Islamin historia

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Islamin historia alkaa Arabian niemimaalla 600-luvulla profeetta Muhammadin ilmestyksien pohjalta syntyneen uuden uskonnon, islamin, pohjalta. Muhammad toimi niin uskonnollisena, poliittisena kuin sotilaallisenakin johtajana. Hän yhdisti beduiiniheimot, jotka kapinoivat pian hänen kuolemansa jälkeen. Muhammadin seuraaja Abu Bakr palautti kapinoivat heimot takaisin ruotuun.

Tämän jälkeen muslimit lähtivät valloittamaan Arabian niemimaan ulkopuolisia alueita. Muhammad ei pakottanut ei-muslimeja kääntymään islaminuskoon. Valloitetut saivat pitää uskonsa ja tapansa, kunhan tunnustivat muslimien hallinnon ja maksoivat veroja Medinan keskushallinnolle.

Muhammad (vuodet 570–632)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Muhammad

Syntymä ja kauppiasvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muhammadin syntymä, miniatyyrimaalaus noin vuodelta 1595.

Muhammad syntyi vuoden 570 tienoilla Mekassa, nykyisen Saudi-Arabian alueella. Tarkkaa syntymävuotta ei tunneta, mutta se on ilmeisesti laskettu 40 vuotta taaksepäin profeetanuran alusta. Mekka oli vilkas mutta pienimuotoinen kaupan keskus, jossa sijaitsi Kaaban temppeli.[1] Muhammadin isä kuului Mekan pääheimoon, mutta hän kuoli joko ennen pojan syntymää tai pian sen jälkeen. Muhammadin äiti kuoli pian miehensä jälkeen. Vanhempiensa kuoltua Muhammad kasvoi ensin isoisänsä ja tämän kuoltua setänsä Abu Talibin suojissa.[1]

Muhammadin varhaisista vuosista on tarjolla vähän varmaa tietoa. Nuori Muhammad paimensi setänsä ja naapureiden karjalaumoja, ja tätä työtä kesti kymmenenteen ikävuoteen asti. Tuolloin hän pääsi setänsä mukana kauppakaravaaneille ja tutustui Lähi-idän maihin.[2] Täysi-ikäiseksi tultuaan Muhammadista tuli perimätiedon mukaan kauppias. Hänen ei tiedetä hoitaneen mitään suurempaa liiketoimintaa, mutta hän toimi perimätiedon mukaan rikkaan lesken Khadijan edustajana.[3] Myöhemmin leski avioitui 25-vuotiaan Muhammadin kanssa.[4]

Ensimmäiset ilmestykset ja toiminta Mekassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arkkienkeli Gabriel puhumassa Muhammadille, persialainen maalaus 1300-luvulta

Keski-ikää lähentelevä Muhammad kävi iltaisin vaeltelemassa kotikaupunkinsa Mekan lähistöllä vuorilla. Perimätiedon mukaan noin vuoden 610 tienoilla luolassa ollut Muhammad näki enkelin ja sai ilmestyksen.[5] Muhammad oli peloissaan ja epävarma tapahtuneesta. Tämän jälkeen seurasi välikausi, jolloin Muhammad ei saanut uusia ilmestyksiä vaan alkoi epäillä ensimmäistäkin ilmestystä. Tauon jälkeen ilmestykset alkoivat uudelleen, ja Muhammadin toiminta laajeni perhepiirin ulkopuolelle.[6]

Muhammadin julkinen toiminta alkoi noin vuonna 613. Aluksi ilmestykset keskittyivät korostamaan Jumalan mahtavuutta, eikä muita jumalia vastaan suoranaisesti hyökätty. Pian kuitenkin ilmestyksissä kiellettiin muut jumalat ja alettiin korostaa sosiaalista sanomaa. Mekan rikkaat kauppiaat eivät halunneet köyhää samanarvoiseksi Jumalan edessä, ja lisäksi pelättiin uuden uskonnon myötä myös pyhiinvaelluksen kärsivän. Välirikon syynä lienee myös ollut uuden uskonnon ja perinteisen heimoaatteen väliset ristiriidat.[6]

Tilanne kävi vähitellen sietämättömäksi Muhamadille. Hän sai kontaktin pohjoisessa sijaitsevaan kaupunkiin nimeltä Medina. Siellä asui useita juutalaisheimoja, mikä saattoi muokata kaupungin vastaanottavaiseksi uudelle monoteistiselle uskonnolle. Päinvastoin kuin Mekka, Medina sopi erinomaisesti maanviljelyyn ja kaupungin vanhin kerros oli etääntynyt beduiiniyhteiskunnasta.[7] Muutto (arab. هِجْرَة‎, hijra, suomeksi usein hidžra) tapahtui vuonna 622. Tästä tapahtumasta alkaa myös islamilainen ajanlasku.

Toiminta Medinassa ja sota Mekkaa vastaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muhammadin taivasmatka, indonesialainen maalaus

Aluksi Muhammadin asema lienee pysynyt sovintotuomarin osassa, mutta tasapaino järkkyi, kun Mekasta saapui suuri määrä muslimeita ja osa kaupunkilaisista kääntyi islaminuskoon.[8] Muhammad kokosi ympärilleen muslimit yhteisöksi (arab. ‏أمة‎‎, umma). Tämän lisäksi hän teki liittosopimuksia kaupungin muiden ryhmien, pakanoiden ja juutalaisten kanssa. Myöhemmin kitkaa tuli erityisesti juutalaisten kanssa, sillä he eivät kääntyneet islaminuskoon.[8]

Muhammadin asema muutos näkyi myös ilmestyksissä. Köyhien profeetasta tuli valtiomies ja sotapäällikkö. Samalla Koraanin suuriin alkoi ilmestyä laki- ja rituaalisäädöksiä (arab. ‏شريعة‎‎, šaria). Ilmestyksissä myös syytettiin juutalaisia ja kristittyjä pyhien kirjoitusten väärentämisestä ja heiltä alettiin vaatia veroa uskonnonvapauden säilyttämisen edellytyksenä.[9]

Muhammad aloitti sota- ja ryöstöretket pääasiassa Mekkaan ja sieltä pohjoiseen suuntautuvia karavaaneja vastaan. Muhammadin joukot saavuttivat ensimmäisen voiton hyökkäämällä kauppakaravaanin saattojoukkoa vastaan vuonna 624.[10] Seuraava vuonna sotaonni kääntyi. Mekkalaiset kokosivat armeijan ja voittivat selkeästi toisen taistelun. Muhammad haavoittui itsekin, ja hänen setänsä Abu Hamza sai surmansa.[11]

Kolmannessa koitoksessa vuonna 627 mekkalaiset hyökkäsivät suoraan Medinaan. Taistelusta ei tullut mitään, sillä vähälukuisemmat muslimit suojautuivat kaivamalla vallihaudan Medinan suojaamattomalle puolelle. Muilta osin kaupunkia suojasivat rosoiset laavakentät. Sotaretki surkastui odotteluksi, satunnaisiksi kaksintaisteluiksi ja sanasodaksi. Mekkalaisten vetäytyminen tyhjin käsin vaikutti heidän arvovaltaansa.[12]

Voitto Mekasta ja kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 629 muslimit suorittivat aselevossa sovitun pyhiinvaelluksen, mutta jo seuraavana vuonna 630 Muhammad valtasi Mekan kohtaamatta suurtakaan vastarintaa. Mekan asukkaat kääntyivät islaminuskoon yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta.[13] Profeetta Muhammad käski tuhottavaksi mekkalaisten palvomien jumalien patsaat, mutta jätti Kaaban rauhaan. Muhammad jäi Medinaan ja vahvisti uutta valtakuntaansa sekä kävi taisteluita niskuroivia heimoja vastaan.[14]

Seuraavana vuonna Muhammad lähti toiselle pyhiinvaellusmatkalle Mekkaan. Matkan alkuvaiheessa hän sai voimakkaan päänsärkykohtauksen ja palasi takaisin Medinaan. Perimätiedon mukaan Muhammad kuoli tuolla matkalla lempivaimonsa A’išan syliin 8. kesäkuuta 632 eli hidžran 10. vuotena.[14]

Islamilainen imperiumi (vuodet 632–750)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Arabien valloitusretket
  Profeetta Muhammadin ajan laajentuminen, 622–632
  Oikeaanjohdettujen kalifien ajan laajentuminen, 632–661
  Umaijadien kalifaatin ajan laajentuminen, 661–750

Islam levisi nopeasti: 600-luvulla Muhammadin kuoltua Medinan islaminuskoinen väestö pyrki saamaan kaikki arabialueet hallintaansa. Useat aiemmin islamiin kääntyneet heimot kapinoivat pyrkien irtautumaan Medinan määräysvallasta. Muslimit onnistuivat kuitenkin kukistamaan nämä ridda-kapinoiksi kutsutut levottomuudet. Tämän jälkeen alkoi varsinainen islamin laajentuminen Arabian niemimaan ulkopuolella kohti Persiaa ja Bysantin valtakuntaa. Laajenemisen tahdin saneli muslimiyhteisön sisäinen dynamiikka. Arabian niemimaan rauhoituttua ryöstöretkien kohteet oli etsittävä entistä laajemmalta alueelta sekä idässä että lännessä. Bysantin valtakunnan heikkous ja kristittyjen keskinäinen hajaannus mahdollisti nopean laajenemisen lännessä.

Muhammadin seuraajat eli kalifit valloittivat nopeassa tahdissa suurimman osan Lähi-itää, Pohjois-Afrikan ja Espanjan. He ottivat hallintaansa Persian vuonna 636, Egyptin 642 ja koko Pohjois-Afrikan vuosina 660–771.[15] Sadan vuoden aikana Muhammadin kuolemasta islamilainen valtio ulottui aina Atlantilta Keski-Aasiaan. Kyse oli tällöin ennen muuta islamilaisen alueen laajenemisesta, ei käännytyksestä uuteen uskontoon. Valloitettujen alueiden ei-islamilainen väestö oli verovelvollista ja heidän yrityksiään kääntyä islamiin verojen välttämiseksi ei katsottu suopeasti. Alueiden islamisoituminen (kääntyminen uuteen uskontoon) ja arabisoituminen (arabialaisen kulttuurin leviäminen) tapahtuivat myöhemmin ja vaihtelevalla laajuudella. Jotkut alueet kuten Irak sekä islamisoituivat että arabisoituivat nopeasti, mutta esimerkiksi Persia islamisoitui mutta ei arabisoitunut laisinkaan. Toisaalta esimerkiksi Egypti arabisoitui muttei islamisoitunut täysin.lähde?

Yhtenäinen valtiorakenne hajosi kuitenkin pian ja alkoi kilpailevien dynastioiden ja sisällissotien kausi, jota islamilaiset historioitsijat kutsuvat fitnaksi. Muhammadin aikaa seurasi Mekan ja Medinan ns. ortodoksinen kalifaatti (n. 632661). Omaijadien kalifaatti (n. 661-750) oli ensimmäinen dynastia kalifeja, jotka eivät olleet suoranaista sukua profeetta Muhammadille itselleen.

Lähi-itä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muhammadin kuoleman jälkeen alkoi ensimmäisten kalifien kausi. Muslimit valloittivat Arabian niemimaan ulkopuolisia alueita, kuten Syyria, Palestiina, Irak, Azerbaidžan ja Khorasan. Vuonna 661 valtaan nousi Umaijadien dynastia, jonka pääkaupunkina toimi Damaskos. Arabian kieli syrjäytti paikalliset kielet hallintokielenä ja kaunokirjallisuudessa. Islamilaisen arkkitehtuurin monumentti, Jerusalemin Kalliomoskeija, valmistui vuonna 691. Umaijadien dynastia paättyi vuonna vuonna 750.[16]

Aasia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 664 muslimijoukot ylittävät Indus-joen. Kauppayhteydet Kiinaan olivat vilkkaita Tang dynastian aikana ja kalifi Othmanin kerrotaan lähettäneen edustajansa hoviin vuonna 651. Kauppiaiden mukana islam levisi satamakaupunkeihin Quanzhouhun ja Guangzhouhun asti. Keskiaasialainen Transoksanian alue valloitettiin 700-luvun alussa.[16]

Afrikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muslimit valloittavat Egyptin ja Pohjois-Afrikan rannikkokaistaleen. Umaijadien dynastia jatkaa valloituksia eteenpäin. Rannikon länsiosan berberit hyväksyivät islamin uskon, mutta eivät arabihallintoa.[16]

Eurooppa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 710 muslimit saivat jalansijan Pyreneiden niemimaalle ja se oli valloitettu muutamassa vuodessa. Sotapäällikkönä toimi Tariq ibn Ziyad, jonka mukaan Gibraltar on saanut nimensä.[16]

Islamilainen kulta-aika (vuodet 750–1258)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islamilaisen kulta-ajan
paikalliset dynastiat

Umaijadit (Espanja) 756–1031
Almoravidit (Pohjois-Afrikka, Espanja) 1056–1147
Almohadit (Pohjois-Afrikka, Espanja) 1130–1269
Tulunidit (Egypti, Syyria) 868–905
Ikhšididit (Egypti, Syyria) 935–969
Fatimidit (Pohjois-Afrikka, Egypti) 909–1171
Hamdanidit (Irak, Syyria) 905–1004
Rassidit (Jemen) 860–1281
Buyidit (Iran, Irak) 932–1062
Samanidit (Iran: Khurasan) 819–1005
Saffaridit (Iran: Sistan) 867–1495
Seljukit (Irak, Iran) 1038–1194
Ghaznavidit (Afganistan) 977–1186
Ghuridit (Afganistan, Pohjois-Intia) 1000–1215
Anatolian seljukit (Turkki) 1077–1307
Alamutin ismailiitit (Iran) 1090–1256

Abbasidien kalifaatti (n. 7501258) oli dynastianimi Bagdadin kalifeille, jotka syöksivät umaijidit vallasta vuonna 750. Dynastia hallitsi 200 vuotta, mutta alkoi vähitellen hiipua turkkilaisen mamelukkien armeijan vallan kasvaessa.

Huolimatta islamin poliittisen yhteisön sirpaloitumisesta useat islamilaiset valtiot muodostuivat ajan kuluessa suurvalloiksi. Islamin piirin kulttuurikaupungit, kuten Bagdad ja Córdoba, muodostuivat islamilaisen kulttuurin keskuksiksi, joissa edistyivät niin tieteet kuin taiteetkin.

Lähi-itä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 750 valtaan nousi Abbasidien dynastia ja pääkaupungiksi tuli Bagdad. Hellenistisiä tiede- ja filosofiakirjoja ruvettiin kääntämään arabiaksi, mistä alkoi islamilaisten tieteiden kehitys. Islamilaiset hakivat valloittamisensa alueiden piiristä tieteellistä innoitusta. Tämä näkyi selvimmin matematiikan alalla. Siihen saatiin eniten pohjaa omaksumalla Intian ja Kiinan osaamista.[15] Mystiikan merkitys kasvoi suufilaisuuden muodossa. Bagdadin kalifaatin asema heikkeni 900-luvulla ja vastaavasti paikalliset kalifaattien merkitys kasvoi. Persian kieli nousi arabian kielen rinnalle kaunokirjallisuudessa. Vuonna 1099 ristiretkeläiset valloittivat Jerusalemin.[17]

Aasia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keski-Aasian turkkilaiset kansat islamilaistuivat ja kirjakieleksi muodostui persia. Vuonna 1008 muslimit ottivat hallintaansa nykyisten Intian ja Pakistanin välillä sijaitsevan Punjabin. Vuonna 1192 muslimit ottivat hallintaansa Gangesin laakson. Mongolit valloittavat Keski-Aasian alueella sijaitsevat Samarkandin ja Buharan vuonna 1220–1221.[17]

Afrikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Niilin länsipuolinen Maghreb oli muodollisesti osa Abbasidien dynastiaa, mutta käytännössä se oli itsenäisten dynastioiden hallitsema. Nykyisessä Tunisiassa sijaitsevasta Kairouan muodostuu teologian ja kulttuurin keskus. Šiiamuslimien Fatimidien dynastia hallitsi Pohjois-Afrikkaa vuosina 9101171. Afrikan luoteisosaa hallitsi almoravidien dynastia 1000-luvun ensimmäisellä vuosisadalla. Nubiaan muodostui ensimmäinen islamilainen ruhtinaskunta. Islam levisi Saharan poikki Ghanaan asti kauppiaiden mukana. Kanem-Bornuissa hallitsi ensimmäinen muslimi.[17]

Egyptissä päättyi fatimidien dynastia sunnalaisten aijubidien valtaannousuun 1100-luvulla. Heidän valtakaudellaan käytiin taisteluita ristiretkeläisiä vastaan sekä tehtiin kauppaa eurooppalaisten kanssa. Itä-Afrikassa Sansibar islamilaistui.[17]

Eurooppa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Damaskoksesta paennut umaijadisukuinen prinssi saapui Córdobaan vuonna 756. Hänet julistettiin emiiriksi ja Pyreneiden niemimaahan perustettiin umaijadivaltio, joka ei tunnustanut Bagdadin abbasidien dynastiaa. Kristitty ja juutalainen väestö arabialaistui ja osa heistä kääntyi islamiin. Pyreneille muodostui kristittyjä kuningaskuntia.[17] Sen sijaan nykyinen Ranska jäi islamilaisilta valloittamatta, koska sotapäällikkö Kaarle Martel torjui heidät Keski-Ranskassa Poitiers’n taistelussa 732.[18]

Vuonna 928 Córdoban emiiri otti kalifin arvonimen. Córdoban kalifaatti aikana tieteet ja taiteet kukoistivat, ja valtion kristityt asukkaat levittivät uusia ajatuksia myös muualle Eurooppaan. 1000-luvulla kalifaatti hajosi pikkuvaltioiksi, jolloin kristityt kuningaskunnat valloittivat uusia alueita. 1100-luvulla niemimaan pienenevää islamilaista osaa hallitsivat almohadit, joiden uudeksi keskukseksi muodostui Granada.[17]

Itä-Euroopassa islamilaiset etenivät vasta kukistettuaan Bysantin Konstantinopolin piirityksessä 1453. He laajensivat vähitellen aluettaan länteen päin, mutta Wienin taistelussa 1683 he kärsivät tappion, eikä Itä-Euroopan alueita sen jälkeen saatu vallatuksi, lukuun ottamatta mongolivalloittajien 1200-luvulla perustamaa Kultaista ordaa, jonka väestöstä suuri osa kääntyi islaminuskoon.

Islamilainen keskiaika (vuodet 1258–1918)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islamilaiset dynastiat
1200-luvulta lähtien

Granadan nasridit (Espanja) 1230–1492
Ayyubidit (Egypti, Syyria) 1168–1260
Mamelukit (Egypti, Syyria) 1250–1517
Rasulidit (Jemen) 1229–1454
Osmanit (Turkki) 1281–1924
Ikhanidit (Iran) 1256–1353
Muzaffaridit (Iran) 1314–1393
Timuridit (Iran, Transoksania) 1370–1506
Safavidit (Iran) 1501–1732
Qajarit (Iran) 1779–1924
Delhin sultaanit (Intia) 1206–1555
Mogulit (Intia) 1526–1858

Kalifaattien aikaa seurasi turkkilainen Osmanien valtakunta (n. 13001918).

Lähi-itä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1258 mongolit valloittivat Bagdadin. Mongolien hallintokieleksi tuli persia. Vuonna 1291 mamelukit karkoittivat ristiretkeläiset Palestiinasta. 1300-luvulla osmanit nousivat valtaan Anatoliassa. Vuonna 1369 turkkilaismongolilainen Timur Lenk perusti pääkaupungin Samarkandiin ja laajensi valtakuntaa Volga-joelle ja Persiaan saakka.[19]

1500-luvulla osmanit liittivät valtakuntaansa Syyrian, Mekan ja Medinan. Valtion hallintokielenä oli turkki. Persiassa valtaa pitävät Safavidi dynastia omaksui šiialaisuuden. Seuraavalla vuosisadalla osmanit saavuttivat suurimman laajuutensa, mutta valtakunta alkoi heikentyä sisäisesti. Erityisesti muutokset maailmankaupassa heikensivät taloutta.[19]

1700-luvulla osmanit tekivät laajoja hallinnollisia uudistuksia, joiden mallit otettiin Euroopasta. Persiassa safavidien valtakausi päättyi vuonna 1722 ja valtaan nousi Qajar dynastia. Arabian niemimaalla syntyi islamilainen herätysliike, wahhabilaisuus.[19]

Kansallisuusaate levisi 1800-luvulla osmanivaltioon. Turkkilaista nationalisimia edustivat nuorturkkilaiset, kun vastaavasti arabialaisilla alueilla heräsi ajatus yhdistää kaikki valtiot yhdeksi valtioksi, panarabismi. Osmanivaltioon perustettiin parlamentti vuonna 1873.[19]

Aasia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Intian niemimaan muslimialueista muodostui Delhin sulttaanikunta, joka käsitti niemimaan pohjoisosan. Islam levisi kauppiaiden mukana Kaakkois-Aasian rannikkokaupunkeihin. Pohjois-Sumatralle syntyi islamilainen kuningaskunta, jonka portugalilaiset tuhosivat myöhemmin vuonna 1521.[19]

1400-luvulla Keski-Aasian mongoliheimoista osa omaksui islamin, kun vastaavasti osa buddhalaisuuden. Kiinassa Shaanxin provinssin pääkaupungista Xi'anista tuli merkittävä islamilainen keskus. Jaavalle muodostui muslimivaltioita.[19]

Nykyaika (vuodet 1918–)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Moskeijat ovat yksi islamilaisen kulttuurin näyttävimmistä saavutuksista. Kuvassa suuri moskeija Banda Acehissa Indonesiassa.

1700-luvulta lähtien islamilaiset alueet joutuivat eurooppalaisen imperialismin piiriin. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen laajalti tunnustettua kalifaattia ei enää ollut. 1900-luvun kuluessa islamiin vaikuttivat monet muut ideologiat kuten sosialismi, mutta uskonto säilytti ominaispiirteensä. Uskonnon nopea kasvu, länsimaiden kiinnostus islamilaisiin alueisiin, kansainväliset konfliktit ja globalisaatio ovat osaltaan pitäneet islamin merkittävänä nykymaailmaa muokkaavana tekijänä.

Islamilainen fundamentalismi syntyi 1900-luvun jälkipuolella. Se tuli ensimmäiseksi näkyviin Iranin vallankumouksessa 1979. Pinnan alla tämä liike oli kuitenkin olemassa jo paljon aikaisemmin sekä uskonnollisena virtauksena että Saudi-Arabian fundamentalistisena valtiona. Fundamentalistien mukaan islamin alkuperäistä puhtautta pitää suojella turmelukselta. Se tarkoittaa, että on vältettävä sekä uskonnon sisäisiä opillisia kiistoja, taikauskoisuutta että länsimaisia vaikutteita. Siksi liike vaatii palaamista šaria-lakeihin. Fundamentalismi saa eniten tukea maaseudulta kaupunkeihin muuttaneelta alemman sosiaaliluokan ja keskiluokan väestöltä. Heihin vetoaa ajatus, että poliitinen valta tulee alistaa islamin sääntöjen alaiseksi. Iranilainen kansanjohtaja, imaami Ruhollah Khomeini yhdisti 1970-luvulla fundamentalismiin maaseudun köyhälistön, kaupunkien työväenluokan ja islamilaisen älymystön tyytymättömyyden šaahi Mohammad Reza Pahlavin hallitusta kohtaan.[20]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Hämeen-Anttila, Johdatus Koraaniin, sivut 45–48
  2. Sartola, sivut 39–40
  3. Hämeen-Anttila, Johdatus Koraaniin, sivut 77–78
  4. Hämeen-Anttila, Islamin käsikirja, sivu 14
  5. Sartola, sivut 42–45
  6. a b Hämeen-Anttila, Johdatus Koraaniin, sivut 51–53
  7. Hämeen-Anttila, Johdatus Koraaniin, sivut 56–57
  8. a b Hämeen-Anttila, Johdatus Koraaniin, sivut 57–59
  9. Sartola, sivu 88
  10. Hämeen-Anttila, Jaakko: Koraanin selitysteos, s. 237–244. Basam Books, 1997. ISBN 952-9842-15-5.
  11. Sartola, sivut 87–92
  12. Hämeen-Anttila, Johdatus Koraaniin, sivut 59–60
  13. Hämeen-Anttila, Johdatus Koraaniin, sivut 60-62
  14. a b Sartola, sivut 96–97
  15. a b Erling Bjöl: Otavan suuri maailmanhistoria, 20. osa. Historian perintö, s. 279–281. Otava, 1987. ISBN 951-1-09753-9.
  16. a b c d Allahwerdi & Hallenberg, sivut 20–21
  17. a b c d e f Allahwerdi & Hallenberg, sivut 21–23
  18. Kaisu-Maija Nenonen & Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 1047. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.
  19. a b c d e f Allahwerdi & Hallenberg, sivut 22–27.
  20. Seppo Zetterberg (toim. suomalainen laitos): Muutosten vuosisata 8, s. 117–118. Alkuteos Power, Wealth & Powerty, The Family, Science, The Arts, Passing Parade. WSOY, 1995. ISBN 951-0-22044-2.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]