Islamin historia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Islamin historia kertoo islamin synnystä ja sen kehityksestä yhdeksi maailmanuskonnoista, jonka ympärille on syntynyt omaperäinen, useille mantereille ulottuva sivilisaatio. Islamin synty ja sen varhaishistorian pari ensimmäistä vuosisataa 600-luvulta 800-luvun alkuun saakka tunnetaan huonosti.[1][2] Ensimmäiset merkit islamista löytyvät 800- ja 900-luvuilla abbasidien valtakunnasta, missä alkoi ilmestyä arabien suullisesta tarinaperinteestä koottua kirjallisuutta. Siinä kerrottiin profeetta Muhammedista ja hänen seuraajistaan, joiden väitettiin eläneen kaksisataa vuotta aikaisemmin 600-luvulla.

Näiden kertomusten mukaan islaminusko ilmestyi valmiissa muodossa ainoastaan 20 vuoden kuluessa vuosina 610-632, jolloin se annettiin arabeille profeetta Muhammedin saamien ilmestysten ja profeetan esikuvan välityksellä. Ilmestykset kerrottiin kirjatun jo 600-luvulla Koraaniksi, mutta Muhammedin esikuva koottiin tarinoista vasta 800-luvulla hadith -kokoelmiksi. Koraanin ohella ne muodostavat islamin pyhien kirjoitusten kokonaisuuden.

Länsimainen historiankirjoitus on hyväksynyt islaminuskon tarjoaman kuvauksen myös historialliseksi totuudeksi, kuitenkin ilman pakottavaa syytä.[2] Viime vuosikymmeninä länsimaissa on alkanut ilmestyä niin sanottua revisionistista historiantutkimusta. Se on hylännyt arabien suullisen perimätiedon ja rakentanut kuvaa islamin historiasta aikalaislähteiden avulla. Näin kehitellyt uudet teoriat ovat siirtäneet islamin syntyä jopa kaksisataa vuotta myöhemmäksi eli 600-luvulta 800-luvulle.[1]

Saksalaisen Inârah -projektin[3] piirissä on luotu islamin kehityksestä teoriaa, jonka mukaan abbasidikalifit olivat Bysantin keisareiden tapaan aktiivisessa roolissa valtakunnan valtionuskontoa muokattaessa. Kalifien tavoite oli saada uskonnosta yhdistävä side keskenään riitaisten arabiheimojen välille. Uskonto antoi hallinnolle legitimeetin sitäkin varmemmin, kun abbasidit ilmoittivat itsensä profeetta Muhammedin sukulaisiksi. Valtionuskonto ei syntynyt tyhjästä vaan eriytyi arabiheimojen kansanomaisesta kristinuskosta, jota suurin osa Koraania vielä edustaa. Profeetta Muhammedin hahmo olisi tullut mukaan vasta 700-luvun lopulla abbasidien vaikutuksesta.[1]

Arabivaltakunnan uskonto kehittyi paimentolaiskulttuurissa syntyneen klaanivaltion tarpeisiin, mikä selittää sen erikoispiirteet ja erot kristinuskoon. Islamin alkuvaiheiden menestys johtui paimentolaisyhteiskuntien noususta 600-luvulla ja maatalousyhteiskuntien heikkenemisestä. Syy tasapainon heilahdukseen oli ilmaston kuivuminen ja ruton aiheuttama pitkäaikainen väestökato suurissa maatalousyhteiskunnissa. Paimentolaisten ekspansio tuhosi sassanidien Persian ja ulottui aina nykyisen Ranskan etelärajoille asti 700-luvun alkuun mennessä.

Islam oli itämainen pelastususkonto, jonka opit sovitettiin esivaltiollisten paimentolaisyhteiskuntien ja niissä syntyneiden klaanivaltioiden tarpeisiin. Sellaisena islam osoitti elinvoimaisuutensa leviämällä myös arabimaailman rajojen ulkopuolelle sinne, missä ihmisyhteisöjen taloudellinen ja poliittinen rakenne sopi yhteen islamin kanssa.[1]

Islamin alkuvaiheiden jälkeen islamilaisten lähteiden ja läntisen historiankirjoituksen näkemykset islamin kehityksestä lähenevät ja yhtyvät.

Islamin esihistoria (islamin mukaan)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islaminuskon mukaan islamin historia alkaa Adamista, koska islam on ihmiskunnan alkuperäinen uskonto. Ibn Ishaq laati 700-luvun jälkipuoliskolla ensimmäisen islamilaisen esityksen maailmanhistoriasta. Se alkoi maailman luomisesta ja jatkui profeettojen ketjun esittelyllä.[4] Profeetat olivat Jumalan lähettämiä varoittajia ja Jumalan sanan välittäjiä ihmisille. Tärkeimmille profeetoille annettiin kirja, jolloin heistä käytetään nimitystä "lähettiläs". 900-luvun alussa al-Tabari kirjoitti islamin laajan historian aloittaen samoin maailman luomisesta.

Islamin mukaan maan päällä on vaikuttanut kaikkiaan 124 000 profeettaa, joista 35 on ollut korkeampaan luokkaan kuuluvia apostoleja. Profeetoista 25 mainitaan nimeltä Koraanissa. [5] Kirjan saaneita lähettiläitä ovat olleet Mooses (kirjana Toora), Daavid (kirjana Psalmit) ja Jeesus (kirjana Injil eli Evankeliumi). Lähettiläiden kirjat ovat vastanneet sanomaltaan islamia. Aikojen kuluessa ne ovat kuitenkin turmeltuneet ja vääristyneet niin, että Mooseksen kirjat, Psalmit ja Uuden Testamentin evankeliumit eivät enää sovi yhteen islamin sisältöjen kanssa. Vielä Koraani kuitenkin kehottaa luottamaan näihin kirjoihin.

Islaminuskon esittämä oppi sen esihistoriasta on osa uskontoa itseään, eikä sitä ole edes yritetty osoittaa oikeaksi empiirisen tutkimuksen avulla. Oppi tarjoaa selityksen islamin samankaltaisuuksille juutalaisuuden, kristinuskon ja zarathustralaisuuden kanssa ja selittää, miksi Koraani pitää Tooraa ja evankeliumia pyhinä kirjoina.

Profeetta Muhammed[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun aikaisempi tieto islamista oli pyyhkiytynyt melkein kokonaan pois ja profeettojen kirjat olivat vääristyneet, islamin sisältö palasi ihmisten saataville uudestaan Muhammedin välityksellä. Muhammed oli Jumalan lähettämä viimeiseksi ja lopulliseksi jäänyt profeetta, jonka saamissa viesteissä islamin sisältö on väärentämättömänä säilynyt nykyaikaan asti. Aluksi Koraanikin tosin alkoi muistiin kirjoitettuna vääristyä, mutta kun kirja koottiin uudestaan kalifi Uthmanin aikana, saatiin versio, joka on pysynyt täysin muuttumattomana. Islaminuskon mukaan islamin koko sisältö laskeutui alas Muhammedin saamien llmestysten ja hänen esikuvansa muodossa vain kymmenen vuoden kuluessa vuosina 622-632. Koraania ei kuitenkaan kirjoitettu 600-luvun alussa, vaan se oli kirjana ollut aina olemassa vertauskuvallisesti "taivaallisella pöydällä".

Länsimaisen historiantutkimuksen nykyisen käsityksen mukaan Muhammedin historiallisuudesta ei ole tieteellistä näyttöä. Sen takia on subjektiivinen valinta haluaako uskoa islamin esittämään kuvaukseen.[6] Orientalistien keskuudessa Muhammedia koskevat näkemykset ovat vaihdelleet täydestä luottamuksesta (mm. Montgomery Watt[7]) kaiken kieltämiseen (mm. Popp [8]).

Muhammed (570–632) islamin mukaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Muhammad

Koraani ei kerro juuri mitään profeetta Muhammedista. Lähes kaikki tieto Muhammedin elämänvaiheista on peräisin Ibn Hishamin elämäkerrasta 800-luvun alusta. Ibn Hishamin elämäkerta perustui Ibn Ishaqin laatimaan elämäkertaan, joka kirjoitettiin 700-luvun puolivälin jälkeen, mutta on kadonnut. Muhammedia koskeva perimätieto lisääntyi ja muuttui yhä yksityiskohtaisemmaksi ajan myötä. Se on muuttunut vielä 2000-luvullakin esimerkiksi sen osalta, mitä Muhammed sanoi jäähyväissaarnassaan vuonna 632.[9]

Syntymä ja kauppiasvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muhammadin syntymä, miniatyyrimaalaus noin vuodelta 1595.

Muhammed syntyi vuonna 570, joten hän oli 40-vuotias ilmestysten alkaessa vuonna 610. Muhammedin syntymää ennakoivat monet ihmeet. Profeetan synnyinkaupunki Mekka oli ahdas ja köyhä, mutta siellä sijaitsi Kaaban temppeli, jolla oli arvokas historia. Muhammedin isä Abdullah kuului Mekan pääheimoon (quraish), mutta hän kuoli ennen pojan syntymää. Muhammedin äiti Amina kuoli pian miehensä jälkeen, jolloin Muhammed kasvoi ensin isoisänsä ja tämän kuoltua setänsä Abu Talibin suojissa.[10]

Muhammedin varhaisvuosina tapahtui useita ihmeitä, jotka todistivat hänen poikkeuksellisuudestaan. Muhammed pääsi jo varhain setänsä mukana kauppakaravaaneille ja tutustui Lähi-idän maihin. Täysi-ikäiseksi tultuaan Muhammedista tuli kauppias, ja hän toimi rikkaan serkkunsa Khadijan edustajana. Myöhemmin 40-vuotias Khadija avioitui 25-vuotiaan Muhammedin kanssa.[11] Aikaa ennen Muhammedin ilmestyksiä kutsutaan islamissa käsitteella Jahiliyyah eli tietämättömyyden aika. Silloin vallitsivat monet siveettömät tavat.

Ensimmäiset ilmestykset ja toiminta Mekassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arkkienkeli Gabriel puhumassa Muhammadille, persialainen maalaus 1300-luvulta

Muhammedilla oli tapana viettää joka vuosi kuukausi Mekan vuorisolissa ja ruokkia luokseen tulleita pakanoita.[12] Vuoden 610 tienoilla hän näki vuorella nukkuessaan enkelin ja sai ensimmäisen ilmestyksensä. Kolmen vuoden kuluttua ilmestysten alkamisesta Muhammed alkoi julistaa niiden sanomaa Jumalan ykseydestä myös oman perheensä ulkopuolelle. Ilmestyksissä kiellettiin muut jumalat, mikä johti välirikkoon mekkalaisten kanssa.[13] Tilanne kävi vähitellen sietämättömäksi Muhammedille, mutta hän onnistui hankkimaan itselleen ja kannattajilleen turvapaikan pohjoisessa sijaitsevasta Medinasta. Dramaattinen pako yöllä (arab. هِجْرَة‎, hijra tai hidžra) Abu Bakrin takapihan ikkunasta tapahtui vuonna 622. [14] Islamilaisen ajanlaskun katsotaan alkaneen tästä tapahtumasta.

Toiminta Medinassa ja sota Mekkaa vastaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muhammadin taivasmatka, indonesialainen maalaus

Medinassa Muhammed kokosi ympärilleen muslimit yhteisöksi (arab. ‏أمة‎‎, umma). Hän teki myös liittosopimuksia kaupungin muiden ryhmien, pakanoiden ja juutalaisten kanssa. Kitkaa tuli erityisesti juutalaisten kanssa, sillä he eivät kääntyneet islaminuskoon.[15]

Muhammedin uuden aseman katsotaan heijastuvan Koraanin teksteissä. Profeetasta oli tullut valtiomies ja sotapäällikkö. Koraanista löytyy vastaavasti laki- ja rituaalisäädöksiä (arab. ‏شريعة‎‎, šaria). Koraanissa myös syytetään juutalaisia ja kristittyjä pyhien kirjoitusten väärentämisestä ja heiltä vaaditaan korotettua jizya-veroa. .

Muhammed aloitti sota- ja ryöstöretket pääasiassa Mekkaan ja sieltä pohjoiseen suuntautuvia karavaaneja vastaan. Muhammadin joukot saavuttivat ensimmäisen voiton enkeleiden avulla hyökkäämällä Badrissa kauppakaravaania vastaan vuonna 624.[16] Seuraavana vuonna mekkalaiset voittivat muslimit Uhudin taistelussa. Muhammad haavoittui itsekin.[17] Kolmannessa koitoksessa vuonna 627 mekkalaiset hyökkäsivät Medinaan. Jumalan lähettiläs suojautui kaivattamalla vallihaudan Medinan ympärille.[18] Vallihautasodan loppunäytöksenä Medinan viimeinen juutalaisheimo teloitettiin Muhammedin käskystä naisia ja lapsia lukuun ottamatta.[19]

Voitto Mekasta ja kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 629 muslimit suorittivat aselevossa sovitun pyhiinvaelluksen Mekkaan. Seuraavana vuonna 630 Muhammad valtasi Mekan kohtaamatta suurtakaan vastarintaa. Mekan asukkaat kääntyivät islaminuskoon yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta. Muhammed määräsi teloittamaan muutaman mekkalaisen, jotka olivat joko luopuneet islamista tai laulaneet hänestä pilkkalauluja. [20] Hän myös tuhosi kädenliikkeellään mekkalaisten palvomien jumalien patsaat ja puhdisti Kaaban temppelin uskonnonvastaisista kuvista.[21] Muhammad jäi Medinaan ja vahvisti uutta valtakuntaansa sekä kävi taisteluita niskuroivia heimoja vastaan. Kaikkiaan Jumalan lähettiläs suoritti itse 27 sotaretkeä ja lähetti 38 pienempää sotaretkeä toisten alaisuudessa ympäri Arabian niemimaata mutta myös Syyriaan ja Palestiinaan.[22]

Seuraavana vuonna Muhammed teki toisen pyhiinvaellusmatkan Mekkaan ja tässä yhteydessä opetti muslimeille oikeat pyhiivaellustavat.[23] Muutaman kuukauden kuluttua hän sai voimakkaan päänsärkykohtauksen. Muhammad kuoli lempivaimonsa A’išan syliin, ja Ibn Hisham kuvaa sanatarkasti heidän viimeisen keskustelunsa.[24] Erään hadtihin mukaan päivä oli maanantai, 8. kesäkuuta 632. Tieto on peräisin 900-luvun alusta.[25]

Muhammed historiatieteen valossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalaiset orientalistit alkoivat 1800-luvulla kyseenalaistaa Muhammedista kertovan islamilaisen hadith -perinteen tieteellistä luotettavuutta, kunnes Ignaz Goldziher arvioi vuonna 1890, ettei yksikään Muhammedista kertova hadith täytä tieteellisen tiedon vaatimuksia. Syynä oli se, että tarinat olivat liian myöhäisiä.[26] Joseph Schact osoitti vuonna 1950, että hadith-kertomusten todistusketjut ulottuivat sitä kauemmas historiaan, mitä myöhäisempiä ne olivat, mikä viittasi siihen, että ne olivat keksittyjä. [27] Vastaavasti Patricia Crone vuonna 1987 pani merkille, että tieto Muhammedista muuttui sitä tarkemmiksi, mitä myöhemmin tarina oli merkitty muistiin.[28] Orientalisti Hans Jansen arveli, että Muhammedista kertovat tarinat olivat syntyneet arabivaltion sotilasleireissä niiden karskin sisällön perusteella (murhat, ryöstöretket, saaliinjaot).[29]

Jotkut orientalistit ovat päätyneet kieltämään Muhammedin historiallisuuden.[1] Niin sanotun islamilaisen ajanlaskun alkuvuosi 622 on tällöin yhdistetty Muhammedin hidzran asemesta siihen, että keisari Heraklius juuri tuona vuonna löi sassanidien armeijan. Tämän seurauksena sassanidi-imperiumi romahti täydellisesti. Tapahtumasta alettiin laskea "arabien aikaa" [30][8], sillä arabiheimot vapautuivat tuolloin alistussuhteistaan alueen vanhoihin suurvaltoihin. Siitä alkanut arabien sisällissota päättyi Damaskoksessa vaikuttaneen Muawijan voittoon vuoden 640 tienoilla. Tämän on arveltu olleen itä-roomalaisia palvellut arabikomentaja.[1]

Islamilainen imperiumi (vuodet 632–750)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Arabien valloitusretket
Arabivaltakunnan laajentuminen islamilaisen kertomusperinteen mukaisesti
  Muhammedin aika, 622–632
  Oikeaanjohdetut kalifit, 632–661
  Umaijadien kalifaatti, 661–750

Islamilaisen historiankirjoituksen mukaan islam levisi nopeasti: 600-luvulla Muhammadin kuoltua Medinan islaminuskoinen väestö pyrki saamaan kaikki arabialueet hallintaansa. Useat aiemmin islamiin kääntyneet heimot kapinoivat pyrkien irtautumaan Medinan määräysvallasta. Muslimit onnistuivat kuitenkin kukistamaan nämä ridda-kapinoiksi kutsutut levottomuudet. Tämän jälkeen alkoi varsinainen islamin laajentuminen Arabian niemimaan ulkopuolella kohti Persiaa ja Bysantin valtakuntaa. Laajenemisen tahdin saneli muslimiyhteisön sisäinen dynamiikka. Arabian niemimaan rauhoituttua ryöstöretkien kohteet oli etsittävä entistä laajemmalta alueelta sekä idässä että lännessä. Bysantin valtakunnan heikkous ja kristittyjen keskinäinen hajaannus mahdollisti nopean laajenemisen lännessä.

Muhammadin seuraajat eli kalifit valloittivat nopeassa tahdissa suurimman osan Lähi-itää, Pohjois-Afrikan ja Espanjan, joka alettiin tuntea nimellä Al-Andalus. He ottivat hallintaansa Persian vuonna 636, Egyptin 642 ja koko Pohjois-Afrikan vuosina 660–771.[31] Sadan vuoden aikana Muhammadin kuolemasta islamilainen valtio ulottui aina Atlantilta Keski-Aasiaan. Kyse oli tällöin ennen muuta islamilaisen alueen laajenemisesta, ei käännytyksestä uuteen uskontoon. Valloitettujen alueiden ei-islamilainen väestö oli verovelvollista ja heidän yrityksiään kääntyä islamiin verojen välttämiseksi ei katsottu suopeasti. Alueiden islamisoituminen (kääntyminen uuteen uskontoon) ja arabisoituminen (arabialaisen kulttuurin leviäminen) tapahtuivat myöhemmin ja vaihtelevalla laajuudella. Jotkut alueet kuten Irak sekä islamisoituivat että arabisoituivat nopeasti, mutta esimerkiksi Persia islamisoitui mutta ei arabisoitunut laisinkaan. Toisaalta esimerkiksi Egypti arabisoitui muttei islamisoitunut täysin.lähde?

Yhtenäinen valtiorakenne hajosi kuitenkin pian ja alkoi kilpailevien dynastioiden ja sisällissotien kausi, jota islamilaiset historioitsijat kutsuvat fitnaksi. Muhammadin aikaa seurasi Mekan ja Medinan ns. ortodoksinen kalifaatti (n. 632–661). Omaijadien kalifaatti (n. 661-750) oli ensimmäinen dynastia kalifeja, jotka eivät olleet suoranaista sukua profeetta Muhammadille itselleen.

Lähi-itä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muhammadin kuoleman jälkeen alkoi ensimmäisten kalifien kausi. Muslimit valloittivat Arabian niemimaan ulkopuolisia alueita, kuten Syyria, Palestiina, Irak, Azerbaidžan ja Khorasan. Vuonna 661 valtaan nousi Umaijadien dynastia, jonka pääkaupunkina toimi Damaskos. Arabian kieli syrjäytti paikalliset kielet hallintokielenä ja kaunokirjallisuudessa. Islamilaisen arkkitehtuurin monumentti, Jerusalemin Kalliomoskeija, valmistui vuonna 691. Umaijadien dynastia paättyi vuonna vuonna 750.[32]

Aasia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 664 muslimijoukot ylittävät Indus-joen. Kauppayhteydet Kiinaan olivat vilkkaita Tang dynastian aikana ja kalifi Othmanin kerrotaan lähettäneen edustajansa hoviin vuonna 651. Kauppiaiden mukana islam levisi satamakaupunkeihin Quanzhouhun ja Guangzhouhun asti. Keskiaasialainen Transoksanian alue valloitettiin 700-luvun alussa.[32]

Afrikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muslimit valloittavat Egyptin ja Pohjois-Afrikan rannikkokaistaleen. Umaijadien dynastia jatkaa valloituksia eteenpäin. Rannikon länsiosan berberit hyväksyivät islamin uskon, mutta eivät arabihallintoa.[32]

Eurooppa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 710 muslimit saivat jalansijan Pyreneiden niemimaalle ja se oli valloitettu muutamassa vuodessa. Sotapäällikkönä toimi Tariq ibn Ziyad, jonka mukaan Gibraltar on saanut nimensä.[32]

Kriittisen historiatieteen kuva arabivaltion alkuvaiheistta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

"Skeptisen" historiantutkimuksen kuva islamin varhaisvaiheista poikkeaa islamilaisesta historiankirjoituksesta. Vain muutamien kalifien historiallisuus ennen vuotta 750 on pystytty osoittamaan kolikkolöytöjen tai muiden arkeologisten todisteiden avulla. Heihin eivät kuulu niin sanotut "oikeaan johdetut kalifit", joista ei ole säilynyt aikalaistietoa. Sen sijaan Muawija (640-680) on historiallinen henkilö. Muawijan perustamaa "umaijadikalifaattia" on samoin pidetty hämäränä käsitteenä, sillä Muawijan pojista ei ole juuri tietoa. Liioin Muawijan poikiin liitettyä Karbalan taistelua, jota shiiat muistelevat, ei löydy aikalaislähteistä.

Valta siirtyy seuraavaksi sisällissodan, "toisen fitnan", jälkeen al-Malikille (685-705). Tämän sukujuurista ei ole varmaa tietoa, mutta hänen sukunimensä "Marwan" viittaa Mervin kaupunkiin Iranin Khorasanissa.[1] Al-Malikin myötä sana "muhammad" ilmestyy arkeologisiin lähteisiin, joten se näyttäisi olevan peräisin Khorasanista ja Mervistä. Kalliomoskeijan lauseyhteys viittaa kuitenkin siihen, että sana ei vielä ole arabiprofeetan erisnimi, vaan Jeesuksen kunnianimi "ylistetty".[33]

Kalifi al-Malik rakennuttaa vuonna 691 kristillistä ja zarathustralaista arkkitehtuuria yhdistelevän temppelin, "Kalliomoskeijan", Jerusalemin temppelivuorelle. Temppelin sijoitus, arkkitehtuuri ja etenkin sen seinäkirjoitus on nähty todisteena siitä, että arabien valtionuskonto ei vielä ollut kehittynyt islamiksi, vaan oli kristillistä monoteismia, tosin Bysantin opeista poikkeavin painotuksin.[1] Tämä tarkoittaisi myös sitä, että Lähi-Idän arabi-imperiumin perustajat eivät vielä olisi olleet muslimeja, vaan kristillisiä ismaeliitteja, "Abrahamin lapsia". Siihen viittaa sekin, että sanoja islam tai Koraani ei löydy mistään lähteestä vielä tässä vaiheessa.

Islamilainen kulta-aika (vuodet 750–1258)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islamilaisen kulta-ajan
paikalliset dynastiat

Umaijadit (Espanja) 756–1031
Almoravidit (Pohjois-Afrikka, Espanja) 1056–1147
Almohadit (Pohjois-Afrikka, Espanja) 1130–1269
Tulunidit (Egypti, Syyria) 868–905
Ikhšididit (Egypti, Syyria) 935–969
Fatimidit (Pohjois-Afrikka, Egypti) 909–1171
Hamdanidit (Irak, Syyria) 905–1004
Rassidit (Jemen) 860–1281
Buijidit (Iran, Irak) 932–1062
Samanidit (Iran: Khurasan) 819–1005
Saffaridit (Iran: Sistan) 867–1495
Seljukit (Irak, Iran) 1038–1194
Ghaznavidit (Afganistan) 977–1186
Ghuridit (Afganistan, Pohjois-Intia) 1000–1215
Anatolian seljukit (Turkki) 1077–1307
Alamutin ismailiitit (Iran) 1090–1256

Abbasidien kalifaatti (noin 750–1258) syntyi, kun Khorasanin Mervistä tullut abbasideiksi kutsuttu arabisuku syöksi umaijidit vallasta vuonna 750. Dynastia hallitsi 200 vuotta, mutta alkoi vähitellen hiipua turkkilaisen mamelukkien armeijan vallan kasvaessa.

Huolimatta alkuperäisen kalifaation hajoamaisesta useat islamilaiset valtiot muodostuivat ajan kuluessa suurvalloiksi. Monet kaupungit, kuten Bagdad ja Córdoba, muodostuivat islamilaisen kulttuurin keskuksiksi. Ensimmäiset abbasidikalifit omaksuivat Persian sassanidelita kiinnostuksen kreikkalaisten tieteellisten tekstien kääntämiseen. Sen tuloksena melkein kaikki kreikkalainen luonnonfilosofinen kirjallisuus käännettiin arabiaksi. Kiinnostus tieteisiin aiheutti sen, että islamilaisesta maailmasta tuli sadoiksi vuosiksi monilla tieteenaloilla johtava alue maalimassa. Näin oli muun muassa matematiikassa, astronomiassa ja lääketieteessä. 1100-luvulta alkaen arabien tieteellisiä töitä alettiin Euroopassa kääntää latinan kielelle. Taiteen alueella kukoistuksen esti islamin kielteinen suhtautuminen useimpiin taiteisiin.

Syntyikö islam vasta 800-luvulla?[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Skeptinen historiankirjoitus on nähnyt abbasidien valtaantulossa käänteen, joka johti arabien valtionuskonnon kehityksen islamiin johtavalle polulle.[1] Vaikka Koraanin erillisiä tekstejä on säilynyt mahdollisesti jo 500-luvun lopusta alkaen, itse Koraaniin ei viitata missään ennen 800-lukua. Muhammedia koskevat hadith-kokoelmat samoin kootaan vasta 800-luvun alusta lähtien. Niiden sisältö kertoo, mihin arabit uskoivat tuolla vuosisadalla, mutta tapahtumien projisiointi aina 600-luvulle asti on kriitikkojen mielestä ollut myytin luomista. Muhammed-saaga tarjosi abbasididynastialle legitimiteetin - uusi hallitsijasuku oli profeetalle sukua, ja abbasidit olivat syösseet vallasta "jumalattomat" umaijadit.[34] Islam oli toisaalta korostuneesti arabiuskonto, minkä merkitystä voi päätellä siitä, että arabit olivat jättiläisvaltion valtaapitävä kansallisuus, mutta kuitenkin pieni vähemmistö kokonaisuudessa.

Lähi-itä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 750 valtaan nousi Abbasidien dynastia ja pääkaupungiksi tuli Bagdad. Hellenistisiä tiede- ja filosofiakirjoja ruvettiin kääntämään arabiaksi, mistä alkoi islamilaisten tieteiden kehitys. Islamilaiset hakivat valloittamisensa alueiden piiristä tieteellistä innoitusta. Tämä näkyi selvimmin matematiikan alalla. Siihen saatiin eniten pohjaa omaksumalla Intian ja Kiinan osaamista.[31] Mystiikan merkitys kasvoi suufilaisuuden muodossa. Bagdadin kalifaatin asema heikkeni 900-luvulla ja vastaavasti paikalliset kalifaattien merkitys kasvoi. Persian kieli nousi arabian kielen rinnalle kaunokirjallisuudessa. Vuonna 1099 ristiretkeläiset valloittivat Jerusalemin.[35]

Aasia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keski-Aasian turkkilaiset kansat islamilaistuivat ja kirjakieleksi muodostui persia. Vuonna 1008 muslimit ottivat hallintaansa nykyisten Intian ja Pakistanin välillä sijaitsevan Punjabin. Vuonna 1192 muslimit ottivat hallintaansa Gangesin laakson. Mongolit valloittavat Keski-Aasian alueella sijaitsevat Samarkandin ja Buharan vuonna 1220–1221.[35]

Afrikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Niilin länsipuolinen Maghreb oli muodollisesti osa Abbasidien dynastiaa, mutta käytännössä se oli itsenäisten dynastioiden hallitsema. Nykyisessä Tunisiassa sijaitsevasta Kairouan muodostuu teologian ja kulttuurin keskus. Šiiamuslimien Fatimidien dynastia hallitsi Pohjois-Afrikkaa vuosina 910–1171. Afrikan luoteisosaa hallitsi almoravidien dynastia 1000-luvun ensimmäisellä vuosisadalla. Nubiaan muodostui ensimmäinen islamilainen ruhtinaskunta. Islam levisi Saharan poikki Ghanaan asti kauppiaiden mukana. Kanem-Bornuissa hallitsi ensimmäinen muslimi.[35]

Egyptissä päättyi fatimidien dynastia sunnalaisten aijubidien valtaannousuun 1100-luvulla. Heidän valtakaudellaan käytiin taisteluita ristiretkeläisiä vastaan sekä tehtiin kauppaa eurooppalaisten kanssa. Itä-Afrikassa Sansibar islamilaistui.[35]

Eurooppa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Damaskoksesta paennut umaijadisukuinen prinssi saapui Córdobaan vuonna 756. Hänet julistettiin emiiriksi ja Pyreneiden niemimaahan perustettiin umaijadivaltio, joka ei tunnustanut Bagdadin abbasidien dynastiaa. Kristitty ja juutalainen väestö arabialaistui ja osa heistä kääntyi islamiin. Pyreneille muodostui kristittyjä kuningaskuntia.[35] Sen sijaan nykyinen Ranska jäi islamilaisilta valloittamatta, koska sotapäällikkö Kaarle Martel torjui heidät Keski-Ranskassa Poitiers’n taistelussa 732.[36]

Vuonna 928 Córdoban emiiri otti kalifin arvonimen. Córdoban kalifaatti aikana tieteet ja taiteet kukoistivat, ja valtion kristityt asukkaat levittivät uusia ajatuksia myös muualle Eurooppaan. 1000-luvulla kalifaatti hajosi pikkuvaltioiksi, jolloin kristityt kuningaskunnat valloittivat uusia alueita. 1100-luvulla niemimaan pienenevää islamilaista osaa hallitsivat almohadit, joiden uudeksi keskukseksi muodostui Granada.[35]

Itä-Euroopassa islamilaiset etenivät vasta kukistettuaan Bysantin Konstantinopolin piirityksessä 1453. He laajensivat vähitellen aluettaan länteen päin, mutta Wienin taistelussa 1683 he kärsivät tappion, eikä Itä-Euroopan alueita sen jälkeen saatu vallatuksi, lukuun ottamatta mongolivalloittajien 1200-luvulla perustamaa Kultaista ordaa, jonka väestöstä suuri osa kääntyi islaminuskoon.

Islamilainen keskiaika (vuodet 1258–1918)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islamilaiset dynastiat
1200-luvulta lähtien

Granadan nasridit (Espanja) 1230–1492
Ayyubidit (Egypti, Syyria) 1168–1260
Mamelukit (Egypti, Syyria) 1250–1517
Rasulidit (Jemen) 1229–1454
Osmanit (Turkki) 1281–1924
Ikhanidit (Iran) 1256–1353
Muzaffaridit (Iran) 1314–1393
Timuridit (Iran, Transoksania) 1370–1506
Safavidit (Iran) 1501–1732
Qajarit (Iran) 1779–1924
Delhin sultaanit (Intia) 1206–1555
Mogulit (Intia) 1526–1858

Kalifaattien aikaa seurasi turkkilainen Osmanien valtakunta (noin 1300–1918).

Lähi-itä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mongolit valloittivat 1258 Bagdadin. Mongolien hallintokieleksi tuli persia. Vuonna 1291 mamelukit karkoittivat ristiretkeläiset Palestiinasta. Osmanit nousivat 1300-luvulla valtaan Anatoliassa. Vuonna 1369 turkkilaismongolilainen Timur Lenk perusti pääkaupungin Samarkandiin ja laajensi valtakuntaa Volga-joelle ja Persiaan saakka.[37]

Osmanit liittivät 1500-luvulla valtakuntaansa Syyrian, Mekan ja Medinan. Valtion hallintokielenä oli turkki. Persiassa valtaa pitävät Safavidi dynastia omaksui šiialaisuuden. Seuraavalla vuosisadalla osmanit saavuttivat suurimman laajuutensa, mutta valtakunta alkoi heikentyä sisäisesti. Erityisesti muutokset maailmankaupassa heikensivät taloutta.[37]

Osmanit tekivät 1700-luvulla laajoja hallinnollisia uudistuksia, joiden mallit otettiin Euroopasta. Persiassa safavidien valtakausi päättyi vuonna 1722 ja valtaan nousi Qajar dynastia. Arabian niemimaalla syntyi islamilainen herätysliike, wahhabilaisuus.[37]

Kansallisuusaate levisi 1800-luvulla osmanivaltioon. Turkkilaista nationalisimia edustivat nuorturkkilaiset, kun vastaavasti arabialaisilla alueilla heräsi ajatus yhdistää kaikki valtiot yhdeksi valtioksi, panarabismi. Osmanivaltioon perustettiin parlamentti vuonna 1873.[37]

Aasia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Intian niemimaan muslimialueista muodostui Delhin sulttaanikunta, joka käsitti niemimaan pohjoisosan. Islam levisi kauppiaiden mukana Kaakkois-Aasian rannikkokaupunkeihin. Pohjois-Sumatralle syntyi islamilainen kuningaskunta, jonka portugalilaiset tuhosivat myöhemmin vuonna 1521.[37]

Keski-Aasian mongoliheimoista osa omaksui 1400-luvulla islamin, kun vastaavasti osa buddhalaisuuden. Kiinassa Shaanxin provinssin pääkaupungista Xi'anista tuli merkittävä islamilainen keskus. Jaavalle muodostui muslimivaltioita.[37]

Nykyaika (vuodet 1918–)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Moskeijat ovat yksi islamilaisen kulttuurin näyttävimmistä saavutuksista. Kuvassa suuri moskeija Banda Acehissa Indonesiassa.

1700-luvulta lähtien islamilaiset alueet joutuivat eurooppalaisen imperialismin piiriin. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen laajalti tunnustettua kalifaattia ei enää ollut. 1900-luvun kuluessa islamiin vaikuttivat monet muut ideologiat kuten sosialismi, mutta uskonto säilytti ominaispiirteensä. Uskonnon nopea kasvu, länsimaiden kiinnostus islamilaisiin alueisiin, kansainväliset konfliktit ja globalisaatio ovat osaltaan pitäneet islamin merkittävänä nykymaailmaa muokkaavana tekijänä.

Islamilainen fundamentalismi syntyi 1900-luvun jälkipuolella. Se tuli ensimmäiseksi näkyviin Iranin vallankumouksessa 1979. Pinnan alla tämä liike oli kuitenkin olemassa jo paljon aikaisemmin sekä uskonnollisena virtauksena että Saudi-Arabian fundamentalistisena valtiona. Fundamentalistien mukaan islamin alkuperäistä puhtautta pitää suojella turmelukselta. Se tarkoittaa, että on vältettävä sekä uskonnon sisäisiä opillisia kiistoja, taikauskoisuutta että länsimaisia vaikutteita. Siksi liike vaatii palaamista šaria-lakeihin. Fundamentalismi saa eniten tukea maaseudulta kaupunkeihin muuttaneelta alemman sosiaaliluokan ja keskiluokan väestöltä. Heihin vetoaa ajatus, että poliitinen valta tulee alistaa islamin sääntöjen alaiseksi. Iranilainen kansanjohtaja, imaami Ruhollah Khomeini yhdisti 1970-luvulla fundamentalismiin maaseudun köyhälistön, kaupunkien työväenluokan ja islamilaisen älymystön tyytymättömyyden šaahi Mohammad Reza Pahlavin hallitusta kohtaan.[38]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i Gross, M. & Ohlig, K-H. (toim): Die Entstehung einer Weltreligion I-V. Berlin: Hans Schiler, 2010-2020.
  2. a b Jaakko Hämeen-Anttila: Islamin käsikirja, s. 13. Otava, 2004.
  3. INÂRAH. Institute for Research on Early Islamic History and the Koran inarah.net. Viitattu 28.8.2020.
  4. Newby, G. D: The Making of the Prophet. A Reconstruction of the Earliest Biography of Muhammed. University of South Carolina Press., 1989.
  5. Patrick Sookhdeo: Understanding Islamic Theology, s. 189. Isaac Publishing, 2013.
  6. Jaakko Hämeen-Anttila: Johdatus Koraaniin, s. 40. Gaudeamus, 2006.
  7. William Montgomery Watt: Muhammad at Mecca. Clarendon Press, 1950.
  8. a b Popp, V.: The early history of islam. Following inscriptional and numismatic testimony. Teoksessa: K-H. Ohlig & G-R-Puin (toim.) The hidden origin of Islam. (s. 17–124), s. 38. Prometheus Books, 2010.
  9. vertaa tekstejä Ibn Hisham, 1999, s.449-450 ja Aboulfaouz, S., Hammoud-Rouhe, M., Onniselkä, S. & Sorsa, H. (2015). Salam - islamin polku 5-6. s. 86. Helsinki: Opetushallitus.
  10. Ibn Hisham: Profeetta Muhammadin elämäkerta, s. 43. Basam Books, 1999.
  11. Ibn Hisham, 1999, 48
  12. Ibn Hisham, 1999, 70
  13. Ibn Hisham, 1999, 81
  14. Ibn Hisham, 1999, 162
  15. Ibn Hisham, 1999
  16. Ibn Hisham, 1999, 209
  17. Ibn Hisham, 1999, 255-284
  18. Ibn Hisham, 1999, 299
  19. Ibn Hisham, 1999, 320
  20. Ibn Hisham, 1999, 389-391
  21. Ibn Hisham, 1999, 394
  22. Ibn Hisham, 1999, 451-452
  23. Ibn Hisham: The Life of Muhammad, s. 649-650. Oxford University Press, 1955.
  24. Ibn Hisham, 1999, 461
  25. al-Tabari: The History of al-Tabari. Volume IX. The Last Years of the Prophet, s. 206-207. State University of New York Press, 1990.
  26. Ignaz Goldziher: Muhammedanische Studien 2. State University of New York Press, 1890/1971.
  27. Joseph Schact: The Origins of Muhammadan Jurisprudence. Clarendon Press, 1950.
  28. Patricia Crone: The Meccan Trade and the Rise of Islam. Gorgias Press, 1987/2004.
  29. Jansen. H.: Mohammed. Eine Biographie, s. 20-21. Verlag C.H. Beck, 2008.
  30. Green, J. & Tsafrir, Y.: Greek Inscriptions from Ḥammat Gader: A Poem by the Empress Eudocia and Two Building Inscriptions. Israel Exploration Journal. 32, 2/3 77–96, 1982.
  31. a b Erling Bjöl: Otavan suuri maailmanhistoria, 20. osa. Historian perintö, s. 279–281. Otava, 1987. ISBN 951-1-09753-9.
  32. a b c d Allahwerdi & Hallenberg, sivut 20–21
  33. Christian Luxenberg: A new interpretation of the arabic inscription in Jerusalems’s Dome of the Rock.Teoksessa: K-H. Ohlig & G. Puin (toim.) The hidden origins of Islam. New research into its early history., s. 125-151. Amherst, N.Y.: Prometheus Books., 2010.
  34. Fadhlalla Haeri: Islam, s. 100. Tammi, 1996.
  35. a b c d e f Allahwerdi & Hallenberg, sivut 21–23
  36. Kaisu-Maija Nenonen & Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 1047. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.
  37. a b c d e f Allahwerdi & Hallenberg, sivut 22–27.
  38. Seppo Zetterberg (toim. suomalainen laitos): Muutosten vuosisata 8, s. 117–118. Alkuteos Power, Wealth & Powerty, The Family, Science, The Arts, Passing Parade. WSOY, 1995. ISBN 951-0-22044-2.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]