Zakat

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Almunodottajia Intiassa

Zakat (arab. زكاة‎) eli almuvero on yksi viidestä islamin peruspilareista. Sana zakat merkitsee puhdistumista ja sitä pidetään eräänlaisena uskonnollisena verona.[1] Periaatteessa se maksetaan kerran vuodessa yksityiskohtaisten sääntöjen mukaan – eri omaisuudesta lajeista maksetaan erisuuruisia määriä almuveroa. Käytännössä almuvero on pyrkinyt muuttumaan historian myötä viranomaisten keräämäksi tavanomaiseksi veroksi.[2]

Tuloerojen tasaaja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muslimin tulee ryhtyä maksamaan almuveroa kun hän on mennyt naimisiin. Rikkaiden tulee osoittaa kiitollisuutta Jumalalle antamalla almuja heikompiosaisille. Almut voidaan antaa myös islamin yhteiseksi hyväksi, kuten moskeijan rakentamiseen. Almuveroa maksetaan vain muslimien välillä ja muiden uskontojen edustajien eli dhimmien ei tarvitse maksaa sitä.

Almuvero toimii sosiaaliturvan tavoin ja tasaa tuloja rikkaiden ja köyhien välillä. Islam ei suhtaudu yleensäkään omaisuuteen kielteisesti kuten kristinusko sitä helposti tekee. Vauras muslimi voi maksaa runsaasti almuveroa ja saada itselleen paljon uskonnollisia ansioita.[2]

Valtiovalta on muuttanut almuveroa historiassa tavanomaiseksi veroksi, mutta periaatteessa jokaisen muslimin tulee huolehtia sen maksamisesta itse. Almuveroa kuitenkin kerätään edelleen Libyassa, Malesiassa, Pakistanissa, Saudi-Arabiassa, Sudanissa , Jemenissä[3][4][5][6] Jordaniassa, Bahrainissa, Kuwaitissa, Libanonissa, Bangladeshissä,[7] Egyptissä, Indonesiassa, Iranissa ja Arabiemiraateissa.[8][9]

Almuveroa maksetaan sekä omaisuudesta, että käteisvaroista. Islamilaisen lain vakiintuneen tulkinnan mukaan sen suuruus on 10 % maan tuotosta, 2,5 % kullasta ja arvotavaroista ja 2,5 % vuosittaisista tuloista.

Sadaqa – vapaaehtoiset almut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Almuveron lisäksi muslimeita kehotetaan antamaan vapaaehtoisia almuja (sadaqa). Vapaaehtoisten almujen antamista pidetään ansiokkaana, mutta se ei poista velvollisuutta maksaa itse almuveroa.[2]

Šiialaisten periaatteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Šiialaiset katsovat, että viidesosa ylijääneestä tulosta kuuluu imaamille. Puolet tästä maksetaan muslimin itsensä valitsemalle korkeasti oppineelle uskonoppineelle (marza'-i taqlid), joka käyttää tulonsa uskonnollisesti hyväksyttäviin tarkoituksiin, kuten moskeijoiden rakentamiseen, sairaanhoitoon ja opiskelijoiden stipendeihin. Toisen puolen muslimi voi itse jakaa puutteessa oleville.[2]

Luettelo muslimimaista zakatin mukaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtio[8] Suhde zakatiin [8]
 Afganistan ei valtiollisessa käytössä
 Algeria ei valtiollisessa käytössä
 Azerbaidžan ei valtiollisessa käytössä
 Bahrain vapaaehtoinen
 Bangladesh vapaaehtoinen
 Burkina Faso ei valtiollisessa käytössä
 Tšad ei valtiollisessa käytössä
 Egypti vapaaehtoinen
 Guinea ei valtiollisessa käytössä
 Indonesia vapaaehtoinen
 Iran vapaaehtoinen
 Irak ei valtiollisessa käytössä
 Jordania vapaaehtoinen
 Kazakstan ei valtiollisessa käytössä
 Kuwait vapaaehtoinen
 Libanon vapaaehtoinen
 Libya pakollinen
 Malesia pakollinen
 Mali ei valtiollisessa käytössä
 Mauritania ei valtiollisessa käytössä
 Marokko ei valtiollisessa käytössä
 Niger ei valtiollisessa käytössä
 Nigeria ei valtiollisessa käytössä
 Oman ei valtiollisessa käytössä
 Pakistan pakollinen
 Qatar ei valtiollisessa käytössä
 Saudi-Arabia pakollinen
 Senegal ei valtiollisessa käytössä
 Sierra Leone ei valtiollisessa käytössä
 Somalia ei valtiollisessa käytössä
 Sudan pakollinen
 Syyria ei valtiollisessa käytössä
 Tadžikistan ei valtiollisessa käytössä
 Gambia ei valtiollisessa käytössä
 Tunisia ei valtiollisessa käytössä
 Turkki ei valtiollisessa käytössä
 Turkmenistan ei valtiollisessa käytössä
 Yhdistyneet arabiemiirikunnat vapaaehtoinen
 Uzbekistan ei valtiollisessa käytössä
 Jemen pakollinen

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Marjatta Kyyhkynen: Ajankohtainen Islam, s. 15. Helsinki: Gummerus, 1992. ISBN 951-625-103-X.
  2. a b c d Hämeen-Anttila, Islamin käsikirja, sivut 127–129
  3. (1996) Fundamentalisms and the state: remaking polities, economies, and militance. University of Chicago Press, 320. ISBN 978-0-226-50884-9. 
  4. Samiul Hasan (2015). Human Security and Philanthropy: Islamic Perspectives and Muslim Majority Country Practices. Springer, 130. 
  5. (2006) Islam and the moral economy: the challenge of capitalism. Routledge, 268. 
  6. Tripp, Charles (2006). Islam and the Everyday World: Public Policy Dilemmas. Cambridge University Press, 125. ISBN 978-0-521-86377-3. 
  7. Kogelmann, Franz (2002). "Sidi Fredj: A Case Study of a Religious Endowment in Morocco under the French Protectorate", in Weiss, Holger: Social welfare in Muslim societies in Africa. Nordic Africa Institute, 68. ISBN 978-91-7106-481-3. 
  8. a b c Zakat by country moneyjihad.wordpress.com. August 9, 2010. Viitattu 9 April 2015.
  9. "Zakat: Drawing Insights for Legal Theory and Economic Policy from Islamic Jurisprudence" (2009). University of Pittsburgh Tax Review 7 (43). 


Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]