Vainovalkea

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Pekka Halosen kansallisromanttisessa Vainolaista vastaan -teoksessa vuodelta 1896 on kuvattuna muinaisajan suomalaismiehiä lähdössä sotimaan ja metsän rajassa palavat vainovalkeat.

Vainovalkeat olivat suomalaisen kansanperinteen tuntemia sotiin liittyviä tulia, joista kerrotaan muun muassa kalevalaisessa runoudessa. Snorri Sturlusonin kirjoittamassa Olavi Pyhän saagassa Suomen rannikkoa kutsuttiin nimellä balagaardssida - roviorannikko, mikä johtui suomalaisten käyttämistä vartiotulista rannikolla.[1]

Vainovalkeiden taustalla oli käytäntö varoittaa väestöä lähestyvistä vihollisista tuli- ja savumerkein. Perinteisesti on arveltu, että tässä käytännössä on linnavuorilla voinut olla tärkeä asema. Eräissä kertomuksissa vainovalkeat ovat voineet tarkoittaa myös sotajoukkojen leirinuotioita eli sotatulia, tai palavien rakennusten tulta. Kaasat olivat merimerkkejä, joiden päällä saatettiin polttaa tulia, joilla varoitettiin vihollislaivastosta.

Kalevalassa vainovalkeat mainitaan mm. kahdennessakymmenennessä runossa seuraavasti:

Tuop' on äiti Lemminkäisen, aivan aamulla varahin, läksi vettä lähteheltä;

näkevi savun sakean, pohjoisilla maailmoilla. Sanan virkkoi, noin nimesi:

"Nuo onpi soan savuja, varsin vainovalkeita!"

Sotilastarkoituksessa käytetty merkkitulijärjestelmä oli käytössä vielä 1800-luvun alussa Kymijoen varrella, joka toimi tuolloin Venäjän keisarikunnan vastaisena rajana. Ketju käsitti yhteensä 45 näköyhteyden etäisyydellä toisistaan ollutta kohoumaa. Signaali välitettiin ketjua pitkin tarvittaessa päivisin savulla ja öisin tulilla.[2]

Luettelo eräistä Suomessa tunnetuista vainovalkeiden polttopaikoista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Mäkinen, Anssi: Linnaleirit ja vainovalkeat : Viipurin läänin asutus kaksikymmentäviisivuotisen sodan (1570-1595) jaloissa. Sarja Bibliotheca historica 73, Väitöskirja Oulun yliopisto. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2002. ISBN. (suomeksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Mauno Jokipii: Suomen Museo 2002: Ledung-laitos - ristiretkien tekoväline, s. 78-79. Suomen muinaismuistoyhdistys, 2002.
  2. Toimittanut Erkki-Sakari Harju: Kuninkaan kartasto Etelä-Suomesta 1776-1805, s. 40-41. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2012.
Tämä historiaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.