbalan taistelussa Husain perhekuntansa kanssa teurastettiin julmasti.[16]

Šiiat näkevät Karbalan taistelun ja Husainin marttyyrikuoleman maailmanhistorian taitekohtana, johon koko edeltävä historia oli tähdännyt. Kerrotaan jopa, että aamurusko alkoi esiintyä taivaalla vasta Husainin marttyyrikuoleman jälkeen. Jumala oli ilmoittanut tapahtumasta etukäteen kaikille profeetoille Adamista alkaen, ja nämä olivat etukäteen surreet sitä.[17]

Ašura -juhla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ašura -kulkue Syyriassa vuonna 2017. Osallistujat lyövät itseään tahdissa muistellessaan Husainin kärsimyksiä.

Šiiat muistelevat Karbalan murhenäytelmää ja Husainin marttyyriutta viettämällä vuosittain Ašura-juhlaa, joka on šiiojen tärkein juhla. Ašura -kulkueessa osallistujat ilmaisevat suruaan Husainin kohtalon johdosta lyömällä itseään ja toisinaan myös ruoskimalla tai viiltämällä itseään miekoin.

Myös sunnit muistelevat ašuraa, mutta eri syistä. He viettävät sitä 24 tunnin mittaisella paastolla, jolla on yhteys juutalaisten pääsiäisenviettoon. Al-Bukharin hadith kertoo: "Kun profeetta saapui Medinaan, juutalaiset viettivät Ašura-paastoa (10. Muharramkuuta) ja sanoivat: 'tämä on se päivä, jolloin Mooses voitti Faaraon'. Tämän johdosta profeetta sanoi kumppaneilleen: 'teillä (muslimeilla) on suurempi oikeus juhlia Mooseksen voittoa kuin heillä, paastotkaa siis tänä päivänä.'" [18][19]

Husainin hahmolla on selvät yhteydet kristilliseen Jeesus -kuvaan.[20] [21] Ašurajuhlassa keskitytään Husainin kärsimyskokemuksiin, kuten kristillisessä pääsiäiskertomuksessa. Husainin kuolemaan sisältää myös pelastussanoman, sillä Husain ja hänen äitinsä Fatima saivat oikeuden puhua kaikkien šiiojen puolesta Viimeisellä tuomiolla. Sunni-islamissa tämä oikeus on vain Muhammedilla. Yksi Husainin kuoleman johdosta vuodatettu kyynel voi pelastaa ihmisen Helvetin tulelta.[20][21] Šiialaisessa ikonografiassa Husain esiintyy Kristusta muistuttavana, ihannoituna hahmona. Yhtäläisyydet sinetöi ašura-juhlan liittymäkohdat pääsiäiseen.

Muhammed vahvistaa Alin aseman[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Šiiat korostavat, että Alin erikoisasema on vahvistettu monissa haditheissa. Muuan sellainen on kertomus, jossa Muhammed pysähtyi jäähyväispyhiinvaelluksellaan vuonna 632 paikassa nimeltä Ghadīr Khumm. Siellä Muhammed julisti Alin suosikkiseuraajakseen ja itselleen kaikkein läheisimmäksi.[22] Toisen – sunnien tosin heikoksi arvioiman – hadithin mukaan Buraidah oli sanonut "Jumalan lähettiläälle rakkain naisista oli Fatima ja miehistä Ali".[23] On väitetty, että hadith -kirjallisuus sisältää vastaavia huomautuksia muistakin Muhammedin seuralaisista, ja niiden tarkoituksena oli lisätä sellaisten hadithien arvovaltaa, joissa kiitetyt henkilöt esiintyivät välittäjinä.[14]

Islamin varhaisvaiheita koskevan perimätiedon henkilöistä ainoastaan kalifi Muawijan historiallisuus on kyetty varmistamaan. Häntä pidetään Bysantin palveluksessa olleena arabijohtajana, jonka valta alkoi kasvaa Damaskoksessa vuoden 640 jälkeen. Nimensä perusteella häntä on arveltu irakilaiseksi arabiksi. [24]

Šiialaisuus ja pyhät kirjoitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Šiiat hyväksyvät saman Koraanin kuin sunnitkin, vaikka yksityiskohdissa onkin erimielisyyksiä. Tätä on pidetty todisteena siitä, että jakautuminen sunneihin ja šiioihin ei ole tapahtunut ennen Koraanin kanonisointia. Muuten molemmat suuntaukset olisivat tuottaneet toisistaan poikkeavan Koraanin.[25][26] Tämä jättää silti väljyyttä eroamisaikatauluun, sillä käsitykset Koraanin kanonisoinnin ajankohdasta vaihtelevat. Varhaisimman käsityksen mukaan Koraani koottiin 600-luvun puoliväliin mennessä,[27] myöhäisimmän arvelun mukaan vasta 800-luvun alkuun mennessä.[28] Jälkimmäinen ajankohta siirtäisi myös jakautumisen ajankohdan tarinoiden kertomaa myöhemmäksi.

Šiiojen ja sunnien väliset erot pyhien kirjoitusten tasolla keskittyvät haditheihin, joita alettiin julkaista 800-luvulla. Šiiat eivät suoraan hyväksy sunnien kanonisoiman kokoelman Kutub al-sittah kaikkia kertomuksia. Šiiojen mukaan niihin sisältyy väärennettyjä haditheja, ja kertovat, että kalifi Muawija jopa maksoi hänelle sopivien hadithien kirjoittamisesta. Haditheja olisi väärennetty myös oman uran edistämiseksi tai tietyn uskonnollisen näkemyksen tueksi.[29]

Ja'fari -lakikoulukuntaan kuuluvat šiiat nojautuvat "puhdistettuun" profeetan sunnaan. Se löytyy kokoelmasta, josta käytetään nimeä Ali Ahl al-Bayt[30][29] eli "Alin talonväki". Hadithien kokoamisen aloitti heidän mukaansa imaami Ali, joka keräsi tarinoita jo Abu Bakrin aikana. Šiiat luottavat Kutub al-sittah -kokoelmien haditheihin vain silloin, kun ne ovat sopusoinnussa edellä mainitun kokoelman kanssa. He käyttävät uudelleen arvioimastaan kokoelmasta nimitystä Al-Sihah Al-Sittah ("luotettavat kuusi").[29]

Imaamin virka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Šiiat uskovat, että Abu Bakrin tullessa Muhammedin jälkeen yhteisön johtajaksi, Alille siirtyi myös Muhammedin uskonnollinen auktoriteetti, ja hänestä tuli ensimmäinen imaami. Imaamin tehtävänä oli ohjata muslimeita tulkitsemalla Jumalan lakia ja kaitsemalla heidän uskonnollista elämäänsä. Tässä häntä auttoi imaamin läheinen yhteys Jumalaan, mikä ilmeni inspiraatiossa (ilhām). Se oli eri asia kuin ainoastaan Muhammedille kuuluva yhteyden muoto eli ilmestykset (waḥy). [31]

Jumalan armo ja oikeudenmukaisuus ilmenee siinä, että maailma ei koskaan ole ilman imaamia, sillä muuten ihmisillä ei olisi ketään, joka ohjaisi heitä. Imaamit valittiin jo luomisen alussa, ja he ovat eräiden oppineiden mukaan olleet aina olemassa valona. He ovat synnittömiä ja parhaita kaikista luoduista.[31]

Šiialaisuuden suurimmassa koulukunnassa, 12 –šiialaisuudessa katsotaan, että uskonnollinen auktoriteetti siirtyi isältä pojalle aina 12. imaamiin asti. Jokaisen imaamin syntymää edelsivät ihmeet.[32] Imaamien lukumäärä 12 rinnastuu moniin uskonnollisiin yhteyksiin, joissa luku 12 esiintyy (kuten Israelin 12 heimoa, Jeesuksen 12 opetuslasta, Muhammedin 12 seuraajaa).[33] Imaamien ketju katkesi 12. imaamin kohdalla, sillä tämä kätkeytyi tullakseen takaisin Mahdina vasta lopun aikojen koittaessa. 7-šiialaisuudessa imaamien ketju katkeaa jo seitsemänteen imaamiin, joka vastaavasti on kätkeytynyt.

Imaamien ketju on seuraava:[34]

  1. Ali ibn Abu Talib (600–661), myös nimellä Ali Amir al Mo'mineen
  2. Hasan ibn Ali (625–669), myös nimellä Hasan al Mujtaba (edellisen poika)
  3. Husayn ibn Ali (626–680), myös nimellä Husayn al Shaheed (toinen poika)
  4. Zayn al-Abidin (658–713), myös nimellä Ali Zainul Abideen (edellisen poika)
  5. Muhammad ibn Ali (676–743), myös nimellä Muhammad al Baqir (edellisen poika)
  6. Jafar ibn Muhammad (703–765), myös nimellä Jafar as Sadiq (edellisen poika)
  7. Musa ibn Jafar (745–799), myös nimellä Musa al Kazim (edellisen poika)
  8. Ali ibn Musa (765–818), myös nimellä Ali ar Ridha (edellisen poika)
  9. Muhammad ibn Ali (810–835), myös nimellä Muhammad al Jawad (Muhammad at Taqi) (edellisen poika)
  10. Ali ibn Muhamad (827–868), myös nimellä Ali al-Hadi (edellisen poika)
  11. Hasan ibn Ali (846–874), myös nimellä Hasan al Askari (edellisen poika)
  12. Muhammad ibn Hasan (868–), myös nimellä Muhammad al Mahdi (edellisen poika)

12-šiialaisuuden mukana kahdestoista imaami aloitti "pienen kätkeytymisen" vuonna 874 minkä jälkeen hän lähetti neljän henkilön kautta viestejään ihmislle. Luvussa esiintyy rinnastus neljään oikeaan johdettuun kalifiin. Vuonna 941 hän aloitti "suuren kätkeytymisen", minkä jälkeen häneltä ei ole enää tullut viestejä.[35] Kätkeytymiseen oli luonnollinen syy, sillä kahdennellatoista imaamilla ei ollut tämän työtä jatkavaa poikaa, ja toisaalta maailma ei voinut olla ilman imaamia. Kahdestoista imaami palaa lopun aikoina Mahdin hahmossa taistelemaan Antikristusta ja roomalaisia vastaan. [36] Hän tuo mukanaan oikeudenmukaisuuden ja ajaa pois vääryyden.

Vasta kahdennentoista imaamin ajoista eli 800-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta alkaen alkaa löytyä historiallisia lähteitä, jotka kertovat šiialaisuudesta. Sillä perusteella nykyisen šiialaisuuden syntyaikana voi pitää 800-lukua.[35] Oppi 12. imaamin kätkeytymisestä sopi šiiojen poliittiseen tilanteeseen, sillä he olivat vähemmistönä usein vainottuja. Se johti kehittämään myös opin siitä, että oman uskon kätkeminen hätätilanteessa (taqiyya) oli luvallista.[35]

Šiialainen papisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islam syntyi yhteiskunnassa, joka perustui paimentolaisuuteen ja klaanikulttuuriin. Esimerkiksi Muhammedin kerrotaan kuuluneen Quraiš-heimon Banu Hashim -klaaniin.[37] Klaanikulttuureista puuttuu yhteen paikkaan keskittynyt hallintovalta. Väkivallan monopolin tilalla on paimentolaisten vapaus ja demokraattinen päätöksenteko.[38] Paimentolaiskulttuurissa kehittynyt islam sopi tällaiseen yhteiskuntaan, eikä siinä edellytetty järjestyneille valtioille ominaista kaltaista byrokratiaa. Islamissa uskonoppineet ovat oman yhteisönsä luottomiehiä, joilla on täysi auktoriteetti lausua sanansa uskonnosta ilman, että mikään ylempi taho voi väittää sitä vääräksi. Tässä suhteessa islamilaisen ulaman eli papiston autonomia heijasti heimojen riippumattomuutta. Šiioilla kuitenkin kehittyi 1500-luvulta alkaen hierarkkisia uskonoppineiden tasoja. Tasot ilmaisivat arvostuksen määrää, eivät suoraan käskyvaltasuhteita. Ylempiä papillisia tasoja edustavat nykyisessä Iranissa ajatollah ja suur-ajatollah. Jälkimmäisten arvonimenä on mardza (Arab: مرجع‎ ),[39] ja heitä on alle sata. Useimmat heistä asuvat pyhissä kaupungeissa Qom ja Najaf.

Šiialainen teologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Šiialainen teologia seurailee 800-luvun alussa virallisen aseman saaneiden ja sittemmin kukistettujen mutaziliittien oppeja. Nämä nauttivat aluksi kalifien suojelua ja edustivat uskonnollisuutta, joka omaksui malleja kreikkalaisesta filosofiasta. Imaamin aseman korostaminen kuitenkin erottaa šiiat mutaziliiteista.[40] Šiiojen perusoletukset ovat yhteisiä sunnien kanssa: Jumalan ykseys ja oikeudenmukaisuus, synnittömien profeettojen rooli pelastussanoman tuojina sekä ylösnousemus Viimeisellä tuomiolla. Šiiojen omasta teologiasta ei ole luotettavia lähteitä ennen 900-lukua.[40]

900-luvulla buyijdien dynastia alisti Bagdadin abbasidit ja hallitsi sata vuotta (945–1055) Irakia ja Persiaa. Buijidit olivat šiioja, joten tässä vaihessa alkoi näyttää siltä, että šiialaisuus ohittaa sunnalaisuuden, sillä myös Pohjois-Afrikassa valtaan nousseet fatimidit (910–1171) olivat šiioja. [41] Ibn Bābawayh (k. 991) näyttää olleen tuon ajan johtava šiiateologi. Hän ilmeisesti kannatti mutaziliittien mielipidettä ihmisen vapaasta tahdosta, minkä sunnilaisuus oli jyrkästi kieltänyt. Toisaalta hän luotti traditioon ja tuomitsi kreikkalaistyyppisen järjenkäytön, jota edustivat islamilaiset kalām -teologit [40]

Osa artikkelisarjaa
Šiialaisuus
Basmala
Suuntaukset
12-šiialaisuusIsmailiitit
Zaidilaisuus
Talonväki
Muhammad
Ali ibn Abi Talib
Fatima Zahra
HasanHusain
Uskomukset ja tavat
Šiialaiset imaamit
TaqiyyaGhulat
Ghadir Khumm
Karbalan taistelu
Katso myös
Šiialaisuuden historia
 n  k  m 

Uskon juuret (Usūl ad-Dīn)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Moustafa Al-Qazwini (1961–) on Yhdysvalloissa asuva irakilais-amerikkalainen šiiaoppinut. Hän luettelee seuraavat asiat uskon juurina.[34]

  1. Monoteismi, Jumalan ykseys (Tawhid)
  2. Jumalallinen oikeus (Adl)
  3. Usko profeettoihin (nubuwwa)
  4. Usko Profeetta Muhammedin seuraajiin eli imaameihin (imama)
  5. Usko Viimeiseen Tuomioon ja Ylösnousemukseen (Qiyama): Tuomionpäivänä kaikki herätetään kuolleista tuomittavaksi oikeudenmukaisesti; helvettiin tai paratiisiin.

Uskon peruspilarit (Furū al-Dīn)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Moustafa Al-Qazwini luettelee seuraavat asiat uskon peruspilareina.[34]

  1. Salat, rukous: viisi rukoiluhetkeä päivittäin.
  2. Sawm, paasto: ramadanin aikana tulee paastota auringon noususta auringon laskuun.
  3. Zakat, almut: yleensä 2,5 % omaisuudesta vuosittain, jaetaan köyhille.
  4. Khums, tulovero, viidenneksen vero taistelu tarkoituksena päästä lähemmäs Jumalaa.
  5. Hajj, pyhiinvaellus Mekkaan.
  6. Jihad, läpi koko elämän jatkuva taistelu, joka kattaa hengellisen elämän, yksityiselämän ja oikeutetun sodan.
  7. Amr-bil-ma'roūf, hyvään kehottaminen.
  8. Nahiy-anil-munkar, pahan kieltäminen.
  9. Tawalli li awliyaa' Allah, niiden puolustaminen, jotka kulkevat Jumalan tiellä.
  10. Tabarri nin a'daa Allah, kääntyminen pois Jumalan vihollisista.

Šiiamuslimit uskovat siihen, mitä Koraanissa lukee sekä siihen, mitä profeetta on sanonut, eli sunnaan. Šiiamuslimit uskovat, että Koraania ei ole koskaan muutettu eikä sitä voida muokata. Šiialaiset uskovat, että profeetta on määrännyt muslimit seuraamaan hänen kuolemansa jälkeen Jumalan valitsemaa johtajaa, imaamia.[34]

Šiialaiset uskovat, että Jumala ei hylkää koskaan uskovaisiaan, ja että pelkästään tästä syystä on perusteetonta sanoa, ettei Jumala olisi itse valinnut profeetta Muhammedin jälkeistä seuraajaa. He uskovat, että Abraham, Jeesus ja Muhammed olivat oman aikansa imaameja, ja että Muhammedin kuoleman jälkeen tulee ihmiskunnan tuhoutumiseen asti olemaan aina yksi Jumalan valitseman imaami. Šiialaiset uskovat, että nykyhetken Jumalan valittu imaami on Al-Mahdi, joka on näkymättömissä siihen asti, kunnes aika on sopiva ja kirjoitukset ovat täyttyneet.[34]

Šiialaiset uskovat, että Jumala on oikeudenmukainen (al-adl) joka suhteessa. Šiialainen filosofia perustelee tällä sen, että Jumala ei koskaan heitä hyvän tekijöitä Helvettiin. Šiialaiset uskovat, että Jumala tietää hyvän ja pahan, ja että hän on opettanut myös ihmisen tuntemaan ne. Šiialaiset uskovat, että kun Jumala ilmoittaa jonkun olevan hyvä tai paha, hän ilmoittaa sen siksi, että tietää sen olevan hyvä tai paha; itse ilmoitus ei tee asiasta hyvää tai pahaa.[34]

Šaria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kitab al-Kafi on käännetty myös englanniksi

Šiialaisen lakikoulukunnan synnyssä tärkeä oppinut oli persialainen al-Kulayni (864–941), jonka hadith -kokoelma Kitab al-Kāfī fī ʿIlm al-Dīn [42] sisälsi myös šariaa koskevia haditheja.[43] Kirja argumentoi, että imaamia ei enää ole, koska hän on kätkeytynyt. Tämän takia šiiojen piti sunnien tavoin alkaa turvautua elävän tradition asemesta kirjallisiin lähteisiin. [43] Kirjan ilmestyminen oli osoitus šiialaisen papiston noususta buijidien valtakunnassa. Al-Kulayni kirja oli ensimmäinen šiialaisten neljästä lakikokoelmasta. Sen jälkeen kokoelmansa laativat Ibn Bābawayh ja al-Ṭūsī (joka laati niitä kaksi).[43]

Lain historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilman imaamin läsnäoloa joukko velvollisuuksia jäi ilman selvää vasatuuhenkilöä. Näitä olivat pyhän sodan (jihad) johtaminen, sotasaaliin jakaminen, perjantairukouksen johtaminen, oikeuspäätösten toimeenpano ja uskonnollisten verojen kokoaminen. Vasta 1000-luvulla al-Tūsī loi teorian juridisesta auktoriteetista, joka kuului uskonoppineille (fuqahāʾ). Vielä sen jälkeenkin kului vuosisatoja kaikenkattavan teorian luomiseen. Vasta 1500-luvulla alettiin katsoa, että fuqahāʾ oli kätkeytyneen imaamin perillinen kaikissa näissä asioissa paitsi jihadin julistamisessa hyökkäystarkoituksessa. Tämä jäi kuulumaan vain imaamille.[43]

Šiialainen lakiajattelu kehittyi sunneihin verraten myöhään, pääosin vasta 1300–1500 -luvuilla. Tämän takia šiialaisuus seurasi monissa asioissa sunnalaisuutta, eivätkä erot päässeet kasvamaan suuriksi. Niinpä šiialaisuus ei olekaan kovin paljon enempää kuin yksi islamilainen lakikoulukunta, joita sunnalaisuuden puolella on neljä (kun lasketaan vain suurimmat). [43]

Eroavaisuudet sunneihin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Šiioijen ja sunnien välillä on eroja rukousrituaaleissa ja ramadan-paastossa. Perjantairukous ei ole šiioille yhtä tärkeä kuin sunneille, koska sitä johtamaan tarkoitettu imaami on kätkeytynyt. Šiioilla on omia rituaalejaan, kuten imaamien haudoilla käynti.[10] Šiioilla on käytössä väliaikainen avioliitto (mutʿa), jonka katsotaan perustuvan Koraaniin (4:24). Sunnit eivät hyväksy avioliiton keston rajoittamista etukäteen. Avioeroa ja perintöä koskevissa säädöksissä on eroja.

Joistakin eroista on kehittynyt erottavia tunnuksia. Huomattavin niistä on uskontunnustus, johon on lisätty lause: "ja todistan että Ali on Jumalan ystävä [wali]”. Kyseessä on myöhäinen lisäys; sitä ei esiinny varhaisissa teksteissä lukuun ottamatta Ibn Bābawayhia, joka kieltää käyttämästä tällaista lisäystä. Lause omaksuttiin luultavasti vasta 1500-luvulla, kun safavidit tekivät šiialaisuudesta Iranin valtionuskonnon vuonna 1501.[10] Kuitenkin jo al-Kulayni katsoi, että perinteinen kaksiosainen šahada ei ollut riittävä vaan tarvitsee täydennystä. 1500-luvulta lähtien šiialaisuus kehittyi nykymuotoonsa oppineiston järjestäydyttyä hierarkiaksi, jonka huipulla on yksi tai useampi mardza ("jäljittelyn kohde") ja hänen alapuolellaan ylempien oppineiden (ajatollah) ja tavallisen papiston luokat.[44]

Toinen keskeisin asia, joka erottaa toisistaan šiiat ja sunnit on imaamin virka. Muuan šiialainen hadith tuo esille imaamin viran ilmestymisen. Ibn Bābawayh kertoo (1942:61), että kuoleman jälkeen Alin äidin Fāṭiman hautaan saapui (islamin tavanomaisen käsityksen mukaiset) kaksi enkeliä (Munkar ja Nakir), jotka kuulustelivat vainajaa. Fatima vastasi kysymyksiin, että hänen Herransa on Jumala ja profeettansa Muhammed, mutta ei tiennyt kuka oli hänen imaaminsa. Enkelit neuvoivat: "Sinun poikasi, sinun poikasi!". Kun Fatima toisti vastauksen, enkelit sanoivat :"Meillä ei ole valtaa sinuun".[10] Enkelit tarkoittivat tällä, ettei heillä ollut oikeutta kiduttaa Fatimaa, kuten he tekivät kaikille vääräuskoisille vainajille. Islamissa Munkar ja Nakir aloittavat vääräuskoisten kidutuksen heti haudassa tapahtuvan kuulustelun jälkeen.[45]

Kolmas ja näkyvä ero on šiialaisten merkittävin vuotuinen juhlapäivä, Alin pojan Husainin muistoksi vietettävä Ašura-juhla. Juhla, joka Iranissa kestää kolmekin päivää, korostaa Husainin kärsimyksiä ja marttyyrikuolemaa. Käynti Husainin haudalla Karbalassa lähestyy tärkeydessä pyhiinvaellusta Mekkaan. Ašuran vietolla on tärkeä symbolinen merkitys šiioille, joille se on oman, sunneista eroavan identiteetin juhlintaa.[46]

Šiialaisuuden suuntaukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Šiialaisuuden perusajatuksiin kuului, että jokaisella sukupolvella oli oma imaaminsa. Imaamien ketjusta saattoi helposti syntyä poikkeavia käsityksiä, ja šiialaisuus eriytyikin useisiin ryhmiin, joista tärkeimpiä nykyisin ovat 12-šiialaiset, ismailiitit eli 7-šiialaiset ja zaidilaiset. 12-šiialaiset ovat ylivoimaisesti suurin ryhmä ja esiintyy varsinkin Iranissa. Zaidilaisuus erkani siitä viidennen imaamin kohdalla ja sen esiintymisalue keskittyy nykyisin Pohjois-Jemeniin. Suuntaus on lähestynyt sunni-islamia. [47] Ismailiitit eli seitsemänšiialaiset erkanivat muista seitsemännen imaamin kohdalla. Ismailiitteja elää Etelä-Aasiassa, Syyriassa, Saudi-Arabiassa, Jemenissä, Kiinassa, Tadžikistanissa, Afganistanissa ja Itä-Afrikassa.

Šiialaisuus Iranissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ajatollah Khomeini vuonna 1981

Šiialainen valtioteoria edellytti, että poliittinen valta kuuluu uskonnolliselle johtajalle eli imaamille. Vaatimus ei kuitenkaan voinut toteutua imaamien ketjun katkettua jo 800-luvulla. Teologisesti oli kuitenkin mahdotonta, että maailma olisi ilman imaamia. Sen takia päädyttiin siihen, että viimeisin eli 12. imaami oli vain kätkeytynyt, mutta palaisi aikanaan hallitsemaan. Imaamioppi teki šiialaisuudesta potentiaalisesti vallankumouksellisen liikkeen, sillä se ei voinut pitää mitään muuta hallitusvaltaa oikeutettuna. Pinnan alla olevaa kumoushenkeä ruokki myös ensimmäisen imaamin Alin marttyyrinkohtalo: hänet oli tapettu Karbalan taistelussa, ja siitä vastuussa oli Jazid I, joka oli vääräoppinen muslimikalifi. Alin kohtalo huusi suremisen lisäksi myös kostoa. Sellaisen kohteena saattoi olla mikä tahansa vääräuskoinen hallitusvalta.[48]

Iranissa šaahin ja uskonoppineiden tasapaino kesti vuoteen 1978, jolloin alkoi Iranin islamilainen vallankumous. Levottomuuksien syttymiseen vaikutti osaltaan šaahi Reza Pahlavin ja hänen seuraajansa Muhammad Reza Pahlavin pyrkimys länsimaiseen, sekulaariin valtioon. Valtaan noussut Ajatollah Khomeini muotoili opin, jonka mukaan uskonoppinut voi hallita valtiota siihen saakka, kunnes kätkeytynyt imaami palaa takaisin. Iran muuttui Khomeinin hallitsemaksi islamilaiseksi valtioksi 1979. Jotkut näkivät Khomeinin persoonassa jopa kätkeytyneen kahdennentoista imaamin.[49]

Šiialaisuuden varhaisia kerrostumia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jos niin sanottu islamilainen perimätieto 800-luvulta hylätään, šiialaisuuden syntyvaiheet jäävät niukkojen lähteiden varaan. Raymond Dequin on analysoinut suunnilleen 700-luvun puoliväliin sijoittuvaa 70-sivuista tekstiä Umm al-Kitab (alkukirja), joka edustaa esi-islamilaista ja gnostilaista teologiaa. Kirjan katsotaan olevan peräisin Irakin Kufasta.[50] Teos antaa viitteitä Aliin kohdistuvan kultin varhaisesta kehityksestä.

Kirjassa Ali esiintyy osana taivaallista viisikkoa, joka oli olemassa valona jo ennen maailman luomista. Nämä viisi eriväristä valoa olivat Muhammed, Ali, Fatima, Hasan ja Husain.[51] Dequin arvelee, että Ali oli aluksi gnostinen jumaluus, joka vasta myöhemmin muuttui "yleväksi kuninkaaksi" maan pinnalle.[52] Toisessa kirjan kertomuksessa enkeli Gabriel kertoo, että taivaallisella valtaistuimella istuu Fatima kruununaan Muhammed ja korvarenkaina Hasan ja Husain. Hänen miekkanaan on uskovien ruhtinas Ali.[53]

Umm al-Kitab esittää Alin ennen muuta "ylevänä kuninkaana". Sanan "Ali" merkitys myös on arabiaksi "korkea" tai "ylevä". Alin yhtäläisyys Jeesukseen tulee Dequinin mukaan gnostilaisuudesta. Kuten Jeesus on sekä ihminen että Jumala, myös ylevä kuningas on sekä maallinen hallitsija että jumaluus. Molemmilla on Vapahtajan tehtävä. Kuten Jeesuksen ei idässä uskottu kuolleen ristillä, myös Alista kerrotaan, ettei häntä tapettu, vaan Paholainen oli naamioitunut hänen tilalleen. Ali sen sijaan nousi Jeesuksen tavoin taivaaseen, ja hänelle annettiin Jeesuksen tavoin eskatologinen tehtävä maailman lopussa.[54]

Kolikoihin "Ali" ilmestyy ensimmäisen kerran vuonna 745–746, jolloin Mervistä löytyneestä hopearahasta on löydetty teksti "Alin kannattajat Kirmanissa". Vuonna 817–821 esiintyy teksti "Ali ibn Musa ibn Ali ibn Abi Talib", missä siten esiintyy myöhemmin vakiintunut Alin koko nimi.[55] Dequin olettaa myös, ettei Alin kultti kehittynyt erillään vaan oli aluksi yksi osa abbasidihallitsijoiden teologista rakennelmaa.[56] K-H. Ohlig on arvellut, että Ali olisi esiintynyt islamin kehityksessä välimuotona arabiprofeetasta ennen kuin saman paikan otti Muhammed.[57]

Dequin rinnastaa Husainin pääkalloreliikin kunnioittamisen Karbalassa Johannes Kastajan pääkallon kunnioitukseen Damaskoksessa. [58]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bernheimer, Teresa & Rippin, Andrew: Muslims Their Religious Beliefs and Practice, 5th Edition. Lontoo: Routledge, 2019. ISBN 978-1-138-21967-0.
  • Britannica Encyclopedia of World Religions. Encyclopædia Britannica, 2006. ISBN 978-1-59339-491-2.
  • Dequin, Raymond: Frühe Ali-Verehrung und die Schöpfung des abbasidischen Weltbilds. Teoksessa: Die Entstehung einer Weltreligion II. Von der koranischen Bewegung zum Frühislam. Markus Gross & K-H. Ohlig (toim), s. 164–310. Hans Schiler, 2012. ISBN 978-3-89930-345-2.
  • Haeri, Fadhlalla: Islam. Suomentanut Salme Saukko. Helsinki: Tammi, 1996. ISBN 951-31-0671-3.
  • Hämeen-Anttila, Jaakko: Islamin käsikirja. Helsingissä: Otava, 2004. ISBN 951-1-18669-8.
  • Popp, Volker: The early history of islam, following inscriptional and numismatic testimony. Teoksessa: Karl-Heinz. Ohlig & Gerd-R. Puin (toim.) The Hidden Origin of Islam. New Research into its Early History, s. 17–124. Prometheus Books, 2010. ISBN 978-1-59102-634-1. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. PEW Research Center: Mapping the Global Muslim Population pewforum.org. 7.10.2009.
  2. a b Britannica Encyclopedia of World Religions, 2006, s. 994
  3. PEW Research Center: The Sunni-Shia divide: Where they live, what they believe and how they view each other pewresearch.org. 18.6.2014.
  4. Karachi bus massacre: Who are the Ismailis? BBC News. 13.5.2012.
  5. Britannica Encyclopedia of World Religions, s. 304. Encyclopædia Britannica, 2006. ISBN 978-1-59339-491-2. (englanniksi)
  6. Hömeen-Anttila, 1999, s. 95–110
  7. Newman, Andrew J.: Shiʿi Encyclopaedia Britannica. Viitattu 11.3.2021.
  8. Bernheimer & Rippin, 2019, s. 129
  9. Rippin & Bernheimer, 2019, s. 121
  10. a b c d Bernheimer & Rippin, 2019, s. 127
  11. Jaakko Hämeen-Anttila: Islamin käsikirja, s. 13. Otava, 2004.
  12. Jaakko Hämeen-Anttila: Johdatus Koraaniin, s. 40. Gaudeamus, 2006.
  13. Haeri, Fadhlalla: Islam, s. 98. Tammi, 1996.
  14. a b Bernheimer & Rippin, 2019, s. 118
  15. Haeri, 1995, s. 99
  16. Haeri, 1995, s. 101
  17. Jaakko Hämeen-Anttila: Islamin käsikirja, s. 176. Otava, 2004.
  18. al-Bukhari: The Hadith of the Prophet Muhammad (صلى الله عليه و سلم) at your fingertips Sahih al-Bukhari. (English reference) Book 65, Hadith 4680. sunnah.com.
  19. Pyhäranta, Tuija, Raudaskoski, Joona & Seppälä, Olli: Adventista Ramadaniin: Uskonnolliset juhlat Suomessa, s. 1966–169. Kirjapaja, 2016.
  20. a b Hämeen-Anttila, 2004, s. 176–177
  21. a b Heikki Räisänen: Mitä varhaiset kristityt uskoivat, s. 154. Wsoy, 2011.
  22. Bernheimer & Rippin 2019, s. 118
  23. At-Tirmidhi: English reference: Vol. 1, Book 46, Hadith 3868 The Hadith of the Prophet Muhammad (صلى الله عليه و سلم) at your fingertips. sunnah.com.
  24. Popp, V.: The Early History of Islam, Following Inscriptional and Numismatic Testimony. Teoksessa: K-H. Ohlig & G-R-Puin (toim.) The hidden origin of Islam., s. 17–124. Prometheus Books, 2010.
  25. Bernheimer & Rippin, 2019, s. 119
  26. Jaakko Hämeen-Anttila: Johdatus Koraaniin, s. 85. Gaudeamus, 2006.
  27. Hämeen-Anttila, 2006, s. 21
  28. Wansbrough, John: Quranic Studies, s. 52. Prometheus Books, 1977/2004.
  29. a b c Hadith-kokoelmien historia 2008. Shiiaislam.info.
  30. Mitä tarkoittaa fiqh? Shiiaislam.info. 2008.
  31. a b Bernheimer & Rippin 2019, s. 120
  32. Bernheimer & Rippin 2019, s. 120–121
  33. Bernheimer & Rippin 2019, s. 123
  34. a b c d e f Al-Qazwini, Sayyid Moustafa: Invitation to Islam Al-Islam.org. The Islamic Educational Center of Orange County. Viitattu 28.11.2020.
  35. a b c Bernheimer & Rippin 2019, s. 121
  36. Patrick Sookhdeo: Understanding Islamic Theology, s. 258–259. Isaac Publishing, 2013.
  37. Haeri, Fadhlalla: Islam, s. 21. Tammi, 1996.
  38. Philip Carl Salzman: Culture and Conflict in the Middle East, s. 13. Humanity Books, 2008.
  39. Hannu Juusola: Iranin ja Irakin poliittinen šiialaisuus. Teoksessa: Joonas Maristo & Andrei Segejeff (toim.) Aikamme monta islamia, s. 123–139. Gaudeamus, 2015.
  40. a b c Bernheimer & Rippin 2019, s. 123–124
  41. Bennison, A. K.: The Great Caliphs. The Golden Age of Abbasid Empire. Tauris, 2011.
  42. Kitab al-Kafi holybooks.com.
  43. a b c d e Bernheimer & Rippin, 2019, s. 126
  44. Hämeen-Anttila, Jaakko: Islamin monimuotoisuus. Helsinki: Gaudeamus, 1999. ISBN 951-662-749-8.
  45. Patrick Sookhdeo: Understanding Islamic Theology, s. 109, 237. Isaac Publishing, 2012.
  46. Bernheimer & Rippin, 2019, s. 128
  47. Cook, Michael: Forbidding Wrong in Islam, s. 5. Cambridge University Press, 2003. ISBN 978-0-521-53602-8. (englanniksi)
  48. Ernest Gellner: Muslim Society, s. 42. Cambridge University Press, 1981.
  49. Hämeen-Anttila, 1999, s. 90–93
  50. Raymond Dequin: Frühe Ali-Verehrung und die Schöpfung des abbasidischen Weltbilds. Teoksessa: Die Entstehung einer Weltreligion II. Von der koranischen Bewegung zum Frühislam. Markus Gross & K-H. Ohlig (toim), s. 164–310. Hans Schiler, 2012.
  51. Dequin, 2012, s. 177
  52. Dequin, 2012, s. 172
  53. Dequin, 2012, s. 178
  54. Dequin, 2012, s. 179
  55. Dequin, 2012, s. 181–183
  56. Dequin, 2012, s. 221
  57. K-H. Ohlig: Introduction. Teoksessa: Ohlig, K-H. & Puin, G.R. (toim) The Hidden Origins of Islam., s. 10. Prometheus Books (englanniksi), 2010.
  58. Dequin, 2012, s. 176

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Šiialaisuus.