Koranismi

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Koraanin lukemista Iranin Qomissa

Koranismi eli koraanifundamentalismi[1] (arab. القرآنية‎, al-Qur'āniyya) on islamin suuntaus, joka hylkää hadithin ja kelpuuttaa uskonnon lähteeksi vain Koraanin. Tämä erottaa suuntauksen valtavirran islamista, joka on korottanut profeetta Muhammedin sanoja ja tekoja koskevan perimätiedon lain ja esikuvan asemaan.[2] Suuntaus modernissa muodossaan syntyi 1900-luvun alussa liberaalina uudistusliikkeenä, joka kukoisti muutaman vuosikymmenen. Nykyään koranismilla on kannattajia lähinnä länsimaissa, ja suuntaus on marginaalinen, vaikka sen suosio onkin viime vuosina jälleen kasvanut.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Intiassa syntyi 1800-luvulla Ahl al-Quran (”Koraanin kansa”) -niminen liike, joka vastusti haditheja painottanutta Ahl al-Hadith -suuntausta ja kannatti täydellistä sitoutumista pelkkään Koraaniin.[3]

Jaakko Hämeen-Anttilan mukaan koranismi kehittyi 1900-luvun alussa liberaalina islamin uudistusliikkeenä aikana, jolloin modernit mielipiteet alkoivat muutenkin saada kannatusta islamilaisessa maailmassa. Islamilaisessa hadith -perinteessä oli runsaasti sellaista ainesta, joita moderniin maailmaan suuntautuneet muslimit pitivät kiusallisena painolastina. Kun Ignaz Goldziher ja eräät muut länsimaiset orientalistit olivat 1800-luvulla osoittaneet, ettei yhtään hadithia voitu tieteellisellä varmuudella johtaa profeetta Muhammediin asti, tämä tarjosi koranisteille perusteen hylätä islamilainen hadith -perinne kokonaan ja nojautua puhtaasti vain Koraaniin profeetta Muhammedin saamina ilmestyksinä.[4] Koranismissa oli kyse erittäin radikaalista opista, sillä islamissa myös Koraania luetaan ja tulkitaan hadith -kirjallisuuden läpi, sillä vasta se kertoo, mistä kussakin Koraanin kohdassa on kysymys. Tämä olikin koranistien toivoma lopputulos, sillä näin Koraanin lukeminen olisi vapautunut uusille ja myös entistä vapaamielisemmille tulkinnoille, ja islamista olisi tullut vapaasti kehittyvä uskonto. Koranistit perustelivat asiaansa sillä, että Jumala tarkoitti Koraanin tekstin tulkinnanvaraiseksi, sillä hän ei halunnut antaa liian yksityiskohtaisia määräyksiä kaikista asioista.[4] Hämeen-Anttila toteaa, että ”ilman sunnan tarjoamaa tulkintakehystä Koraani olisi hyvin väljä auktoriteetin lähde ja mahdollistaisi hyvinkin modernit tulkinnat.”[5]

Koranismi kukoisti 1900-luvun alussa muutaman vuosikymmenen, minkä jälkeen sen kannatus hiipui. Moderni koranismi on edelleen marginaalinen liike, joka saa tukea lähinnä länsimaissa,[4] vaikka sen suosio islamin piirissä onkin viime vuosina kasvanut voimakkaasti.[2] Amerikkalainen orientalisti Aisha Y. Musa on esittänyt koranismista ja sen nykytilasta kattavan kuvauksen.[2]

Modernistiset uudistusliikkeet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koranismi pyrki modernisoimaan islaminuskoa luopumalla epäluotettavana pidetystä hadith -perinteestä ja nojautumalla yksin Koraaniin, joka ilman hadithien tarjoamaa tulkintakehystä jätti erilaisille vaihtoehdoille tilaa. [4] Toinen 1900-luvulla syntynyt islamin modernisoimista tavoitteleva liike on kehittynyt keskiajalla esiintyneen mu'taziliittien teologisen perinteen ympärille. Mu'taziliitit edustivat islamin rationaalista, järjen etusijalle asettavaa tulkintaa. Koulukunta oli islamilaisen teologian varhaisin muoto, mutta kuihtui lähes olemattomiin 1000-luvulle tultaessa. Sitä ei silti koskaan ole pidetty epäislamilaisena. Mu'taziliittien ajatukset ovat saaneet uutta vauhtia 1900-luvulla tehtyjen tekstilöytöjen pohjalta, ja suuntaus on saanut uusia kannattajia etenkin Indonesiassa.[6]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Islamin suuntauksia. Katsomus.fi. Viitattu 21.4.2021.
  2. a b c Musa, Aisha Y.: The Qur’anists. Wiley Online Library, 6.1.2010. Viitattu 21.4.2021. (englanniksi)
  3. Ahl al-Quran. Oxford Islamic Studies Online. Viitattu 21.4.2021. (englanniksi)
  4. a b c d Hämeen-Anttila, 1999, s. 242–245
  5. Hämeen-Anttila, 2004, s. 96
  6. Martin, Woodward & Atmaja 1997, s. xi–xiii