Islamin historia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Islamin historia kertoo islamin synnystä ja sen kehityksestä yhdeksi maailmanuskonnoista, jonka ympärille on syntynyt omaperäinen, useille mantereille ulottuva sivilisaatio. Nykyisin islamilla on 1,8 miljardia kannattajaa, ja se on kristinuskon jälkeen maailman suurin uskonto.[1]

Islam syntyi suurista kirjauskonnoista viimeisenä. Sen ilmestyminen on ajoitettu varhaiseen keskiaikaan, vallitsevan näkemyksen mukaan 600-luvulle, mutta joidenkin mukaan islam kiteytyi vasta 800-luvun alussa. Jo alkuvaiheissaan islam levisi laajalle, sillä se oli Atlantilta Afganistanin vuorille ulottuneen arabivaltion hallitsevan eliitin uskonto. Islam oli itämainen pelastususkonto, jonka opit syntyessään heijastivat esivaltiollisten paimentolaisyhteiskuntien ja niissä syntyneiden klaanivaltioiden olosuhteita. Esimerkiksi islamilaisessa laissa eli šariassa voidaan tunnistaa poliittinen kompromissi hallitsevan despootin ja paimentolaisheimojen välillä: hallitsija oli uskon puolustaja, kun taas lakien tulkinta jäi heimoyhteisöissä vaikuttaneille uskonoppineille.

Uskontona islam osoitti elinvoimaisuutensa leviämällä myös arabimaailman rajojen ulkopuolelle sinne, missä ihmisyhteisöjen taloudellinen ja poliittinen rakenne sopi sen kanssa yhteen.[2] Suurimpia historiallisia muslimivaltakuntia ovat olleet Lähi-idän abbasidikalifaatti (750–1258) Lähi-idässä, Osmanien valtakunta (1299–1923) Turkissa ja Lähi-idässä sekä suurmogulien valtakunta (1526–1857) Etelä-Aasiassa. Väestöltään suurin islamilainen maa on nykyisin Indonesia. Islaminusko on viimeisten sadan vuoden aikana alkanut levitä myös koko Eurooppaan, missä se monien mielestä on aiheuttanut konfliktin länsimaisen kristillisen kulttuurin kanssa.[3]

Islam on historiansa aikana levinnyt erityisesti niille alueille, joissa vallitsee paimentolaiselinkeinoja suosiva kuiva ilmanala. Sen sijaan maanviljelyä harjoittavien yhteiskuntien valloittaminen on osoittautunut vaikeammaksi.[4] Vielä nykyäänkin tämä asetelma näkyy esimerkiksi paimentolaisuutta harjoittavien muslimien ja maata viljelevien kristittyjen väkivaltaisena konfliktina Länsi-Afrikassa ja Pohjois-Nigeriassa.[5]

Islaminuskon syntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Muhammed
Pääartikkeli: Islamin profeetat

Islamin varhaishistorian pari ensimmäistä vuosisataa 600-luvulta 800-luvun alkuun saakka tunnetaan huonosti.[2][6] Arabistit nimittävät sitä islamin "formatiiviseksi" vaiheeksi. Ensimmäiset kirjalliset lähteet islamista ovat myöhäisiä ja peräisin vasta 800-luvulta abbasidien valtakunnasta. Tällöin siellä alettiin kirjoittaa arabien suullisen tarinaperinteen pohjalta profeetta Muhammedista ja hänen seuraajistaan. Heidän kerrottiin eläneen yli sata vuotta aikaisemmin 600-luvulla. Lähdetietojen vähäisyys on aiheuttanut sen, että islamin synnystä on esitetty kolme täysin erilaista teoriaa: islamilaisen ohella kaksi länsimaista.

Islamilainen perimätieto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islaminuskon mukaan islam on ihmiskunnan alkuperäinen uskonto, jota tunnustivat jo Aadam, Nooa, Abraham, Mooses, Aleksanteri Suuri ja Jeesus, jotka kaikki luetaan islamin profeetoiksi.[7] Ajan myötä tieto islamista kuitenkin rappeutui ja hävisi. Muutos tapahtui, kun arabeille kansoista viimeisenä annettiin oma profeetta eli Muhammed. Islaminusko palasi tällöin täydellisessä muodossa 20 vuoden kuluessa vuosina 610–632 profeetta Muhammedin saamina ilmestyksinä ja hänen esikuvallisena elämäntapanaan (sunna).

Valtavirtainen orientalismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Länsimainen islamin tutkimus on vähäisin muutoksin hyväksynyt islamilaisen käsityksen uskonnon synnystä.[8] Tarinasta hyväksytään tavallisesti kuitenkin vain ne osat, jotka voisivat olla totta länsimaisen tieteen näkökulmasta. Hylätyksi ovat joutuneet ne kohdat perimätiedosta, jotka tuntuvat mahdottomilta, kuten käsitys islamista alkuperäisenä uskontona sekä lukuisat ihmekertomukset ja muut tarinat, jotka sisältönsä puolesta vaikuttavat uskomattomilta. Sellainen on esimerkiksi raportti Karbalan taistelun voimasuhteista.

Historiakriittinen teoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viime vuosikymmeninä on alkanut ilmestyä historiakriittistä tutkimusta, joka on tarkastellut islamin syntyä pelkkien aikalaislähteiden avulla. Niihin pohjautuvat näkemykset ovat siirtäneet islamin syntyä lähes kaksisataa vuotta myöhemmäksi eli 600-luvulta 800-luvulle.[2] Saksalaiset Inârah -projektin[9] tutkijat ovat kehittäneet yleiskuvaa, jonka mukaan islam ei syntynyt vain yhden henkilön toimesta Arabian niemimaalla, vaan satojen vuosien kuluessa hitaana prosessina eri puolilla Lähi-itää niin, että kehitykseen vaikuttivat useat tekijät. Lähi-itään levittäytyneiden arabipaimentolaisten uskonnon katsotaan eri vaiheita kokien kuroutuneen irti syyrialaisesta kristinuskosta, jota vielä suurin osa Koraanista edusti. Kun arabien jättivaltakunta syntyi 600-luvulla, sen valtionuskonto olisi vasta 700-luvun lopulla kehittynyt islamiksi eli uudeksi uskonnoksi, joka vasta tässä vaiheessa sai sekä oman profeettansa että kanonisoidun pyhän kirjansa.[2]

Islamin varhainen leviäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Arabien valloitusretket
Pääartikkeli: Futuh

Perimätieto ja orientalismin valtavirta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arabivaltakunnan historia islamilaisen perimätiedon mukaan sijoittaa sen alun Arabian niemimaalle profeetta Muhammedin aikaan (622–632) (tummanruskea väri). Sitä olisi seurannut oikeaanjohdettujen kalifien aika (632–661). Historiallisia aikalaislähteitä on kuitenkin olemassa vasta umaijadikalifeista (661–750) (keltainen väri).

Länsimaisen orientalismin valtavirta jakaa islaminuskon käsityksen, että islam syntyi Arabian niemimaan luoteisosassa (Hijaz) Mekan ja Medinan kaupungeissa Muhammed-nimisen kauppiaan vaikutuksesta. Jaetun käsityksen mukaan Muhammedista tuli kansanjohtaja, joka valloitti koko Arabian niemimaan tai suurimman osan siitä kymmenessä vuodessa kuolemaansa 632 mennessä.

Muhammedin jälkeen neljä peräkkäin hallinnutta "oikeaan johdettua" kalifia (632–661) kukistivat ensin niin sanotut ridda-kapinat ja sitten hyökkäsivät Bysantin valtakuntaan ja sen jälkeen Sassanidien Persiaan ryöstäen Bysantilta sen Lähi-idän alueet ja murskaten kokonaan Persian valtakunnan. Perimätiedon mukaan kalifit valloittivat nykyisen Syyrian 636, Irakin 637, Jerusalemin 638 ja Aleksandrian 642 edeten Välimeren rannikkoa pitkin länteen. Irakin jälkeen muslimit jatkoivat romahtaneen Persian valloitusta.[10] Näiden valloitusten mukana tuli myös arabivalloittajien uskonto eli islam, johon alistetut väestöt (juutalaiset, kristityt, zarathustralaiset) alkoivat vähitellen kääntyä.

Arabien uskomatonta sotamenestystä selitetään islaminuskossa Jumalan tahtona. Länsimainen valtavirtatutkimus on kokenut vaikeaksi ymmärtää sitä, ja on ehdottanut useita selityksiä. Niihin kuuluvat vanhojen suurvaltojen sotaväsymys, joka johtui niiden keskinäisistä sodista. Muita selityksiä ovat arabien uskonkiihko ja taistelutahto, kamelien käyttö ja taistelutaidot.[11]

Historiakriittiset tulkinnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jos islamilaisen perimätiedon arvo historiallisena lähteenä hylätään, jäljelle jää vähän aineksia muodostaa kuvaa islamin synnystä ja sen varhaisesta leviämisestä. Edellyttäen, että turvaudutaan myöhäisten tarinoiden sijaan vain aikalaislähteisiin, islaminuskosta voi puhua vasta korkeintaan 700-luvun lopulta tai 800-luvun alusta lähtien, sillä vasta tällöin kirjalliset lähteet alkavat kiistattomasti kertoa Koraanista ja Muhammedista.

Olemassa olevien lähdetietojen varassa on kehitetty vaihtoehtoisia teorioita, joiden mukaan Bysantin vetäytyminen ja Persian romahdus eivät johtuneet ulkoisesta hyökkäyksestä, vaan alueilla jo eläneiden sotaisten arabiheimojen noususta heikentyneitä isäntiään vastaan.[2] Arabiheimojen menestys 600-luvulla on joskus liitetty paimentolaisyhteiskuntien nousuun ja maatalousyhteiskuntien heikkenemiseen varhaiskeskiajalla. Syy tasapainon heilahdukseen olisi ollut maatalousyhteiskuntia heikentänyt ilmaston kuivuminen[12][13][14] ja kulkutautien, kuten ruton aiheuttama ja hitaasti edennyt väestökato.[15][16][17][18][19] Nämä muutokset olisivat suhteessa lisänneet maatalousvaltioita reunustaneiden paimentolaisyhteiskuntien sotilaallista voimaa.[20] Olipa syy mikä tahansa, paimentolaisten ekspansio tuhosi sassanidien Persian ja ulottui Euroopassa aina nykyiseen Ranskaan asti 700-luvun alussa.[2] Pohjois-Afrikan paimentolaisten 900-luvulla alkanut karkottaminen Espanjasta ja Italiasta olisi vastaavasti voinut olla yhteydessä eurooppalaisten valtioiden väkiluvun ja vaurauden kasvuun.

Jos arabivaltakunnan valtionuskonto ainoastaan vähin erin ja asteittain kehittyi islamiksi, väestön joutuminen islamin alaisuuteen ei olisikaan tapahtunut pyhän sodan tuloksena, vaan valtauskonnossa tapahtuneena vähittäisenä muutoksena. Ensimmäinen Muhammed-elämäkerta kirjoitettiin Bagdadissa vasta 700-luvun puolivälissä. Arabien valloittamassa Espanjassa eli al-Andalusissa merkinnät islamista ilmestyvät lähteisiin vasta 800-luvun puolivälissä. Esimerkiksi vuonna 839 pidetyssä Córdoban piispainsynodissa islamista ei vielä puhuttu mitään.[21] Islamin kypsymisen jälkeen sen leviäminen väestön keskuuteen vei myös aikansa. Arabimatkailija Ibn Hawqal kirjoitti, että enemmistö al-Andalusin maaseudun asukkaista oli kristittyjä vuonna 949.[22] Muslimit olivat luultavasti tuolloin vähemmistönä vielä islamin ydinalueillakin.[23]

Umaijadikalifaatti (vuodet 661–750)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Umaijadien kalifaatti

Perimätieto ja orientalismin valtavirta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islamin valloitussodista kertovat muslimilähteet ovat myöhäisiä ja peräisin vasta umaijadit kukistaneen abbasidikalifaatin ajalta 800-luvulta. Ne antavat abbasidien vihollisista eli umaijadeista huonon kuvan islaminuskon pettäjinä. Tämän perimätiedon mukaan ensimmäinen umaijadikalifi Muawija (661–680) ei ollut sukua Muhammedille kuten olisi pitänyt, oli ajautunut ristiriitaan neljännen kalifin Alin kanssa rikkoen muslimien yhtenäisyyden, ja hänen poikansa Jazid I surmasi Karbalan taistelussa 680 Alin pojan Husainin.

Aasia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 664 muslimijoukot ylittävät Indus-joen. Kauppayhteydet Kiinaan olivat vilkkaita Tang dynastian aikana ja kalifi Othmanin kerrotaan lähettäneen edustajansa hoviin vuonna 651. Kauppiaiden mukana islam levisi satamakaupunkeihin Quanzhouhun ja Guangzhouhun asti. Keskiaasialainen Transoxiana valloitettiin 700-luvun alussa.[24]

Afrikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muslimit valloittavat Egyptin ja Pohjois-Afrikan rannikkokaistaleen. Umaijadien dynastia jatkaa valloituksia eteenpäin. Rannikon länsiosan berberit hyväksyivät islamin uskon, mutta eivät arabihallintoa.[24]

Eurooppa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 710 muslimit saivat jalansijan Pyreneiden niemimaalle ja se oli valloitettu muutamassa vuodessa. Sotapäällikkönä toimi Tariq ibn Ziyad, jonka mukaan Gibraltar on saanut nimensä.[24]

Kriittisen historiatieteen kuva arabivaltion alkuvaiheista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

"Skeptisen" historiantutkimuksen kuva islamin varhaisvaiheista poikkeaa islamilaisesta historiankirjoituksesta. Vain muutamien kalifien historiallisuus ennen vuotta 750 on pystytty osoittamaan kolikkolöytöjen tai muiden arkeologisten todisteiden avulla. Heihin eivät kuulu niin sanotut "oikeaan johdetut kalifit", joista ei ole säilynyt aikalaistietoa. Sen sijaan Muawija (640-680) on historiallinen henkilö. Muawijan perustamaa "umaijadikalifaattia" on samoin pidetty hämäränä käsitteenä, sillä Muawijan pojista ei ole juuri tietoa. Liioin Muawijan poikiin liitettyä Karbalan taistelua, jota shiiat muistelevat, ei löydy aikalaislähteistä.

Valta siirtyy seuraavaksi sisällissodan, "toisen fitnan", jälkeen al-Malikille (685-705). Tämän sukujuurista ei ole varmaa tietoa, mutta hänen sukunimensä "Marwan" viittaa Mervin kaupunkiin Iranin Khorasanissa.[2] Al-Malikin myötä sana "muhammad" ilmestyy arkeologisiin lähteisiin, joten se näyttäisi olevan peräisin Khorasanista ja Mervistä. Kalliomoskeijan lauseyhteys viittaa kuitenkin siihen, että sana ei vielä ole arabiprofeetan erisnimi, vaan Jeesuksen kunnianimi "ylistetty".[25]

Kalifi al-Malik rakennuttaa vuonna 691 kristillistä ja zarathustralaista arkkitehtuuria yhdistelevän temppelin, "Kalliomoskeijan", Jerusalemin temppelivuorelle. Temppelin sijoitus, arkkitehtuuri ja etenkin sen seinäkirjoitus on nähty todisteena siitä, että arabien valtionuskonto ei vielä ollut kehittynyt islamiksi, vaan oli kristillistä monoteismia, tosin Bysantin opeista poikkeavin painotuksin.[2] Tämä tarkoittaisi myös sitä, että Lähi-idän arabi-imperiumin perustajat eivät vielä olisi olleet muslimeja, vaan kristillisiä ismaeliitteja, "Abrahamin lapsia". Siihen viittaa sekin, että sanoja islam tai Koraani ei löydy mistään lähteestä vielä tässä vaiheessa.

Islamilainen kulta-aika (vuodet 750–1258)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islamilaisia varhaisia dynastioita

Umaijadit (Damaskos) 661–750
Abbasidit (Bagdad) 750–1258
Abbasidit (Egypti) 1258–1517
Umaijadit (Espanja) 756–1031
Almoravidit (Pohjois-Afrikka, Espanja) 1056–1147
Almohadit (Pohjois-Afrikka, Espanja) 1130–1269
Tulunidit (Egypti, Syyria) 868–905
Ikhšididit (Egypti, Syyria) 935–969
Fatimidit (Pohjois-Afrikka, Egypti) 909–1171
Hamdanidit (Irak, Syyria) 905–1004
Rassidit (Jemen) 860–1281
Buijidit (Iran, Irak) 932–1062
Samanidit (Iran: Khurasan) 819–1005
Saffaridit (Iran: Sistan) 867–1495
Seljukit (Irak, Iran) 1038–1194
Ghaznavidit (Afganistan) 977–1186
Ghuridit (Afganistan, Pohjois-Intia) 1000–1215
Anatolian seljukit (Turkki) 1077–1307
Alamutin ismailiitit (Iran) 1090–1256

Abbasidien kalifaatti (noin 750–1258) syntyi, kun Khorasanin Mervistä tullut abbasideiksi kutsuttu arabisuku syöksi umaijadit vallasta vuonna 750. Dynastia hallitsi 200 vuotta, mutta alkoi vähitellen hiipua turkkilaisen mamelukkien armeijan vallan kasvaessa.

Huolimatta alkuperäisen kalifaatin hajoamaisesta useat islamilaiset valtiot muodostuivat ajan kuluessa suurvalloiksi. Monet kaupungit, kuten Bagdad ja Córdoba, muodostuivat islamilaisen kulttuurin keskuksiksi. Ensimmäiset abbasidikalifit omaksuivat Persian sassanidelita kiinnostuksen kreikkalaisten tieteellisten tekstien kääntämiseen. Sen tuloksena melkein kaikki kreikkalainen luonnonfilosofinen kirjallisuus käännettiin arabiaksi. Kiinnostus tieteisiin aiheutti sen, että islamilaisesta maailmasta tuli sadoiksi vuosiksi monilla tieteenaloilla johtava alue maalimassa. Näin oli muun muassa matematiikassa, astronomiassa ja lääketieteessä. 1100-luvulta alkaen arabien tieteellisiä töitä alettiin Euroopassa kääntää latinan kielelle. Taiteen alueella kukoistuksen esti islamin kielteinen suhtautuminen useimpiin taiteisiin.

Syntyikö islam vasta 800-luvulla?[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Skeptinen historiankirjoitus on nähnyt abbasidien valtaantulossa käänteen, joka johti arabien valtionuskonnon kehityksen islamiin johtavalle polulle.[2] Vaikka Koraanin erillisiä tekstejä on säilynyt mahdollisesti jo 500-luvun lopusta alkaen, itse Koraaniin ei viitata missään ennen 800-lukua. Muhammedia koskevat hadith-kokoelmat samoin kootaan vasta 800-luvun alusta lähtien. Niiden sisältö kertoo, mihin arabit uskoivat tuolla vuosisadalla, mutta tapahtumien projisiointi aina 600-luvulle asti on kriitikkojen mielestä ollut myytin luomista. Muhammed-saaga tarjosi abbasididynastialle legitimiteetin - uusi hallitsijasuku oli profeetalle sukua, ja abbasidit olivat syösseet vallasta "jumalattomat" umaijadit.[26] Islam oli toisaalta korostuneesti arabiuskonto, minkä merkitystä voi päätellä siitä, että arabit olivat jättiläisvaltion valtaapitävä kansallisuus, mutta kuitenkin pieni vähemmistö kokonaisuudessa.

Lähi-itä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 750 valtaan nousi abbasidien dynastia ja pääkaupungiksi tuli Bagdad. Hellenistisiä tiede- ja filosofiakirjoja ruvettiin kääntämään arabiaksi, mistä alkoi islamilaisten tieteiden kehitys. Islamilaiset hakivat valloittamisensa alueiden piiristä tieteellistä innoitusta. Tämä näkyi selvimmin matematiikan alalla. Siihen saatiin eniten pohjaa omaksumalla Intian ja Kiinan osaamista.[27] Mystiikan merkitys kasvoi suufilaisuuden muodossa. Bagdadin kalifaatin asema heikkeni 900-luvulla ja vastaavasti paikalliset kalifaattien merkitys kasvoi. Persian kieli nousi arabian kielen rinnalle kaunokirjallisuudessa. Vuonna 1099 ristiretkeläiset valloittivat Jerusalemin.[28]

Aasia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keski-Aasian turkkilaiset kansat islamilaistuivat ja kirjakieleksi muodostui persia. Vuonna 1008 muslimit ottivat hallintaansa nykyisten Intian ja Pakistanin välillä sijaitsevan Punjabin. Vuonna 1192 muslimit ottivat hallintaansa Gangesin laakson. Mongolit valloittavat Keski-Aasian alueella sijaitsevat Samarkandin ja Buharan vuonna 1220–1221.[28]

Afrikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Niilin länsipuolinen Maghreb oli muodollisesti osa abbasidien dynastiaa, mutta käytännössä se oli itsenäisten dynastioiden hallitsema. Nykyisessä Tunisiassa sijaitsevasta Kairouan muodostuu teologian ja kulttuurin keskus. Šiiamuslimien Fatimidien dynastia hallitsi Pohjois-Afrikkaa vuosina 910–1171. Afrikan luoteisosaa hallitsi almoravidien dynastia 1000-luvun ensimmäisellä vuosisadalla. Nubiaan muodostui ensimmäinen islamilainen ruhtinaskunta. Islam levisi Saharan poikki Ghanaan asti kauppiaiden mukana. Kanem-Bornuissa hallitsi ensimmäinen muslimi.[28]

Egyptissä päättyi fatimidien dynastia sunnalaisten aijubidien valtaannousuun 1100-luvulla. Heidän valtakaudellaan käytiin taisteluita ristiretkeläisiä vastaan sekä tehtiin kauppaa eurooppalaisten kanssa. Itä-Afrikassa Sansibar islamilaistui.[28]

Eurooppa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Damaskoksesta paennut umaijadisukuinen prinssi saapui Córdobaan vuonna 756. Hänet julistettiin emiiriksi ja Pyreneiden niemimaahan perustettiin umaijadivaltio, joka ei tunnustanut Bagdadin abbasidien dynastiaa. Kristitty ja juutalainen väestö arabialaistui ja osa heistä kääntyi islamiin. Pyreneille muodostui kristittyjä kuningaskuntia.[28] Sen sijaan nykyinen Ranska jäi islamilaisilta valloittamatta, koska sotapäällikkö Kaarle Martel torjui heidät Keski-Ranskassa Poitiers’n taistelussa 732.[29]

Vuonna 928 Córdoban emiiri otti kalifin arvonimen. Córdoban kalifaatti aikana tieteet ja taiteet kukoistivat, ja valtion kristityt asukkaat levittivät uusia ajatuksia myös muualle Eurooppaan. 1000-luvulla kalifaatti hajosi pikkuvaltioiksi, jolloin kristityt kuningaskunnat valloittivat uusia alueita. 1100-luvulla niemimaan pienenevää islamilaista osaa hallitsivat almohadit, joiden uudeksi keskukseksi muodostui Granada.[28]

Itä-Euroopassa islamilaiset etenivät vasta kukistettuaan Bysantin Konstantinopolin piirityksessä 1453. He laajensivat vähitellen aluettaan länteen päin, mutta Wienin taistelussa 1683 he kärsivät tappion, eikä Itä-Euroopan alueita sen jälkeen saatu vallatuksi, lukuun ottamatta mongolivalloittajien 1200-luvulla perustamaa Kultaista ordaa, jonka väestöstä suuri osa kääntyi islaminuskoon.

Islamilainen keskiaika (vuodet 1258–1918)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islamilaiset dynastiat
1200-luvulta lähtien

Granadan nasridit (Espanja) 1230–1492
Ayyubidit (Egypti, Syyria) 1168–1260
Mamelukit (Egypti, Syyria) 1250–1517
Rasulidit (Jemen) 1229–1454
Osmanit (Turkki) 1281–1924
Ikhanidit (Iran) 1256–1353
Muzaffaridit (Iran) 1314–1393
Timuridit (Iran, Transoksania) 1370–1506
Safavidit (Iran) 1501–1732
Qajarit (Iran) 1779–1924
Delhin sulttaanikunta (Intia) 1206–1555
Mogulit (Intia) 1526–1858

Kalifaattien aikaa seurasi turkkilainen Osmanien valtakunta (noin 1300–1918).

Lähi-itä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mongolit valloittivat 1258 Bagdadin. Mongolien hallintokieleksi tuli persia. Vuonna 1291 mamelukit karkottivat ristiretkeläiset Palestiinasta. Osmanit nousivat 1300-luvulla valtaan Anatoliassa. Vuonna 1369 turkkilaismongolilainen Timur Lenk perusti pääkaupungin Samarkandiin ja laajensi valtakuntaa Volga-joelle ja Persiaan saakka.[30]

Osmanit liittivät 1500-luvulla valtakuntaansa Syyrian, Mekan ja Medinan. Valtion hallintokielenä oli turkki. Persiassa valtaa pitävät Safavidi dynastia omaksui šiialaisuuden. Seuraavalla vuosisadalla osmanit saavuttivat suurimman laajuutensa, mutta valtakunta alkoi heikentyä sisäisesti. Erityisesti muutokset maailmankaupassa heikensivät taloutta.[30]

Osmanit tekivät 1700-luvulla laajoja hallinnollisia uudistuksia, joiden mallit otettiin Euroopasta. Persiassa safavidien valtakausi päättyi vuonna 1722 ja valtaan nousi Qajar dynastia. Arabian niemimaalla syntyi islamilainen herätysliike, wahhabilaisuus.[30]

Kansallisuusaate levisi 1800-luvulla osmanivaltioon. Turkkilaista nationalismia edustivat nuorturkkilaiset, kun vastaavasti arabialaisilla alueilla heräsi ajatus yhdistää kaikki valtiot yhdeksi valtioksi, panarabismi. Osmanivaltioon perustettiin parlamentti vuonna 1873.[30]

Aasia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islam levisi Intian niemimaan pohjoisosiin 1100-luvun lopulta alkaen, jolloin turkmeenilaiset heimot hyökkäsivät sinne sotasaaliin toivossa. Sotamenestys johtui ratsuilla liikkuvien jousimiesten ylivoimaisuudesta. Turkmeenit tappoivat, ryöstivät ja orjuuttivat intialaisia, mutta suhtautuivat avoimesti hindulaisuuteen, jonka harjoittaminen sai jatkua. [31] Muslimialueista muodostui Delhin sulttaanikunta, joka käsitti niemimaan pohjoisosan. Delhin sulttaanikunta ulottui1300-luvulla jo melkein koko niemimaalle. Toisen islamiin kääntyneen paimentolaiskansan eli mongolien hyökkäys tuhosi sen 1500-luvulla. Tällä kertaa hyökkääjän ylivoiman takasivat tykistö ja muut tuliaseet. Viimeisen suuren mogulikeisarin aikana 1700-luvun alussa melkein koko Intian niemimaa oli jälleen islamilaisen herruuden alla. Pian sen jälkeen mongolivalta mureni ruhtinaskunniksi, islamilaisten sulttaanien alueet kutistuivat ja etenkin brittiläinen kauppakomppania alkoi laajentaa vaikutustaan. Vuonna 1858 kuningatar Viktoriasta tuli koko Intian keisarinna.[31]

Islam levisi muun muassa orjakauppiaiden mukana Kaakkois-Aasian rannikkokaupunkeihin, aluksi Pohjois-Sumatralle, jonne syntyi islamilainen kuningaskunta. Portugalilaiset tuhosivat sen vuonna 1521.[30] Myös Jaavalle muodostui muslimivaltioita.[30]

Keski-Aasian mongoliheimoista osa omaksui 1400-luvulla islamin, kun vastaavasti osa buddhalaisuuden. Kiinassa Shaanxin provinssin pääkaupungista Xi'anista tuli merkittävä islamilainen keskus.[30]

Länsi-Afrikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islamin leviäminen mustaan Afrikkaan eli Saharasta etelään on alkuvaiheiltaan epäselvää, mutta ilmeisesti kullan, suolan ja orjien kauppiailla oli asiaan osuutta. Kauppiaat solmivat yhteyksiä heimopäälliköihin ja kuninkaisiin, ja näissä islam herätti kiinnostusta.[32] Hallitsijat saivat luku- ja kirjoitustaitoisista muslimikauppiaista apua raha-asioittensa hoitajina. Koska uskonnon leviäminen ei tapahtunut valloitusten kautta, islaminuskoon kääntyminen ei johtanut näiden alueiden arabisoitumiseen tai liittämiseen islamilaisiin imperiumeihin, kuten tapahtui Pohjois-Afrikassa. Satunnaisesti sitä kuitenkin tapahtui. 1000-luvulla Marokon almoravidit valloittivat ja islamisoivat Ghanan kuningaskunnan. 1200-luvulla syntyneen Malin kuningaskunnan taustalla saattoi myös olla berbereiden tai arabien vaikutusta. Malissa oli tärkeitä kaupallisia keskuksia, kuten Timbuktu, joiden kautta islam jatkoi leviämistään. Kaupungin 1300-luvulla perustettuja koraanikouluja ja madrasoja kutsutaan lännessä usein "yliopistoiksi". Malin hajotessa sen tilalle syntyi Songhain valtakunta, jonka marokkolaiset valtasivat 1500-luvun lopulla.[32]

Islamin leviämistä edisti maantieteellinen etäisyys islaminuskon varsinaisiin keskuksiin, minkä takia afrikkalainen islam pystyi joustavasti yhdistelemään itseensä myös afrikkalaisten uskontojen aineksia. Esi-isien henget voitiin ymmärtää islamilaisiksi jinneiksi ja paikallisista jumalista tuli enkeleitä. Islam ei sisältänyt sellaisia aineksia, jotka uskomusten tai moraalin suhteen olisivat olleet ristiriidassa paikallisten kulttuurien kanssa. Sen takia islam jatkoi etenemistä 1700-luvulle tultaessa Keski-Afrikkaan saakka. Siellä sademetsät osoittautuivat muuriksi, jota oli vaikea ylittää. Islam levisi kuitenkin vielä Hausamaana tunnetulle alueelle, joka ulottuu Pohjois-Nigeriasta Saharan autiomaahan pohjoisessa, Tšadjärvelle idässä ja Nigerjoelle etelässä. Hausat kääntyivät islamiin, ja heidän emiirinsä kävivät ajoittain pyhää sotaa. Afrikkalainen islam seurasi malikiittista šariakoulukuntaa. Länsi-afrikkalaista islamia reformoitiin islamin valtavirran suuntaan, kun siihen päästiin tutustumaan Mekkaan tehtyjen pyhiinvaellusten avulla.[32]

Sudan ja Itä-Afrikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arabit liikkuivat Itä-Afrikan rannoilla jo 700-luvulla, mutta vasta 900-luvulta alkaen islam alkoi merkittävästi levitä Itä-Afrikan rannikkoseuduilla persialaisten kauppiaiden vaikutuksesta. Kauppiaiden vaimot ja jalkavaimot kääntyivät islamiin ja näin kehittyi persialaisia ja bantuvaikutteita yhdistelevä itä-afrikkalainen islam, shirazi -kulttuuri. Se sai nimensä myytistä, jonka mukaan monien kaupunkien perustajat olisivat tulleet Iranin Širazista. 1300-luvulla syntyneisiin islamilaisiin kaupunkivaltioihin kuuluivat Mombasa, Mogadishu ja Kilwa. Arabivaikutteiden kasvaessa kehittyi afrikkalainen swahili-islam. Swahilit olivat rannikkoa pitkin asunut kaupankäyntiin erikoistunut kansa, jonka kieli kehittyi bantukielien ja arabian yhdistelmäksi, swahiliksi. Islam ei vielä edes 1800-luvulla ollut levinnyt sisämaahan, mihin vaikutti Portugalin vaikutus. 1600-luvulla Oman oli kuitenkin menestynyt sodissa portugalilaisia vastaan ja saanut haltuunsa Sansibarin saaren, minne 1800-luvulla perustettiin Sansibarin sulttaanikunta. Omanilaisten uskontona islamilainen Ibadilaisuus, joka muodostaa pienen omaperäisen suuntauksensa islamin sisällä.[32]

Sudan muodostaa oman kehityspolkunsa afrikkalaisen islamin kehityksessä. Sudanin islamisoituminen tapahtui Egyptistä käsin, missä oli vallalla šarian shafi'i -lakikoulukunta. Pohjois-Sudanin islamisoituminen ja samalla arabisoituminen alkoi Egyptin mamelukkivallan aikoina. Vuonna 1323 nämä valtasivat Nubian pääkaupungin Dongolan ja perustivat islamilaisen hallinnon alueelle, missä oli vallinnut koptilainen kristinusko.[32]

Nykyaika (vuodet 1918–)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Komeat moskeijat ovat islamilaisen kulttuurin näyttävimpiä saavutuksia. Kuvassa suuri moskeija Banda Acehissa Indonesiassa.

1700-luvulta lähtien islamilaiset alueet joutuivat eurooppalaisen imperialismin piiriin. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen laajalti tunnustettua kalifaattia ei enää ollut. 1900-luvun kuluessa islamiin vaikuttivat monet muut ideologiat kuten sosialismi, mutta uskonto säilytti ominaispiirteensä. Uskonnon nopea kasvu, länsimaiden kiinnostus islamilaisiin alueisiin, kansainväliset konfliktit ja globalisaatio ovat osaltaan pitäneet islamin merkittävänä nykymaailmaa muokkaavana tekijänä.

Islamilainen fundamentalismi syntyi 1900-luvun jälkipuolella. Se tuli ensimmäiseksi näkyviin Iranin vallankumouksessa 1979. Pinnan alla tämä liike oli kuitenkin olemassa jo paljon aikaisemmin sekä uskonnollisena virtauksena että Saudi-Arabian fundamentalistisena valtiona. Fundamentalistien mukaan islamin alkuperäistä puhtautta pitää suojella turmelukselta. Se tarkoittaa, että on vältettävä sekä uskonnon sisäisiä opillisia kiistoja, taikauskoisuutta että länsimaisia vaikutteita. Siksi liike vaatii palaamista šaria-lakeihin. Fundamentalismi saa eniten tukea maaseudulta kaupunkeihin muuttaneelta alemman sosiaaliluokan ja keskiluokan väestöltä. Heihin vetoaa ajatus, että poliittinen valta tulee alistaa islamin sääntöjen alaiseksi. Iranilainen kansanjohtaja, imaami Ruhollah Khomeini yhdisti 1970-luvulla fundamentalismiin maaseudun köyhälistön, kaupunkien työväenluokan ja islamilaisen älymystön tyytymättömyyden šaahi Mohammad Reza Pahlavin hallitusta kohtaan.[33]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Allahwerdi, Helena & Hallenberg, Helena (toim.): Islamin porteilla. Kirjayhtymä Oy, 1991. ISBN 951-26-3508-9.
  • al-Tabari: The History of al-Tabari, vol. IX, The Last Years of the Prophet. University of New York Press, 1990. Teoksen verkkoversio.
  • Collins, Roger: Caliphs and Kings. Spain, 796–1031. Wiley, 2014. ISBN 978-1-118-73001-0. (englanniksi)
  • Green, Judith & Tsafrir, Yoram: Greek Inscriptions from Ḥammat Gader: A Poem by the Empress Eudocia and Two Building Inscriptions. Israel Exploration Journal, 1982, 32. vsk, nro 2/3, s. 77–96. Artikkelin verkkoversio.
  • Hämeen-Anttila, JaakkoIslamin käsikirja. Otava, 2004. ISBN 951-1-18669-8.
  • Hämeen-Anttila, JaakkoJohdatus Koraaniin. Helsinki: Gaudeamus Kirja, 2006. ISBN 951-662-924-5.
  • Keegan, John: Sodankäynnin historia. Ajatus Kirjat, 2005. ISBN 951-20-6967-9.
  • Kennedy, Hugh: The Great Arab Conquests. Phoenix, 2007. ISBN 978-0-7538-2389-7.
  • Keys, David: Catastrophe: An Investigation into the Origins of Modern Civilization. Ballantine Publishing Group, 2000. Teoksen verkkoversio.
  • Luxenberg, Christoph: A new interpretation of the arabic inscription in Jerusalems’s Dome of the Rock.Teoksessa: K-H. Ohlig & G. Puin (toim.) The hidden origins of Islam. New research into its early history, s. 125–151. Prometheus Books., 2010. ISBN 978-1-59102-634-1. Teoksen verkkoversio.
  • McNeill, J. R. & McNeill, W. H.: Verkottunut ihmiskunta. Yleiskatsaus maailmanhistoriaan. Vastapaino, 2003/2006. ISBN 951-768-185-2.
  • McNeill, William H.: Kansat ja kulkutaudit. Vastapaino, 2004. ISBN 951-768-125-9.
  • Ohlig, Karl-Heinz: Weltreligion Islam. Eine Einführung. Mathias Grünewald Verlag, 2000. ISBN 3-7867-2273-0. (saksaksi)
  • Ohlig, Karl-Heinz: Von Bagdad nach Merw. Geschichte, rückwärts gelesen. Teoksessa: Markus Groß & Karl-Heinz Ohlig (toim.) Vom Koran zum Islam. Schriften zur frühen Islamgeschichte und zum Koran, s. 29–106. Verlag Hans Schiler, 2009. ISBN 978-3-89930-269-1. Teoksen verkkoversio. (saksaksi)
  • Ohlig, Karl-Heinz & Puin, Gerd-R. (toim.): The Hidden Origins of Islam. Amherst, New York: Prometheus Books, 2010. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Popp, Volker: The early history of islam, following inscriptional and numismatic testimony. Teoksessa: Karl-Heinz. Ohlig & Gerd-R. Puin (toim.) The Hidden Origin of Islam. New Research into its Early History, s. 17–124. Prometheus Books, 2010. ISBN 978-1-59102-634-1. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Silverstein, Adam J.: Islamic History: A Very Short Introduction. Oxford University Press, 2010. ISBN 978-0-19-954572-8.
  • Tolan, John V.: Saracens. Columbia University Press, 2002. ISBN 978-0-231-12332-7.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Pew Research Center, 2017
  2. a b c d e f g h i Groß, M., Ohlig, K-H. & Kerr, Robert M. (toim.): Die Entstehung einer Weltreligion I-VI. Berlin: Hans Schiler, 2010-2021.
  3. Silverstein 2010, s. xv
  4. Silverstein 2010, s. 7
  5. Odoh, S.i. & Chilaka Francis Chigozie: Climate Change and Conflict in Nigeria: A Theoretical and Empirical Examination of the Worsening Incidence of Conflict Between Fulani Herdsmen and Farmers in Northern Nigeria. Arabian Journal of Business and Management Review (Oman Chapter), 2012, 2. vsk, nro 1, s. 111–124. Artikkelin verkkoversio Viitattu 18.1.2022.
  6. Jaakko Hämeen-Anttila: Islamin käsikirja, s. 13. Otava, 2004.
  7. Silverstein 2010, s. 1
  8. Hämeen-Anttila 2006, s. 5
  9. INÂRAH. Institute for Research on Early Islamic History and the Koran inarah.net. Viitattu 28.8.2020.
  10. Hämeen-Anttila 2012, s. 67–68
  11. Keegan, 2005, s. 222; Kennedy, 2007, s. 376; McNeill & McNeill, 2003/2006, s. 139; Tolan, 2002, s. 33
  12. William H. McNeill: Kansat ja kulkutaudit, s. 128. Vastapaino, 2004.
  13. Keys, David: Catastrophe: An Investigation into the Origins of Modern Civilization, s. 3–4. Ballantine Publishing Group, 2000.
  14. McNeill, J.R. & McNeill, W.H.: Verkottunut ihmiskunta, s. 143. Vastapaino, 2006.
  15. William H. McNeill: Kansat ja kulkutaudit, s. 128. Vastapaino, 2004.
  16. Pekka Heikura: Justinianuksen rutto. Duodecim, 2002, vol 118 (8), s. 821–826. Artikkelin verkkoversio.
  17. McNeill, 2004, s.131–132
  18. Michael W. Dols: Plague in Early Islamic History. Journal of the American Oriental Society, Vol. 94, No. 3, s. 371–383, 1974. Artikkelin verkkoversio.
  19. Huldén, Lena & Huldén, Larry & Heliövaara, Kari: Rutto, s. 71–73. Like, 2007.
  20. McNeill, 2004, s.131–132
  21. Ohlig, 2009, s. 47–48; Collins 2014, s. 98–101
  22. Collins, 2014, s. 94
  23. Hämeen-Anttila 2004, s. 33
  24. a b c Allahwerdi & Hallenberg, sivut 20–21
  25. Luxenberg, Christoph: A new interpretation of the arabic inscription in Jerusalems’s Dome of the Rock.Teoksessa: K-H. Ohlig & G. Puin (toim.) The hidden origins of Islam. New research into its early history., s. 125-151. Amherst, N.Y.: Prometheus Books., 2010.
  26. Fadhlalla Haeri: Islam, s. 100. Tammi, 1996.
  27. Erling Bjöl: Otavan suuri maailmanhistoria, 20. osa. Historian perintö, s. 279–281. Otava, 1987. ISBN 951-1-09753-9.
  28. a b c d e f Allahwerdi & Hallenberg, sivut 21–23
  29. Kaisu-Maija Nenonen & Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 1047. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.
  30. a b c d e f g Allahwerdi & Hallenberg, sivut 22–27.
  31. a b Ohlig, 2000, s. 227–235
  32. a b c d e Ohlig, 2000, s. 240–241
  33. Seppo Zetterberg (toim. suomalainen laitos): Muutosten vuosisata 8, s. 117–118. Alkuteos Power, Wealth & Powerty, The Family, Science, The Arts, Passing Parade. WSOY, 1995. ISBN 951-0-22044-2.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Islamin historia.