Väinämöinen

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee kansanrunouden hahmoa. Muita merkityksiä on täsmennyssivulla Väinämöinen.
Akseli Gallen-Kallela: Sammon puolustus (1896). Väinämöinen puolustaa Sampoa Louhelta.

Väinämöinen on Kalevalan keskushenkilö ja suomalaisen ja karjalaisen kansanrunouden ja mytologian tärkeimpiä henkilöitä. Hän esiintyy monissa taruissa ja usein niiden pääosassa.

Väinämöinen on niin luojajumala, kulttuuriheeros, šamaanisankari, merisankari kuin kosiomieskin.[1] Hän on suuri tietäjä sekä taitava seppä, laulaja ja kanteleen soittaja.

Etymologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väinämöisen nimen uskotaan juontuvan sanasta väinä, joka tarkoittaa leveää, hitaasti virtaavaa jokea tai merensalmea.[1] Väinä-alkuisia paikannimiä on etenkin Ylä-Satakunnassa.[2] Väinämöisen toisintoniminä esiintyvät muun muassa "Uvantolainen" ja "Suvantolainen". Ne ja samankaltaiset nimet on ilmeisesti johdettu sanasta uva/uvve, joka viittaa niin ikään tyvenesti virtaavaan jokeen.[3]

Maininnat ja luonnehdinnat kirjallisuudessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

”Virrentakoja” Väinämöinen kuvataan taiteessa usein soittamassa kannelta. Robert Stigellin veistämä patsas Helsingin Vanhalla ylioppilastalolla, 1887.

Ensimmäinen kirjallinen maininta Väinämöisestä on Mikael Agricolan vuonna 1551 julkaisemassa Psalttarin suomennoksen alkupuheessa. Agricola mainitsee hämäläisten ja karjalaisten epäjumalien luettelossaan ”virrentakoja” Väinämöisen kolmantena: ”Aeinemöinen wirdhet tacoi”.[4]

Tähtientutkija Sigfrid Aronus Forsius sepitti muutamaa vuosikymmentä Agricolan jälkeen tämän luettelon pohjalta latinankielisen runon, jossa hän kertoi Väinämöisen (”Eunemoines”) sepittäneen virtensä matkamiehen viihdykkeeksi. Agricolan lyhyttä kuvausta Väinämöisestä käytettiin lähteenä monessa muussakin Suomessa 1600- ja 1700-luvuilla kirjoitetussa ruotsin- tai latinankielisessä teoksessa, kuten väitöskirjoissa. Nimen kirjoitusmuoto vaihteli: Thomas Hiärnellä nimi on muodossa ”Ainemoinen”, Petrus Bångilla ”Änevainen” ja ”Äinimäinen”, Georgius Kijlillä ”Ainomoinen” ja Nicolaus Hahnilla ”Äinimeinen”. Vuonna 1748 julkaistussa Christian Limnellin väitöskirjan latinankielisessä referaatissa nimi alkaa ensimmäisen kerran V:llä, ”Waeinomoinen”. Samalla hänen takomansa virret mainitaan loitsuiksi. Koska Limnell oli itse hämäläinen, hänen arvellaan ottaneen jotain aitoa kansanomaista ainesta uusien tietojensa pohjaksi.[5]

Väinämöinen mainitaan lisäksi mahdollisesti jo 1600-luvulta peräisin olevassa karhunpeijaisrunossa, jonka tuntematon on merkinnyt muistiin. Runossa Väinämöistä rukoillaan hiihtämään karhu hikeen, ja hänen kerrotaan olevan runojen ensimmäinen keksijä sekä lisäksi huomattava seppä. Väinämöinen mainitaan sepäksi myös ensimmäisissä julkaistuissa kansanrunon säkeissä, jossa hänen nimensä tavataan, satakuntalaisen C. R. Giersin väitöskirjassa 1767: ”Täsäpä wanha Wainemoinen Waskiakin waleli Nuolet raudasta rakensi”. Myös Christfried Gananderin Mythologia Fennicassa (1789) ja Reinhold von Beckerin lehtiartikkelissa vuodelta 1809 Väinämöisen kerrotaan takoneen rautaa.[6]

Kainuussa Paltamon rovasti Juhana Cajanus kirjoitti arkistoon vuonna 1663 kertomuksen, jossa hän mainitsi Väinämöisen yhdeksi Calawa-jättiläisen (”Kalevan”) kahdestatoista pojasta. Tämä kertomus on ollut pohjana monelle myöhemmälle kuvaukselle Väinämöisestä Kalevan poikana aina Kalevalan kirjoittajaan Elias Lönnrotiin saakka.[7]

1700-luvun puolivälissä jotkut kirjoittajat olettivat Väinämöisen olleen naispuolinen vedenhaltija sillä perusteella, että he tulkitsivat nimen etymologiaksi ”wein-emonen”. Tämä etymologia on kuitenkin hylätty, sillä runoissa Väinämöiselle annettiin pelkästään miehen tekoja ja hänet myös selvästi erotettiin vetten valtiattaresta ja jumalattaresta.[8]

Gabriel Haberfelt mainitsee väitöskirjassaan vuodelta 1766 Väinämöisen suomalaisena Orfeuksena, kreikkalaisen mytologian soittotaiturina.[9]

Turkulaisen H. G. Porthanin aikana 1760-luvulla alettiin kerätä suomalaista kansanrunoutta. Tutkijat saivat silloin käytettäväkseen useita Väinämöisestä kertovia runoja, kuten kalanluisen ja koivuisen kanteleen syntyrunot, kilpalaulantarunon, laivaretkirunon sekä useita loitsuja. Runoja ja loitsuja julkaistiin esimerkiksi Christian Erici Lencqvistin väitöskirjassa 1782. Lencqvist loi samalla Väinämöisestä ensimmäisen kokonaiskuvan, jossa hän kertoo Väinämöisestä soittotaidon ensimmäisenä keksijänä, kanteleen keksijänä ja taitavana soittajana, tulen tuojana maan päälle, laivanrakentajana sekä salaman valtiaana. Kilpalaulantaruno kuvasi Lencqvistin mukaan Väinämöisen jopa koko maailman muodostajana, eikä yksikään jumala ollut Väinämöistä korkeampi.[10] Mythologia Fennicassa (1789) voidaan nähdä kaksi Väinämöis-kuvaa: kertovien runojen runoilija- ja laulaja-Väinämöinen, ja loitsujen jumala-Väinämöinen.[11] Reinhold von Becker julkaisi vuonna 1819 Turun Viikkosanomissa laajan ja tunnetun kuvauksensa Väinämöisestä. Siinä hän kuvaili Väinämöistä muun muassa sepäksi, merenkävijäksi, soturiksi, puolijumalaksi, sankariksi, parantajaksi ja laulajaksi.[12]

Elias Lönnrotin pieni mutta historiallisesti merkittävä maisterinväitöskirja De Väinämöine priscorum Fennorum numine vuodelta 1827 pyrki selittämään Väinämöisen syntymäaikaa ja -paikkaa, epiteettejä, ominaisuuksia ja toimia. Väinämöis-runoihin tutustuminen antoi Lönnrotille kimmokkeen lähteä omille runonkeruumatkoille, joiden pohjalta hän myöhemmin kirjoitti ja julkaisi Kalevalan.[13]

Väinämöinen soittaa kanteletta, Erik Cainbergin reliefi Turun Akatemiatalon seinällä vuodelta 1814, jota pidetään ensimmäisenä kuvana Väinämöisestä[14]

1800-luvun alussa käynnistyi suomalaiset oppineet yli sadaksi vuodeksi kahteen leiriin jakanut väittely Väinämöisen luonteesta jumalana tai ihmissankarina. Esimerkiksi K. A. Gottlund kuvaili kirja-arvostelussaan vuonna 1817 Väinämöistä muinaisena sankarina, ei jumalana, ja piti kansanrunoja mystiikan värittämänä historiana. Sen sijaan esimerkiksi Fabian Collan kuvaili vuonna 1838 Väinämöistä jumalhahmona ja runoja epähistoriallisina. Elias Lönnrot piti Väinämöistä historiallisena henkilönä, joka opetti suomalaisille laivakulkua ja pellonviljelystä. Sankaritulkintaa kannattanut Kaarle Krohn ja Väinämöisen kuvaamisesta jumalana vakuuttunut E. N. Setälä väittelivät asiasta vielä 1900-luvun alkuvuosikymmeninäkin.[15] Kaarle Krohnin (1918) mukaan Väinämöinen oli muiden Kalevalan päähahmojen tapaan muinainen Itämeren viikinkipäällikkö ja -soturi. E. N. Setälä piti Väinämöistä vedenhaltijana. Historioitsija Jalmari Jaakkola kuvasi Suomen varhaishistoria -teoksessaan vuodelta 1935 Väinä-alkuisia nimiä Satakunnasta. Hänen mukaansa Väinämöisen hahmo on syntynyt todellisista aineksista mutta kerännyt ympärilleen paljon taruaineistoa, myös ulkomailta.[16]

Professori Unto Salon mukaan Väinämöinen oli nimestään päätellen alun perin vanha, ehkä myöhäiskivikautinen, hiljaa virtaavan veden jumaluus, myöhemmin veden alkujumaluus. Kaikkeen hyvään liitettävä myyttisankari Väinämöisestä tuli Kokemäenjoen vesistöalueella Muinais-Hämeessä ehkä joskus vuosien 550–800 välillä. Tästä on Salon mukaan todisteena se, että Agricola mainitsee Väinämöisen juuri hämäläisten jumalaksi, sekä se, että Ylä-Satakunnassa on paljon väinä-alkuisia paikannimiä.[2]

Elämä ja teot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalevalan Väinämöinen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Akseli Gallen-Kallela: Iso hauki (1909). Väinämöinen valmistautuu perkaamaan ison hauen.

Kalevalassa Väinämöinen on Ilmattaren, ilman immen ja meren poika. Hän viettää meressä kelluvan äitinsä kohdussa kolmekymmentä vuotta ja alkaa synnyttyään autella maailman luomisessa. Kalevalan tarinoissa Väinämöinen mm. yrittää saada puolisokseen Ainon, Joukahaisen sisaren, mutta Aino hukuttautuu. Lisäksi hän veistää veneen laulamalla, rakentaa hauenluisen kanteleen, käy Tuonelassa, lähettää Ilmarisen Pohjolaan takomaan sampoa ja myöhemmin on mukana varastamassa sitä takaisin. Kalevalan lopuksi Marjatta, jonka esikuvana on ollut neitsyt Maria, synnyttää pojan, Karjalan kuninkaan. Väinämöinen suuttuu tästä ja purjehtii pois maailmasta luvaten kuitenkin palata sitten kun häntä taas tarvitaan. Kalevalan lopputapahtumat kuvaavat pakanallisten jumalien väistymistä kristinuskon saapumisen myötä.

Väinämöisen epiteettejä Kalevalassa ovat "vanha" ja "vaka vanha", harvemmin "viisas". Kertosäkeenä käytetään sanoja "tietäjä iänikuinen" tai "laulaja iänikuinen".[1]

Väinämöisen ja maailman synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monissa kansanrunoissa Väinämöinen on olemassa jo ennen maailmaa. Väinämöisen syntymästä kerrotaan joko, että hän syntyi yksin, tai että hänet synnytti neito, jonka nimeksi mainitaan joskus Iro. Eräässä yleisessä kansanrunossa Väinämöinen syntyy yöllä, tekee päivällä pajan, takoo rautaisen hevosen ja ratsastaa sillä veden päällä. Katkera lappalainen (sama kuin Kalevalan Joukahainen) ampuu Väinämöisen hevosen selästä alkumereen. Monissa myyttisissä kertomuksissa toistuva pohjoisessa olevan pahan maan (Lapin tai Pohjolan) ja omien sankarien vastakkainasettelu on siis olemassa jo ennen maailmaa.

Väinämöinen auttaa maailman luomisessa, kuten runossa Väinämöisen ampuminen. Väinämöinen kelluu vedessä, kun vesilintu, usein sotka, pesii hänen polvelleen. Haudonta polttaa kuitenkin polvea, jolloin Väinämöinen vavahduttaa sitä. Linnun munat joutuvat mereen, hajoavat ja synnyttävät maailman. Väinämöinen myös muokkaa maanpintaa ja vedenpohjaa liikkeillään.

Kalevalan kertomus poikkeaa kansanrunoista siinä, että Kalevalassa sotka munii Väinämöistä odottavan ilmattaren polvelle eikä siis Väinämöisen polvelle.[17] Kalevalassa yhteenotto lappalaisen Joukahaisen kanssa on myös sijoitettu maailman syntymisen jälkeen.

Kansanrunojen kerääjät törmäsivät matkoillaan Vienassa vielä 1800-luvullakin ihmisiin, jotka yhä uskoivat maailman syntyneen tällä tavoin.[18] Lisäksi monet odottivat Väinämöisen vielä kerran palaavan ihmisiä auttamaan, kuten hän runoissa lupaa.

Käsityksiä maailman syntymisestä linnun munasta, alkumunasta, tunnetaan eri muodoissa eri puolilla maapalloa. Väinämöinen mainitaan Maailmansynty-runon suomalaisissa toisinnoissa mutta ei virolaisissa. Martti Haavion mukaan munamyytti siirtyi suomalais-virolaisena yhteisaikana Virosta Lounais-Suomeen, missä paikallinen runoilija liitti siihen muinaisajan šamaanin ja tietäjän Väinämöisen, josta kerrottiin jo tarinoita. Sieltä toisinto levisi muualle Suomeen kuten Vienaan ja Raja-Karjalaan.[19]

Väinämöinen ja Sampo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väinämöinen on päähenkilönä kertomuksissa sammosta, ihmeellisestä myllyä muistuttavasta esineestä, joka luo viljaa, suolaa ja kultaa. Väinämöinen lähtee Pohjolaan kosimaan Pohjolan tytärtä. Pohjolan emäntä asettaa kosijalle ehdoksi, että Väinämöisen on taottava sampo. Väinämöinen ei tähän pysty, ja hän lähtee pettyneenä kotiin. Hän kuitenkin lähettää sepän, Ilmarisen, takomaan Pohjolaan sammon. Sammon saatuaan Pohjolan Emäntä ei kuitenkaan anna tytärtään Ilmariselle vaan käskee tämän täyttämään vielä lisää tehtäviä. Suoritettuaan tehtävät Ilmarinen saa tyttären vaimoksi. Pohjolan tytär tulee kuitenkin tapetuksi, ja suruissaan Ilmarinen lähtee Pohjolaan kosimaan Louhen toista tytärtä. Huomattuaan, kuinka onnellisia Pohjolan väki oli Sammon ansiosta, hän suuttuu ja kertoo tästä Väinämöiselle ja Lemminkäiselle. Tästä sankarit suuttuvat ja lähtevät sotajoukkoineen Pohjolaan ryöstämään sampoa. Sampo ryöstetään, mutta paluumatkalla Pohjolan emäntä hyökkää ja syntyneessä taistelussa sampo tuhoutuu. Sammon palasia kuitenkin ajautuu rantaan, ja ne saavat maanviljelyn aikaan.

Väinämöisen laulu ja soitto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väinämöinen kerrotaan taidokkaaksi loitsujen laulajaksi ja kanteleen soittajaksi. Väinämöinen voittaa laulaen loitsinnassa eli kilpalaulannassa Joukahaisen. Hän loitsuaa Joukahaisen suohon, josta päästäkseen Joukahainen joutuu lupaamaan siskonsa Väinämöisen puolisoksi. Avioliitto ei kuitenkaan toteudu, sillä sisko tappaa itsensä.

Väinämöinen tekee eri kertomuksissa itselleen kanteleen eri tavoin. Erään kertomuksen mukaan sotajoukon laiva pysähtyy jättiläismäisen suomuhauen selkään. Hauki tapetaan, ja sen leukaluusta Väinämöinen tekee kanteleen. Kanteleen kielet hän saa jonkin Hiiden olennon hiuksista. Väinämöinen soittaa kanneltaan niin taidokkaasti, että ihmiset, eläimet ja jumalolennotkin tulevat kuuntelemaan, eikä ole karskeintakaan urosta, joka ei liikuttuisi kyyneliin.

Veneenveisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väinämöisen kerrottiin olevan taidokas veneenveistäjä. Eräässä kertomuksessa hän tekee venettä tietonsa avulla. Hän tietää melkein kaiken tarpeellisen mutta ei kolmea ratkaisevan tärkeää sanaa, luotetta. Hän lähtee hakemaan niitä Tuonelasta, kuolleiden maasta. Toisen kertomuksen mukaan Väinämöinen tarvitsee tietoa ja käy hakemassa sitä kuolleelta Antero Vipuselta.

Polvenhaava[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Erään runon mukaan Väinämöinen tekee vuorella venettä. Hän lyö kirveellään polveensa ja haavoittuu pahasti. Hän lähtee hoidattamaan haavaansa ja löytää lopulta verenseisauttajaukon, joka pystyy pysäyttämään verenvuodon. Tämä kertomus on kuulunut loitsuihin, joita on lausuttu vertavuotavia haavoja hoidettaessa. Kertomus on syntykertomusten kaltainen; siinä esitellään "ensimmäisiä" asioita; "ensimmäinen haava" ja "ensimmäinen parannus"

Martti Haavion mukaan kertomus Väinämöisen veneenveistosta ja haavoittumisesta on sukua lähes maailmanlaajuisille vedenpaisumusmyyteille, vaikka itse vedenpaisumus onkin kertomuksesta jäänyt pois loitsun tarkoituksen kannalta toissijaisena.[20]

Tuonelan-matka ja Antero Vipusen tapaaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väinämöinen Tuonelassa, Pekka Halonen, 1895–1910

Väinämöinen matkaa kuolleiden maahan Tuonelaan etsimään veneen rakentamiseen tai reen korjaamiseen tarvittavaa työvälinettä. Joissain runotoisinnoissa hän etsii Tuonelasta häneltä puuttuvaa tietoa, ehkä vain kolmea sanaa.[21]

Tuonen tytti saattaa veneellään vainajat Tuonen mustan virran yli. Väinämöinen valehtelee hänelle kuolleensa, mutta Tytti tietää tarkalleen, millaisia ovat eri tavoin kuolleet – rautaan kuolleet ovat verisiä, hukkuneet vetisiä ja palaneen vaatteet ovat tulessa. Väinämöinen kuitenkin lopulta pääsee Tuonelle kerrottuaan tytille matkansa todellisen tarkoituksen.[22]

Tuonella Väinämöinen ruokitaan kelvottomalla ruoalla ja laitetaan nukkumaan käärmevuoteeseen. Hän onnistuu kuitenkin pakenemaan Tuonen tytin rautaverkon läpi muuttumalla käärmeeksi, kuten šamaaneille on tyypillistä Manalan-matkoillaan. Palattuaan Väinämöinen kertoo eläville Tuonelan oloista.[23]

Väinämöinen käy myös vaarallisella matkalla ammoin kuolleen tietäjä Antero Vipusen vatsassa hakemassa kolmea puuttuvaa sanaa, jotka hän saakin taottuaan raudasta korennon.[24]

Isätön lapsi ja Väinämöisen lähtö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Akseli Gallen-Kallela: Väinämöisen lähtö (1906). Maalauksen Väinämöinen on suuttunut ja muuttunut mustaksi, taustalla loistaa Jeesus-lapsi.
Pääartikkeli: Väinämöisen tuomio

Tunnetaan kertomus, jossa Väinämöinen joutui lopulta poistumaan kristinuskon tieltä. Yksityiskohdat vaihtelevat jonkin verran eri versioiden välillä. Kertomukseen on yhdistynyt myytti Jeesuksen neitseellisestä syntymästä, tosin nimeä Jeesus ei mainita.

Tarinat kulkevat suunnilleen seuraavaan tapaan: Neitsyt, jolle joissain runoissa annetaan nimeksi Marjatta, saa poikalapsen. Lapsen isää etsitään. Kutsutaan nuoret miehet koolle, mutta kukaan ei tunnustaudu lapsen isäksi. Joissain runoissa lapsi löytyy metsästä, jolloin etsitään turhaan myös äitiä. Väinämöinen tuodaan tuomariksi. Hän määrää lapsen äpäränä tapettavaksi; suolle vietäväksi ja puulla päähän lyötäväksi. Sylilapsi alkaa kuitenkin puhua, syyttää itseään Väinämöistä pahemmista synneistä ja huomauttaa, ettei Väinämöistäkään ole niiden takia viety suolle. Väinämöisen saamat syytökset vaihtelevat eri versioissa, mutta kyse on seksuaalisesta synnistä, kuten insestistä, eläimiin sekaantumisesta tai siitä, että Väinämöinen itse on aviottoman lapsen isä. Martti Haavion mukaan viimeksi mainittu syytös on kansanperinteessä alkuperäisin.[20] Tämä vastaa Virossa ja Suomessa tunnetun, keskiaikaisen Hannuksen ja Marketan balladin tarinaa. Siinäkin avioton lapsi alkaa puhua ja syyttää oman tapauksensa tuomaria isäkseen.

Lapsi kastetaan Kaukomieleksi tai Kaukamoiseksi, Kainuun (tai Karjalan) kuninkaaksi ja rahavuoren vartijaksi. Kainuun rahavuorella saatetaan Martti Haavion mukaan viitata tuottavaan turkiskauppaan, jonka hankinta-alue oli muinais-Kainuussa. Kalevalassa lapsi on nimetön. Elias Lönnrot ei kokoamaansa Kalevalaan ole ottanut mukaan Kaukomielen nimeä tämän henkilön yhteydessä, sillä sitä käytetään jo Lemminkäisen lisänimenä. Toisaalta Lönnrot on saattanut haluta korostaa sitä, että kyseessä on Jeesus-lapsi.

Syytetty ja häpäisty Väinämöinen suuttuu ja häpeää. Hän poistuu vaskisella ja kuparisella veneellään ja sanoo vielä palaavansa, kun häntä tarvitaan, etsitään ja kaivataan. Samaan tapaan vesitse ja kristinuskon ahdistamina ovat poistuneet myös Kalevanpojat, myyttiset alkuolennot, mutta he soutivat kivellä.

Joissain runoissa kerrotaan vielä, että Väinämöinen menee veneellään Rutjan koskeen, tuliseen pyörteeseen. Pyörre on usein tulkittu reitiksi Tuonelaan, vauhdikkaammaksi versioksi Tuonen joesta. Väinämöinen menee siis elävänä kuolleiden maahan. Vaikka toisten mukaan Väinämöinen palaa vielä, niin erään kertojan mukaan se oli Väinämöisen loppu.

Väinämöisen eri puolet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tietäjänä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väinämöinen on monessa runossa ja loitsussa tietäjä, parantaja, noita tai šamaani, määreeltäänkin ”tietäjä iän ikuinen”. Hänet kuvataan joskus kantavan šamaanipukuun kuuluvia vaatekappaleita, kuten putkivyötä, lintupuvun osia tai noidannuolta, jollaisia on käytetty vihamiehen vahingoittamiseen. Sampo-eepoksessa Väinämöinen suorittaa monia noidan tekoja, kuten nostattaa tuulen, nukuttaa vihollisensa ja synnyttää luodon mereen.[25] Väinämöisen Tuonelan-matka on tyypillinen kertomus šamaanin sielun retkestä Manalaan eli loveen lankeamisesta, jollainen esiintyy monessa muussakin kulttuurissa, etenkin arktisissa.[26]

Moraalisena opettajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Väinämöisen kiellot

Moniin Väinämöistä koskeviin tarinoihin liittyy opetus, yleensä kehotus välttää jotain vahingollista. Usein nämä opetukset kuullaan itsensä Väinämöisen nimissä, kun Väinämöinen tapahtuneeseen tragediaan tai onnettomuuteen viitaten kieltää siihen johtaneen toiminnan. Ilmeisesti näitä Väinämöisen kieltoja on pidetty moraalisina ohjenuorina hieman samaan tapaan kuin kristinuskon kymmentä käskyä. Niillä on myös voitu opettaa lapsia.

Sodankävijänä ja rauhantekijänä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väinämöisen suhtautuminen aseellisiin yhteenottoihin vaihtelee. Yhdessä ääripäässä on pelkästään tietoon ja laulantaan turvautuva tietäjä, joka kieltäytyy miekkailemasta edes häntä ärsyttäneen Joukahaisen kanssa. Toisaalta Väinämöinen myös osaa arvostaa ja käyttää hyvää miekkaa. Hän pyytää Ilmarista takomaan itselleen uuden miekan ja kerskuu miekan saatuaan, että sillä voisi vaikka katkoa vuoret. Eräässä kuvauksessa hän iskee miekallaan Pohjolan soturien päitä kuin nauriin naatteja. Ilmasta Kokko-lintuna hyökkäävää Pohjolan emäntää Väinämöinen lyö airolla, sillä miekka ei ylettäisi.

Vesillä liikkujana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väinämöisen nimi liittyy veteen. Väinämöisen kerrotaan myös olevan mestarillinen veneenrakentaja. Väinämöinen on myös erikseen kieltänyt huonon käytöksen vesillä.

Väinämöisen veneenjäljeksi kutsutaan tyyntä kohtaa muuten aaltoilevalla vedenpinnalla. Vedenpinnan nimitysten lisäksi Väinämöiseen liittyviä nimityksiä löytyy luonnosta tähtitaivaalta, kuten Väinämöisen miekka tai viikate (Orion) ja Väinämöiset tai Väinämöisen virsut (Seulaset). Näitä tähdistöjä on käytetty suunnistamiseen vesillä. Väinämöisen (taruhahmona tai jumalolentona) arvellaankin alun perin liittyneen kiinteästi vesillä liikkumiseen.

Taiteessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etenkin Väinämöisen soitto on suosittu kohtaus kuvataiteessa. Väinämöinen kuvattiin ensimmäisen kerran Erik Cainbergin veistämässä, vuonna 1814 paljastetussa reliefissä Turun akatemian juhlasalin seinällä. Cainberg sovelsi reliefissä klassista tyyliä ja kuvasi Väinämöisen Orfeuksen kaltaisena soittajana kanteleensa kanssa. Vuosisadan loppupuolella Väinämöinen alettiin kuvata autenttisemmin muinaissuomalaisen näköisenä.[27]

Suhde muihin myytteihin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väinämöinen on usein rinnastettu Orfeukseen, joka soittaa lyyraansa lumoutuneiden eläinten ympäröimänä.

Väinämöinen on Suomessa jo 1760-luvulta lähtien rinnastettu usein kreikkalaisen mytologian suureen runoilijaan ja soittajaan Orfeukseen. Suomalaiset runot ylistävät Väinämöisen ihmeellistä kanteleensoittoa samalla tavoin kuin kreikkalaiset Orfeuksen lyyransoittoa, ja kummankin kerrotaan soittaneen kielisoitintaan niin vaikuttavasti, että koko luonto heltyy ja tulee ihmettelemään.[28] Väinämöisen tapaan myös Orfeus matkustaa manalaan ja palaa. Orfeus-hahmon katsotaan omaksutun Kreikkaan pohjoisesta päin, Itä-Euroopasta, ja siinä, kuten Väinämöisessä, sanotaan olevan šamaanin piirteitä. Esimerkiksi Holger Thesleff kertoo Orfeuksen olevan "eräänlainen myyttinen šamaani, sukua mm. Väinämöis-hahmolle".[29] Orfeus-aihetta viljeltiin keskiajalla paljon Länsi-Euroopassa, mistä se levisi myös eräisiin pohjoismaisiin balladeihin. Tämän vuoksi myös Martti Haavio uskoo olevan mahdollista, että näiden kahden motiivin välillä on sukulaisuutta.[28]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Haavio, Martti: Väinämöinen: Suomalaisten runojen keskushahmo. Werner Söderström Osakeyhtiö, 1950.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Kalevalan henkilöitä Matkalla Kalevalaan. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 27.11.2020.
  2. a b Salo, Unto: Maailman synty ja luominen: Muinaissuomalaisten maailmanymmärryksestä. Auraica, 2012, s. 25–26. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 27.11.2020.
  3. Haavio 1950, s. 301.
  4. Haavio 1950, s. 9.
  5. Haavio 1950, s. 9–11.
  6. Haavio 1950, s. 11–12.
  7. Haavio 1950, s. 13–14.
  8. Haavio 1950, s. 15.
  9. Haavio 1950, s. 16–17.
  10. Haavio 1950, s. 17–20.
  11. Haavio 1950, s. 21–22.
  12. Haavio 1950, s. 24–26.
  13. Haavio 1950, s. 26–29.
  14. Aila Viholainen: Vellamon kanssa ongelle – eli kuinka merenneitoa kansalliseksi kuvitellaan Elore, 16(2). 2009. Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry.. Viitattu 25.7.2020.
  15. Haavio 1950, s. 22–34.
  16. Haavio 1950, s. 33–40.
  17. Maria Vlasova: Taivaan takominen -motiivi karjalaisissa eeppisissä runoissa Kieli-, kirjallisuus- ja musiikkitoiminta karjalaisuuden konstruoijina. 8.4.2011. Itä-Suomen yliopisto. Viitattu 25.7.2020.
  18. Haavio 1950, 59.
  19. Haavio 1950, s. 59, 79–81.
  20. a b Martti Haavio: Väinämöinen (1950)lähde tarkemmin?
  21. Haavio 1950, s. 105–107.
  22. Haavio 1950, s. 110, 117–119.
  23. Haavio 1950, s. 119–127.
  24. Haavio 1950, s. 132–138.
  25. Haavio 1950, s. 268, 274–287.
  26. Haavio 1950, s. 127–130.
  27. Väinämöisen idea Kalevalan kulttuurihistoria. Kalevalaseura. Viitattu 27.11.2020.
  28. a b Haavio 1950, s. 211–216.
  29. Maarti Kaimio, Paavo Castren, Jorma Kaimio (toim.): Antiikin myytit ja uskonnot (2007)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Väinämöinen.
  • Siikala. Anna-Leena: Väinämöinen Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 2007. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.