Tuonela

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee mytologista paikkaa suomalaisessa kansanperinteessä ja raamatunkäännöksessä. Tuonela on myös Amorphiksen albumi. Manalasta ja vainajalasta yleisniminä katso vainajala.
Akseli Gallen-Kallelan maalaus Lemminkäisen äiti kuvaa, kuinka Lemminkäisen äiti löytää poikansa tuonelan joelta.

Tuonela, Tuoni, Manala, Mana eli Vainajala on mytologinen kuolleiden valtakunta.

Tuonela suomalaisessa kansanperinteessä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tuonela on muinaissuomalaisen perinteen ja maailmankuvan mukaan kuolleiden valtakunta tai asunto tuonpuoleisessa. Muinaisten suomalaisten uskomuksissa kuolleet vaeltavat tuonelassa varjomaisina haamuina. Hyvien ja pahojen kohtalo on samanlainen. Kuolleiden kiusana oli Tuoni ja hänen vaimonsa Tuonetar. Toisinaan elävät ihmiset saattoivat käydä tuonelassa hakemassa tietoja tai loitsuja. Matka tuonelaan vaati viikkokausien vaelluksen erämaan poikki ja lopulta tuonenvirran ylittämisen lautturin avustuksella. Šamaanit pääsivät Tuonelaan vaipumalla transsitilaan ja huijaamalla vartijoita. Elias Lönnrotin kokoamassa Kalevala-eepoksessa koetaan tuonelanmatka. Tarusankari Väinämöinen tekee onnettoman retken tuonelaan ja onnistuu lopulta pakenemaan elävien maahan muuttumalla käärmeeksi.[1]

Tuoni sijaitsi maan tai veden alla tai saarella ja oli joidenkin uskomusten mukaan pimeä tai hämärä ja kolkko. Joissain uskomuksissa Tuonela saattoi olla ylösalaisin, kuten maahisten maa. Toisinaan tuonela myös rinnastettiin kalmistoon. Jos Tuonelan ilmansuunta tiedettiin, se oli yleensä pohjoinen. Tuonela esiintyy useasti Kalevalassa ja suomalaisissa kansanrunoissa.

Kuolleiden sielut joutuivat Tuonelle eli heidät "vei Tuoni". Joskus kuolleet vietiin myös itään tai länteen, tai ne jäivät kotiin tai kodin pyhänurkkauksen seutuville lähimmäisiään suojelemaan. Vielä tuonpuoleisestakin kuolleet saattoivat palata elävien maille esimerkiksi luonnoiksi eli jälkipolvien suojelushengiksi.

Hautaustavoista päätellen tuonpuoleissa sielun on uskottu jatkavan elämäänsä pitkälti samaan tapaan kuin eläessään. Hautoihin on jätetty hautalahjoina muun muassa käyttöesineitä, koruja, aseita ja vaatteita. Kristinuskon aikana hautalahjoista luovuttiin, mutta esimerkiksi ortodoksit voivat edelleen uhrata haudalla esimerkiksi viinaryypyn.

Joissain perinteissä vainajat nukkuivat tai elivät hiljaista elämää Tuonella. Pahoilla ja moraalittomilla saattoi olla muita huonommat oltavat, esimerkiksi kivinen sänky. On myös joitakin kertomuksia pahaan paikkaan, kuten hauen suoleen joutuneista, joita ei saanut edes tietäjä takaisin. Ei tiedetä, millainen muinaissuomalainen manala oli ennen kristinuskon vaikutusta. Tuonpuoleinen rangaistus voi olla myös kristillistä perua.

Kuolleet eivät joutuneet Manalle suoraan, vaan heidän oli matkattava sinne. Sielu saattoi viipyä jonkin aikaa esimerkiksi sukulaisten luona, mutta jossain vaiheessa oli lähdettävä – viimeistään silloin, kun sukulaiset karkottivat rakkaasta sukulaisesta pelottavaksi kummitukseksi muuttuneen hahmon pois. Oli elävien etu, että kuolleet menivät Tuonelaan, sillä silloin he olivat poissa kummittelemasta, mutta kuitenkin tavoitettavissa, jos apua tarvittaisiin. Sielun vaellus saattoi esimerkiksi kulkea tumman virran poikki, jossa tosin auttoi monissa tarinoissa tuonen tytti veneellään. Toisissa tarinoissa oli Tuonen edessä koski, Kinahmi, palava pyörre, jonne puut kaatuivat ja jossa saattoivat virrata jopa teräaseet. Käsitys veden takana olevasta Tuonelasta liittyy ehkä kalmistosaariin. Jotkut ovat voineet samaistaa myyttisen Tuonelan ja paikallisen kalmiston.

Eräät Vienanjoen seudulla eläneet suomensukuiset ovat lähettäneet vainajat veneissä pois kohti pohjoista ja Vienanmerta, sillä näin niiden uskottiin päätyvän kuolleiden kotiin.

Tuonelassa oli myös arvokasta tietoa, ilmeisesti Tuonelle joutuneiden tietäjien tai sukulaisten ansiosta. Tätä tietoa saattoi havitella jo eläväkin "käymällä Tuonella". Eräs tapa päästä vainajalaan oli langeta loveen. Kyseessä oli ilmeisesti tietäjän transsitila ja kokemus sielun irtautumisesta kehosta. Tietäjän sielun piti kulkea tiettyä reittiä tai selvittää haasteita päästäkseen manalle. Piti esimerkiksi valehdella tuonen piialle, että on tosiasiassa kuollut, tai onnistua uimaan vaarallisen joen poikki. Manalta piti vielä päästä pois, jos halusi palata "elävien kirjoihin".

Manala eli vainajala muissa mytologioissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Manala- ja vainajala-sanoja käytetään myös yleisniminä mytologisista kuolleiden valtakunnista puhuttaessa, muuallakin kuin Kalevalan yhteydessä. Manalasta puhutaan usein esimerkiksi Antiikin Kreikan mytologian yhteydessä. Kreikkalaisen mytologian manalaa, Haadesta hallitsee samanniminen kuoleman jumala. Käsitys Tuonelasta on monessa suhteessa samanlainen kuin monien muiden kansojen kuolleiden valtakunnat.

Tuonela Raamatussa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalainen raamatunkäännös kääntää heprean sanan Šeol ja kreikan sanan Hades molemmat nimellä Tuonela. Sana Gehenna käännetään sanalla Helvetti.[2].

Yleisen tulkinnan mukaan Šeol ja Haades - siis suomalaisittain Tuonela - viittaavat tilapäiseen paikkaan, jossa kuolleet ovat, kun taas Gehenna viittaa lopulliseen eroon Jumalasta ja ikuiseen kadotukseen.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kuula, Kari: Helvetin historia: Pohjalta pohjalle Homeroksesta Manaajaan. Helsinki: Kirjapaja, 2006. ISBN 951-607-350-6.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kuula 2006, s. 298–307.
  2. Raamattu http://www.evl.fi/raamattu/
  3. New Bible Dictionary, 3. editio, IVP 1996. Artikkelit "Hell", "Sheol".