Granada (kuningaskunta)

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Granada
إمارة غرﻧﺎﻃﺔ
1238–1492
Royal Standard of Nasrid Dynasty Kingdom of Grenade.svg Coat of Arms of the Emirate of Granada (1013-1492).svg
lippu vaakuna

Reino Nazarí de Granada.png

Granada ja sen alueiden menetys.

Valtiomuoto Emiraatti

Pääkaupunki Granada

Uskonnot islam

Kielet arabia, kastilia, ladino

Edeltäjä(t) Almohadit

Seuraaja(t) Kastilia

Granadan kuningaskunta eli Granadan emiraatti tai Granadan sultanaatti[huom. 1] oli viimeinen muslimien hallitsema valtakunta Pyreineiden niemimaalla, jonka eteläosassa se sijaitsi vuosina 1238-1492. Emiraatin perusti vuonna 1238 nasridiylimys Muhammad ibn Nasr, ja sen keskus oli aluksi Jaénissa. Joitakin vuosia myöhemmin Muhammad I siirsi hovin Granadaan, jonka ympärille hallinto järjestettiin. Kuningaskunta selviytyi kiitos Granadan sijainnin, joka mahdollisti alueen puolustamisen niemimaan kristityiltä kuningaskunnilta, sekä kaupankäynnin niiden kanssa. Lisäksi yhteys Välimerelle mahdollisti kaupankäynnin Pohjois-Afrikan muslimien sekä genovalaisten kanssa. Näiden ansiosta Granadan talous oli monipuolinen. Emiraatti menetti kuitenkin vähä vähältä alueita Kastilialle aina lopulliseen kaatumiseensa vuosina 1482-1492 käydyssä Granadan sodassa. Granadan viimeinen hallitsija oli Muhammad XII, joka joutui luovuttamaan Granadan 2. tammikuuta 1492 Aragonian Ferdinand II:lle ja Kastilian Isabellalle.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syntyhistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Almohadien kalifaatin luhistuttua Las Navas de Tolosan taistelussa vuonna 1212 alkoi nasrididynastian nousu Al-Andalusin kaakkoisosassa. Arabijuurta olevan nasridien dynastia perusti Muhammad ibn Nasr, joka julistautui sulttaaniksi 1232, ja hänet tunnustivat Guadixin, Bazan ja Jaénin oligarkit; vuonna 1238 siihen liitettiin vielä Malagan taifa. 1234 Muhammad ibn Nasr julisti Granadan Córdoban vasalliksi, mutta 1236 Ferdinand III valloitti Córdoban, ja Muhammad ibn Nasr myöntyi hänen vasallikseen, ja näin sai pitää itsenäisyytensä. 1238 Muhammad I ibn Nasr laajensi hallintoaan valtaamalla Granadan, mutta 1246 Ferdinand III valtasi Jaénin lujittaakseen asemansa Guadalquivir-jokilaaksossa. Muhammad I joutui allekirjoittamaan Jaénin rauhansopimuksen, jossa tämä tunnusti kastilian monarkin alueen hallitsijana, ja jossa sovittiin paria-verojen maksusta, joilla taattiin 20-vuotinen rauha. Ferdinand III:n valtausten päätyttyä Guadalquivirin jokilaaksossa, esiintyi siellä joitain mudéjar-kapinoita, kuten vuoden 1264 mudéjar-kapina[1] en el Reino de Sevilla Sevillassa, sekä toinen kapina Murciassa, jotka molemmat oli hiljaittain liitetty osaksi Kastilian kruunua[2]. Granadan armeijan avusta huolimatta valtaosa jokilaakson mudéjar-väestöstä ajettiin sieltä pois, ja siirtyi nasridien alueille.[3]. Vuonna 1276 oli toinen suuri mudéjar-kapina Aragoniassa (pääosin Valenciassa), joka venyi vuoteen 1304 asti[4] , ja jossa Granadan ratsuväki saapui kapinoivien mudéjarien apuun.[5] Fernando III:n kuollessa 1252 Kastilia oli ainoa valtio jolla oli rajaa muslimien kanssa, joiden alueet olivat kutistuneet Penibético-vuoristoon ja ja Barbatesta Águilakseen ulottuvaan rannikkoalueeseen. Valtiolla oli pinta-alaa 30 000 km2.[6] Granadalla ja Kastilialla oli yhteistä rajaa yli 1000 km[7], ja sitä kutsuttiin nimellä Banda morisca eli Maurikaistale.

Kukoistuskausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Granadan emiraattia suosivat sen asema Kastilialle veroa maksavana alueena sekä sen hyvä maantieteellinen sijainti Sierra Nevadan vuoriston muodostaessa luonnollisen suojamuurin. Nämä seikat mahdollistivat pienen kuningaskunnan selviytymään kaupan keskuksena keskiajan Euroopan ja Maghrebin välissä. Granada oli itse asiassa vauras valtio Eurooppaa koetelleen myöhäiskeskiajan kriisin aikana. Granada oli myös turvapaikka reconquistaa paenneille muslimeille. Yksi tärkeimmistä islamilaisen kulttuurin kukoistuksista tapahtuikin juuri Granadassa..[8] Sen merkittävin tuotos lienee Alhambran palatsikompleksi, joka on valtava kokonaisuus täynnä palatseja, puutarhoja, suihkulähteitä ja vesialtaita..[8]

Taloudellisesta varakkuudeestaan huolimatta maata vaivasivat jatkuvat poliittiset konfliktit, joita kristityt kuningaskunnat käyttivät hyväkseen vallaten pieniä alueita Granadalta. Toisaalta osa kastilian valtausyrityksistä päätyi täydelliseen katastrofiin, kuten Moclínin (1280)[9], Vega de Granadan (1319)[10] ja Guadixin (1362) taistelut.[11] Myös nasridien joukot tekivät lukuisia sotaretkiä (ghazi) kristittyjen alueille vaihtelevalla menestyksellä, joista esimerkkeinä häviö Linuesassa 1361 sekä voitto Algecirasissa 1369..[12] Vuosina 1351-1369 nasridit käyttivät Kastiliassa käynnissä ollutta Pietari I:n ja Henrik II:n välistä sisällissotaa hyödykseen. Sodan heikentäessä Kastilian kruunua nasridivaltio nautti lyhyestä rauhasta ja pystyi tekemään itsenäistä ulkopolitiikkaa ilman Kastilian väliintuloa. Uusien kauppareittien syntyessä Portugalin kuningaskunnan ja Afrikan välille 1400-luvulta alkaen Granada alkoi menettämään hiljalleen strategista asemaansa, ja se menetti painoarvoa. Kastilian ja Aragonian kruunujen yhdistyttyä 1469 sen tilanne vaikeutui entisestään, eikä se pystynyt vastustamaan kristittyjen etenemistä.

Rappio ja lopullinen luhistuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lojan valtaus 1486 oli käännekohta kristittyjen etenimisessä Granadaan, joka päättyi vuonna 1492 pääkaupungin valtaukseen.

Loisteliaan aikakauden jälkeen kuningaskuntaa hallitsi usea valtias jotka eivät kyenneet pitämään aluetta hallussaan. Kastilian perimyssodan jälkeen 1480 Isabel I:n noustua valtaistuimelle Kastilia oli ensimmäistä kertaa tilanteessa jossa sen poliittinen vakaus teki mahdolliseksi Granadan täydellisen valtauksen; tätä tilannetta auttoi emiraatissa vallannut poliittinen ja taloudellinen kriisi.[13] Granadan sisällissodat johtuivat nasridien sisäisestä valtataistelusta, jossa oli kaksi osapuolta: Abu l-Hasan Ali oli veljensä Muhammad XIII:n (El Zagal) avustamana vastassa Abu l-Hasan Alin poikaa Muhammad XII:tä (Boabdal). [13] Kastilialaisten vangitsema Boabdil allekirjoitti rauhansopimuksen Ferdinandin kanssa, jossa Boabdil oli tämän vasalli; tähän sopimukseen liitettiin myöhemmin uusia sopimuksia. Vuodesta 1481 Katoliset kuninkaat toteuttivat pitkän ja itsepäisen piiritysten sarjan, joka tunnetaan nimellä Granadan piiritys; näissä piirityksissä käytettiin uudenlaista tykistöä, joka johti siihen että Granadan aukiot yksi toisensa jälkeen siirtyivät kristittyjen haltuun.[14] Aragonian ja Kastilian kruunujen joukot ryntäsivät muslimivaltakunnan kimppuun, ja viimeistelivät pitkäikäisen unelman Iberian niemimaan täydellisestä takaisinvaltauksesta.[14] Granadan hävittyä ensin Málagassa 1488 ja sen jälkeen menetettyään läntiset alueensa (La Cora De Bayyānan) 1489, kuningaskunta oli erittäin vaikeassa tilanteessa. 1491 alkoi Granadan piiritys ja Santa Fen perustettiin, josta Katoliset kuninkaat johtivat sotatoimia. Sää ja Boabdalin halukkuus neuvotella toimivat Kastilian hyväksi ja 2. tammikuuta 1492 solmittiin Granadan rauha, johon päättyi yli 250-vuotinen nasridivaltio.[13]

Hallitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alueellinen jako[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alhambra, josta Granadan nasridiemiraatit hallitsivat valtakuntaansa.

Granadan kuningaskunta käsitti osia nykyisistä Jaénin, Murcian ja Cádizin maakunnista sekä koko Almerían, Málagan ja Granadan maakunnat, mutta menetti alueitaan niin että 1400-luvulla siihen kuului enää nykyisten Granadan, Almerían ja Málagan maakuntien alueet. Emiraatti oli jaettu hallinnolisiin alueisiin, tahoihin. Granadan ja Kastilian kruunujen raja-aluetta kutsuttiin nimellä Banda Morisca eli Maurikaistale, jonka vuoksi monet läntisen Andalusian kylien nimissä esiintyy "de la Frontera" eli "Raja-" Pääkaupunki Granadasta tuli 1300- ja 1400-luvuilla yksi Euroopan varakkaimmista kaupungeista muun Euroopan kärsiessä myöhäiskeskiajan kriisistä. Se oli talouden ja kulttuurin keskus, ja sen väkiluku kasvoi 165 000:een, ja tuolta ajalta on yhä olemassa tärkeitä rakennusalueita, kuten Alhambra ja Generalife. [15] Käsityöläiset asuivat Albaicínissä, ja muu väestö asui eteläpuolen tasaisella alueella, jonne oli myös keskittyneet teollisuus, tullivirasto sekä madrasa, Granadan ensimmäinen yliopisto. Nykyään näistä on jäljellä muun muassa la Alcaicería (kangaskauppakortteli) sekä Corral del Carbón. Emiraatin muita tärkeitä kaupunkehja olivat Almería – joskin sen loiston aika oli 1000 ja 1100-lukujen taifojen aikaan – Málaga, Guadix ja Baza. Vaikka Alpujarrasin alueella ei ollutkaan suuria kaupunkeja, se oli tiuhaan asuttu ja Granadan talouden kannalta tärkeä aina vuoden 1568 Alpujarrasin kapinaan asti, jonka seurauksena suurin osa alueen muslimiväestöstä muutti pois.

Ulkopolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nasridivaltakunnan sijainti Välimerellä noin vuonna 1360.

Aluksi Granadan kuningaskunta oli Kastilian liittolainen, ja myöhemmin sen piti alkaa maksamaan veroa Kastilialle itsenäisyytensä turvaamiseksi. Monarkia säilyä kastilialaisille tehtyjen myönnytyksien ansiosta, Kastilian halutessa vahvistaa valloituksensa Maghrebin marinidien kanssa. [16] Monimutkainen järjestelmä toimi tiettyjen nasridikuninkaitten diplomaattisen ja poliittisen taidokkuuden ansiosta. 1300-lukua leimasi kristittyjen ja nasridien tukemien marinidien väliset taistelut Gibraltarinsalmen herruudesta, ja siihen liittyi useita liittoutumia ja petoksia, häviöitä ja voittoja.[16] 1305 nasridit valloittivat Ceutan, joskin 1309 marinidit valloittivat sen takaisin Aragonian avustuksella. Ismail I:n murhan jälkeen 1325, hänen poikansa Muhammad IV nousi valtaistuimelle, ja 1333 hän valloitti Algecirasin ja Gibraltarin Kastilialta [16], joskaan hän ei päässyt nauttimaan sotavoitoistaan, sillä hänet murhattiin samana vuonna ollessaan 18-vuotias, ja valtaistuimelle häntä seurasi Yusuf I. 1384 nasridit valtasivat jälleen Ceutan, mutta kolme vuotta myöhemmin menettivät sen Fezin kuningaskunnalle. 1340 käyty Kastilian ja Portugalin voittama Saladon-joen taistelu oli suuri vastoinkäyminen niin nasrideille kuin merinideille, sillä jälkimmäinen ei tuon jälkeen enää puuttunut Iberian peninsulan politiikkaan, ja nasridiemiraatit menettivät siten Pohjois-Afrikan sotilaallisen tuen.[17] Taistelu ei kuitenkaan ollut kuolinnitti Granadalle, sillä emiraatti alkoi jälleen Kastilian vasalliksi ja maksoi sille veroa. Loisteliaitten kuninkaitten (etenkin Muhammad V aikakautta seurasi dynastian sisäiset taistelut, joka hohti siihen että emiraatti oli pitkälti riippuvainen Kastilian kuningaitten mielenliikkeistä, sekä siitä miten se tasapainoitti suhteensa Aragonian kuninkaitten kanssa.

Puolustus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Armeija[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Granadan valtakunnan rantaviiva ottomaanien 1500-luvun karttakirjassa.

Kun ensimmäinen nasridikuningas Muhammad ibn Nasr vakautti maan rajat, hän laati suunnitelman kuningaskunnan armeijalle. Granadan emiraatissa ylimystö koostui kahdesta ryhmästä: paikallisista sekä muualta tulleista.[18] Paikallinen ylimystö sisälsi kaksi vanhaa lääninherrasukua, joilla oli valtaisat tilukset, ja he elivät rikkaasti. Muualta tulleet olivat ylhäisöä jotka olivat joutuneet pakenemaan kristityille menetetyiltä alueilta ja he joutuivat etsimään töitä hovista, ja elivät kurjasti mikäli eivät siinä onnistuneet. Muhammad ibn Nasr värväsi nämä muualta tulleet Granadan armeijaan. Tämän vuoksi armeija koostui kahdesta sotaväestä, joista ensimmäinen oli pysyvä ja heille maksettiin palkkaa. Se oli ylimystöä, ja sitä johti kuningas. Toinen osa oli Muttavia, väliaikaisia palkkasotureita, jotka palkattiin tiettyä sotatointa varten, ja siihen kuului sotilaita kaikista yhteiskuntaluokista.[18]

Vuodesta 1264 alkaen nasridiarmeijaan liittyi Pohjois-Afrikkalaisia vapaaehtoisia. Näistä ensimmäiset olivat veljesten Abu Tabit Amir ibn Idris ja Abu al-Muarrif Muhammad johtamat joukot, ja niiden pohjalta luotiin yksi sotaväki lisää, joka koostui vapaaehtoisista berberisotureista sekä karkotetuista marokkolaisista. Näiden lisäksi nasridikuninkaitten palkkasivat henkilökohtaisen vartiostonsa maanpaossa olevista (pääasiassa kastilialaisista) kristityistä, joista monet olivat sotavankeja, islamiin kääntyneitä tai uskonsa kieltäjiä. Näin olivat myös Córdoban kalifitsekä 1000-luvun taifakuninkaat olivat tehneet.[18]

Laivasto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nasridien sotalaivaston päätukikohta oli Almerían satama. Laivasto oli kuitenkin heikko, voimaton, ja se harjoitti lähinnä merirosvoutta Aragonian rannikolla. Granadan väestö ei juurikaan ollut kiinnostunut merenkäynnistä, kuten Ibn Khaldun, jonka mukaan he olivat “muukalaisia merellä”.[18] Laivasto joutui palkkaamaan palkkasotilaita, joita kiinnosti lähinnä merirosvous. Granadan sotalaivasto oli suurimmillaan 1300-luvulla, ja kaksi almerialaista merimiestä erottui joukosta: qaid Abu-l-Hasan sekä hänen veljenpoikansa Abu Abd Allah Ibn Salvator.[18]

Talous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nasridien lyöttämä hopearaha.

Taatakseen selviytymisensä emiraatti pyrki voimakkaasti parantamaan maataloutta ja kaupankäyntiä. kastelujärjestelmien käyttö maksimoitiin säännöstelemällä tarkasti vedenkäyttöä Granadan tasangolla ja jokilaaksoissa.[19] Nämä toimet takasivat sen, että emiraatin taloudessa tärkeää osaa näyttelivät maatalous- ja hedelmätuotteet, joita myytiin niin emiraatin sisällä kuin sen ulkopuolelle, ja joilla tasapainotettiin valtakunnan puutteellista viljatuotantoa, jota se toisinaan joitui paikkaamaan tuomalla maahan viljaa.[19] Taloutta täydensivät vuoristoalueilla harrastettiin lihataloutta, rannikoiden kalastus, kaakon kaivosteollisuus sekä keramiikka ja ennen kaikkea käsityöläisten silkkituotteet, jotka muodostivat kaupunkien talouden ja kansainvälisen kaupan perustan[19]

Kaupankäynti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaupankäynti oli yksi Granadan talouden kulmakivistä.[20] Kristittyjen hallittua Gibraltarinsalmea Saladon taistelusta (1340) ja Algecirasin valtauksesta (1344) lähtien Granada menetti Pohjois-Afrikan sotilaallisen tuen, mutta toisaalta emiraatti hyötyi siitä suunnattomasti, koska se virkisti kaupankäyntiä Länsi-Euroopan ja Välimeren maidon kanssa.[20] Granadan satamista tuli tavallisia pysähdyspaikkoja kauppiaille, samalla kun emiraatin tuotteille avautui uudet markkinat: Katalonia, ja ennen kaikkea Genova perusti konsulaatteja Málagaan, Almeríaan, Adraan sekä Almuñécariin, jotka olivat emiraatin tärkeimmät satamat. Merkittävää kaupankäynti oli myös Maghrebin ja Pohjois-Afrikan kanssa, ja niitä seurasi Aragonian kauppaverkosto Kataloniassa, Valenciassa ja Mallorcalla. Kastilian hallitessa Gibraltarinsalmea Granadan tuotteiden (ennen kaikkea silkki, sokeri, kuivahedelmät ja sardelli) arvo nousi.[19] Kaupankäynnistä Kastilian kruunun ja erityisesti Sevillan kanssa tuli merkittävää. [21] Silkkikauppa, jonka tuotanto oli suurinta Granadassa, Málagassa, Vélez-Málagassa sekä Rondassa, nousi yhdeksi emiraatin tärkeimmistä tuotteista[20], ja se oli alueen talouden kannalta niin tärkeää että vuoden 1492 jälkeen Katoliset kuninkaat alkoivat kantamaan 10% veroa silkistä. Myös emiraatin raja-alueilla (morisco-kaistaleella) käytiin kauppaa, usein laittomasti.[19]

Yhteiskunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nasridikolumneja Alhambran palatsin Leijonapihalla.

Sitä mukaa kun kristittyjen reconquista eteni, monet muslimit pakenivat niemimaan eteläosiin. Kun kristityt valtasivat Córdoban, Jaénin, Sevillan ja Murcian, osa asukkaista päätti muuttaa Granadan nasridiemiraattiin. Guadalquivir-jokilaaksosta Granadaan ja Pohjois-Afrikkaan paenneitten muslimien määrän arvioidaan olleen 500 000.[22] Alueella aikaisemmin monilukuiset juutalais- ja mozarabivähemmistöt olivat lähes kadonneet almohadien valtakautena. Granadan emiraatin vakautuessa juutalaiset palasivat kristittyjen kauppiaitten mukana, jotka perustivat konsulaattejaan Granadan tärkeimpiin kaupunkeihin. Mozarabit harvalukuistuivat, ja jäljelle jäi pieniä erillisiä ryhmiä, poliittisia pakolaisia sekä kauppiata, joilla oli lupa harjoittaa uskontoaan yksityisesti. Väestö muodostui kahdesta ryhmästä: vanha paikallinen väestö, sekä uudet tulokkaat vallatuilta alueilta. Lisäksi alueella asui afrikkalaisia vapaaehtoisia, uskinluopioita ja sotavankeja. Sosio-ekonomisen tilanteensa vuoksi tulokkaat jättivät jälkensä lähinnä alueen vaatetukseen, ruokaan ja juomiin. [23]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Huomautukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. 1300-luvulta alkaen nasridihallitsijat ottivat itselleen sulttaanin arvonimen; siihen asti he olivat olleet emiirejä.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Alejandro García Sanjuán Causas inmediatas y alcance de la revuelta mudéjar de 1264, en Mudéjares y moriscos, cambios sociales y culturales: actas del Simposio Internacional de Mudejarismo (9. 2002. Teruel), 2004, ISBN 84-96053-08-3, págs. 505-518
  2. La rebelión de los mudéjares murcianos (1264-1266)
  3. García de Cortázar y Ruiz de Aguirre, Fernando, s. 213
  4. Torró Abad, Josep “El problema del hábitat fortificado en el sur del Reino de Valencia después de la segunda revuelta mudéjar (1276-1304)”. Anales de la Universidad de Alicante. Historia Medieval. N. 7 (1988-1989). ISSN 0212-2480, pp. 53-81
  5. García de Cortázar y Ruiz de Aguirre, Fernando, s. 212
  6. José Ángel García de Cortázar, s. 339
  7. José Ángel García de Cortázar, s. 192
  8. a b García de Cortázar y Ruiz de Aguirre, Fernando, s. 227
  9. González Jiménez, Manuel. Alfonso X el Sabio, «capítulo XII», pp. 336-337
  10. Malline:Cita libro. Véase también la siguiente obra:Malline:Cita publicación
  11. Malline:Cita libro
  12. Malline:Cita libro
  13. a b c Malline:Cita web
  14. a b García de Cortázar y Ruiz de Aguirre, Fernando, s. 261
  15. Tertius Chandler. Four Thousand Years of Urban Growth: An Historical Census (1987), St. David's University Press (etext.org). ISBN 0-88946-207-0.
  16. a b c García de Cortázar y Ruiz de Aguirre, Fernando, s. 211
  17. García de Cortázar y Ruiz de Aguirre, Fernando, s. 215
  18. a b c d e Malline:Cita libro
  19. a b c d e Malline:Cita web
  20. a b c García de Cortázar y Ruiz de Aguirre, Fernando, s. 232
  21. José Ángel García de Cortázar, s. 416
  22. José Ángel García de Cortázar, s. 190
  23. Malline:Cita libro