Hiidenkiuas

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hiidenkiuas Kotkassa Höyterinpohjan alueella.

Hiidenkiuas on lähinnä Suomen meren rannikkoseuduilla tavattava hautaröykkiötyyppi, joka on jo vanhastaan liitetty kivikauden Kiukaisten kulttuuriin ja pronssikauden asutuskulttuureihin Etelä-, Lounais- ja Länsi-Suomessa. Tutkitut hiidenkiukaat on tulkittu aina haudoiksi, joiden sisältä tavataan erilaisia rakenteita ja joskus myös aikakautensa esineistöä.

Nimityksiä ja uskomuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hiidenkiuas Paraisissa.

Hiidenkiuas tunnetaan monilla eri nimillä. Niitä ovat muun muassa kalmisto, hautaraunio, raparaunio, vatturaunio, hautaröykkiö, röykkiöhauta, jätinroukkio, vare, hiittenvare, kääppä, kruunu ja hiittenkruunu.

Hiidenkiukaiden kerrottiin olevan hiisien tekemiä. Vastaavia kiviröykkiöitä on arveltu myös muiden alueen aiempien myyttisten asukkaiden, kuten lappalaisten tai jatulien tekemiksi. Lappalaisten tekemäksi kerrottua kivikasaa on kutsuttu esimerkiksi lapinröykkiöksi. Tutkijat ovat ottaneet sanan lapinraunio käyttöön Sisä-Suomen kiviröykkiöhautojen nimenä.

Hiidenkiukaita on myös pidetty aarnihautoina eli aarrekätköinä, sillä alueen aikaisempien asukkaiden on oletettu kätkeneen niihin aarteitaan ennen vetäytymistään syrjemmäksi. Jotkut hiidenkiukaat ovat joutuneet jo useaan kertaan aarteenetsijöiden ja muinaisharrastajien penkomiksi.

Seuraavanlainen harjavaltalainen tarina, jonka Kustaa Killinen tallensi 1870-luvulla, varmaan ruokki mielikuvitusta. "Kun kerran Kaunismäen vaari Juhannusaamuna aikaisin lähti kirkolle ja tuli näiden kiukaiden kohdalle, huomasi hän suurimman päällä mainion hopeamaljan, sisältä kullatun. Mutta suuri käärme makasi maljan vieressä sitä vahdaten; ukko lähti kartanolta hakemaan asetta jolla tappaisi käärmeen, mutta kun hän palasi aseineen, olivat malja ja käärme kadonneet".[1]

Määritelmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pirunpeltoa, joka on syntynyt aallokon huuhtoessa irtaimen maan pois.

Luonnossa tavattavat kivikot voivat olla joko luonnon muovaamia tai ihmisten tekemiä. Luonto saattaa saada aikaiseksi kivikon pakkasrapautumisen takia (rakka), järven tai meren rantavoimien ja huuhtoutumisen seurauksena (pirunpelto) tai jääkauden kuljettaman kivikon muodossa.

Kivikasat ovat useimmiten ihmisten aikaansaannosta. Joskus hautaröykkiönä tutkittu kivikasa on osoittautunut joksikin muuksi ihmisen tekemäksi rakennelmaksi. Tällaisia ovat olleet muun muassa viljelysraunio, uuninpohja, käyttökiviröykkiö, kivenhakkaajan jätekasa, uhriröykkiö, rajamerkki, merimerkki, rakennustöiden jättämä kivikasa, saunan- tai riihen kiuas tai sotavarustus.[2] Kun kyseessä on pelkästään kivistä ladottu kasa, voi sen alkuperäinen tarkoitus jäädä toteamatta. Tällöin otetaan päättelyssä avuksi kivikasan oheislöydöt, rakenne, sijainti ja perinnetieto.

Myöhäisellä kivikaudella, pronssikaudella ja rautakaudella tehtiin merenrannikon asuinpaikoilla hautoja kasaamalla luonnonkiviä kivikirstussa tai hirsihuoneessa olevan ruumiin päälle. Tällaiset hautaröykkiöt rakennettiin korkeille ja näkyville paikoille silloisen asutuksen viereen tai sen pihapiiriin. Pronssikaudella merenpinta oli nykyistä korkeammalla ja hautaröykkiöt sijaitsivat tuolloin muinaislahtien rannoilla tai -saarien huipuilla. Nykyään nämä hautaröykkiöt löytyvät metsien siimeksistä ja peltojen laidoilta. Vainajille laitettiin hautaan mukaan henkilökohtaisia esineitä kuten esimerkiksi aseita, solkia ja koruja.[3]

Rannikkoseudun hiidenkiukaat muistuttavat ulkonäöltään muita kiviröykkiöitä, vaikka niitä tekivät muut etniset ryhmät ja joskus toisenlaiseen tarkoitukseen. Sisämaassa eli voimakkaana ja rinnakkaisena lapinraunioiden rakennusperinne, jossa ihmisiä haudattiin kivikasoihin tai raunioita rakennettiin uhrikäyttöön. Nämä röykkiöt sijaitsivat Sisä-Suomen järvien rannoilla näkyvällä paikalla. Merenkurkussa ja Pohjanmaalla tunnetut kastellit eli jätinkirkot eivät nykytietämyksen mukaan ole hautoja. Niiden rakentaminen on perusteltava muilla syillä ja niitä tehtiinkin aikaisemmin kivikaudella.

Arkeologinen selitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ajoitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hiidenkiukaiden rakentamisperinteen katsotaan alkaneen Suomessa Ahvenanmaalla ja Varsinais-Suomessa 1500–1400 eaa. (tai jopa 1600 eaa.[2]). Sieltä se levisi pian Satakuntaan, jossa suurin keskittymä sijaitsee, noin 1200 eaa. mennessä. Myöhemmin perinne jatkoi leviämistään rannikkoseutuja pitkin pohjoiseen Perämeren rannikoille ja itään Suomenlahden rannikoille. Viimeinen leviämisvaihe ajoittuu vasta pronssikauden loppupuoliskolle ja rautakaudelle.[3]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hiidenkiukaita on hyvin laajalla alueella. Niiden esiintymisalue alkaa idässä Kymijoen seudulta ja päättyy pohjoisessa Tornioon ja ne seuraavat merenrannikoita koko matkan. Etelä- ja Lounais-Suomessa ne sijaitsevat aivan meren rannoilla, mutta Pohjanmaalla merenranta sijaitsee nykyään maankohoamisesta johtuen kilometrien päässä röykkiöistä.[4]

Rannikkoseutujen kiviröykkiöitä on luetteloitu yli 10 000, joten se muodostaa Suomen suurimman muinaisjäännösryhmän. Valtaosa näistä on rakennettu vasta rautakaudella ja aiemmin pronssikaudella tehtyjä löytyy enimmäkseen Lounais-Suomen rannikolta ja saaristosta sekä Ahvenanmaalta.[3]

Hiidenkiukaita, vaikka niitä ei Ruotsissa kutsutakaan tällä nimellä, löytyy myös Pohjanlahden pohjoisimmasta päästä aina Gotlantiin ja Skåneen asti ja sieltä pohjoiseen Bohusläniin ja vielä Norjan rannikoille saakka.[4][3]

Kulttuuritausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kulttuuri-ilmiön taustalla saattaa olla vasarakirveskulttuurin jälkeinen Kiukaisten kulttuuri, joka oli hyvin merenrantaorientoitunut ja eli samoilla seuduilla hiidenkiukaiden levinneisyyden kanssa. Hiidenkiuas on rakennettu Satakunnassa usein samalle paikalle Kiukaisten kulttuurin asuinpaikan kanssa.[5]

Erikoinen yksityiskohta on kuitenkin ensimmäisen paasiarkkuhaudan löytyminen Euran Panelian Uotinmäestä. Arkku oli 9 metriä pitkä ja 1,7 metriä leveä. Se ajoitetaan Kiukaisten kulttuurin loppuvaiheeseen noin 2000 eaa. ja se on aivan suora kopio eteläruotsalaisesta myöhäiskivikautisesta hautaperinteestä. Uotinmäen hauta poikkesi silloisesta Kiukaisten kulttuurin maakuoppahautaamisesta selvästi ja kertoo seudulle asettuneista uudisasukkaista.[3]

Tämä löytö sekä hiidenkiukaiden rakenteiden yhtäläisyydet Etelä-Ruotsin pronssikauden (alkoi noin 1800 eaa.[3]) hautaröykkiöiden kanssa todistaa Kiukaisten kulttuurin tiiviistä yhteyksistä ruotsalaisiin asukkaisiin. Vaikka lounais-suomalaiset Kiukaisten kulttuurin asukkaat omaksuivatkin monia uusia tapoja ja alkoivat käyttämään työvälineissään pronssia, säilyttivät he kuitenkin monia kivikautisia esinetyyppejä arkitavaroissaan. Voidaan todeta, että paikallinen kulttuuri muuttui asteittain samantapaiseksi kuin Skandinavian pronssikauden kulttuurit.[3][4]

Huomaa nimityksiin liittyvä sekaantumisen riski. Kiukaisten kulttuuri on kivikautinen kulttuuri, joka sai nimensä Kiukaisissa Uotinmäellä tehdystä paasiarkkulöydöstä. Kiukaisten kunta, vaihtoi nimensä vuonna 1914 ottaen sen muinaislöydöistä, joita kutsuttiin Satakunnassa hiidenkiukaiksi. Hiidenkiuas ei ole kuitenkaan Kiukaisten kulttuurin, vaan sitä seuranneen pronssikautisen kulttuurin, muinaisjäännös.

Hiidenkiukaat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hautaröykkiöiden koko ja muoto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muinaisten Panelian- ja Nakkilanlahtien seuduilla, nykyisten Euran, Nakkilan ja Harjavallan alueilla, tehtyjen inventaarioiden mukaan noin puolet kiukaista olivat halkaisijaltaan yli 10 metriä. Suurröykkiöitä, eli yli 20 metriä, oli yhdeksän kappaletta, mikä tekee prosenteissa 7,5 %. Muualla yli 10 metrisiä röykkiöitä on 21 % ja yli 20 metriä alle 2 %. Suomen suurin vare on Paneliassa oleva Kuninkaanhauta, jossa on noin 2000 m³ kiveä. Sen mitat ovat 37 metriä pitkä ja 3,6 metriä korkea. [4]

Hiidenkiuas on tekoaikanaan ollut monesti ensin säännöllisen muotoinen ja kekomainen. Siihen on myöhemmin tehty lisää hautauksia, jolloin sen koko on kasvanut ja alkuperäinen muotokin muuttunut pitkänomaiseksi. Alkuperäisiä pohjamuotoja ovat olleet ympyrä ja soikea sekä nelikulmio ja kolmio. Kekomaisuus on voinut tasoittua koon kasvun myötä, jos kivistä alkoi tulla pulaa.[6]

Sellaiset haudat, jossa hautakammio tehtiin kiven sijasta puusta, romahtivat puun lahottua. Vaikka ne korjattiin uuden hautauksen myötä, ovat ne lopulta jääneet nykyisen kaltaisiksi romahtaneiksi röykkiöiksi, kun hautaamisperinne loppui. Tällaisen röykkiön huipulla näkyy säännöllisen kraatterin muotoinen syvänne. Muinaisen Panelianlahden alueella joka neljäs kiuas on tällainen. Kraatteri on voinut myös syntyä silloin, kun aarteita etsineet henkilöt penkoivat kiuasta.[6]

Noin puolet kiukaista ovat epäsäännöllisen muotoisia. Kiukaan kylkeen tulee lovia, kun siitä haetaan kiviä kotitarpeen tyydyttämiseksi ja silloin kiukaan alkuperäinen muoto muuttuu. Monet kiukaat jäävät lopulta maantasaiseksi kivikasaksi, josta voi vain perimätietoon tukeutuen väittää sen olleen pronssikautinen hiidenkiuas.[6] Tällainen on esimerkiksi Kokemäen Orjapaaden hiidenkiuas[7].

Varsin pienellä vaivalla näkee monenmuotoisia ja -kokoisia hiittenkiukaita Sammallahden röykkiöalueella, joka on myös UNESCOn maailmanperintökohde.

Suuren hiidenkiukaan sisäinen rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa oli tutkittu noin 600 röykkiötä (vuoden 2000 tieto[4]) ja niistä tehdyt löydöt ja havainnot vaihtelevat paljon. Lähteenmäen suurröykkiöstä, joka sijaitsi Eurassa Kahalan Kivimäessä, on kirjoitettu paljon, joten se voitaneen esitellä malliesimerkkinä. A. M. Tallgren tutki sen vuonna 1918, koska kasan kohdalle piti rakentaa uusi navetta. Hiidenkiukaan mitat olivat 23 metriä pitkä, 11,5 metriä leveä ja noin kaksi metriä korkea. Se oli rakennettu pääasiassa pään kokoisista kivistä.[4][6]

Sisin rakenne oli hiekkakivilaatoista rakennettu paasiarkku, jonka pituus oli 3 metriä ja leveys metrin. Laattojen päälle ja väliin asetettiin vainaja, joka peitettiin vaakasuuntaisilla laatoilla niin, että arkkuun jäi alle metrin ilmatilaa. Arkku ympäröitiin noin metrin korkuisella, 9 metriä pitkällä ja 4,5 metriä leveällä soikealla muurilla, joka rakennettiin pinoamalla laakakiviä vaakatasoon. Hautakammio ympäröitiin suorakulmion muotoisella kivikehällä, joka oli 20 metriä pitkä ja 11 metriä leveä. Kammio oli kivikehän koillispäässä.[4]

Ei tiedetä varmasti, olisiko kivikehä ollut alkujaan näin suuri ja kuuluiko se edes ensimmäiseen hautaukseen. Hautaan on haudattu myöhemmin muita vainajia, jolloin kivikasa on voitu purkaa lisähautojen rakentamista varten. Samalla tuo kivikehää on voitu perustaa tai sitä on voitu suurentaa. Päähaudan lounaispäähän aivan sen viereen on tehty kaksi rinnakkaista arkkua lisää. Ne ovat ensimmäistä arkkua pienemmät ja ne jakavat yhteisen väliseinän. Arkun lattia ja katto olivat laakakiviä, mutta muut seinät olivat laakakivistä kylmämuuraamalla ladotut. Itäinen arkku oli 60 cm leveä ja yli metrin pitkä. Läntinen arkku oli metrin leveä ja kaksi metriä pitkä. Viimeisessä arkussa oli runsaasti poltettuja ihmisen luita.[4]

Poltettuja luunsiruja löytyi myös maasta arkkujen välistä, muurien laakakivien väleistä ja raunion eri kohdista. Aina ei muuria tai rauniota avattu vainajan poltettujen jäännösten sijoittelussa. Vaikuttaa siltä, että hautatavat muuttuivat tämän hiidenkiukaan käytön aikana. Ensimmäinen vainaja on haudattu polttamatta ja ainakin toinen pienemmistä arkuista sai sisällensä polttohaudatun vainajan. Tästä hiidenkiukaasta ei tehty mitään esinelöytöjä.[4]

Vainajat ja hauta-antimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset hiidenkiukaat vanhemmalla pronssikaudella rakennettiin polttamatta haudatuille vainajille. Myöhemmin nuoremmalla pronssikaudella kiukaaseen lisättiin muita vainajia poltettuna tuhkaksi ja luunsiruiksi. Luuanalyysien perusteella hautoihin pääsivät sekä miehet että naiset. Lapsien osalta on vain muutama varma tapaus tiedossa.[5]

Hiidenkiukaista ei aina tehdä esinelöytöjä. Joskus kuitenkin löytyy yksittäisiä kivi- tai metalliesineitä. Paneliassa Ruoholan röykkiöstä, joka oli 21 metriä pitkä, löytyi partaveitsen katkelma ja sivupaasien väliin työnnetty pronssimiekka. Kokemäen Orjapaaden hiidenkiukaan jäänteestä löytyi partaveitsen katkelma ja pinsetit[7]. Nakkilan Rieskaronmäen hiidenkiukaista löydettiin muun muassa pronssinen nappi, -kaularengas ja pinsetit.[8]

Tunnettuja hiidenkiukaita ja röykkiökeskittymiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tunnetuimmat hiidenkiukaat ovat Raumalla Sammallahdenmäen röykkiöalueella. Siellä ovat muun muassa Huilun vuorelle tehdyt Kirkonlaattia, joka on suuri nelikulmainen, mutta vain puolen metrin korkuinen kiuas, ja Pitkä raunio, joka on 24 metriä pitkä vallimainen muodostelma ja johon on haudattu useita kertoja.

Euran Paneliassa on Kuninkaanhauta, joka on Suomen suurin hiidenkiuas. Sitä ei ole vielä tutkittu. Nakkilassa Rieskaronmäki tunnetaan oikeastaan asuinpaikan tutkitusta talosta, mutta paikalla on myös useita hiidenkiukaita. Viikaalan Selkäkankaan hiidenkiuas[9] on 43 metriä pitkä, 11 metriä leveä ja 1-1,4 metriä korkea. Se on matala mutta vaikuttava rakennelma paljastettuine arkkuineen.[10] Harjavallan Kaunismäen hiidenkiukaitten vieressä on myös pronssikautinen pihapiiri, jota ei olla vielä tutkittu kokonaan.[5]

Satakunnassa on paljon hautaröykkiöitä. Selviä keskittymiä löytyy Eurajoen laaksossa Euran Paneliassa ja Eurajoella, Kokemäenjoen laaksossa Harjavallassa ja Nakkilassa, Nakkilan ja Ulvilan rajalla sekä Noormarkussa.[5] Myös Raumalla on Kylmäkorvenkallion hiidenkiuasalue, jossa on opasteita ja polkuverkosto.[1]

Salossa on Halikonlahdella Viitankruunu (mitat 25 metriä ja 23 metriä), joka on kukkulan suurin röykkiö. Siuntiossa on tutustumisen arvoisessa miljöössä myös hiidenkiukaita, jotka tunnetaan Krejansbergetin röykkiöinä.[1]

Ruotsissa Skånessa on suurin pronssikauden hautarakennelma, joka tunnetaan Kivikin hautakumpuna, ja se on halkaisijaltaan 75 metriä.[4][11]

Valokuvia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hiidenkiukaan jäännökset Espoossa.

Hiidenkiukaiden hävittäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jo ensimmäisten tutkimusten aikana 1880-luvulla havaittiin kiukaitten tuhoutumista. Nykyään arvellaan, että noin puolet muinaisista hiidenkiukaista on nykypäivään mennessä hävinnyt. Kiviä on käytetty rautatien ja maantien pohjaksi tai esimerkiksi navetoiden rakennusmateriaaliksi.

Panelian seudun inventoinnissa todettiin häviämisvauhdiksi 1800-luvulla 0,3 röykkiötä vuodessa ja 1900-luvulla noin 0,6 röykkiötä vuodessa. Toisaalta samanaikaisesti uusiakin hiidenkiukaita havaitaan inventointien yhteydessä.[6]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Harjula, Janne: Burial Cairns in the Region of the Ancient Bay of Panelia, s. 83-102. julkaisussa Fennoscandia Archaeologica XVII. Helsinki: Suomen Arkeologinen Seura, 2000. ISSN 0781-7126. (englanniksi)
  • Lavento, Mika & Lahelma, Antti (toimittajat): Sama maisema, eri kulkijat, Repoveden kansallispuisto. Luonnonsuojelujulkaisuja (A165). Metsähallitus, 2007. ISBN 978-952-446-560-1. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 4.1.2012).
  • Lehtosalo-Hilander, Pirkko-Liisa: Kalastajista kauppanaisiin – Euran esihistoria. Vammala: Euran Kunta, 2000. ISBN 951-96964-1-5.
  • Salminen, Tapio: Joki ja sen väki – Kokemäen ja Harjavallan historia jääkaudesta 1860-luvulle, s. 104–118. Jyväskylä: Kokemäen ja Harjavallan kaupungit ja seurakunnat, 2007. ISBN 978-952-99941-0-6.
  • Salo, Unto: Ajan ammoisen oloista. Vammala: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 978-952-222-000-4.
  • Salo, Unto: Satakunnan historia I,2. Rauma: Satakunnan Maakuntaliitto r.y., 1981. ISBN 951-95095-5-0.
  • Esihistorian opetuspaketti: PRONSSIKAUSI 1500/1300 - 500 eKr., Museovirasto
  • Elävä pronssikausi: Röykkiöt, Museovirasto.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Tiittinen, Teija (toimittaja): Hiidenkiuas ja tulikukka. Jyväskylä: Museovirasto, 1999. ISBN 951-616-052-2.
  2. a b Lavento & al. 2007, s. 48–50.
  3. a b c d e f g Salo 2008, s. 86–111.
  4. a b c d e f g h i j Lehtosalo-Hilander, 2000.
  5. a b c d Salminen 2007, s. 104–118.
  6. a b c d e Harjula, Janne: Burial Cairns in the Region of the Ancient Bay of Panelia, 2000
  7. a b Hiidenkiuas: Museoviraston tietoportaali/muinaisjäännöskuvaus: Orjapaadenkallio (271010036) http://www.nba.fi/fi/tietopalvelut. Viitattu 22.2.2012.
  8. Asuinpaikkakuvaus: Museoviraston tietoportaali/muinaisjäännöskuvaus: Rieskaronmäki (531010035) http://www.nba.fi/fi/tietopalvelut. Viitattu 23.2.2012.
  9. Helsingin Yliopiston luentoja: Pronssikausi ja varhainen metallikausi (Har 122 osa, 1 ov)
  10. Salo 1981, s. 173–177.
  11. Kungagraven i Kivik: ruotsinkielinen Wikipediatarvitaan parempi lähde

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]