Islamin historia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Islamilainen maailma, tummanvihreällä merkityissä maissa islam on valtauskontona, vaaleammissa vähemmistöuskona.
Alueet, joilla vallitsee aavikkoilmasto (keltainen) tai savanni-ilmasto (ruskea)

Varhaiset islamilaiset dynastiat

Umaijadit (Damaskos) 661–750
Abbasidit (Bagdad) 750–1258
Umaijadit (Espanja) 756–1031
Idrisidit (Marokko) 789–926
Samanidit (Iran: Khurasan) 819–1005
Saffaridit (Iran: Sistan) 867–1495
Rassidit (Jemen) 860–1281
Tulunidit (Egypti, Syyria) 868–905
Hamdanidit (Irak, Syyria) 905–1004
Fatimidit (Pohjois-Afrikka, Egypti) 909–1171
Buijidit (Iran, Irak) 932–1062
Ikhšididit (Egypti, Syyria) 935–969
Ghaznavidit (Afganistan) 977–1186
Seljukit (Irak, Iran) 1038–1194
Almoravidit (Pohjois-Afrikka, Espanja) 1056–1147
Ghuridit (Afganistan, Pohjois-Intia) 1000–1215
Anatolian seljukit (Turkki) 1077–1307
Alamutin ismailiitit (Iran) 1090–1256

Islamilaiset dynastiat
1100-luvulta lähtien

Almohadit (Pohjois-Afrikka, Espanja) 1130–1269
Ayyubidit (Egypti, Syyria) 1168–1260
Delhin sulttaanikunta (Intia) 1206–1555
Rasulidit (Jemen) 1229–1454
Nasridit (Granada) 1230–1492
Mamelukit (Egypti, Syyria) 1250–1517
Abbasidit (Egypti) 1258–1517
Ikhanidit (Iran) 1256–1353
Osmanit (Turkki) 1281–1924
Muzaffaridit (Iran) 1314–1393
Timuridit (Iran, Transoxiana) 1370–1506
Safavidit (Iran) 1501–1732
Mogulit (Intia) 1526–1858
Qajarit (Iran) 1779–1924

Islamin historia kertoo islamin synnystä ja kehityksestä yhdeksi maailmanuskonnoista sekä islamilaisten valtakuntien kehityksestä. Islaminuskon ympärille on syntynyt omaperäinen, useille mantereille ulottuva sivilisaatio. Nykyisin muslimeita on 1,9 miljardia, ja islam on kristinuskon jälkeen maailman suurin uskonto.[1] Vielä 1900-luvun alussa muslimeita oli ainoastaan 200 miljoonaa.[2]

Islam syntyi suurista kirjauskonnoista ja itämaisista pelastususkonnoista viimeisenä. Sen synty on ajoitettu varhaiseen keskiaikaan, vallitsevan näkemyksen mukaan 600-luvulle, mutta joidenkin mukaan vasta 800-luvun alkuun. Profeetta Muhammedista islamin perustajana alettiin kirjoittaa abbasidien valtakunnassa Bagdadissa 700-luvulla. Abbasidien historiankirjoituksen mukaan muslimit olivat pyhän sodan avulla 600-luvulla luoneet islamilaisen kalifaatin. Islam oli Atlantilta Afganistanin vuorille ulottuneessa monikansallisessa valtiossa aluksi vain valloittajien eli arabien uskonto. Enemmistöuskonnoksi se muuttui valta-alueillaankin vasta 1000-luvun tienoilla.[3] Tällöin islamilainen maailma oli jo poliittisesti hajonnut ja abbasidikalifien valta murtunut.

Islamin opinkappaleet kehittyivät arvostettujen imaamien, kuten Muhammad al-Shafi'in kirjoittamissa teoksissa 800-luvulla. Sen jälkeen itse oppi vakiintui. Juutalaisuuden tapaan islam on lakiuskonto, missä Jumalan muuttumaton laki eli šaria on pääasia. Šarian tulkinta myös nykyisin perustuu 1300-luvulla eläneiden suurten imaamien, kuten al-Misrin teoksiin,[4] ei suoranaisesti Koraaniin, jonka asema on luonteeltaan rituaalinen.[5] Islam on maailmanuskontona hyvin yhtenäinen, ja muslimien valtaosa noudattaa päivittäin sen rituaaleja. Suurimpana erona on islamin jakautuminen sunnalaisuuteen (n. 85%) ja šiialaisuuteen (n. 15%).[6][7]

Syntymisensä jälkeen islaminusko jatkoi voittokulkuaan myös arabimaailman ulkopuolelle varsinkin niille alueille, joissa vallitsi aavikkoilmasto.[8] Pyhän sodan ohella islam on levinnyt kauppiaiden välityksellä. He levittivät islamia etenkin mustaan Afrikkaan ja Indonesiaan, joka nykyisin on väestöltään suurin islamilainen maa. Suurimpia historiallisia muslimivaltakuntia ovat olleet Lähi-idän abbasidikalifaatti (750–1258) Lähi-idässä, Osmanien valtakunta (1299–1923) Turkissa ja Lähi-idässä sekä suurmogulien valtakunta (1526–1857) Etelä-Aasiassa.

Kolonialismin kaudella muslimimaat olivat eurooppalaisten valtioiden siirtomaita. Siirtomaajärjestelmän purkauduttua niissä on syntynyt poliittisia liikkeitä, joissa islaminusko on saanut lisääntyvää merkitystä. Muslimien muuttoliikkeen johdosta Islaminusko alkoi 1900-luvulla yleistyä myös Euroopassa.[9]

Formatiivinen vaihe (600–800)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Abbasidien kalifaatti vuoden 750 jälkeen. Tummennettuja umaijadikalifaattiin löyhästi kuuluneita alueita abbasidit eivät koskaan saaneet haltuunsa.
Abbasidikalifaatti noin vuonna 850. Reuna-alueet olivat enää muodollisesti abbasidien alaisuudessa.[10]
Samanidien dynastia (819–999). Samanidit olivat muodollisesti abbasikalifien alaisuudessa toimivia emiirejä.
Persialaiset saffaridit (861–1003) olivat periaatteessa abbasidikalifaatin alaisia.

Islamin kahta ensimmäistä vuosisataa kutsutaan sen "formatiiviseksi vaiheeksi".[11] Tuon ajan tapahtumia tunnetaan huonosti.[12] 600-luvun alussa Lähi-itään oli syntynyt valtava arabiheimojen hallitsema valtakunta sen jälkeen, kun sassanidien Persia oli romahtanut ja Bysantti oli vetäytynyt Lähi-idästä. Tuolta ajalta säilyneet aikalaislähteet eivät vielä tunne islamia eivätkä profeetta Muhammedia. Valtakunnan ensimmäinen varmistettu hallitsija on Syyrian Damaskoksessa vaikuttanut Muawija (641/661–678/680), jonka perustamaa hallintoa kutsutaan umaijadien dynastiaksi. Sana muhammed alkaa esiintyä valtakunnan kolikoissa ja virallisissa piirtokirjoituksissa 600-lopulta alkaen,[13] mutta dynastian uskonnosta ei ole juuri mitään aikalaislähteitä.

Muhammed[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Muhammed

Islamin profeetta Muhammedista alkaa ilmestyä kirjallisuutta sen jälkeen, kun sisällissodan jälkeen vuonna 750 valtaan nousi Persian Khorasanista tullut abbasidien arabisuku. He siirsivät kalifaatin painopisteen kreikkalaisesta Syyriasta persialaiseen Mesopotamiaan, ja vaihtoivat hallintokielen kreikasta arabiaksi.

Abbasidikalifit perustivat Tigris-joen varteen itselleen hallintokeskuksen nimeltä Rauhan kaupunki (nykyinen Bagdad). Kalifihovissa kirjoitettiin pian historiikki, joka alkoi maailman luomisesta ja päättyi arabivaltakunnan ja sen uskonnon perustajan elämäkertaan. Historiikin tekijä Ibn Ishaq (k. 767) kertoi, että perustaja oli profeetta Muhammed. Hän kuvasi tämän elämänvaiheet kansan keskuudesta koottujen tarinoiden perusteella hyvin yksityiskohtaisesti. Koska tarinat oli koottu etenkin kalifin sotilasleireistä, niissä kerrottiin paljon Muhammedin sotaretkistä.[14] Ibn Ishaqin mukaan islam syntyi Arabian niemimaalla Mekan ja Medinan kaupungeissa, missä Muhammed oli saanut ilmestyksiä Jumalalta. Nyt jo kadonneen teoksen mukaan Muhammed kannattajineen valloitti koko Arabian niemimaan tai suurimman osan siitä kymmenessä vuodessa kuolemaansa 632 mennessä.[15]

Valloitussodat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

800-luvulla alkoi ilmestyi futuh -historiikkeja, jotka kertoivat tapahtumista 600-luvulla Muhammedin kuoleman jälkeen. Niiden mukaan Muhammedin jälkeen neljä peräkkäin hallinnutta "oikeaan johdettua" kalifia (632–661) hyökkäsivät Bysantin valtakuntaan ja sitten Sassanidien Persiaan ryöstäen Bysantilta sen Lähi-idän omistukset ja murskaten koko Persian valtakunnan. Näin syntyi islamilainen arabivaltakunta.

Abbasidivaltakunnassa kirjoitetut teokset antoivat abbasidien edeltäjistä umaijadeista kuvan islaminuskon pettäjinä. Teosten mukaan ensimmäinen umaijadikalifi Muawija ei ollut sukua Muhammedille, oli ajautunut riitaan neljännen kalifin Alin kanssa ja rikkoi muslimien yhtenäisyyden. Muawijan kelvoton poika Jazid I surmasi Karbalan taistelussa 680 Alin pojan Husainin, joka oli šiialaisille historian kolmas imaami. Tapahtuma sinetöi muslimien jakautumisen sunneihin ja šiioihin.[16] Kirjallisia tietoja šiialaisuudesta alkoi ilmestyä 800-luvun lopulla, jolloin šiialaisuus nykyisin tunnistettavana liikkeenä syntyi. Sille oli ominaista sitoutuminen alkuperäiseen imaamien ketjuun laillisina hallitsijoina. Imaameissa yhdistyi sekä maallinen että uskonnollinen valta. Liike suhtautui kielteisesti sunnikalifeihin, joita pidettiin vallananastajina. [17]

Erilaisia teorioita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Länsimaiset islamin tutkijat ovat pääosin hyväksyneet islaminuskon käsityksen islamin synnystä.[18] On myös alkanut ilmestyä historiakriittistä tutkimusta, joka on siirtänyt islamin syntyä paljon myöhemmäksi.[19] Inârah -projektin[20] tutkijat ovat väittäneet, että islam syntyi vain hitaasti siten, että Lähi-idän arabipaimentolaisten kansanomainen kristinusko kehittyi vasta 700-luvun lopulla islamiksi.[19] Islamia koskevat tiedot ilmestyvätkin historiallisiin lähteisiin myöhään. Ensimmäinen Muhammed-elämäkerta kirjoitettiin 700-luvun puolivälissä, ja arabien valloittamassa Espanjassa tietoja islamista ei ilmesty lähteisiin ennen 800-luvun puoliväliä. Niinpä vuonna 839 pidetyn Córdoban piispainsynodin muistiinpanoissa islamista ei puhuttu mitään.[21] Koraanin kirjoitusaika on tuntematon, mutta ainakin osa siitä on peräisin jo 500-luvun lopulta tai 600-luvun alusta.[22][23] Islaminusko ei kuitenkaan perustu suoraan Koraaniin vaan vasta 800-luvulla alkaneeseen tapaan tulkita sen tekstejä.[24]

Arabien sotamenestys tulkitaan islaminuskossa Jumalan tahtona. Länsimaiset tutkijat ovat yrittäneet selittää sitä muilla tekijöillä, joita olisivat vanhojen suurvaltojen sotaväsymys, muslimien uskonkiihko ja taistelutahto, kamelien taitava käyttö sekä hyvät taistelutaidot.[25] Joidenkin tutkijoiden mukaan Bysantin vetäytyminen ja Persian romahdus eivät johtuneet ulkoisesta hyökkäyksestä, vaan alueilla jo eläneiden, osin pakanallisten arabiheimojen noususta heikentyneitä isäntiään vastaan.[19] Arabiheimojen menestys 600-luvulla on tällöin liitetty paimentolaisyhteiskuntien nousuun ja maatalousyhteiskuntien heikkenemiseen varhaiskeskiajalla. Syy tasapainon heilahdukseen olisi ollut maatalousyhteiskuntia ravistellut ilmaston kuivuminen[26][27][28] ja kulkutautien, kuten ruton aiheuttama ja hitaasti edennyt väestökato.[29][30][31][32][33] Nämä muutokset olisivat lisänneet paimentolaisyhteiskuntien suhteellista voimaa ja lopulta johtaneet 600-luvun tapahtumiin, missä paimentolaisheimot etenivät laajoilla alueilla aina eteläistä Ranskaa myöten.[34]

Klassinen kausi 800–1100[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Poliittinen ja sotilaallinen kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Abbasidien kalifaatti
Islamilainen maailma vuonna 945, jolloin abbasidien suoraan hallitsema alue oli kutistunut Irakiin.
Lähi-idän kartta noin vuonna 970. Bagdadin abbasidikalifit olivat buijidien dynastiassa enää symbolisia hallitsijoita.
Turkkilaisten ghaznavidien imperiumi (975-1187).
Fatimidien kalifaatin vaiheita 1000-luvulla
Turkkilaiset seldzukit voittivat Bysantin joukot vuonna 1071 Manzikertissa Anatoliassa.
Aghlabidien dynastia noin vuonna 900

Abbasidien kalifaatti syntyi, kun Khorasanin Mervistä tullut abbasideiksi kutsuttu arabisuku syöksi umaijadit vallasta vuonna 750. Dynastia siirsi pääkaupungin Bagdadiin, mutta kalifit onnistuivat pitämään ohjat käsissään vain ensimmäiset sata vuotta. Kalifit turvautuivat orjasotilaisiin, koska beduiiniheimot olivat epäluotettavia ja kapinaherkkiä. Jo 800-luvun puolivälissä kalifien turkkilaiset orjasotilaat eli mamelukit alkoivat käyttää asemaansa hyväkseen. He murhasivat ja nostivat valtaan kalifeita ja verottivat mielensä mukaan hänen varojaan.[35]

Abbasidivalta kaventuu lännessä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Abbasidien arabivaltio oli liian suuri pysyäkseen koossa sen aikaisten yhteydenpitovälineiden varassa. Vuonna 739 umaijadeja vastustaneet kharijiitit olivat saaneet haltuunsa koko Pohjois-Afrikan länsirannikon, ja vaikka kapina kukistettiin, rannikkoa ei enää täysin saatu Damaskoksen valvontaan,[36][37] eivätkä siinä liioin onnistuneet heitä seuranneet abbasidit. Idrisidit (789-926) irrottivat Marokon kalifien otteesta.[10] Pohjois-Afrikan eli Ifriqiyan takana Espanjan valloitukseen oli berberien ohella osallistunut arabeja, mutta islamilainen al-Andalus tukeutui mieluummin Ifriqyan hallitsijoihin kuin Bagdadin kalifeihin.[38] Vuonna 800 kalifi Harun al-Rashid (786–809) nimitti Ibrahim ibn al-Aghlabin Ifriqiyan perinnölliseksi emiiriksi. Tämän jälkeen aghlabidien (800-909) hallitsema Pohjois-Afrikka kuului enää vain muodollisesti abbasidikalifaattiin.[39] Tunisiassa sijaitsevasta Kairouanista tuli tärkeä uskonnollisen elämän keskus. Siellä kirjoitettiin 800-luvulla malikiittisen koulukunnan käsikirjan al-Mudawwana imaami Malikin opetusten pohjalta.[40] Egypti irtautui abbasidien otteesta, kun tulunidit (868–905) tulivat valtaan. Heitä seurasivat fatimidit (909–1171) Pohjois-Afrikassa, Egyptissä ja Syyriassa. [10]

Abbasidivalta kaventuu Lähi-idässä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalifin nimittämät kuvernöörit Lähi-idässä olivat käytännössä itsenäisiä hallitsijoita, jotka vain muodollisesti hyväksyivät kalifin arvovallan. Valtaa käyttivät Khorasanissa ja laaejmminkin Persiassa ensin tahiridit (821–873), sitten saffaridit (861–900) ja samanidit (874–1005).[10]

Islamilainen maailma laajenee[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fatimidien avulla islam alkoi levitä kuivien aavikkoalueiden ulkopuolelle Afrikassa. Sama tapahtui ghaznavidien (977-1186) johdolla Intiassa, missä sulttaani Mahmud (997–1030) pani toimeen 17 jihadia.[10]

Kalifaatti-instituutio kuihtuu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

900-luvun puoliväliin mennessä abbasidikalifien valta oli muuttunut varjoksi entisestään ja rajoittui enää Irakiin. Iranista tulleet šiialaiset buijidit (932–1062) tekivät kalifeista lopulta nukkehallitsijoitaan, minkä jälkeen muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta abbasidit olivat vain symbolisia valtiaita.[41]

Abbasidikalifaatin kuihtuminen johti siihen, että islamilainen oppi yhdestä ainoasta kalifaatista menetti arvostuksensa. Pohjois-Afrikassa abbasideja vastustaneet sisämaan vuoristojen berberiheimot omaksuivat ismailiittien ajatukset, ja heidän johtajansa Abdallah, joka perusti fatimidien dynastian, julistautui vuonna 910 kalifiksi.[42][43] Vuonna 929 Córdoban emiiri Abd ar-Rahman III julistautui kalifiksi, jolloin kalifeja oli jo kolme.[44] Turkkilaiset seldzukit ottivat käyttöön sulttaanin viran, mihin ei sisältynyt jakamattoman uskonnollisen auktoriteetin ajatusta kuten kalifin virkaan. Samaan aikaan saattoi sen takia olla useita rinnakkaisia sulttaanikuntia.[45]

Sunnit ja šiiat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muslimien jakautuminen sunneihin ja šiioihin kehittyi viimeistään 800-luvulla, vaikka tarinoiden mukaan taustalla olivat jo 600-luvun alkupuolen erimielisyydet. Iranin buijidit (932–1062) olivat ensimmäinen šiialainen dynastia ja samanaikaisesti heidän kanssaan šiialaiset fatimidit (909–1171) pitivät valtaa Egyptissä ja Pohjois–Afrikassa. Näin ollen 900-luvulla näytti siltä, että šiialaisuudesta olisi tullut islamin valtasuuntaus. Tilanne muuttui, kun turkkilaiskansat alkoivat vyöryä Persiaan Keski-Aasiasta. Ensimmäisiä heistä olivat sunnilaiset seldzukit (1037–1157). Islamilainen maailma jakautui sunnilaisiin valtakuntiin, joita olivat seldzukit ja ghaznavidit ja šiialaisiin valtakuntiin, joita olivat fatimidit ja buijidit.[10]

Kulttuurin kukoistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Islamin kulta-aika

Ensimmäiset abbasidikalifit omaksuivat Persian sassanideilta politiikan kääntää kreikkalaisia tieteellisiä tekstejä. Sen tuloksena melkein kaikki kreikkalainen luonnonfilosofinen kirjallisuus käännettiin arabiaksi. Kiinnostus tieteisiin aiheutti sen, että islamilaisesta maailmasta tuli sadoiksi vuosiksi monilla tieteenaloilla johtava alue koko maailmassa. Näin oli muun muassa matematiikassa, astronomiassa ja lääketieteessä. 1100-luvulta alkaen islamilaisen maailman tieteellisiä töitä alettiin Euroopassa kääntää latinaksi. Taiteen alueella vastaavan kukoistuksen esti islamin kielteinen suhtautuminen useimpiin taiteisiin.[46]

Uskonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkelit: Sharian historia ja Ulama

Jotkut tutkijat pitävät islamia vasta abbasidien valtakunnassa syntyneenä uskontona, sillä ainakin islamilainen kirjallisuus alkaa vasta heidän valtakaudellaan. Koraanin osia on tosin säilynyt mahdollisesti jo 500-luvun lopusta alkaen, mutta kirjaan nimeltä Koraani ei viitata missään ennen 800-lukua. Ibn Ishaqin Muhammed-elämäkerran jälkeen alkoi syntyä arabivalloituksista kertovaa futuh-kirjallisuutta. Toinen uusi kirjallisuuden tyyppi liittyi lainoppiin. Valtakunnan ydinalueilla uskonnolliset lainoppineet olivat ratkaisseet oikeudellisia kiistoja perinnäistapojen mukaisesti. 800-luvun alussa imaami Muhammad al-Shafi‘i (767–820) vaikutti siihen, että perinnäinen, lainoppineiden yksimielisyyteen eli "elävään traditioon" perustuva tulkintamalli korvattiin uudella. Siinä lakisäädös johdettiin profeetta Muhammedin esikuvaan nojautumalla 'traditioon' (hadith), joka löytyi lyhyistä profeetan puheita ja tekoja selostavista kertomuksista eli haditheista.[47] Kolmas ja myöhäisin hadith-kokoelmien tyyppi historiallisten (sira) ja lainopillisten (fiqh) hadithien jälkeen olivat eksegeettiset (tafsir) hadithit, jotka selittivät Koraanin yksittäisiä kohtia.[48] Uskonnollisen kirjallisuuden kasvua auttoi paperin leviäminen Kiinasta Lähi-itään 700-luvun loppupuoliskolla. Lumpuista tehty paperi teki kirjojen teosta halvempaa kuin aikaisemmin.[49]

800-luvulla koottiin kuusi suurta lainopillisten hadithien kokoelmaa, niin sanotut kuusi kirjaa eli kutub al-sittah. Samoin 800-luvulla syntyivät sunni-islamin tärkeimmät neljä lainopillista koulukuntaa (madhhab). Ne tulivat määrittelemään islamin ytimen eli šarialain sisällön. Šiialaisuuden puolella syntyivät hieman myöhemmin heidän kokoelmansa sekä šiialaisuuden tärkein lakikoulukunta ja'fari. [50] Šiialaisuus jakautui ismailiitteihin (joita fatimidit olivat) ja nykyisin valtavirtaa oleviin 12-šiialaisiin.

Oppi Muhammedista uskonnon perustajana tarjosi abbasididynastialle poliittista tukea: uusi hallitsijasuku oli profeetalle sukua ja oli syössyt vallasta "jumalattomat" umaijadit.[51] Profeetan arvovalta alkoi kuitenkin kohota myös kalifien yläpuolelle. Nämä yrittivät turhaan nostaa itsensä myös uskon suurimmiksi tulkeiksi. Vuonna 833 kalifi al-Mamun perusti inkvisition eli mihnan rankaisemaan ja jopa teloittamaan uskonoppineita, jotka vastustivat kalifin näkemyksiä.[52][53] Voiton peri silti uskonoppineiden luokka, ulama, joka vastedes kertoi, mitä olivat Jumalan lain määräykset.[54]

Islamilaisesta laista oli kalifin suojeluksessa tarkoitus tulla lainsäädännön perusta. Tavoite ei täysin toteutunut, koska šaria alkoi papiston johdolla jäykistyä paikoilleen. Uskonoppineet alkoivat katsoa, että yksimielisiä ollessaan he olivat erehtymättömiä. 800-luvun lopulla todettiin myös, että itsenäisen järjenkäytön (ijtihad) ajat olivat ohi, sillä kukaan ei voinut kilpailla oppineisuudessa menneisyyden suurille imaameille. 900-luvun alussa kaikki koulukunnat katsoivat, että šarian jokainen ongelma oli jo käsitelty ja ratkaistu. Tehtävänä oli enää lain selittäminen, soveltaminen ja korkeintaan tulkitseminen.[55]

1100–1500[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Almoravidien valtakunta vuonna 1120.
Ristiretkivaltioita 1100-luvulla
Aijubidien valtakunta Saladinin kuollessa vuonna 1193.
Mamelukkien valtakunta 1328

Kun muslimit olivat ensin olleet valloittajia, suunta kääntyi 1100-luvulla, minkä jälkeen islamilaiset valtiot alkoivat joutua ulkopuolelta tulevien hyökkääjien kohteeksi. Näihin kuuluivat islamiin kääntyneet turkkilaiset heimot, Aasiasta tulleet mongolit sekä eurooppalaiset armeijat, kuten ristiretkeläiset.[56]

Keski-Aasiasta vaeltaneet turkkilaiset seldzukit olivat omaksuneet sunnalaisen islamin. He levittäytyivät 1000-luvulla useina aaltoina paimentolaisaroille Iraniin, Azerbaidzaniin ja Anatoliaan ja ulottivat valtansa myös Syyriaan ja Palestiinaan. Turkkilaisten tulo merkitsi Lähi-idän helleenisen kulttuuriperinnön päättymistä.[57]

Al-Andalus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Al-Andalus

Beduiinit ja arabit olivat 700-luvun alussa vallanneet lähes koko Iberian niemimaan. Arabien eteneminen Espanjan kautta Ranskaan tyrehtyi 720-luvulla, [58] minkä jälkeen arabivalta alkoi vetäytyä myös niemimaalta. Islamilainen al-Andalus koki lyhyen kukoistuksen Córdoban kalifaatin aikana vuosina 929–975. Kristityt valtiot etenivät varsinkin 1000- ja 1100-luvuilla. Toledo kukistui vuonna 1085. [59] Myös Marokosta tulleet almoravidit (1085–1145) ja almohadit (1145–1287) valtasivat pirstoutuneita taifa-valtioita, mutta kaikki muslimivaltiot oli 1200-luvun alkuun mennessä kukistettu lukuun ottamatta Granadan emiraattia (1238–1492), jonka annettiin säilyä Kastilian vasallivaltiona.

Sisilia ja Italia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkelit: Sisilian emiraatti ja Aghlabidit

Pohjois-Afrikan aghlabidit valtasivat Sisiliaa ja eteläistä Italiaa 800-luvuilla ja tekivät ryöstöretkiä Roomaan asti. Heidät ajettiin pois vuosina 1061–1091, viimeiset tosin vasta 1240-luvulla.[60] Šiialaisten fatimidien kapina kukisti dynastian

Ristiretket[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Ristiretket

Kristittyjen ja muslimien yhteenotot siirtyivät Italiasta Syyriaan ja Palestiinaan. Kun Bysantin keisari pyysi kristityiltä apua turkkilaisia vastaan, ristiretkeläisten (1095–) työtä helpotti turkkilaisten vastustajien hajanaisuus. Seldzukkivaltakunnassa oli voimassa heimorakenteeseen perustuva appanaasi-järjestelmä, jonka johdosta se oli hajonnut itsenäisten sotaherrojen hallitsemiin pieniin alueisiin.[61] Kahdensadan vuoden kuluessa (1095–1270) tehdyt ristiretket johtivat ristiritarien aluevalloituksiin ja kristillisten ruhtinaskuntien perustamiseen. Seldzukit kuitenkin onnistuivat vähitellen vastaamaa hyökkäykseen. Mosulia ja Aleppoa hallinnut kuvernööri Zengi voitti ristiretkeläiset Edessassa 1146. Hänen poikansa Nur al-Din yhdisti Syyrian ja valloitti Egyptin fatimideilta 1169. Al-Dinin kenraalista Egyptin hallitsijaksi noussut Saladin teki lopun fatimidien dynastiasta ja voitti ristiretkeläiset Hattinin taistelussa 1187.[62]

Lähi-itä ristiretkien jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saladinin perustama aijubidien dynastia (1174-1250) käytti mamelukkeja orjasotilainaan. Mamelukit (1250-1517) syrjäyttivät hallitsijansa ja valitsivat mongolien karkottamat abbasidit nukkehallitsijoikseen. Mamelukit loivat vahvan sotilasvallan, joka karkotti ristiretkeläiset vuoteen 1291 mennessä ja kesti seuraavat kaksisataa vuotta. [63][64]

Mongolit valloittivat 1258 Bagdadin. Mongolien hallintokieleksi tuli persia. Vuonna 1291 mamelukit karkottivat ristiretkeläiset Palestiinasta. Osmanit nousivat 1300-luvulla valtaan Anatoliassa. Vuonna 1369 turkkilaismongolilainen Timur Lenk perusti pääkaupungin Samarkandiin ja laajensi valtakuntaa Volga-joelle ja Persiaan saakka.[65]

Musta Afrikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Islam Afrikassa

Pohjois-Afrikan varhaisten valloitusten jälkeen islam levisi mustaan Afrikkaan pääasiassa kauppiaiden, mutta myös jihadin välityksellä. Afrikkalainen islam sai omia erityispiirteitään paikallisista uskonnoista.

Orjuus kuului islamilaisten maiden talouselämään 1900-luvulle asti, jolloin se ainakin virallisesti loppui länsimaiden painostuksesta. Se oli myös laajempaa kuin länsimaissa. Orjia hankittiin etenkin mustasta Afrikasta, ja heitä vietiin islamilaisiin maihin suunnilleen yhtä paljon kuin Amerikkaan eli 14–18 miljoonaa.[66][67] Miespuoliset orjat, erityisesti nuoret pojat usein kastroitiin,[68] minkä takia arabimaihin ei syntynyt suurta mustaa väestöryhmää kuten Amerikkaan.[69]

Länsi-Afrikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Afrikkalaiset muslimit ovat pääosin sunnalaisia malikiitteja, shafi'ilaisia tai hanafeja. Shiilaisia ibadiitteja on jonkin verran Libyassa ja Sansibarissa.
Arabialaisten orjakauppiaiden karavaani Afrikassa 1875.

Islamin leviäminen mustaan Afrikkaan eli Saharasta etelään on alkuvaiheiltaan epäselvää, mutta ilmeisesti kullan, suolan ja orjien kauppiailla oli asiaan osuutta. Kauppiaat solmivat yhteyksiä heimopäälliköihin ja kuninkaisiin, ja näissä islam herätti kiinnostusta.[70] Hallitsijat saivat luku- ja kirjoitustaitoisista muslimikauppiaista apua raha-asioittensa hoitajina. Koska uskonnon leviäminen ei tapahtunut valloitusten kautta, islaminuskoon kääntyminen ei johtanut näiden alueiden arabisoitumiseen tai liittämiseen islamilaisiin imperiumeihin, kuten tapahtui Pohjois-Afrikassa. Satunnaisesti sitä kuitenkin tapahtui. 1000-luvulla Marokon almoravidit valloittivat ja islamisoivat Ghanan kuningaskunnan. 1200-luvulla syntyneen Malin kuningaskunnan taustalla saattoi myös olla berbereiden tai arabien vaikutusta. Malissa oli tärkeitä kaupallisia keskuksia, kuten Timbuktu, joiden kautta islam jatkoi leviämistään. Kaupungin 1300-luvulla perustettuja koraanikouluja ja madrasoja kutsutaan lännessä usein "yliopistoiksi". Malin hajotessa sen tilalle syntyi Songhain valtakunta, jonka marokkolaiset valtasivat 1500-luvun lopulla.[70]

Islamin leviämistä edisti maantieteellinen etäisyys islaminuskon varsinaisiin keskuksiin, minkä takia afrikkalainen islam pystyi joustavasti yhdistelemään itseensä myös afrikkalaisia uskontoja. Esi-isien henget voitiin ymmärtää islamilaisiksi jinneiksi ja paikallisista jumalista tuli enkeleitä. Islam ei sisältänyt sellaisia aineksia, jotka uskomusten tai moraalin suhteen olisivat olleet ristiriidassa paikallisten kulttuurien kanssa, joten islam jatkoi menestyksellä etenemistä 1700-luvulle tultaessa Keski-Afrikkaan saakka. Siellä sademetsät osoittautuivat muuriksi, jota oli vaikea ylittää. Islam levisi kuitenkin vielä Hausamaana tunnetulle alueelle, joka ulottuu Pohjois-Nigeriasta Saharan autiomaahan pohjoisessa, Tšadjärvelle idässä ja Nigerjoelle etelässä. Hausat kääntyivät islamiin, ja heidän emiirinsä kävivät ajoittain pyhää sotaa. Afrikkalainen islam seurasi malikiittista šariakoulukuntaa. Länsi-afrikkalaista islamia reformoitiin islamin valtavirran suuntaan, kun siihen päästiin tutustumaan Mekkaan tehtyjen pyhiinvaellusten avulla.[70]

Sudan ja Itä-Afrikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Timuridien imperiumi 1370–1526

Arabit liikkuivat Itä-Afrikan rannoilla jo 700-luvulla, mutta vasta 900-luvulta alkaen islam alkoi kunnolla levitä Itä-Afrikan rannikkoseuduilla persialaisten kauppiaiden vaikutuksesta. Kauppiaiden vaimot ja jalkavaimot kääntyivät islamiin, ja näin kehittyi persialaisia ja bantuvaikutteita yhdistelevä itä-afrikkalainen islam, shirazi -kulttuuri. Se sai nimensä myytistä, jonka mukaan monien kaupunkien perustajat olisivat tulleet Iranin Širazista. 1300-luvulla syntyneisiin islamilaisiin kaupunkivaltioihin kuuluivat Mombasa, Mogadishu ja Kilwa. Arabivaikutteiden kasvaessa kehittyi afrikkalainen swahili-islam. Swahilit olivat rannikkoa pitkin asunut kaupankäyntiin erikoistunut kansa, jonka kieli kehittyi bantukielien ja arabian yhdistelmäksi, swahiliksi. Islam ei vielä 1800-luvulla ollut levinnyt sisämaahan, mihin vaikutti Portugalin vaikutus. 1600-luvulla Oman oli kuitenkin menestynyt sodissa portugalilaisia vastaan ja saanut haltuunsa Sansibarin saaren, minne 1800-luvulla perustettiin Sansibarin sulttaanikunta. Omanilaisten uskontona islamilainen Ibadilaisuus, joka muodostaa pienen omaperäisen suuntauksensa islamin sisällä.[70]

Sudan muodostaa oman kehityspolkunsa afrikkalaisen islamin kehityksessä. Sudanin islamisoituminen tapahtui Egyptistä käsin, missä oli vallalla šarian shafi'i -lakikoulukunta. Pohjois-Sudanin islamisoituminen ja samalla arabisoituminen alkoi Egyptin mamelukkivallan aikoina. Vuonna 1323 nämä valtasivat Nubian pääkaupungin Dongolan ja perustivat islamilaisen hallinnon alueelle, missä oli vallinnut koptilainen kristinusko.[70]

Islamilaiset ruuti-imperiumit 1700-luvun alussa

Aasia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islam levisi Intian niemimaan pohjoisosiin 1100-luvun lopulta alkaen, jolloin turkmeenilaiset heimot hyökkäsivät sinne sotasaaliin toivossa. Sotamenestys johtui ratsuilla liikkuvien jousimiesten ylivoimaisuudesta. Turkmeenit tappoivat, ryöstivät ja orjuuttivat intialaisia, mutta suhtautuivat avoimesti hindulaisuuteen, jonka harjoittaminen sai jatkua. [71] Muslimialueista muodostui Delhin sulttaanikunta, joka käsitti niemimaan pohjoisosan. Delhin sulttaanikunta ulottui1300-luvulla jo melkein koko niemimaalle. Toisen islamiin kääntyneen paimentolaiskansan eli mongolien hyökkäys tuhosi sen 1500-luvulla. Tällä kertaa hyökkääjän ylivoiman takasivat tykistö ja muut tuliaseet. Viimeisen suuren mogulikeisarin aikana 1700-luvun alussa melkein koko Intian niemimaa oli jälleen islamilaisen herruuden alla. Pian sen jälkeen mongolivalta mureni ruhtinaskunniksi, islamilaisten sulttaanien alueet kutistuivat ja etenkin brittiläinen kauppakomppania alkoi laajentaa vaikutustaan. Vuonna 1858 kuningatar Viktoriasta tuli koko Intian keisarinna.[71]

Islam levisi muun muassa orjakauppiaiden mukana Kaakkois-Aasian rannikkokaupunkeihin, aluksi Pohjois-Sumatralle, jonne syntyi islamilainen kuningaskunta. Portugalilaiset tuhosivat sen vuonna 1521.[65] Myös Jaavalle muodostui muslimivaltioita.[65]

Keski-Aasian mongoliheimoista osa omaksui 1400-luvulla islamin, kun vastaavasti osa buddhalaisuuden. Kiinassa Shaanxin provinssin pääkaupungista Xi'anista tuli merkittävä islamilainen keskus.[65]

1500-luvulta nykyaikaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Komeat moskeijat ovat islamilaisen kulttuurin näyttävimpiä saavutuksia. Kuvassa suuri moskeija Banda Acehissa Indonesiassa.

Osmanien valtakunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arabikalifien aikaa seurasi turkkilainen Osmanien valtakunta (noin 1300–1918). Osmanit valloittivat Konstantinopolin vuonna 1453 ja etenivät Eurooppaan, mutta Wienin taistelussa 1683 Wienin edustalla he kärsivät tappion, eikä Itä-Euroopan alueita sen jälkeen saatu vallatuksi.

Osmanit liittivät 1500-luvulla valtakuntaansa Syyrian, Mekan ja Medinan. Valtion hallintokielenä oli turkki. Seuraavalla vuosisadalla osmanit saavuttivat suurimman laajuutensa, mutta valtakunta alkoi heikentyä sisäisesti. Erityisesti muutokset maailmankaupassa heikensivät taloutta.[65] Osmanit tekivät 1700-luvulla laajoja hallinnollisia uudistuksia, joiden mallit otettiin Euroopasta. Kansallisuusaate levisi 1800-luvulla osmanivaltioon. Turkkilaista nationalismia edustivat nuorturkkilaiset, kun vastaavasti arabialaisilla alueilla heräsi ajatus yhdistää kaikki valtiot yhdeksi valtioksi, panarabismi. Osmanivaltioon perustettiin parlamentti vuonna 1873.[65]

Persiassa valtaa pitävät Safavidien dynastia omaksui šiialaisuuden. Safavidien valta päättyi vuonna 1722 ja sen korvasi Qajarien dynastia. Arabian niemimaalla syntyi islamilainen herätysliike, wahhabilaisuus.[65]

Kolonialismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1700-luvulta lähtien islamilaiset alueet joutuivat eurooppalaisen imperialismin piiriin. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen laajalti tunnustettua kalifaattia ei enää ollut. 1900-luvun kuluessa islamiin vaikuttivat monet muut ideologiat kuten sosialismi, mutta uskonto säilytti ominaispiirteensä. Uskonnon nopea kasvu, länsimaiden kiinnostus islamilaisiin alueisiin, kansainväliset konfliktit ja globalisaatio ovat osaltaan pitäneet islamin merkittävänä nykymaailmaa muokkaavana tekijänä.

Islamilainen fundamentalismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islamilainen fundamentalismi syntyi 1900-luvun jälkipuolella. Se tuli ensimmäiseksi näkyviin Iranin vallankumouksessa 1979. Pinnan alla tämä liike oli kuitenkin olemassa jo paljon aikaisemmin sekä uskonnollisena virtauksena että Saudi-Arabian fundamentalistisena valtiona. Fundamentalistien mukaan islamin alkuperäistä puhtautta pitää suojella turmelukselta. Se tarkoittaa, että on vältettävä sekä uskonnon sisäisiä opillisia kiistoja, taikauskoisuutta että länsimaisia vaikutteita. Siksi liike vaatii palaamista šaria-lakeihin. Fundamentalismi saa eniten tukea maaseudulta kaupunkeihin muuttaneelta alemman sosiaaliluokan ja keskiluokan väestöltä. Heihin vetoaa ajatus, että poliittinen valta tulee alistaa islamin sääntöjen alaiseksi. Iranilainen kansanjohtaja, imaami Ruhollah Khomeini yhdisti 1970-luvulla fundamentalismiin maaseudun köyhälistön, kaupunkien työväenluokan ja islamilaisen älymystön tyytymättömyyden šaahi Mohammad Reza Pahlavin hallitusta kohtaan.[72]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Allahwerdi, Helena & Hallenberg, Helena (toim.): Islamin porteilla. Kirjayhtymä Oy, 1991. ISBN 951-26-3508-9.
  • Anderson, Glaire D.; Fenwick, Corisande; Rosser-Owen, Mariam: The Aghlabids and Their Neighbors: An Introduction. The Aghlabids and Their Neighbors – Art and Material Culture in Ninth-Century North Africa, 2018, s. 1-32. Brill. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  • al-Tabari: The History of al-Tabari, vol. IX, The Last Years of the Prophet. University of New York Press, 1990. Teoksen verkkoversio.
  • Bennison, Amira K.: The Great Caliphs. The Golden Age of the Abbasid Empire. I.B. Tauris, 2011. ISBN 978-1-84885-976-0. (englanniksi)
  • Berg, Herbert: The Development of Exegesis in Early Islam. The Authenticity of Muslim Literature from the Formative Period. Routledge, 2000. ISBN 978-0-4155-5416-9. (englanniksi)
  • Collins, Roger: The Arab Conquest of Spain 710–797. Blackwell, 1989. ISBN 0-631-19405-3.
  • Collins, Roger: Caliphs and Kings. Spain, 796–1031. Wiley, 2014. ISBN 978-1-118-73001-0. (englanniksi)
  • Daftary, Farhad: Fatimids. Teoksessa; Böwering, Gerhard (toim.) The Princeton Encyclopedia of Islamic Political Thought, s. 172–173. Princeton University Press, 2013.
  • Green, Judith & Tsafrir, Yoram: Greek Inscriptions from Ḥammat Gader: A Poem by the Empress Eudocia and Two Building Inscriptions. Israel Exploration Journal, 1982, 32. vsk, nro 2/3, s. 77–96. Artikkelin verkkoversio.
  • Gutas, Dimitri: Greek Thought, Arabic Culture. Routledge, 1998. ISBN 0-415-06133-4-2. (englanniksi)
  • Hämeen-Anttila, JaakkoIslamin käsikirja. Otava, 2004. ISBN 951-1-18669-8.
  • Hämeen-Anttila, JaakkoJohdatus Koraaniin. Helsinki: Gaudeamus Kirja, 2006. ISBN 951-662-924-5.
  • Ibn Hisham: Profeetta Muhammedin elämäkerta. Suomentanut Jaakko Hämeen-Anttila. Basam Books, 1999. ISBN 952-9842-27-9.
  • Ibn Ishaq: The Life of Muhammad. A translation of Ishaq’s sirat rasul Allah with introduction and notes by A. Guillaume. Oxford University Press, 1955. ISBN 0-19-636033-1. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Johns, Jeremy: Archaeology and the History of Early Islam: The First Seventy Years. Journal of the Economic and Social History of the Orient, 2003, 46. vsk, nro 4, s. 411-436. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 2.6.2022.
  • Keegan, John: Sodankäynnin historia. Ajatus Kirjat, 2005. ISBN 951-20-6967-9.
  • Kennedy, Hugh: The Great Arab Conquests. Phoenix, 2007. ISBN 978-0-7538-2389-7.
  • Keys, David: Catastrophe: An Investigation into the Origins of Modern Civilization. Ballantine Publishing Group, 2000. Teoksen verkkoversio.
  • Kuujo, Erkki: Sydänkeskiaika. Teoksessa: Maailmanhistorian Pikkujättiläinen. Wsoy, 1988. ISBN 951-0-15101-7.
  • Lewis, Bernard: Race and Slavery in the Middle East. Oxford University Press, 1990. ISBN 978-0-19-596283-0. Teoksen verkkoversio.
  • Luxenberg, Christoph: A new interpretation of the arabic inscription in Jerusalems’s Dome of the Rock.Teoksessa: K-H. Ohlig & G. Puin (toim.) The hidden origins of Islam. New research into its early history, s. 125–151. Prometheus Books., 2010. ISBN 978-1-59102-634-1. Teoksen verkkoversio.
  • McNeill, J. R. & McNeill, W. H.: Verkottunut ihmiskunta. Yleiskatsaus maailmanhistoriaan. Vastapaino, 2003/2006. ISBN 951-768-185-2.
  • McNeill, William H.: Kansat ja kulkutaudit. Vastapaino, 2004. ISBN 951-768-125-9.
  • Nawas, John: A Re-examination of three current explanations for al-Maʾmun's introduction of the Miḥna. International Journal of Middle East Studies, vol. 26 (4) 615–629, 1994. Artikkelin verkkoversio.
  • Ohlig, Karl-Heinz: Weltreligion Islam. Eine Einführung. Mathias Grünewald Verlag, 2000. ISBN 3-7867-2273-0. (saksaksi)
  • Ohlig, Karl-Heinz: Von Bagdad nach Merw. Geschichte, rückwärts gelesen. Teoksessa: Markus Groß & Karl-Heinz Ohlig (toim.) Vom Koran zum Islam. Schriften zur frühen Islamgeschichte und zum Koran, s. 29–106. Verlag Hans Schiler, 2009. ISBN 978-3-89930-269-1. Teoksen verkkoversio. (saksaksi)
  • Ohlig, Karl-Heinz & Puin, Gerd-R. (toim.): The Hidden Origins of Islam. Amherst, New York: Prometheus Books, 2010. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Popp, Volker: The early history of islam, following inscriptional and numismatic testimony. Teoksessa: Karl-Heinz. Ohlig & Gerd-R. Puin (toim.) The Hidden Origin of Islam. New Research into its Early History, s. 17–124. Prometheus Books, 2010. ISBN 978-1-59102-634-1. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Rippin, Andrew & Bernheimer, Teresa: Muslims. Their religious beliefs and practices. Routledge, 2019. ISBN 978-1-138-21968-7. (englanniksi)
  • Schacht, Joseph: The Origins of Muhammadan Jurisprudence. Clarendon, 1950. ISBN 0-19-825357-5.
  • Schacht, Joseph: An Introduction to Islamic Law. Clarendon Press, 1982. ISBN 978-0-19-825473-7. (englanniksi)
  • Sergejeff, Andrei: Egyptin historia. Kleopatran ajasta arabikevääseen. Gaudeamus, 2019. ISBN 978-952-345-019-6.
  • Silverstein, Adam J.: Islamic History: A Very Short Introduction. Oxford University Press, 2010. ISBN 978-0-19-954572-8.
  • Tolan, John V.: Saracens. Columbia University Press, 2002. ISBN 978-0-231-12332-7.
  • Zaman, Muhammad Qasim: Religion and Politics Under the Early Abbasids: The Emergence of the Proto-Sunni Elite., s. 106–112. BRILL, 1997. ISBN 978-90-04-10678-9. Teoksen verkkoversio.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Muslim Population by Country 2021 World Population Review. 2021. Viitattu 27.3.2021.
  2. Hurgronje, 1916, s. 7
  3. Hämeen-Anttila 2004, s. 33
  4. Schacht 1982, s. 69–71
  5. Silverstein 2010, s. 72
  6. PEW Research Center: Mapping the Global Muslim Population pewforum.org. 7.10.2009.
  7. sunnismo Dizionario di Storia. 2011. Treccani. Viitattu 8.9.2022.
  8. Silverstein 2010, s. 7
  9. Silverstein 2010, s. xv
  10. a b c d e f Silverstein 2010, s. 22
  11. Berg, 2000; Rippin & Bernheimer, 2019, s. 17
  12. Hämeen-Anttila 2004, s. 13
  13. Johns 2003, s. 426
  14. Newby, 1989, s. 5; Jansen, 2008, s. 20
  15. Ibn Ishaq 1955; Ibn Hisham 1999
  16. Haeri, 1996, s. 101
  17. Rippin & Bernheimer, 2019, s. 121
  18. Hämeen-Anttila 2006, s. 5
  19. a b c Groß, M., Ohlig, K-H. & Kerr, Robert M. (toim.): Die Entstehung einer Weltreligion I-VI. Berlin: Hans Schiler, 2010-2021.
  20. INÂRAH. Institute for Research on Early Islamic History and the Koran inarah.net. Viitattu 28.8.2020.
  21. Ohlig, 2009, s. 47–48; Collins 2014, s. 98–101
  22. University of Birmingham: Birmingham Qur'an manuscript dated among the oldest in the world. birmingham.ac.uk. 2015.
  23. Jussi Nurminen: Maailman vanhimpiin lukeutuvat Koraanin tekstit unohtuivat vuosisadaksi brittikirjastoon 27.7.2015. YLE.
  24. Silverstein 2010, s. 22
  25. Keegan, 2005, s. 222; Kennedy, 2007, s. 376; McNeill & McNeill, 2003/2006, s. 139; Tolan, 2002, s. 33
  26. William H. McNeill: Kansat ja kulkutaudit, s. 128. Vastapaino, 2004.
  27. Keys, David: Catastrophe: An Investigation into the Origins of Modern Civilization, s. 3–4. Ballantine Publishing Group, 2000.
  28. McNeill, J.R. & McNeill, W.H.: Verkottunut ihmiskunta, s. 143. Vastapaino, 2006.
  29. William H. McNeill: Kansat ja kulkutaudit, s. 128. Vastapaino, 2004.
  30. Pekka Heikura: Justinianuksen rutto. Duodecim, 2002, vol 118 (8), s. 821–826. Artikkelin verkkoversio.
  31. McNeill, 2004, s.131–132
  32. Michael W. Dols: Plague in Early Islamic History. Journal of the American Oriental Society, Vol. 94, No. 3, s. 371–383, 1974. Artikkelin verkkoversio.
  33. Huldén, Lena & Huldén, Larry & Heliövaara, Kari: Rutto, s. 71–73. Like, 2007.
  34. McNeill, 2004, s.131–132
  35. Silverstein 2010, s. 23
  36. Bennison, A. K.: The Great Caliphs. The Golden Age of Abbasid Empire, s. 24. Tauris, 2011. (englanniksi)
  37. Anderson, Fenwick & Rosser-Owen 2018
  38. Collins, 1989, s. 125
  39. Anderson ym., 2018, s. 2
  40. Anderson ym., 2018, s. 4
  41. Silverstein 2010, s. 24-25
  42. Sergejeff, 2019, s. 108, 113
  43. Daftary, 2013
  44. Collins, 2014, s. 173
  45. Bennison 2011, s. 40–46
  46. Gutas, 1998
  47. Schacht 1982, s. 34, 43–44
  48. Berg 2000, s. 1
  49. Gutas, 1998, s. 13
  50. Schacht, 1950, s. 262
  51. Fadhlalla Haeri: Islam, s. 100. Tammi, 1996.
  52. Zaman, 1997, s. 106–112
  53. Nawas, 1994
  54. Silverstein 2010, s. 23
  55. Schacht 1982, s. 69–71
  56. Silverstein 2010, s. 27
  57. Silverstein 2010, s. 27
  58. Collins, 1989, s. 98
  59. Silverstein 2010, s. 29-30
  60. Silverstein 2010, s. 29-30
  61. Esposito, J. L.: The Oxford History of Islam, s. 372. Oxford: Oxford University Press, 2000. (englanniksi)
  62. Silverstein 2010, s. 30-31
  63. Silverstein 2010, s. 31
  64. Kuujo 1988, s. 277
  65. a b c d e f g Allahwerdi & Hallenberg, sivut 22–27.
  66. Steven Mintz, Digital History Slavery, Facts & Myths (Arkistoitu – Internet Archive)
  67. Miller, John J.: The Unknown Slavery: In the Muslim world, that is – and it's not over. National Review, May 20, 2002. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 24.8.2009.
  68. Patlagean, Évelyne: A History of Private Life: From Pagan Rome to Byzantium V. 1. Harvard College Press, 1985. ISBN 978-0674399747. (englanniksi)
  69. Lewis 1990, s. 10
  70. a b c d e Ohlig, 2000, s. 240–241
  71. a b Ohlig, 2000, s. 227–235
  72. Seppo Zetterberg (toim. suomalainen laitos): Muutosten vuosisata 8, s. 117–118. Alkuteos Power, Wealth & Powerty, The Family, Science, The Arts, Passing Parade. WSOY, 1995. ISBN 951-0-22044-2.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Islamin historia.