Islamin suuntaukset

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Islamin uskonto on jakautunut useisiin suuntauksiin, joista kaksi päähaaraa ovat sunnalaisuus ja šiialaisuus. Näistä ensin mainittu on hallitsevampi, sillä 90 prosenttia muslimeista on sunnalaisia. Vastaavasti alueellisesti Iranin ja Irakin alueella vallitsevana suuntana on šiialaisuus.

Pääsuuntaukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Šiialaisuus (sininen) ja sunnalaisuus (vihreä) alueittain.

Sunnalaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Sunnalaisuus

Sunnalaisuus on islamin suurin suuntaus, johon kuuluu noin 90 % kaikista muslimeista. Sunnilaisuus kehittyi 700- ja 800-luvuilla šiialaisuudesta, josta se erosi 660-luvulla. Se edustaa Koraanin tulkinnassa konservatiivista suuntaa, ja noudattaa profeetan menettelytapaa.[1] Uusia tulkintoja ei hyväksytä.[2]

Sunnalaisuuden sisällä on useampia lainopillisia (fiqh) ja teologisia (kalam) suuntauksia. Klassisen sunnilaisen islamin neljä suurta lainopillista koulukuntaa ovat malikismi, hanafismi, shafi'ismi ja hanbalismi. Teologisia koulukuntia puolestaan ovat ash'arismi, maturidismi ja voimakkaan literalistista tulkintaa painottava traditionalistinen teologia tai atharismi. Lisäksi puhutaan fundamentalisistisesta suuntauksesta, joka äärimuodoissaan edustaa yleensä atharistista teologiaa,[3] jonka vastakohta on liberaali tai edistyksellinen suuntaus, joka painottaa itsenäisen tulkinnan eli ijtihadin merkitystä opillisissa kysymyksissä.[4] Klassisia näkemyksiä on usein arvosteltu siitä, ettei ijtihadilla ole ollut niiden šaria-tulkinnoissa riittävää sijaa.[5]

Šiialaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Šiialaisuus

Šiialaisuus on toinen islamin pääsuuntauksista. Šiiat ovat enemmistönä Iranissa ja Irakissa. Yhtenä erona sunneihin on Muhammedin jälkeläisten tunnustaminen kalifeiksi. Heidän mukaansa Alin pojista polveutuvat johtajat, imaamit, joilla on myös uskonnollinen valta.[1] Šiialaisuus jakautuu useisiin eri haaroihin. Suurin näistä on kaksitoistašiialaisuus, joka on Iranin valtionuskonto. Muista muodoista seuraavaksi merkittävin on seitsemänšiialaisuus.[6]

Suufilaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suufilaisuus

Suufilaisuus on islamin mystiikkaa korostava suuntaus. Sen päämääränä on yhteys Jumalaan mietiskelemällä. Nimitys suufilaisuus tulee arabian sanasta suf, joka tarkoittaa villaa. Sillä viitataan askeettien käyttämään villakaapuun. Osa selittää nimityksen tulevan kreikan sanasta sofia, viisaus tai arabian safa, puhtaus. Suufilaisuus kehittyi 700-luvulla, ja sitä esiintyy niin šiiojen kuin sunnienkin keskuudessa.[1] Askeettisuus ja köyhyyden ihainnointi ovat yleistä sufeille, joka on ottanut vaikutteita kristillisesta munkkihurskaudesta.[2] Suufilaisuutta esiintyy sekä sunnalaisuuden että šiialaisuuden sisällä, eikä se suuntaus samassa merkityksessä kuin nämä.

Pienempiä sivuhaaroja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ibadilaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ibadilaisuus on hyvin vanha lähes yksinomaan Omanissa seurattu hyvin vanhoillinen islamin haara. Se ei edusta sen enempää šiialaisuutta kuin sunnalaisuutta, ja se voidaan nähdä näiden lisäksi kolmanneksi perinteisen islamin päähaaraksi, ja syy sille, miksi sitä ei tällaisena mainita on vain liikkeen pieni koko ja vähäinen merkitys.

Derviššiläisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Derviššit

Dervissit ovat luostariyhteisöön järjestäytyneitä sufilaismunkkeja. He muodostavat pääasiassa miehille tarkoitettuja hierarkkisia veljeskuntia. Dervissit harrastavat erilaisia ekstaasitekniikoita, kuten jumalakokemuksen saamista tanssin avulla.[2]

Ahmadia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Ahmadiyya

Ahmadialaisuus on uusislamistinen lähetystyötä tekevä järjestö. Sillä on toimintaa myös länsimaissa.[2]


Islamin suuntauksien lukumäärä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suuntaus Prosentti osuus (koko maailma)
Sunnalaisuus[7] 65–75%
Šiialaisuus[7]
10–13%
Ei-tunnustuksellinen islam[8]
15–20%
Ahmadiyya[9][10][11][12][13] ~1%
Muut (kuten Ibadilaisuus)[8] ~1%

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Ketola, Kääriäinen, Sakaranaho, Sama'neh, Vappula, Vuori-Hellman: Maailmanuskontojen Arkki. Edita, 2007. ISBN 978-951-37-4782-4.
  2. a b c d Tiimonen, Soili: Uskonto - Lukion kertauskirja. WSOY, 2005. ISBN 951-0-29836-0.
  3. Halverson: Theology and Creed in Sunni Islam, s. 38–48. , 2010. (englanniksi)
  4. Aslan, R: No god but God. Random House, 2005. (englanniksi)
  5. Ziba Mir-Hosseini: How the Door of Ijtihad Was Opened and Closed: A Comparative Analysis of Recent Family Law Reforms in Iran and Morocco Washington and Lee Law Review. 2007. (englanniksi)
  6. Hämeen-Anttila, Jaakko: Islamin käsikirja. Helsingissä: Otava, 2004. ISBN 951-1-18669-8.
  7. a b Mapping the Global Muslim Population: A Report on the Size and Distribution of the World’s Muslim Population October 2009. Pew Research Center. ”Of the total Muslim population, 10–13% are Shia Muslims and 87–90% are Sunni Muslims.” Viitattu 22 February 2017.
  8. a b Chapter 1: Religious Affiliation The World’s Muslims: Unity and Diversity. 9 August 2012. Pew Research Center's Religion & Public Life Project. Viitattu 4 September 2013.
  9. (June 2005) Breach of Faith. Human Rights Watch, 8. Viitattu 29 March 2014. “Estimates of around 20 million would be appropriate” 
  10. Asian Religions in British Columbia. University of Columbia Press. ISBN 978-0-7748-1662-5. Viitattu 29 March 2014. “The community currently numbers around 15 million spread around the world” 
  11. Juan Eduardo Campo. Encyclopedia of Islam, 24. ISBN 0-8160-5454-1. Viitattu 29 March 2014. “The total size of the Ahmadiyya community in 2001 was estimated to be more than 10 million” 
  12. Ahmadiyya Muslims pbs.org. Viitattu 6 October 2013.
  13. Number of Muslim by country nationmaster.com. Viitattu 30 May 2007.
Tämä uskontoon liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.