Ja’far al-Sadiq

Historiallinen mausoleumi Al-Baqi'n hautausmaalla Medinassa sulki sisäänsä Ja'farin ja kolmen muun šiialaisen imaamin haudat. Wahhabilaiset saudit hävittivät rakennuksen vuonna 1925 tai 1926 islaminuskon vastaisena.

Ja’far al-Sadiq tai Jaʿfar ibn Muḥammad aṣ-Ṣādiq (arab. جَعْفَرُ ٱبْنُ مُحَمَّدٍ ٱلصَّادِقُ‎; 699/703 Medina – 765 Medina) oli šiialaisen islamin kuudes imaami, ja viimeinen, jonka kaikki šiialaisuuden suuntaukset, sekä 7-šiialaiset että 12-šiialaiset, tunnustavat. Ja'far tunnetaan šiialaisen suuren lakikoulukunnan jafarilaisuuden perustajana.

Elämä

Ja’far al-Sadiqin isä oli viides imaami Muḥammad al-Bāqir ja suoraan alenevan isälinjan katsottiin johtavaan Aliin; sitä edellytti oppi imaamin aseman periytymisestä. Äitinsä puolelta hänen katsottiin olleen sukua ensimmäiselle kalifille Abū Bakrille, joka oli profeetta Muhammedin luottohenkilö. Ja'farin kerrotaan pysytelleen poliittisten ristiriitojen ulkopuolella sekä umaijadien että abbasidien hallitessa ja pysyneen mieluummin Medinassa.

Ja’far keskittyi oppineisuuteen ja opettamiseen ja sai monia seuraajia. Myös sunnit kunnioittavat hänen laintuntemustaan ja perimätiedon tuntemusta. Kerrotaan, että sunnalaiset imaamit Abu Hanifa ja Malik ibn Anas olivat hänen oppilainaan, ja Ja'farin nimi esiintyy usein sunnalaisten hadithien isnadeissa. Ja'far opetti rajoitettua ennaltamääräämisoppia ja oli sitä mieltä, että jos perimätieto profeetan sanomisista (hadith) oli ristiriidassa Koraanin kanssa, tieto pitää hylätä. Myöhemmät šiialaisten kertomukset ovat kuvanneet Jaʿfaria melkein supermiehenä, ja on vaikeaa tietää mitkä osat pitävät paikkansa.

Vaikutus

Ja’far vaikuttaa olleen keskeinen hahmo, jonka kautta koko šiialaisuus syntyi uskonnollisena liikkeenä. Sitä ennen tilannetta on kuvailtu niin, että Lähi-idässä esiintyi poliittisia liikkeitä, joista eräät oikeuttivat valtapyrkimyksensä vetoamalla Aliin kantaisänään. Kuten islamissa kokonaisuudessaan, myös šiialaisuuden piirteet kehittyivät vasta vähitellen, vaikka niiden syntyminen projisoitiin kauas menneisyyteen aina oikeaan johdettujen kalifien aikaan asti. Ja'farin aktiivinen aika sijoittui abbasidien valtaannousuun vuonna 750, ja nämä tunnettiin sympatioistaan Alin puoluetta kohtaan. Nähtävästi oppi imaamien ketjusta alkoi kehittyä juuri näihin aikoihin. Kirjallisia lähteitä šiialaisuudesta alkaa kuitenkin ilmestyä vasta 800-luvun loppupuolella, ja šiialaisuus nykyisin tunnistettavana liikkeenä syntyi vasta 12. imaamin jälkeen 800-luvun viimeisillä vuosikymmenillä.

Ja'farin oppilaaksi on väitetty alkemistia nimeltä Jābir ibn Hayyān (n. 721–n. 815), joka tunnetaan Euroopassa nimellä Geber. Hän kiitti Ja'faria monien keksintöjensä varsinaiseksi isäksi ja väitti Ja'farin kirjoittaneen satoja kirjoja. Tutkijat tuntevat puolisen tusinaa Ja'farin nimiin pantua teosta, mutta pitävät todennäköisempänä, ettei Ja'far itse kirjoittanut mitään.

Oppi imaameista

Oppi imaamien ketjusta sisälsi ajatuksen, että muslimin tuli ennen muuta olla uskollinen imaamille, joka oli Alin ja hänen vaimonsa Fatiman, Muhammedin tyttären jälkeläinen. Maailmassa tuli myös aina olla imaami, jotka Jumala oli asettanut tehtäväänsä jo luomisen alussa. Periaate liitettiin uskontunnustukseen sanoilla Ali wali Allah (Ali on Jumalan ystävä).

Šiialaisten jakautuminen 12-šiialaisiin ja 7-šiialaisiin perustuu siihen, milloin perinnöllisen imaamiketjun tulkitaan katkenneen. Seitsemäs imaami eli Ja'farin vanhin poika Ismael kuoli ennen isäänsä lapsettomana. Seitsemänšiialaiset eli ismailiitit uskovat, että Ismael ei kuitenkaan kuollut vaan Ismael kätkeytyi tullakseen uudelleen esiin Tuomiopäivänä.

Kaksitoistašiialaiset katsovat, että imaamien ketju jatkui edelleen, sillä Ja'farilla olisi ollut myös Mūsā al-Kāẓim niminen poika, joka oli seuraava imaami. He päätyivät kuitenkin samaan tilanteeseen kuin seitsemänšiialaiset, mutta vasta kahdennentoista imaamin Muhammed al-Mahdilla kohdalla, jolla ei kerrottu olleen poikaa. Ongelma ratkaistiin samalla tavoin kuin ismaeliitit olivat tehneet: Muhammed al-Mahdi kätkeytyi ilmaantuakseen uudelleen Tuomiopäivänä.

Lähteet

• Bernheimer, Teresa & Rippin, Andrew: Muslims Their Religious Beliefs and Practice, 5th Edition. Lontoo: Routledge, 2019. ISBN 978-1-138-21967-0
• Kohlberg, Etan: Ja'far al-Sadiq. Teoksessa; Böwering, Gerhard (toim.) The Princeton Encyclopedia of Islamic Political Thought, s. 268–269. Princeton University Press, 2013.
• Mohammadi, Adeel: The destruction of Jannat al-Baqi': A case of Wahhabi Iconoclasm. Undergraduate Journal of Middle East Studies, 8, 47–56., 2015. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 11.3.2021. Arkistoitu 2.8.2019.