Hadith

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Hadith (arab. الحديث‎, al-ḥadīt), sananmukaisesti "traditiot", tarkoittaa islamilaista perimätietoa, joka on kirjattu muistiin suullisista lähteistä. Hadith-kirjallisuus jakautuu kolmeen tyyppiin, jotka ovat osittain päällekkäisiä. Profeetta Muhammedin elämäntapaa (sunna) koskeva kirjallisuus muodostaa perustan islamilaiselle lainsäädännölle. Koraania selittävä kirjallisuus (tafsir) kertoo, mitä Koraanin eri kohdat tarkoittavat. Varhaisin hadith-kirjallisuuden muoto on Muhammedin elämäkerta (sira).[1] Hadith-kirjallisuus alkoi 800-luvulla, jolloin luotiin laajoja hadith-kokoelmia kaikilta kolmelta alueelta.

Islam perustuu hadith-kirjallisuuden ohella myös Koraaniin. Vaikka Koraani onkin islamin korkein auktoriteetti, hadithien merkitystä osoittaa, että tiedot Muhammedista, Mekasta, ja islamin käytännön harjoittamisen muodoista ovat lähes kaikki peräisin hadith-kirjallisuudesta eikä Koraanista. Edes Koraani ei ole siitä irrallaan, sillä islamilainen tieto Koraanin alkuperästä ja asemasta tulee juuri hadith-kertomuksista. Koska myös Koraanin tulkinta perustuu haditheihin, Koraanin ylempi asema niihin verrattuna on oikeastaan lähinnä symbolista.[2]

Hadithien tyypit ja rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yksittäinen hadith on lyhyt tarina tai anekdootti, joka usein kertoo siitä mitä Muhammed sanoi tai teki. Hadith koostuu aina kahdesta osasta: todistajaketjusta, isnad, ja varsinaisesta sisällöstä, matn.[3][4] Todistajaketjun toi osaksi haditheja al-Shafi'i (k. 820), joka oli nimeään kantavan islamilaisen lakikoulukunnan perustaja.[5][6] Häntä ennen islamilainen lainsäädäntö nojasi elävään traditioon, jota tuomarit tulkitsivat. Shafi'illa oli pääasiallinen osuus siinä, että islamilainen lainsäädäntö alkoi nojautua Koraaniin, sunnaan, yksimielisyteen ja analogiaan sekä siihen, että sunna alettiin ymmärtää nimenomaan profeetta Muhammedin esikuvaan nojautuvaksi.[6]

Varhaisimmat hadithit kertoivat profeeetan elämäkerrasta (sira). Sen jälkeen yleistyivät profeetan elämäntavasta kertovat tarinat (sunna), jotka olivat tärkeitä islamilaisen lain eli šarian sisällön kannalta. 800-luvun lopulla mukaan tuli Koraania selittävä eksgeettinen kirjallisuus (tafsir). Nämä kolme hadithin muotoa kietoutuvat toisiinsa ja ovat usein päällekkäisiä.

Varsinainen kertomus (matn)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hadithin ydinkertomus on lyhyt tarina, joka usein keskittyy Muhammediin. Esimerkiksi voi ottaa al-Bukharin hadithin, joka kuuluu seuraavasti: "Jabir bin `Abdullah kertoi: Profeetalla oli tapana kaataa kolme kertaa vettä päähänsä."[7]

Todistajaketju (isnād)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Todistajaketjujen käytön aloitti al-Shafi'i vuoden 815 tienoissa. Se oli omaperäinen yritys vastata hadithien luotettavuuteen kohdistuneeseen arvosteluun.[5] Ketju kertoi keneltä tarinan kirjoittaja oli sen kuullut, keneltä tämä sen oli kuullut ja niin edelleen. Lopulta tultiin profeetan seuraajiin, kumppaneihin tai häneen itseensä. Teorian mukaan perimätiedon välittäjät olivat opetelleet ulkoa paitsi itse tarinan, myös siihen liittyvän todistajaketjun.

Esimerkiksi suura 80 alkaa sanoilla ”Hän rypisti otsaansa ja kääntyi pois, koska sokea mies tuli hänen luokseen”. Koraanin kuvaama kohtaaminen oli islamilaisen käsityksen mukaan todellinen ja tapahtui 600-luvun alkupuolella. Sille antoi selityksen imaami Malik ibn Anas noin 200 vuotta myöhemmin hadith-kokoelmassaan Muwatta. Hän kertoi, että Koraanin ”hän” on todellisuudessa Muhammed itse, kun taas sokea mies oli Abdullah ibn Umm Maktum.[8] Tiedon varmistaa Malikin antama todistajaketju: imaamille oli asian kertonut Yahua, joka oli kuullut sen Malikilta, joka oli kuullut sen Yahya ibn Saidilta. Said oli vuonna 820 kuollut orja, jonka tiedonantoja pidettiin hyvin luotettavina.[9]

Normatiiviset ja ohjeelliset hadithit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hadîth Bayâd wa Riyâd

Laajin hadithien luokitus jakaa ne laintulkintaa koskeviin (fiqh), Koraanin selityksiin (tafsir) ja Muhammedin elämäkertaan (sira). Profeetan sunnaa koskevat lainsäädännölliset hadithit voidaan edelleen jakaa osiin. Ne hadithit, jotka Muhammed on lausunut profeettana ovat muslimeille normatiivisia, mutta muissa rooleissa (esimerkiksi kauppiaana tai aviomiehenä) lausutut ovat vain ohjeellisia. Iltapäivärukouksen ajankohtaa käsittelevä hadith on esimerkki normatiivisesta hadithista:

»Aiša sanoi: Profeetta rukoili iltapäivärukousta, ja aurinko paistoi huoneeseeni, eikä iltapäivän varjo vielä ollut tullut näkyviin.»

Ei-normatiivinen hadith on esimerkiksi seuraava:

»Abu Huraira sanoi: Kun Jumalan lähettiläs aivasti, hän pani kätensä tai vaatteensa suunsa eteen siten pehmentäen tai vaimentaen aivastuksensa äänen.»

Hadithit käsittelevät monenlaisia asioita arkipäiväisistä ruokailuihin ja peseytymiseen liittyvistä ohjeista pyhiin haditheihin, joiden katsotaan olevan suoraan Jumalalta. Pyhät hadithit käsittelevät Jumalan ykseyttä, Tuomiopäivää ja moraalia.

Hadith-kokoelmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sunnalaisille muslimeille vakiintui 1100-luvulle mennessä kuusi arvovaltaista hadith-kokoelmaa, joista arvostetuimmat ovat al-Bukharin (k. 870) ja Muslimin (k. 865) kokoelmat. Eri kokoelmien sisällöt vaihtelevat, ja kertomukset voivat olla keskenään ristiriitaisia myös saman kokoelman sisällä.[10]

Kuusi kanonisoitua sunni-kokoelmaa ovat yhteisnimitykseltään al-kutub as-sittah (“kuusi kirjaa”), joiden kokoajia olivat:[11]

  • al-Bukhārī (k. 870)
  • Muslim ibn al-Ḥajjāj (k. 875)
  • Abū Dāʾūd (k. 888)
  • at-Tīrmidhī (k. 892)
  • Ibn Mājāh (k. 886)
  • an-Nasāʾī (k. 915)

Näiden lisäksi on monia muitakin kokoelmia; varhaisin kaikista on Aḥmad ibn Ḥanbalin (k. 855) kokoama Musnad.[11][12]

Šiialaisille muslimeille on vastaavasti muodostunut neljä hadith-kokoelmaa, "neljä perustaa". Ne keskittyvät tukemaan šiialaisten omaan imaamioppia ja ovat siksi erityisen tärkeitä, sillä Koraani ei suoraan anna tukea šiialaisten imaamiopille. Hadith-kokoelmia on täydennetty 1600–1700-luvuilla uudelleen järjestelyillä, otsikoinneilla ja kommentoinneilla. Koraanin ja hadithien lisäksi šiialaisten lukemistoon kuuluu rukouskirjoja, marttyyrilegendoja ja marttyyrinäytelmiä.[10]

Hadithien luotettavuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islamilainen teologia on keskittynyt hadithien luotettavuuden ja aitouden selvittämiseen.[10] Tämä on välttämätöntä, sillä jopa samoissa kokoelmissa voi olla useita keskenään ristiriitaisia haditheja. Uskonoppineiden mukaan jopa kaikkein luotettavimmissa kokoelmissa on mukana myös epäaitoja haditheja, vaikka tärkeimpien kokoelmien aitous on periaatteessa hyväksytty.[13] Yksittäinen hadith on tapana arvioida luotettavuutensa suhteen neljään mahdolliseen luokkaan: sahih (luotettava tai aito), hasan (hyvä), daif (heikko) ja saqim, (epäilyttävä).[14]

Islamilainen uskonoppinut, mufti, on islamilaisen lain asiantuntija, jolta voi pyytää yksityisen lausunnon eli fatwan jostain šariaan liittyvästä kysymyksestä. Lausunto on yleensä pitkä ja sisältää useita asiaan liittyviä haditheja päättyen lopulta muftin esittämään kokonaisarvioon. Vaikeissa tapauksissa lausunto voi päättyä lyhyeen toteamukseen "Allah tietää parhaiten".

Länsimainen kritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monet länsimaiset tutkijat ovat hyväksyneet islamilaisten hadith-oppineiden tulokset ja pitäneet perimätietoa suhteellisen luotettavana.[15] Tilanne on kuitenkin muuttunut viime vuosikymmenten aikana. Jaakko Hämeen-Anttila on vuonna 2004 todennut, että "nykyään valtaosa islamin varhaishistorian tutkijoista katsookin, että yksittäisten hadithien kohdalla on lähes mahdotonta sanoa, ovatko ne aitoja".[16] Hänen mukaansa hadithit ovat pääosin syntyneet vasta 700-luvulla ja Arabian niemimaan asemesta Syyriassa tai Irakissa.[16] Alkuperä voi todellisuudessa olla vielä kauempana, sillä melkein kaikki hadith-kirjallisuuden kokoajat 800-luvulla olivat kotoisin Iranista tai Keski-Aasiasta. Esimerkiksi nimi al-Bukhara viittaa Buharan kaupunkiin.

Länsimaisen tutkimusperinteen aloitti vuonna 1843 Gustav Weil. Kun al-Bukharin kerrotaan seuloneen 600 000 hadithia ja löytäneen niiden joukosta 4000 aitoa, Weil päätteli, että vähintään puolet myös Bukharin hyväksymistä haditheista oli epäaitoja.[17] Ignaz Goldziher vei tämän kritiikin loppuun 1800-luvun lopussa, kun hän arvioi, ettei yksikään hadith täyttänyt tieteellisen tiedon vaatimuksia. Oletettujen tapahtumien ja niiden muistiin kirjoittamisen väliaika oli siihen liian pitkä. [18][17] 1900-luvulla Joseph Schacht selvitti lainsäädännöllisten hadithien historiaa kirjassaan The Origins of Muhammadan Jurisprudence (1950). Hän päätyi siihen, että islamilainen lainsäädäntöperinne alkoi vasta umaijadihallinnon loppuvuosina 700-luvulla ja sai vasta Shafi'in toimesta nykyisen kurinalaisen muotonsa 800-luvun alussa. Hän osoitti myös, että todistajaketjut alkoivat kasvaa taaksepäin siten, että myöhemmät hadithit alkoivat vedota seuraajien asemesta Muhammedin kumppaneihin ja lopulta häneen itseensä.[19].[13] Herbert Berg osoitti tilastollisen analyysin avulla, että al-Tabarin eksegeettiset hadithit, jotka johtivat isnadeissa Ibn Abbasiin, osoittivat sellaista rakenteellista yhteyttä todistajaketjujen myöhempiin jäseniin, että isnadit eivät voineet olla aitoja.[1]

Kaiken kaikkiaan länsimainen tutkimus on Goldziherin päivistä lähtien alkanut nähdä haditheissa mieluummin 800-luvulla vallineita käsityksiä islamin synnystä kuin vahvistettuja faktoja siitä, mitä todella tapahtui. Tämä lopputulos on kuitenkin islamin kannalta haastava, sillä islam perustuu siihen, että Muhammed ja hänen saamansa ilmestykset 600-luvun alussa ovat historiallisia tosiseikkoja, eivät vain 800-luvulla vallinneita uskomuksia.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Allahwerdi, Helena & Hallenberg, Helena: ”Ei ole muuta jumalaa kuin Jumala”, Islamin porteilla. 2. painos (1. painos 1992). Helsinki: Tammi, 2002. ISBN 951-31-2427-4.
  • Hämeen-Anttila, Jaakko: Islamin käsikirja. (5. painos 2005). Helsingissä: Otava, 2004. ISBN 951-1-18669-8.
  • Hämeen-Anttila, Jaakko: Islamin monimuotoisuus. 6. painos. Helsinki: Gaudeamus, 1999. ISBN 951-662-749-8.
  • Koraani. Suomentanut Jaakko Hämeen-Anttila. 4. painos 2005. Helsinki: Basam Books, 1995. ISBN 952-9842-05-8.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Herbert Berg: The Development of Exegesis in Early Islam. The Authenticity of uslim Literature from the Formative Period, s. 5. Routledge, 2000.
  2. Jaakko Hämeen-Anttila: ', s. 96. , 2004.
  3. Marjatta Kyyhkynen: Ajankohtainen Islam, s. 150. Helsinki: Gummerus, 1992. ISBN 951-625-103-X.
  4. Berg, H.: ', s. 5. , 2000.
  5. a b Berg, H.: ', s. 229. , 2000.
  6. a b Joseph Schacht: The Origins of Muhammadan Jurisprudence, s. 4. Clarendon Press, 1950.
  7. al-Bukhari: Book of Bathing, hadith 8 The Hadith of the Prophet Muhammad (صلى الله عليه و سلم) at your fingertips. ei vl.. sunnah.com.
  8. Malik: Muwatta Book 15, hadith 8.
  9. Anon.: Yahya ibn Said Enzyklopädie des Islam. 2006.
  10. a b c Allahwerdi, Helena & Hallenberg, Helena, sivut 68–69.
  11. a b ʿilm al-ḥadīth Encyclopaedia Britannica. Viitattu 27.9.2014.
  12. Aḥmad ibn Ḥanbal Encyclopaedia Britannica. Viitattu 27.9.2014.
  13. a b Hämeen-Anttila, Islamin monimuotoisuus, sivut 14–18.
  14. Berg, H.: ', s. 8. , 2000.
  15. Berg, H.: ', s. 8. , 2000.
  16. a b Jaakko Hämeen-Anttila: Islamin käsikirja, s. 20. Otava, 2004.
  17. a b H. Berg: ', s. 8-9. , 2000.
  18. Ignaz Goldziher: Muhammedanische Studien 2 1890, s. 20-22. Max Niemayer.
  19. Joseph Schacht: The Origins of Muhammadan Jurisprudence, s. 140-151. Clarendon Press, 1950/1967.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]