Reconquista

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Pohjois-Espanjan kristittyjen valtioiden laajeneminen ja vihreällä kuvatun muslimivallan supistuminen

Reconquista eli 'takaisinvaltaus' on nimi pitkälle ajanjaksolle, jona kristityt ajoivat muslimit pois Pyreneiden niemimaalta.

Islamilaistuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyisen Espanjan ja Portugalin valloitus oli tapahtunut nopeasti, vuonna 711 ensimmäiset Pohjois-Afrikan berberit, pääasiassa arabien johtamina saapuivat emiiri Tariqin johdolla Eurooppaan. He löivät Guadaleten taistelussa 711 viimeisen visigoottikuninkaan Roderikin armeijan,[1] ja vuoteen 716 mennessä he olivat valloittaneet lähes koko niemimaan visigooteilta lukuun ottamatta pohjoisrannikon Asturian ja Galician vuoristoalueita, jonne he eivät koskaan päässeet. Ensimmäisen häviönsä muslimit, maurit kokivat vastaperustetun Asturian kuningaskunnan ensimmäiselle kuninkaalle, visigootti Pelayolle 718 Covadongassa (Alcamassa).[2] Taistelu on ajoitettu myös vuosiin 719 ja 722. Asturian kuningaskunnan pääkaupunki oli Oviedo.

Vuonna 732 Kaarle Martel, frankkien majordomus ja Kaarle Suuren isoisä pysäytti muslimit Pohjois-Ranskassa, Poitiers'n taistelussa. Vasta Kaarle Suuri ajoi muslimit pois nykyisen Ranskan alueelta Pyreneiden taakse. Kaarle Suuri perusti Navarran ja Katalonian markit (rajakreivikunnat), ja ensimmäinen Katalonian kreivi oli Wilfred Karvainen (Guilfre el Pilo), jota pidetään Aragonian kuningassuvun kantaisänä. Navarrassa baskipäällikkö Iñigo (Ignatius) Aritza puolestaan julistautui Navarran kuninkaaksi 824.

Reconquistan alkuvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alhambra-petit.jpg
Espanjan historia

Esihistoriallinen Iberia
Hispania
Keskiaika

Habsburgien Espanja
Valistuksen aika
Ensimmäinen tasavalta
Toinen tasavalta
Sisällissota 1936–1939
Francon valtakausi
Siirtyminen demokratiaan
Vuodesta 1975 nykypäivään

Köyhien ja eristettyjen kristittyjen kuningaskuntien sotamenestys oli aluksi vaatimatonta. Lännessä muslimien valloitus oli edennyt vain nykyisen Portugalin keskiosiin, Guadarraman-vuorille asti. Vuoteen 900 mennessä kristityt Asturia ja Galicia olivat vallanneet aavikkoisen Dueron laakson ja pohjoisen tasangot, perustaen uuden pääkaupungin Leóniin, jonka mukaan valtakunta sai uuden nimen, Leónin kuningaskunta.[2] Leónista etelään sijaitsivat Vanhan-Kastilian kreivikunnat, pääkaupunkinaan Burgos, jotka olivat reconquistan pääasiallista taistelutannerta tuona aikana. Keskellä muslimivaltakunnat ulottuivat Pyreneiden juurille saakka ja Välimeren puoleisella rannalla Kataloniassa kristittyjen hallinnassa oli rannikko Barcelonaan asti.

Islamilainen Espanja tunnettiin nimellä al-Andalus. Sen pääkaupunkina oli Córdoba, ja sen väestö koostui arabeista sekä berbereistä. Kristittyjä asukkaita kutsuttiin mozarabeiksi. Vuonna 929 Córdoban emiiri (kuningas) otti kalifin arvonimen, mutta tilanne muuttui Córdoban kalifaatin hajottua 1010 lukuisiksi pieniksi Taifa-kuningaskunniksi. Nyt kristityt saattoivat hyökätä niiden kimppuun yksi kerrallaan. Muslimit menettivät näin koko Vanhan-Kastilian kristityille 1000-luvulle tultaessa.

Navarran kuninkaan Sancho III:n poika Ferdinand I Suuri (k. 1065) sai Kastilian kuningaskunnan 1029 isänsä avustuksella Burgosin kreivin García Sanchezin murhan jälkeen. Hän hallitsi Kastiliaa kuninkaana vuodesta 1033 ja sai 1038 haltuunsa myös Leónin vaimonsa kautta. Hän julisti 1056 itsensä Hispanian keisariksi paavi Victor II:n ja Pyhän rooman keisari Henrik III:n tuella. Tämän merkitys oli Leónin nouseminen johtoasemaan kuningaskuntien joukosta ja irrottautuminen keisarikunnan vasalliudesta. Ferdinand Suuri laajensi valtakuntaansa alistamalla Zaragozan, Badajozin, Sevillan ja Toledon. Kuolleessaan häntä seurasivat hänen poikansa Sancho II Kastilian kuninkaana, Alfonso VI Leónin kuninkaana ja García Galician kuninkaana. Tyttärilleen Elviralle ja Urracalle hän jätti Toran ja Zamoran. Aragonian kreivi Ramiro irrottautui Navarran kuningaskunnan alaisuudesta 1035 ja julistautui Aragonian kuninkaaksi nimellä Ramiro I.

Vanhimpana veljenä Sancho II halusi kaikki isänsä maat, ja valloitti sisaruksiltaan Leónin ja Garcían. Armeijoidensa johtoon hän nimitti vasallinsa Rodrigo Díaz de Vivarin, joka myöhemmin on tunnettu paremmin nimellä El Cid Campeador.

Vuonna 1085 Leónin Alfonso VI Rohkea peri Kastilian veljensä kuoltua 1072. El Cid joutui kuitenkin Alfonso VI:n epäsuosioon ja ajettiin maanpakoon. León valloitti Toledon 1085. Toledon ja Tagus-laakson menetyksen jälkeen muslimivalta näytti uhatulta ja Pohjois-Afrikan berberit, almoravidit eli murabiitit (10861145) ja almohadit (1145–n. 1230) tulivat avuksi. Vuonna 1086 suuren maurien hyökkäyksen lyötyä Leónin, Aragonin ja Kastilian armeijat Zallacan taistelussa, kuninkaan oli pakko pyytää jälleen paras kenraalinsa El Cid apuun.

Vuonna 1118 Aragonian Alfonso I valtasi Zaragozan ja Portugalin Alfonso (Afonso Henriques) 1147 Lissabonin englantilaisten ja alankomaalaisten ristiretkeläisten tukemana. Kastilian ja León sodat keskittyvät kuitenkin kuningatar Urracan (10821129) sotimiseen toista aviomiestään Aragonian Alfonso I:stä vastaan. Ensimmäisestä avioliitostaan Burgundin Raymond III:n kanssa syntyneen poikansa avulla hän viimein valloitti maansa takaisin. Hänen seuraajansa oli Kastilian ja Leónin kuninkaana oli Alfonso VII (11261157).

Reconquista merkitsi myös kielellistä ja kulttuurillista muutosta. Länsigoottien valtakunnassa puhuttu rahvaanlatina hajosi murteisiinsa, ja eri kuningaskunnissa rahvaanlatinasta kehittyi oma erillinen kielensä: Kastiliassa espanjan kieli, Portugalissa portugalin kieli ja Aragoniassa katalaani. Navarrassa puolestaan baskin kieli (euskera) säilyi vahvana romaanisten kielten puristuksessa.

Pääkaupungistaan, Marokossa sijaitsevasta Marrakeshistä, berberihallitsijat saattoivat hyökätä kristittyjä vastaan, mutta vetivät aina joukkonsa takaisin kotiseuduilleen sotaretkien jälkeen. Kristittyjen armeijoita johtivat eri maiden kuninkaat, joita avustivat vastamuodostetut hengelliset ritarikunnat ja kaupunkien miliisit. Jälkimmäiset nousivat merkittävään asemaan 1100-luvulla Avilan kaupungin joukkojen vastustessa tehokkaasti maureja. Calatravan (perustettu 1158) ja Santiagon ritarikunnat (Caballeros Santiaguistas) pitivät hallussaan linnoja Uuden Kastilian tasangoilla vuosina 11961212. Vuonna 1165 Aragonia ja Katalonia solmivat personaaliunionin.

Käännekohta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Reconquistan huippukohta oli 1100-luvun loppupuolella. Kastilian Alfonso VIII:n armeija eteni Extremaduraan asti. Vuonna 1195 almohadit voittivat Alfonson armeijan Alarcosin taistelussa, mutta eivät edenneet Toledoon, tai vallanneet menettämiään alueita, vaan kalifi vetäytyi Afrikkaan, eikä uutta suurta sotaretkeä tehty ennen vuotta 1211.

Uutta hyökkäystä olivat vastassa yhtenäiset kristittyjen joukot paavin tuella ja Kastilian Alfonso VIII:n johtama Kastilian, Navarran, Aragonian, Portugalin ja frankkien armeija murskasi kalifi an-Nasirin johtaman almohadien armeijan Las Navas de Tolosan taistelussa 1212.[2] Tämä taistelu, jonka väitetään olleen maailman kaikkien aikojen suurin taistelu ennen ensimmäistä maailmansotaa, merkitsi Iberian niemimaan kohtalon lopullista ratkeamista. Vuonna 1213 kalifi an-Nasir kuoli ja perimysriita siirsi huomion muualle. Ferdinand III, yhdistyneen Kastilian ja Leónin kuningas jatkoi etenemistä, eivätkä muslimit juuri pystyneet vastarintaan. Córdoba valloitettiin 1236 ja Sevilla 1248. Itärannikolla Aragonian ja Katalonian Jaume I valloitti Mallorcan 1230 ja Valencian 1236. Lännessä Portugali valloitti Algarven 1250.

Islaminuskoinen Granadan kuningaskunta rajoittui nyt etelässä Algecirasista Almeríaan. Raja tunnettiin nimellä La Frontera ja monet Espanjan kaupungit (kuten Jerez de la Frontera) kantavat vieläkin tätä lisänimeä.

Vuoristojen takana runsasväkinen kuningaskunta selviytyi vielä kaksi ja puoli sataa vuotta. Vuoteen 1340 ja tappioon Rio Saladon taistelussa asti kuningaskunnalla oli Marokon Marinidien dynastian tuki. Kastilia, ainoa kuningaskunta jolla oli rajaa Granadan kanssa, tyytyi verottamaan Nasrid-kuninkaita, eikä ryhtynyt uusiin kalliisiin sotiin.

Reconquista vietiin päätökseen kun Kastilian kuningatar Isabella nousi valtaistuimelle 1474 ja meni naimisiin Aragonian kuningas Ferdinandin kanssa. Tästä tapahtumasta lasketaan alkavan yhtenäisen Espanjan kuningaskunnan historian.[3] Ilman ulkopuolista tukea Granadan päivät olivat luetut ja 2. tammikuuta 1492 Granada itse antautui. Viimeinen kuningas Muhammad XIII abu-Abdallah (Boabdil) luopui kruunusta ja muutti Marokkoon.lähde? Samana vuonna Kristoffer Kolumbus löysi Amerikan, jonne valloitukset saattoi seuraavaksi suunnata.[3]

Jälkivaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Reconquistan perintönä Espanja on yhä tänäänkin muodollisesti liittovaltio, joka koostuu viidestä kuningaskunnasta: Kastiliasta, Leónista, Navarrasta, Aragoniasta ja Granadasta. Espanjan vaakunassa on neljässä kentässä näiden kuningaskuntien historialliset vaakunat: Kastilia (punaisessa kentässä kultainen kolmitorninen linna), León (hopeisessa kentässä punaisella korostettu violetti leijona), Navarra (punaisessa kentässä kultainen ketjujen muodostama sideruusuke, Aragonia (kultaisessa kentässä neljä punaista paalua) ja Granada (hopeisessa kentässä vihreä granaattiomena). Espanjan kuningashuone johtaa juurensa yhtäältä Kastilian linjaa Leóniin, Asturiaan ja edelleen visigootteihin, ja toisaalta Aragonian linjaa Katalonian kreiveihin ja Kaarle Suureen.lähde? Espanjan kuningas on myös muodollinen Jerusalemin kuningaskunnan kuningas.[4]

Reconquistan jälkeen Espanja käänsi katseensa Atlantille ja löytöretkien aika alkoi.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Al Andalus Spain: A Country Study. Library of Congress, 1988.
  2. a b c Castile and Aragon Spain: A Country Study. Library of Congress, 1988.
  3. a b c Ferdinand and Isabella Spain: A Country Study. Library of Congress, 1988.
  4. Juan Carlos I CIDOB (espanjaksi)