Šiialaiset imaamit

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ali tappaa demonit Zulfikar-miekallaan.

Šiialaiset imaamit ovat islamilaisessa šiialaisuudessa samaan aikaan sekä uskovien hengellisiä että maallisia johtajia. Šiialaisuus jakautuu 7-šiialaisuuteen ja uskovien määrältä suurempaan 12-šiialaisuuteen sen mukaan, kuinka monen imaamin esiintymiseen suuntauksissa uskotaan.

Oppi imaameista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Imaamin tehtävänä on ohjata muslimeita tulkitsemalla Jumalan lakia ja kaitsemalla heidän uskonnollista elämäänsä. Tässä häntä auttoi imaamin läheinen yhteys Jumalaan, mikä ilmeni inspiraatiossa (ilhām). Se oli eri asia kuin ainoastaan Muhammedille kuuluva yhteyden muoto eli ilmestykset (waḥy). [1] Jumalan armo ja oikeudenmukaisuus ilmenee siinä, että maailma ei koskaan ole ilman imaamia, sillä muuten ihmisillä ei olisi ketään, joka ohjaisi heitä. Imaamit valittiin jo luomisen alussa, ja he ovat eräiden oppineiden mukaan olleet aina olemassa valona. He ovat synnittömiä ja parhaita kaikista luoduista.[1] Jokaisen imaamin syntymää edelsivät ihmeet.[2]

7-šiialaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Šiiat uskovat, että Abu Bakrin tullessa Muhammedin jälkeen uskovien yhteisön (umma) johtajaksi, Alille siirtyi myös Muhammedin uskonnollinen auktoriteetti, ja hänestä tuli ensimmäinen imaami. Sen jälkeen asema siirtyi isältä pojalle. 7-šiialaisuudessa imaamien ketju katkeaa seitsemänteen imaamiin, joka kätkeytyi tullakseen lopun aikoina Mahdina uudelleen esille. Imaamien ketju on 7-šiialaisuudessa seuraava:[3][4]

  1. Ali ibn Abu Talib (600–661), myös nimellä Ali Amir al Mo'mineen
  2. Hasan ibn Ali (625–669/670), myös nimellä Hasan al Mujtaba (edellisen poika)
  3. Husain ibn Ali (626–680), myös nimellä Husayn al Shaheed (toinen poika)
  4. Ali Zayn al-Abidin (658–713), myös nimellä Ali Zainul Abideen (edellisen poika)
  5. Muhammad al-Baqir (676–743), myös nimellä Muhammad ibn Ali (edellisen poika)
  6. Ja'far al-Sadiq (703–765), myös nimellä Jafar ibn Muhammad (edellisen poika)
  7. Musa ibn Jafar (745–799), myös nimellä Musa al Kazim (edellisen poika)

12-šiialaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Šiialaisuuden suurimmassa koulukunnassa, 12 –šiialaisuudessa imaamien lukumäärä 12 rinnastuu moniin muihin uskonnollisiin yhteyksiin, joissa luku 12 esiintyy (kuten Israelin 12 heimoa, Jeesuksen 12 opetuslasta, Muhammedin 12 seuraajaa).[5] Imaamien ketju katkesi 12. imaamin kohdalla, sillä tämä kätkeytyi tullakseen takaisin Mahdina vasta lopun aikojen koittaessa. 12-šiialaisilla imaamien ketju jatkuu seuraavasti:

8. Ali ibn Musa al-Rida (765–818), myös nimellä Ali ar-Rida (edellisen poika)
9. Muhammad al-Jawad (810–835), myös nimellä Muhammad at Taqi (edellisen poika)
10. Ali al-Hadi (827–868) (edellisen poika)
11. Hasan al-Askari (846–874) (edellisen poika)
12. Muhammad al-Mahdi (868–) (edellisen poika)

12-šiialaisuuden mukana kahdestoista imaami aloitti "pienen kätkeytymisen" vuonna 874 minkä jälkeen hän lähetti neljän henkilön kautta viestejään ihmisille. Luvussa esiintyy rinnastus neljään oikeaan johdettuun kalifiin. Vuonna 941 hän aloitti "suuren kätkeytymisen", minkä jälkeen häneltä ei ole enää tullut viestejä.[6] Kätkeytymiseen oli luonnollinen syy, sillä kahdennellatoista imaamilla ei ollut tämän työtä jatkavaa poikaa, ja toisaalta maailma ei voinut olla ilman imaamia. Kahdestoista imaami palaa lopun aikoina Mahdin hahmossa taistelemaan Antikristusta ja roomalaisia vastaan. Hän tuo mukanaan oikeudenmukaisuuden ja ajaa pois vääryyden.[7]

Historiatieteen näkemyksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vasta kahdennentoista imaamin ajoista eli 800-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta alkaen alkaa löytyä historiallisia lähteitä, jotka kertovat šiialaisuudesta. Sillä perusteella nykyisen šiialaisuuden syntyaikana voi pitää 800-lukua.[6]

Oppi 12. imaamin kätkeytymisestä sopi šiiojen poliittiseen tilanteeseen, sillä he olivat vähemmistönä usein vainottuja. Se johti kehittämään myös opin siitä, että oman uskon kätkeminen hätätilanteessa (taqiyya) oli luvallista.[6] Tämä oppi kuuluu toisaalta myös sunnalaisuuteen. [8]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Crone, Patricia: God's Rule. Government ans Islam. New York: Columbia University Press, 2004. ISBN 978-231-13291-6.
  • Keller, Nuh Ha Mim (toim.): Reliance of the Traveller. Revised Edition. The Classic Manual of Islamic Sacred Law "Umdat al-Salik" by Ahmad ibn Naqib al-Misri (d. 769/1368) In Arabic with Facing English Text, Commentary and Appendices Edited and Translated by Nuh Ha Mim Keller. Beltsville, Maryland: amana publications, 2017. ISBN 0-915957-72-8. Teoksen verkkoversio. (englanniksi) (arabiaksi)
  • Rippin, Andrew & Bernheimer, Teresa: Muslims Their Religious Beliefs and Practice, 5th Edition. Lontoo: Routledge, 2019. ISBN 978-1-138-21967-0.
  • Sookhdeo, Patrick: Understanding Islamic Theology. McLean VA: Isaac Publishing, 2013. ISBN 978-0-9892905-1-7. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Rippin & Bernheimer 2019, s. 120
  2. Rippin & Bernheimer 2019, s. 120–121
  3. Al-Qazwini, Sayyid Moustafa: Invitation to Islam Al-Islam.org. The Islamic Educational Center of Orange County. Viitattu 28.11.2020.
  4. Crone 2004, s. 408
  5. Rippin & Bernheimer 2019, s. 123
  6. a b c Rippin & Bernheimer 2019, s. 121
  7. Sookhdeo 2013, s. 258–259
  8. Keller, 2017, s. 37 (c6.2)