Ghuridit
| Ghuridit |
|
|---|---|
1150/1211–1215 |
|
|
|
|
| Pääkaupunki | Firuzkuh |
| Edeltäjä(t) | Ghaznavidit |
| Seuraaja(t) | Khorasmia |
Ghuridit olivat keskiaikainen dynastia, joka hallitsi laajoja alueita Aasian eteläosissa nykyisen Iranin, Afganistanin, Intian ja Pakistanin alueella suunnilleen vuosina 1150/1211-1215. Ghuridit olivat lähtöisin nykyisen Afganistanin Ghurin alueelta ja he olivat alun perin edeltäjiensä ghazvanidien vasalleja, kunnes he käänsivät voimasuhteet päälaelleen vuonna 1150/1151. Myöhemmin he laajensivat alueitaan huomattavasti seldžukkienvaltakunnan romahtaessa syntyneessä valtatyhjiössä. Lopulta ghuridit itse päätyivät osaksi Khorasmian šaahin valtakuntaa. Uskonnoltaan ghuridit olivat sunnimuslimeita. Heidän hovinsa kieli oli persia tai jokin muu ehkä nykyisin jo hävinnyt iranilainen kieli.
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ghuridien omien kertomustensa mukaan he polveutuivat Persian muinaisista hallitsijoista ja islamin leviämisen ajan arabialaisista sankareista, mutta todellisuudessa he lienevät polveutuneet paikallisesta väestöstä. Afganistanissa sijaitsevan Ghurin asukkaat olivat olleet puolestaan vielä melko hiljattain pakanallisia. Vielä ghaznavidihallitsija Mahmud Ghaznilainen oli tehnyt heitä vastaan sotaretkiä 1000-luvun alussa. Ghaznavidit olivat alkaneet ensimmäisten joukossa käyttää arvonimeä sulttaani ja Ghurin alueen hallitsijasuvusta eli myöhemmistä ghurideista tuli heidän vasallejaan. Ghaznavidien ja ghuridien valtasuhde kääntyi päälaelleen sulttaani Bahmar Šahin sekaannuttua vasalliensa sisäisiin kiistoihin. Bahram myrkytti hoviinsa saapuneen ghuridiprinssin ja surmasi tämän veljen Siaf al-Dinin. Kolmas veli 'Ala al-Din Husain marssi joukkoineen vastauksena veljiensä kohtaloon kohti ghaznavidien pääkaupunki Ghaznia. Vuonna 1150/1151 hän otti ratkaisevan voiton ghaznavideista lähellä Kandaharia. Pian tämän jälkeen kukistui myös Ghazni, joka hävitettiin niin pahoin, että kaupunki ei enää toipunut entisiin mittoihinsa. 'Ala al-Din jäi myöhemmin seldžukkien vangiksi, jolloin Bahram saattoi vielä palata Ghazniin. Hänen valtakunnastaan oli kuitenkin jäljellä enää rippeet ja sen suurinta osaa hallitsivat ghuridit. Vuonna 1163 myös Ghazni menetettiin ghuzz-sotureille. Viimeinen ghaznavidisulttaani Kosrau Malik piti hallussaan Lahorea, jossa ghuridit ilmeisesti surmasivat hänet vuoden 1190 alussa.[1]
Laajeneminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
'Ala al-Din Husain omaksui esimerkiksi ghaznavidien ja seldžukkien käyttämän tittelin sulttaani ja ghuridit pyrkivät levittäytymään seldžukkien alueille jo näiden valtakaudella. Suunnitelmat kariutuivat kuitenkin aluksi 'Ala al-Din Husainin kärsittyä tappion seldžukeille taistelussa vuonna 1152, jossa osa hänen turkkilaisesta ratsuväestään siirtyi vihollisen puolelle. Seldžukit romahtivat kuitenkin lopulta toisesta syystä. Ghaznavidien entisille alueille oli alkanut muuttaa ghuzz- tai oghuzz-nimillä tunnettuja turkkilaisia paimentolaisia, jotka seldžukeista poiketen olivat säilyttäneet perinteiset paimentolaiset elintapansa. Seldžukkisulttaani Ahmad Sandžar päätti alistaa ghuzz-turkkilaiset, mutta nämä voittivat seldžukkien armeijan vuonna 1153 ja itse sulttaani jäi heidän vangikseen. Tappiota seurasi seldžukkivallan romahdus Iranin ylängöllä.[1]
Syntyi valtatyhjiö, jota pääkaupunkiinsa Firuzkuhiin palannut 'Ala al-Din Husain alkoi täyttää valtaamalla entisiä seldžukkien alueita Khorasanissa samalla, kun hänen veljensä laajensi valtakuntaa Bamejanista käsin Turkestaniin. Ghuridien kolmas sukuhaara asettui lopulta Ghazniin, joka vallattiin ghuzz-sotureilta vuonna 1173/1774. Ghazni oli myöhemmin Intian jokitasangolle suuntautuneiden valloitusretkien tukikohta.[1]
Ghuridit eivät olleet ainoita oman valtansa kasvattajia seldžukkien romahdettua. Khorasmian šaahit olivat turkkilaistaustaisia ja he käyttivät vanhaa iranilaista šaahin titteliä. Ghuridit ja Khorasmian šaahit kilpailivat Iranin ylängön hallinnasta. Ghuridien resurssit käydä sotaa olivat pienemmät, mutta heitä suojasi Hindukušin maantiede, minkä lisäksi he käyttivät hyväkseen Khorasmian sisäisiä valtakamppailuja. Ghuridien itärajalla heitä uhkasi samoin turkkilaistaustainen Karakhitai-valtakunta. Keskittyäkseen etelään Ghuridien sulttaanien tuli ostaa kalliilla rauha selustaansa tällä suunnalla.[1]
Loppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1190-luvulla ghuridit olivat vallanneet suuret osat Pohjois-Intian tasangosta ja suuri osa Khorasanin kaupungeista tunnusti heidän yliherruutensa. Valtakunnan suurimittainen laajentuminen koetteli kuitenkin myös ghuridien voimavaroja. Sulttaani Mu'izz al-Din Muhammad al-Sam soti Khorasmian šaahi 'Ala al-Din Muhammadia vastaan, joka oli yrittänyt vallata Khorasanin hyödyntäen paikallisen väestön ja ghuridien välisiä ristiriitoja. Hänet kuitenkin lyötiin Heratissa ja sulttaani ajoi hänet joukkoineen Khorasmiaan saakka. Šaahi avasi Araljärven patovallit, mikä tulvi järven suistoalueen. Mu'izz al-Din päätti palata joukkoineen Amudarjaa pitkin takaisin Hindukušin alueelle, mutta matkalla heidän armeijansa tuhoutui šaahin liittolaisten karakhitaiden hyökkäyksessä nykyisen Pohjois-Afganistanin Andkhoissa vuonna 1204. Khorasan menetettiin Heratia lukuun ottamatta Khorasmialle ja vuosikymmen tappion jälkeen ghuridien valtakunta hajosi. Suvun eri jäsenet alkoivat hallita omia alueitaan itsenäisesti, kun viimeinen ghurideja yhdessä pitänyt sulttaani Mu'izz al-Din murhattiin Intiassa vuonna 1206. Eri ghuridihallitsijat taistelivat keskenään ja yksi heistä kutsui lopulta avukseen Khorasmian joukot vuonna 1206/1207. Ghurideista tuli šaahien vasalli ja khorasmialaiset hankkiutuivat eroon Firuzkuhin viimeisestä ghuridihallitsijasta vuonna 1215.[1]
Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ghuridien käyttämä kieli poikkesi aiempien ghaznavidien hovin käyttämästä persian kielestä. Ghuridien kieli lienee ollut joko toinen persian kielen muoto, tai kokonaan oma ja sittemmin hävinnyt Hindukušin iranilainen kieli. Ghuridit olivat sunnalaisia ja he pitivät esimerkiksi Khorasmian šaaheista poiketen yllä hyviä välejä kalifiin. Ghuridien sunnalaisuus korostui etenkin, kun heitä verrattiin pakanallisina pidettyihin turkkilaisiin.[1]
Edeltäjistään ghaznavideista poiketen ghuridien hallintojärjestelmä perustui pitkälti klaaneihin ja suvun eri jäsenet hallitsivat omia alueitaan hyvin itsenäisesti.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f g Andrei Sergejeff: Afganistanin historia - Silkkitietä kulttuurien risteykseen, s. 91-96. Gaudeamus Helsinki University Press, 2011. ISBN 978-952-495-219-4. (englanniksi)
- ↑ Minaret and Archaeological Remains of Jam World Heritage List. Unesco. Viitattu 15.3.2018. (englanniksi)