Ja’far al-Sadiq

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Historiallinen mausoleumi Al-Baqi'n hautausmaalla Medinassa sulki sisäänsä Jafarin ja kolmen muun shiialaisen imaamin haudat. Wahhabilaiset saudit hävittivät rakennuksen vuonna 1925 tai 1926 islamin vastaisena.[1]

Ja’far al-Sadiq tai Jaʿfar ibn Muḥammad aṣ-Ṣādiq (arab. جَعْفَرُ ٱبْنُ مُحَمَّدٍ ٱلصَّادِقُ‎‎) (lausutaan: dzafar) (699/703 Medina765 Medina) oli šiialaisen islamin kuudes imaami, ja viimeinen, jonka kaikki šiialaisuuden suuntaukset, sekä 7-shiialaiset että 12-shiialaiset, tunnustavat. Ja'fari tunnetaan shiialaisen suuren lakikoulukunnan jafarilaisuuden perustajana.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ja’far vaikuttaa olleen keskeinen hahmo, jonka kautta koko shiialaisuus syntyi uskonnollisena liikkeenä.[2] Sitä ennen tilannetta on kuvailtu niin, että Lähi-idässä esiintyi poliittisia liikkeitä, joista eräät oikeuttivat valtapyrkimyksensä vetoamalla Aliin kantaisänään. Kuten islamissa kokonaisuudessaan, myös shiialaisuuden piirteet kehittyivät vasta vähitellen, vaikka niiden syntyminen projisioitiin kauas menneisyyteen aina oikeaan johdettujen kalifien aikaan asti. Jafarin aktiivinen aika sijoittui abbasidien valtaannousuun vuonna 750, ja nämä tunnettiin sympatioistaan Alin puoluetta kohtaan. Nähtävästi oppi imaamien ketjusta alkoi kehittyä juuri näihin aikoihin. Kirjallisia lähteitä shiialaisuudesta alkaa kuitenkin ilmestyä vasta 800-luvun loppupuolella, ja shiialaisuus nykyisin tunnistettavana liikkeenä syntyi vasta 12. imaamin jälkeen 800-luvun viimeisillä vuosikymmenillä.[2]

Ja’far al-Sadiqin isä oli viides imaami Muḥammad al-Bāqir ja suoraan alenevan isälinjan katsottiin johtavaan Aliin; sitä edellytti oppi imaamin aseman periytymisestä. Äitinsä puolelta hänen katsottiin olleen sukua ensimmäiselle kalifille Abū Bakrille, joka oli profeetta Muhammedin luottohenkilö. Ja'farin kerrotaan pysytelleen poliittisten ristiriitojen ulkopuolella sekä umaijadien että abbasidien hallitessa ja pysyneen mieluummin Medinassa.[3][4]

Ja’far keskittyi oppineisuuteen ja opettamiseen ja sai monia seuraajia. Myös sunnit kunnioittavat hänen laintuntemustaan ja perimätiedon tuntemusta.[5] Kerrotaan, että sunnilaiset imaamit Abu Hanifa ja Malik ibn Anas olivat hänen oppilainaan, ja Ja'farin nimi esiintyy usein sunnalaisten hadithien isnadeissa.[3] Ja'far opetti rajoitettua ennaltamääräämisoppia ja oli sitä mieltä, että jos perimätieto profeetan sanomisista (hadith) oli ristiriidassa Koraanin kanssa, tieto pitää hylätä.[4] Myöhemmät šiialaisten kertomukset ovat kuvanneet Jaʿfaria melkein supermiehenä, ja on vaikeaa tietää mitkä osat pitävät paikkansa.[4]

Ja'farin oppilaaksi on väitetty myös alkemistia nimeltä Jābir ibn Hayyān (n. 721–n. 815), joka tunnetaan Euroopassa nimellä Geber. Hän kiitti Ja'faria monien keksintöjensä varsinaiseksi isäksi ja kertoi Ja'farin kirjoittaneen satoja kirjoja. Tutkijat tuntevat vain puolisen tusinaa Ja'farin nimiin pantua teosta, mutta pitävät todennäköisempänä, että Ja'fari ei itse kirjoittanut mitään.[4] Myös Geberin keksinnöt ovat saaneet lisävalaistusta tiedosta, jonka mukaan monet asiat, jotka ovat menneet hänen nimiinsä ovat todellisuudessa Espanjassa 1300-luvulla eläneeltä tiedemieheltä, joka otti käyttöönsä Jabarin latinisoidun nimen Geber saadakseen kirjoilleen enemmän arvovaltaa. [6] William Newman arvelee, että Geber oli Paulus Tarentolainen, italialainen fransiskaanimunkki.[7]

Oppi imaameista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oppi imaamien ketjusta sisälsi ajatuksen, että muslimin tuli ennen muuta olla uskollinen imaamille, joka oli Alin ja hänen vaimonsa Fatiman, Muhammedin tyttären jälkeläinen. Maailmassa tuli myös aina olla imaami, jotka Jumala oli asettanut tehtäväänsä jo luomisen alussa.[8] Periaate liitettiin uskontunnustukseen sanoilla Ali wali Allah (Ali on Jumalan ystävä). Shiialaisten jakautuminen 12-shiialaisiin ja 7-shiialaisiin perustellaan suhtautumisella Ja'farin poikiin. Ja'farin vanhimman pojan Ismaelin kerrotaan kuolleen ennen isäänsä, jolloin imaamien ketju olisi katkennut. Ismaelin kannattajat kuitenkin katsovat, ettei imaamiketju voinut katketa, joten Ismael vain kätkeytyi tullakseen uudelleen esiin vasta Tuomiopäivänä. Näistä 7-shiialaisista tai ismaeliiteista poiketen 12-shiialaiset katsovat, että Ja'farin pojista Mūsā al-Kāẓim oli hänen seuraajansa imaamina. Hekin joutuivat päätymään 12. imaamin jälkeen tilanteeseen, missä imaamien ketju katkesi jälkeläisen puutteeseen. Ratkaisu oli sama kuin ismaeliiteilla: viimeinen imaami, Muhammed al-Mahdi vain kätkeytyi ilmaantuakseen uudelleen Tuomiopäivänä.[5]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bernheimer, Teresa & Rippin, Andrew: Muslims Their Religious Beliefs and Practice, 5th Edition. Lontoo: Routledge, 2019. ISBN 978-1-138-21967-0.
  • Kohlberg, Etan: Ja'far al-Sadiq. Teoksessa; Böwering, Gerhard (toim.) The Princeton Encyclopedia of Islamic Political Thought, s. 268–269. Princeton University Press, 2013.
  • Mohammadi, Adeel: The destruction of Jannat al-Baqi': A case of Wahhabi Iconoclasm. Undergraduate Journal of Middle East Studies, 8, 47–56., 2015. Artikkelin verkkoversio.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Mohammadi, 2015
  2. a b Rippin & Bernheimer, 2019, s. 121
  3. a b Kohlberg, 2013
  4. a b c d Haywood, John A.: Jaʿfar ibn Muḥammad Encyclopedia Britannica. Viitattu 15.2.2020.
  5. a b Robert Gleave: Ja’far al-Sadiq Encyclopaedia Iranica. 2012. Viitattu 15.2.2020.
  6. Geber Encyclopaedia Britannica.
  7. Newman, William: New Light on the Identity of Geber. Sudhoffs Archiv. Band 69, Heft 1, s. 76–90, 1985. Artikkelin verkkoversio.
  8. Rippin & Bernheimer, 2019, s. 120