Helkajuhla

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Helkajuhla on suomalainen paikallinen juhla, jota vietetään helluntaina Valkeakoskella sijaitsevan Sääksmäen Ritvalassa kalevalamittaisia helkavirsiä laulamalla.

Ritvalan kylässä on jo ammoisista ajoista vietetty erityistä helkajuhlaa. Ajatus perustuu kristinuskoa edeltäneisiin, monilla kansoilla esiintyviin kevät- ja hedelmällisyysriitteihin, jotka sittemmin vaihtuivat peltojen kevätsiunaukseksi. Uskottiin, että mikäli helkajuhlia lakattaisiin pitämästä, loppuisi viljan kasvu.

Helkajuhlassa neidot kulkevat rituaalisen reitin Helkavuorelle, laulaen helkavirsiä. Kaksi eri suunnista tulevaa kulkuetta yhdistyy ja suuntaa sitten Helkavuorelle. Vuorella neidot asettuvat piiriin, jonka on arveltu symboloivan aurinkoa. Piirin lähettyvillä tai keskellä on myös voitu polttaa helavalkeita, isoja tulia.

Helkavirret alkoivat alkuvirrellä. Alkuvirressä on kuvaus Turun renessanssin ajan musiikista ja soittimista. Alkuvirren lopuksi neidot laulavat tekevänsä ”sinestä sillan” ja ”punasta portaan”, mennäkseen niitä pitkin ”jumaloihin puhtahisin”.

Helkavirsien keskeinen osa on kolme balladia. Mataleenan virsi on kuvitelma syntisestä Maria Magdaleenasta, jolle vastaantulija osoittaa olevansa Kristus kertomalla tämän pahat synnit. Inkerin virressä uskollisten rakastavaisten tarina päättyy poikkeuksellisesti hyvin. Annikaisen virsi on muunnelma Hansa-aikaisesta asetelmasta, jossa Turun neito joutuu ulkomaisen kauppiaan pettämäksi[1]. Kaikissa kolmessa balladissa on vahva keskiaikainen väritys.

Balladien jälkeen seuraa lyhyt laulu siitä, miten hirvi, ilmeisesti ”hiiden hirvi”, kuolaa, ja miten kuolasta syntyy maailmanpuu.

Loppulaulussa neidot hyvästelevät Jeesuksen ja Äiti Marian, ja sanovat palaavansa (ensi vuonna). Matti Kuusi esitti tämän olevan muistuman seudulla toimineiden dominikaanimunkkien kantoalttareista ja niitten alustoista.[2]

Nykyaikaiseen helkajuhlaan on 1900-luvun alusta lähtien kuulunut neitojen kulkueen jälkeinen ulkoilmajuhla tanhuineen ja musiikkiesityksineen.

Vuodesta 1910 helkajuhlan järjestelyistä on vastannut Ritvalan Nuorisoseura.[3]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Mäkelä-Alitalo, Anneli: Annikainen, kansanrunouden hahmo. Teoksessa Suomen kansallisbiografia. 1: Aaku-Browallius. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-441-X.
  2. Numminen, Jaakko: Ritvalan kaksi Helkajuhlaa 2004. Sääksmäki-seura. Viitattu 30.5.2009.
  3. http://www.saaksmaki-seura.fi/tapahtumia/ritvalan_helkajuhla/

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Enäjärvi-Haavio, Elsa: Ritvalan helkajuhla. Jälkeenjääneen käsikirjoituksen täydentänyt ja painoon toimittanut Martti Haavio. Porvoo Helsinki: WSOY, 1953.
  • Heikkilä, Timo: Aurinkolaiva. Lemminkäisen myytti ja Ritvalan kultti. Helsinki: Basam Books, 2004. ISBN 952-9842-99-6.
  • Lounema, Risto: Suomen kansan pyhät paikat. Helsinki: Yhtyneet kuvalehdet, 2003. ISBN 952-5257-57-6.
  • Valkeapää, Leena: Kauniissa joukos. Sata vuotta nykymuotoista Ritvalan helkajuhlaa. Ritvala: Ritvalan nuorisoseura, 2005. ISBN 952-91-8660-6.
  • Vilkuna, Kustaa: Vuotuinen ajantieto. Helatorstai. Otava, 1983. ISBN 951-1-01041-7.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]