Suomen pakanallinen juhlaperinne
Suomen pakanallinen juhlaperinne tarkoittaa suomalaisen muinaisuskon juhlaperinteitä. Muinaisusko ei ollut Suomessa yhtenäistä tai muuttumatonta, vaan tavat ja uskomukset vaihtelivat eri aikoina ja eri alueilla[1].
Vanhaan pyyntikulttuuriin kuului samanismi.[2] Varsinkin karhu oli palvottu eläin. Pyydystetyn karhun kunniaksi järjestettiin juhlat, karhunpeijaiset, joilla karhu pyrittiin palauttamaan uuteen elämään tullakseen jälleen riistaksi metsään.[3]
Maanviljelyn levittyä kekri oli tärkeä juhlapäivä, jota vietettiin sadonkorjuun päätteeksi vuoden loppumisen merkkinä. Keväällä juhlistettiin kylvöä. Itä-Suomessa juotiin ukonvakkoja ja Länsi-Suomessa vietettiin helavalkeita.[2]
Vanhat tavat kansanuskossa ja kansanperinteessä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Laskiainen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Laskiainen
Monet laskiaisen perinteet, runsas ruokatarjoilu ja riehakas ilonpito, viittaavat vanhoihin kevään ja vuoden vaihtumisen juhliin.[4] Monet suomalaisen laskiaisen menot ovat luultavasti peräisin vanhasta työnjuhlasta, jolloin naiset lopettivat pellavien, hamppujen ja villojen muokkaamisen ja kehräämisen langoiksi. Mäkeä laskevat nuoret toivottivat tulevalle vuodelle onnea huutamalla ”pitkiä pellavia, hienoja hamppuja ja lautasenkokoisia nauriita”.[5] Laskiaisen tienoille sijoittuu muinaiseurooppalainen vuodenvaihde, minkä vuoksi siihen on liittynyt aikaisemmin runsaasti kansanuskomuksia ja taikoja. Työt piti lopettaa hyvissä ajoin iltapäivällä, jotta työt olisivat joutuneet hyvin koko vuoden. Saunaan täytyi mennä päivänvalolla ja siellä oli oltava ääneti.[6][7]
Hela[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Helavalkeat
Helajuhlan eli toukojuhlan aikana läntisessä Suomessa sytytettiin pelloille ja muille avoimille paikoille kokkoja, helavalkeita eli toukovalkeita.[8][9] Muinaissuomalaiset polttivat helavalkeita pahojen henkien pois ajamiseksi. Juhlissa juotiin simaa ja tanssittiin.[10] Karja on usein päästetty ensi kerran laitumelle ja ajettu tulien läpi sairauksien ehkäisemiseksi.[11] Tapa tunnetaan Hämeestä, Satakunnasta ja Uudeltamaalta.[12] Tapaa pidetään yllä paikoin nykyisinkin.[13]
Ukonvakat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vakkajuhlat eli vakat olivat itämerensuomalaisissa yhteisöissä pitäjän tai yhden tai useamman kyläyhteisön järjestämät uskonnolliset pidot. Vakkajuhlat pidettiin joissain tapauksissa pyhissä lehdoissa. Vakkajuhlissa ilmeisesti alun perin uhrattiin vakallinen hyödykkeitä, mahdollisesti ainakin ruokaa, ja juotiin pitoja varten valmistettua pyhitettyä olutta. Vakkajuhliin saattoi eri kuvausten mukaan kuulua myös muita toimituksia, esimerkiksi polvistuminen kehään tai rituaalista tanssimista.[14]
Vakkajuhlien järjestäminen arvottiin usein alueen isäntien kesken. Vakkajuhlien järjestäminen oli kunnia-asia. Pitoihin ei tuotu omia eväitä, vaan ruoan ja juoman järjesti juhlan pitäjä. Vakkajuhlia tai joitakin niistä kutsuttiin Ukon vakoiksi, sillä niissä palvottiin Ukko ylijumalaa, jotta hän tekisi suotuisia ilmoja. Ukon vakat-nimistä juhlaa on voitu viettää arvioiden mukaan 25.5. Ukon vakkoja vietettiin ainakin kevätkylvön yhteydessä sään parantamiseksi. Ukon vakkoihin kerrotaan liittyneen veden pirskottamista ja loitsun luku, ilmeisesti tarkoituksena saada aikaan sadetta.[14]
Ukon vakoissa juotiin ilmeisesti erityinen malja olutta. Tätä voitiin sanoa vakan juomiseksi tai Ukon maljaksi. Malja saatettiin juoda myös esimerkiksi juhannuksena.[14]
Ensimmäisen suomenkielinen kirjallinen maininta Ukon vakoista on Mikael Agricolalta 1548. Myöhemmin, vuonna 1551 Agricola julkaisi Dauidin Psalttarin, jonka esipuheessa oli runomuotoinen luettelo vanhoista suomalaisista jumalista. Tässä yhteydessä hän mainitsi Ukon vakat uudelleen. Hänen mukaansa kevätkylvön yhteydessä juotiin Ukon Malja, ja siitä juopuivat varsinkin naiset. Sitten tehtiin häpeää. Tekstiä on tulkittu siten, että jumalatkin rakastelivat. Näillä menoilla Agricolan mukaan saatiin sadetta ja hyvä ilma.[14] Alkuperäinen teksti sanoo näin:
”Ja quin Kevekylvö kylvettin silloin ukon malja jootijn. Sihen haetin ukon wacka nin joopui Pica ette Acka. Sijtte paljo Häpie sielle techtin quin seke cwltin ette nechtin. Quin Rauni Ukon Naini härsky jalosti Ukoi pohjasti pärsky. Se sis annoi Ilman ja WdhenTulon.”
Tietoja vakkojen juomisesta on myös 1600-luvulta. Vuonna 1667 Hauholla kirjoitettiin käräjäpöytäkirjoihin maljan juontiin liittyvästä juhlamenosta. Eräs talonpoika oli käynyt keräämässä kylän taloista olutta. Kylän väki kokoontui järven rannalle, ja kaikki lankesivat polvilleen piiriin. Pitojen johtaja seisoi järvessä vyötäisiin asti ja loitsusi ”pyhää Ukkoa ilman isää” suomaan sadetta. Samalla hän heitti vettä ilmaan ja joi maljan. Kyläläiset palasivat koteihinsa puroa pitkin, heitellen vettä toistensa päälle.[14]
Kuopiossa vuonna 1670 kirjoitettiin (suomeksi) kirkolliseen pöytäkirjaan, että Pielisen ja Iisalmen pitäjissä suurin osa väestä ei pidä syntinä esi-isiensä taikamenoja, kuten Ukon vakkoja.[14]
Tietoja Ukon vakoista on vielä 1800- ja 1900-luvuiltakin, mutta 1900-luvun tiedot voivat olla kertomuksia vanhemmista ajoista. Vuonna 1852 kirjoitettiin, että Rautalammella kahdella kylällä oli tapana järjestää yhteiset Ukon vakat, joihin osallistuivat kaikki kyläläiset. Tässä mainitaan myös uhratun eläin, lammas, joka juhlissa syötiin.[14]
Vuonna 1910 kirjoitti Samuli Paulaharju Kurkijoella pidettävistä Ukon vakoista. Nämä juhlat pidettiin keväällä, kun oli kuivaa. Juhlat pidettiin jossakin kylän taloista. Juhliin tulivat kaikki kyläläiset. Ulos vietyjen pöytien ääressä syötiin juhlaruokia ja juotiin olutta, joka oli siunattua ja taikamenoin valmistettua. Rukoiltiin, että jumala antaisi hyvän ilman. Juhlien lopuksi arvottiin, mikä talo pitää juhlat seuraavana vuonna.[14]
Juhannus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Helkajuhla
Monet juhannuksen perinteistä juontavat juurensa vanhaan eurooppalaiseen valon ja hedelmällisyyden juhlaan kesäpäivänseisauksen aikana[15]. Esikristillisenä aikana juhannusta vietettiin Suomessa Ukon juhlana[16]. Etelä-Karjalassa juhannusta kutsuttiin Ukon juhlaksi vielä 1800-luvulla[16].
Juhannukseen liittyi erilaisia uskomuksia ja taikoja, joilla pyrittiin varmistamaan tuleva sato ja naimaonni.[15][17] Tunnetuimpia ovat erilaiset lemmentaiat. Taioilla pyrittiin takaamaan naimaonni, näkemään tuleva puoliso tai saamaan haluttu henkilö puolisoksi.[18] Juhannuspäivä oli suotuisa enteiden katsomiselle. Silloin katsottiin säitä, satovuotta ja karjaonnea.[17][18] Kaikenlaiset oudot tapahtumat olivat luonteenomaisia juhannusyölle. Muun muassa aaveiden ajateltiin vaeltavan.[17]
Ulko-oven molemmille puolille on pystytetty juhannuskoivuja.[19] Koivunoksista myös sidottiin tuoreita vihtoja.[17] Sisään taloon kannettiin kukkia ja tuoreita puunlehviä[20].
Karhunpäivä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Karhunpäivä
Karhunpäivä on ollut vanhana keskikesän päivänä 13. heinäkuuta, jolloin oli kesän lämpimin aika. Tuolloin palvottiin karhua vahinkojen ja vaaran välttämiseksi.[21][22]
Kekri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Kekri
Muinaissuomalainen sadonkorjuun juhla oli kekri, jota vietettiin mikkelinpäivän (29.9.) ja nykyisen pyhäinpäivän välisenä aikana, tarkka ajankohta määräytyi kulloisenkin vuoden syystoimien mukaan. Sana kekri tarkoitti kansankielessä viimeiseksi jäämistä tai jonkin päättymistä, ja kekri merkitsi myös vuoden vaihtumista maatalousyhteisössä.[23]
Kekri oli sadonkorjuun juhla ja karjamarkkinoiden aikaa, ja runsaalla ruoalla kestittäminen oli kekrinvietossa tärkeässä asemassa. Esimerkiksi kekripyörykät ovat lihapyöryköitä, joihin on laitettu sadonkorjuusta tulleita aineksia, kuten esimerkiksi punajuurta. Lammaspaisti oli toinen tyypillinen juhlaruoka, jota syömään kutsuttiin myös suvun vainajat.[23] Kekri kuuluu suomalaisten työnjuhlien piiriin. Se oli ilon juhla. Silloin laulettiin, leikittiin ja tanssittiin. Kekrinä alkoi palveluväen vapaaviikko. Kun talossa oli syöty, juotu ja juhlittu, saivat piiat ja rengit lähteä vierailemaan kotiseudulleen.[18]
Suomen kirkko ei hyväksynyt pakanallisen kekrin viettoa ja julisti sen kartettavaksi taikuudeksi. Useissa kirjaanpanoissa 1600- ja 1700-luvulla oikeuden pöytäkirjat kertovat kekrilampaista, joita syötiin maanhaltijan kunniaksi.[18]
Kekri-perinne alkoi hävitä teollistumisen ja kaupungistumisen myötä, ja monet kekriin liittyneet tavat ja perinteet ovat siirtyneet joulun ja nykyaikaisen uudenvuoden viettoon. Pisimpään perinne säilyi Itä-Suomessa.[24] Suomessa kekriä vietetään nykyään Kajaanissa polttamalla kekripukki (yleensä kaupungin Kauppatorin jokirannassa).[25] Myöhäissyksyn sadonkorjuun ja pyhäinmiesten juhlan tilalle on työntynyt irlantilaisperäinen Halloween-kulttuuri Yhdysvalloista.[26]
Joulu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Joulu
Suomen kielen sana joulu ja juhla ovat ruotsalaisia tai skandinaavisia lainasanoja.[27] Sana joulu tulee talven juhlan muinaisgermaanisesta nimestä.[28] Suomessa jouluun on liitetty kekrin piirteitä.[29]
Pikkulintujen ruokkiminen jouluna kuuluu talonpoikaiskulttuurin viljelytaikuuteen. Joulun ohra- tai kauralyhteen tarkoitus oli saada linnut jättämään kesällä viljan rauhaan.[30] Muinaissuomalaiset mahdollisesti ajattelivat, että kuolleet eli sielulinnut olivat elävien kanssa mukana keskitalven juhlassa. Siihen on voinut myös liittyä uskomus, että linnut tuovat talolle onnea.[31] Oljesta tehdyt koristeet tulevat kekristä, sadonkorjuun juhlasta[32]. Myös kekrin kuuluneet vainajien hyvittely- ja kestitystavat siirtyivät jouluun.[30]
Nykyisin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Myös joulupukin odottaminen kuului joulun pakanallisiin perinteisiin.
Alkuperäisuskonnon harjoittajien eli suomenuskoisten toiminnan myötä pakanallisia vuodenaikajuhlia on jälleen järjestetty.[33]
Suomenuskoisten juhlapäiviä ovat:
- Huhti-toukokuu: helavalkeat eli helajuhla tai toukojuhla[2][22]
- Kesäkuu: keskikesä[2], suviyö
- Heinäkuu: karhunpäivä 13.7.[22]
- Syys-marraskuu: kekri (nykyisin 31.10. tai 1.11.) eli marrasyö[26]
- Joulukuu: joulu tai talvipäivänseisaus[2]
- Tammikuu: 13.1. talvennapa, talvijuhla[2][22]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ ”Suomalaisten muinaisusko”, teoksessa Suomalainen tietosanakirja 7, reun–tamm. Espoo: Weilin + Göös, 1993. ISBN 951-35-4478-8.
- ↑ a b c d e f Suomenusko Lehto – Suomen Luonnonuskontojen yhdistys. Viitattu 27.5.2009.
- ↑ Pentikäinen, Juha: Kalevalan mytologia. Helsinki: Gaudeamus, 1987. ISBN 951-662-403-0.
- ↑ Suomalainen tietosanakirja 5, käs–m. Espoo: Weilin + Göös, 1991. ISBN 951-35-4649-7.
- ↑ Vilkuna, Kustaa: Vuotuinen ajantieto: Vanhoista merkkipäivistä sekä kansanomaisesta talous- ja sääkalenterista enteineen. 8. painos (1. laitos 1950). Helsingissä: Otava, 2002. ISBN 951-1-13320-9.
- ↑ Vuotuisjuhlat: Laskiainen Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura. Arkistoitu 30.4.2009. Viitattu 13.2.2010.
- ↑ Nieminen, Kirsti: ”Laskiainen laulattaa, siansorkka naurattaa” 2.2.2010. Ajastaika 1/2002, Ajasto. Arkistoitu 22.10.2003. Viitattu 13.2.2010.
- ↑ Kantalainen, Merja: Vappupuhe kantalainen.fi. 1.5.2005. Viitattu 2.6.2009. [vanhentunut linkki]}
- ↑ Suomenuskoisten helajuhla 2008. Taivaannaula ry. Viitattu 2.6.2009.
- ↑ Hätönen, Paula: Ylioppilaan tyyli ei petä piknikilläkään Turun sanomat. 27.4.2002. Viitattu 5.6.2009. [vanhentunut linkki]
- ↑ Kuntatiedote 28.4.1999. Velkuan kunta. Viitattu 5.6.2009. [vanhentunut linkki]}
- ↑ Helatorstaina ei kasva ruohokaan Ajastaika 1/2005. Ajasto. Viitattu 2.6.2009. [vanhentunut linkki]}
- ↑ Mattsson, Ulla: Helavalkeat loimottavat illalla Turun sanomat. 8.5.2002. Viitattu 2.6.2009. [vanhentunut linkki]}
- ↑ a b c d e f g h Haavio, Martti: Suomalainen mytologia. Porvoo Helsinki: WSOY, 1967.
- ↑ a b Yöttömänä yönä Suomi pysähtyy 12.6.2009. Berliini: Suomen suurlähetystö. Viitattu 6.6.2010.
- ↑ a b Moilanen, Raija: Juhannus, mittumaari, vuotuisjuhlista vehrein 16.6.2009. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Arkistoitu 16.3.2012. Viitattu 5.6.2010.
- ↑ a b c d Karjalainen, Sirpa: Juhlan aika: Suomalaisia vuotuisperinteitä. Helsinki: WSOY, 1994. ISBN 951-0-19590-1.
- ↑ a b c d Vilkuna, Kustaa: Vuotuinen ajantieto: Vanhoista merkkipäivistä sekä kansanomaisesta talous- ja sääkalenterista enteineen. 1. laitos 1950. Helsingissä: Otava, 1994. ISBN 951-1-13320-9.
- ↑ Vuorela, Toivo: Suomalainen kansankulttuuri. 4. painos 1998. Porvoo Helsinki: WSOY, 1975. ISBN 951-0-07190-0.
- ↑ Mittumaari täällä taas 15.6.2009. Taivaankannen takojat. Viitattu 6.6.2010.
- ↑ Vilkuna, Kustaa: Vuotuinen ajantieto: Vanhoista merkkipäivistä sekä kansanomaisesta talous- ja sääkalenterista enteineen. Helsingissä: Otava, 2002 (1. laitos 1950). ISBN 951-1-13320-9.
- ↑ a b c d Taivaannaula – Kalenteri Taivaannaula ry. Viitattu 1.6.2009. [vanhentunut linkki]
- ↑ a b Kekri 8.11.2005. Museovirasto. Viitattu 14.8.2009.
- ↑ Vilkuna, Kustaa: Vuotuinen ajantieto: Vanhoista merkkipäivistä sekä kansanomaisesta talous- ja sääkalenterista enteineen. Helsingissä: Otava, 1950.
- ↑ Kekrijuhlat 213.143.184.82. Arkistoitu 4.10.2013. Viitattu 14.8.2009.
- ↑ a b Grönroos, Marko: Marras, marrasyö, kekri, samhain, halloween nic.funet.fi. 2000. Arkistoitu 30.4.2009. Viitattu 27.5.2009.
- ↑ Aurejärvi-Karjalainen, Anneli: Perheen omat juhlat: Siviiliseremoniat häistä hautajaisiin, s. 183. Helsinki: WSOY, 1999. ISBN 951-0-23761-2.
- ↑ Häkkinen, Kaisa: Nykysuomen etymologinen sanakirja, s. 285. Helsinki: WSOY, 2004 (4. painos 2007). ISBN 951-0-27108-X.
- ↑ Karjalainen, Sirpa: Juhlan aika: Suomalaisia vuotuisperinteitä. Helsinki: WSOY, 1994. ISBN 951-0-22920-2.
- ↑ a b Aurejärvi-Karjalainen 1999, s. 190.
- ↑ Lempiäinen 2008, s. 96.
- ↑ Aurejärvi-Karjalainen 1999, s. 192.
- ↑ Pesonen, Jarkko: Suomenuskoisten helajuhla 2008. Taivaannaula ry. Viitattu 16.11.2008.
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Aalto, Satu (toim.): Suuri perinnekirja: Suomalaista juhlaperinnettä ennen ja nyt. Hämeenlinna: Karisto, 1999. ISBN 951-23-3963-3.
- Karjalainen, Sirpa: Juhlan aika: Suomalaisia vuotuisperinteitä. Helsinki: WSOY, 1994. ISBN 951-0-22920-2.
- Nirkko, Juha (toim.): Juhannus ajallaan: Juhlia vapusta kekriin. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-587-4.
- Vilkuna, Kustaa: Vuotuinen ajantieto: Vanhoista merkkipäivistä sekä kansanomaisesta talous- ja sääkalenterista enteineen. 1. laitos 1950. Helsingissä: Otava, 1994 (8. painos 2002). ISBN 951-1-13320-9.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Suomenuskon pyhät[vanhentunut linkki]. Taivaannaula.
| ||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||