Hattinin taistelu

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hattinin taistelu
Osa ristiretkiä
Taistelukenttää nykypäivänä.
Taistelukenttää nykypäivänä.
Päivämäärä:

3.4. heinäkuuta 1187

Paikka:

Hattin, lähellä Tiberiasta

Lopputulos:

Aijubidien voitto

Osapuolet

Arms of the Kingdom of Jerusalem.svg Jerusalemin kuningaskunta
Armoiries Tripoli.svg Tripolin kreivikunta
Armoiries Bohémond VI d'Antioche.svg Antiokian ruhtinaskunta
Cross of the Knights Templar.svg Temppeliherrain ritarikunta
Cross of the Knights Hospitaller.svg Johanniittain ritarikunta

Flag of Ayyubid Dynasty.svg Aijubidit

Komentajat

Guy de Lusignan
Raymond II
Balian d'Ibelin

Saladin

Vahvuudet

noin 20 000

noin 30 000

Tappiot

Valtaosa surmattiin tai vangittiin

Ei tiedossa

Hattinin taistelu oli ristiretkeläisten ja Saladinin johtamien aijubidien välillä käyty taistelu. Se käytiin Hattinin tulivuoren lähistöllä 3.–4. heinäkuuta 1187. Saladinin johtamat muslimit vangitsivat tai tappoivat suurimman osan ristiretkeläisten joukoista ja valloittivat nopeasti suuren osan Pyhää maata, jonka varuskunnat oli tyhjennetty Hattinin taistelussa menetetyn armeijan kokoamiseen. Katastrofaalinen tappio käynnisti ristiretkien aallon Euroopassa, jotka jatkuivat aina seitsemänteen ristiretkeen saakka.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ristiretkeläiset olivat vallanneet Jerusalemin ensimmäisen ristiretken aikana vuonna 1099 ja Pyhään maahan oli perustettu Jerusalemin kuningaskunta, Antiokian ruhtinaskunta, Edessan ruhtinaskunta ja hieman myöhemmin Tripolin kreivikunta. Valloitukset teki mahdolliseksi alueen muslimien keskinäiset erimielisyydet, mutta ristiretkeläisten saavuttua useampi muslimihallitsija pyrki yhdistämään muslimit ristirekeläisiä vastaan. Vuoten 1176 mennessä Saladin oli kohonnut hallitsemaan Syyriuaa ja Egyptiä uhaten kristittyjen alueita. Ennen Hattinin taistelua kristityt alkoivat itse kärsiä eripuraisuudesta. Kuningas Amalric I:n kuollesssa vuonna 1176 valtaan nousi hänen spitaalinen poikansa Baldwin IV, jonka kaudella hallitsi useita holhoojahallituksia. Baldwin IV:n kuollessa vuonna 1185 kruunu periytyi hänen siskonsa Sibylin poika Baldwin V:lle. Sibylin aviomies ja Baldwin V:n isä oli kuollut vuonna 1177 ja Sibyl nai Guy de Lusignanin, joka oli vasta hiljattain saapunut Pyhään maahan. Lapsikuningas Baldwin V:n kuollessa Guy ja Sybil kaappasivat vallan suututtaen monet merkittävät aatelin jäsenet. Kruunua myös tavoityellut Tripolin kreivi Raymond II suuttui siinä määrin, että salli Saladinin muslimien kulkea omien maidensa halki näiden ryöstellessä kuningaskuntaa.[1]

Saladinin ryöstöretket eivät kuitenkaan tottaneet sanottavia tuloksia. Saladin oli liian huolestunut muslimien keskenäisestä politiikasta ryhtyäkseen avoimeen sotaan kristittyjä vastaan. Jerusalemin kanssa oli tehty aselepo, jonka oli tarkoitus raueta vuonna 1187. Kuitenkin vuonna 1186 yksi Guyn tärkeistä kannattajista Reynald de Châtillon, Kerakin ja Montréalin linnojen hallitsija, ryösti rikkaan karavaanin eikä suostunut maksamaan Saladinille korvausta aselevon rikkomisesta. Saladinin oli toimittava säilyttääkseen arvovaltansa ja hän kokosi ehkäpä noin 30 000:n miehen kokoisen armeijan. Muslimiarmeijan uhkaama Guy pyrki tällöin sopimaan välinsä Raymondin kanssa, mutta hänen lähettämänsä neuvottelijat eivät saapuneet kuin vasta Raymondin jo sallittua muslimien kauttakulun maidensa halki. 30. huhtikuuta muslimiarmeija kuitenkin surmasi 150 johanniittaa ja temppeliherraa Cressonin taistelussa, mistä järkyttynyt Raymond suostui lopulta sopimaan välinsä Guyn kanssa, joskin miesten välit säilyivät kireinä.[1]

1. heinäkuuta 1187 Saladin ylitti armeijoineen Jordanin ja piiritti Raymondille kuuluneen Tiberiaan kaupungin Galileanmeren rannalla. Guy oli puolestaan tällä välin koonnut kuningaskunnan siihenastisista armeijoista suurimman. Armeijaan kuului yhteensä noin 20 000, joiden ydinjoukko oli 1 200 raskaasti aseistettua ritaria. Heitä tuki suuri kevyen ratsuväen joukko ja lähes 12 000 jalkaväen sotilasta. Armeijan kokoamiseksi kaikki kaupunkien ja linnojen varuskunnat oli tyhjenetty, jonka lisäksi oli palkattu suuri joukko palkkasotureita.[1] Palkkasoturien palkkoihin saatiin rahaa Englannin kuninkaalta ja Antiokian ruhtinaskunta, sekä Tripolin kreivikunta joitakin vahvistuksia. Jerusalemin latinalainen patriarkka ei itdse löähtenyt joukkojen mukaan, mutta antoi näille kuljetettavaksi Pyhän ristin tärkeän pyhäinjäännöksen.[2] Guy leiriytyi 2. heinäkuuta armeijoineen Seforisiin 26 kilometriä länteen Tiberiaasta ja leiripaikan lähettyvillä oli runsaasti vettä.[1]

Taistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kristityt menettävät Pyhän ristin muslimeille. Piirros 1200-luvulta.

Saladinin armeija eteni kohti Guyn armeijan leiripaikkaa 2. heinäkuuta. Kristityt kävivät keskenään kiihkeät neuvottelut, joissa esitetiin kaksi erillaista toimintatapaa. Ensimmäinen vaihtoehto oli käydä taisteluun ja toinen vetäytyä jättää Tiberias oman onnensa varaan. Neuvotteluista on olemassa erillaisia kuvauksia, joita värittää kristittyjen eri ryhmäkuntien pyrkimys syyttää toisiaan sittemmästä tappiosta, joten ei ole täysin selvää kuka kannatti mitääkin vaihtoehtoa. Monissa lähteissä mainitaan kuitenkin Raymondin kannattaneen vetäytymistä, kun taas Reynald de Châtillon ja Temppeliherrain suurmestari Gerard de Ridefort olisivat kannattaneet taistelua. Muslimit eivät olisi voineet ryhtyä vakavaan piiritykseen niin kauan, kun heitä vastassa oli voimakas kukistamaton armeija ja aikaisempien sotien aikana ristiretkeläiset olivatkin usein tyytyneet vain varjostamaan muslimeja. Tiberias oli lisäksi merkitykseltään suhteelisen vähäpätöinen kaupunki. Toisaalta ristiretkeläisten kokoamalla suurella armeijalla oli nyt mahdollisuus kostaa Saladinille hänen kuningaskunnalle aiheuttamansa tuhot. Guy tarvitsi lisäksi kuningaskunnan yhdistämiseen taistelun voiton tuomaa arvovaltaa. 3. heinäkuuta Guy teki päätöksen armeijansa johtamisesta muslimeja vastaan.[1]

Guyn armeijan ydinjoukon muodostavat ritarit järjestettiin kolmeen osastoon marssia varten. Tripolin Raymond johti etujoukkoa, Balian d'Ibelin takajoukkoa ja keskustaa johti Guy. Ritarien suojaamiseksi vihollisen nuolilta heitä ympäröivät jalkaväen joukot. Armeija pysähtyi Tur'anin lähellä ja jatkoi sieltä itään. Armeijan edetessä ylämaastoon Maskanassa Saladinin joukot hyökkäsivät sen takajoukkoja vastaan. Tällöin armeija pysähtyi yön ajaksi vihollisen sartamana ja vähäisin vesivaroin. Muslimit eivät jatkaneet taistelua aamulla 4. heinäkuuta, vaan jatkoivat näiden piirittämistä. Täysin luotettavia kuvauksia myöhemmästä taistelusta ei ole, mutta ilmeisesti janon heikentämä jalkaväki hylkäsi ratsuväen ja pakeni Hattinin sarvien vuorille. Muslimien jousiratsumiehet ampuivat kristittyjen ratsuväkeä, joka yritti murtaa saartorenkaan. Vian pieni osa onnistui murtautumaan ulos, heidän mukanaan Tripolin Raymond ja Balian d'Ibelin.[1] Jäljelle jääneiden ahdinkoa lisäsi tulipalo, jonka Saladinin joukot olivat sytyttäneet tuulen puhaltaessa oikeaan suuntaan kuivalla ruohotasangolla. Kristityt myös menettivät Pyhän ristin muslimeille. Muslimit torjuivat kristittyjen viimeiset epätoivoiset yritykset murtaa saarto ja myöhemmin päivällä Saladin määräsi toteuttamaan taistelun lopulta päättäneen hyökkäyksen.[2]

Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Guy de Lusignan Saladinin vankina, Jan Livensin malaus vuodelta 1625.

Saladin kohteli vangiksi jäänyttä kuningas Guyta hyvin ja vangeiksi jääneet aatelismiehet pääsivät pääsääntöisesti vapaaksi lunnaita vastaan. Reynald de Châtillon, temppeliherrat ja johanniitat määrättiin sen sijaan surmattaviksi. Muut henkiin jääneet päätyivät orjuuteen.[1] Eri kronikoitisjoiden antamat arviot tappioiden tarkemmasta määrästä heittelevät suuresti, mutta ilmeisesti vain pieni osa kristityistä onnistui pakenemaan msulimien saartorenkaasta. Muslimikronikoitsijoiden mukaan kristittyjen raskaasti aseistetuista ritareista vain muutamat olivat kärsineet vakavampia vammoja ja suurin osa oli menettänyt taistelukykynsä vasta heidän ratsujensa saadessa surmansa, jolloin he jäivät helposti vangeiksi.[2]

Pyhän maan kaupunkien varuskunnat oli tyhjennetty kristittyjen armeijaa kootessa ja ne olivat nyt avuttomia muslimien armeijaa vastaan. Acre antautui 8. heinäkuuta, Sidon 29. heinäkuuta, Beirut 6. elokuuta ja Askalon 4. syyskuuta. Balian d'Ibelin puolusti Jerusalemia antautuen lopulta 2. lokakuuta. Pyhän maan katastrofi aiheutti Euroopassa ristiretkien aallon, joka jatkui aina Ranskan kuningas Ludvig Pyhän johtamaan seitsemänteen ristiretkeen saakka vuosina 1248–54. Jerusalemin kuningaskunta ei toipunut Hattinin tappiosta koskaan, vaan oli tulevaisuudessa aina riippuvainen ulkopuolisesta tuesta.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h Jeremy Black: Maailman suurimmat taistelut, s. 61-64. Englanninkielinen alkuteos The Seventy Great Battles of All Time. Suomentanut Jukka Nyman. Otava, 2005. ISBN 951-1-20693-1.
  2. a b c Marshall W. Baldwin: A History of the Crusades - Volume I, s. 610-615. Toinen painos. The University of Wisconsin Press, 1969. (englanniksi)
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Hattinin taistelu.