Kantele

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli kertoo soittimesta. Sanan muita merkityksiä on täsmennyssivulla.
Nykyaikainen Koistisen 38-kielinen konserttikantele
Ääninäyte

Kantele (myös muodossa kannel) on perinteinen kielisoitin ja Suomen kansallissoitin. Kantele tunnetaan myös muualla itäisen Itämeren alueella.

Kanteleen historia ulottuu ainakin tuhannen vuoden taakse, ehkä paljon kauemmaskin. Suomalaisessa kansanrunoudessa kantele on Väinämöisen soitin, ja sillä on näkyvä asema 1800-luvulla kootussa Kalevala-eepoksessa. Kantele oli suosittu ja suomalaisille symbolisesti tärkeä soitin aina 1900-luvun alkuun asti. Sen jälkeen sen suosio hiipui, kunnes 1970-luvulla sen asemaa ryhdyttiin aktiivisesti parantamaan. Nykyisin kanteleensoitto ja -rakennus ovat jälleen elpyneet, ja kanteleensoittoa voi esimerkiksi opiskella Taideyliopistossa.

Kanteletta soitetaan tavallisesti pitämällä sitä vaakatasossa sylissä tai pöydällä ja näppäilemällä kieliä sormilla. Perinteinen kantele on viisikielinen, mutta nykyaikaisissa kanteleissa kieliä voi olla jopa yli 30. Viisikielinen kantele on yleensä viritetty D-duuriin tai vastaavaan molliin. 1800-luvulla kehitetyssä kromaattisessa kanteleessa on perinteistä enemmän kieliä, ja 1920-luvulla kehitetyssä koneistokanteleessa on sävelvaihtajakoneisto. Sähkökantele on soittimen uusin kehitysmuoto.

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhainen historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kantele keksittiin joskus vuosien 1000 eaa. ja 1000 jaa. välillä., mutta tarkkaa tietoa asiasta on vaikea saada. Yleisin arvio kanteleen iästä on pari tuhatta vuotta.[1]

Vanhimmat todisteet kantelesoittimista ovat ilmeisesti novgorodilaiset sekä Puolan Opolen ja Gdańskin 900–1400-luvulta peräisin olevat arkeologiset löydöt.

Väinämöisen soittimena[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Johan Zacharias Blackstadius, Väinämöinen kiinnittää kielet kanteleeseen, 1851.

Kantele esiintyy suomalaisessa kansanrunoudessa. Kanteleella on keskeinen asema etenkin Elias Lönnrotin kokoamassa Kalevalassa, jossa se on tietäjä ja runonlaulaja Väinämöisen soitin. Kalevalassa soitin toimii henkisen ja taiteellisen hyvinvoinnin takaajana siinä kun sampo antaa aineellisen hyvinvoinnin. Vuonna 1849 julkaistussa Kalevalan versiossa Väinämöinen takoo kanteleen 40. runossa, ja kantele on 50-runoisen teoksen viimeisen viidenneksen keskeinen aihe. Siinä Väinämöinen nousee eepoksen todelliseksi sankariksi, jonka kestävimmäksi ominaisuudeksi nousee muusikkous, taiteilijan taito.[2]

Aluksi Väinämöinen takoo kanteleen hauen luista. Hänen soittonsa vaikutus on järisyttävä ja yliluonnollinen, ja kaikki rientävät liikuttuneina soittoa kuuntelemaan. Väinämöinen myös nukuttaa kanteleellaan Pohjolan väen, ja sampo saadaan veneeseen ja merelle. Kantele kuitenkin katoaa aaltoihin, joten Väinämöinen tekee uuden koivusta. Runossa 50 Väinämöinen poistuu jättäen kanteleensa Suomen kansalle perinnöksi.[3]

Lönnrot käyttää kanteleen synonyymeinä myös sanoja soitto, ilo, iki-ilo, käyrä, romu, visaperä ja harppu. Runonlaulajilta kantelekuvauksia Lönnrot oli kerännyt vain pari-kolmekymmentä, ja hän itse laajensi runot sadoiksi säkeiksi.[4]

Kalevalan sisarteoksessa Kantelettaressa kantele mainitaan vain seitsemässä laulussa yli kuudestasadasta.[5]

Perinteinen koverrettu kantele[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Entisaikoina kantele valmistettiin aina yhdestä puusta, joka koverrettiin ylä- tai alapuolelta. Näistä vanhoista kanteleista on museoissa tallella pari sataa. Kovertamisen tekotapa jakaa kanteleet jyrkästi kahteen alueelliseen ryhmään, pohjoiseen ja eteläiseen. Näiden alueiden raja kulkee suurin piirtein reittiä KokkolaJyväskyläJoensuu, ehkä hiukan sen pohjoispuolella. Pohjoisella alueella puu koverrettiin alhaalta päin ja kantele jätettiin pohjattomaksi. Eteläisellä alueella kantele koverrettiin ylhäältä päin ja allas peitettiin kannella, joka kiinnitettiin koppaan tuohivanteilla tai puu- tai rautanauloilla. Raja-alueilla nähtiin kumpaakin tekotapaa. Myös sivulta kaiverrettuja kanteleita oli: niitä koverrettiin Vepsässä ja Inkerissä, joskus Laatokan pohjoispuolellakin.[6]

Alta koverrettua, pohjatonta kannelta soitettiin tavallisesti pöydän päällä niin että jykevä pöytä toimi kaikupohjana ja resonoi kanteleen mukana. Sylissäkin soitettuna pohjattoman kanteleen ääni saattaa soida muhkeammin kuin päältä koverrettu ja kannellinen kantele.[7]

Lautakantele, koneistokantele ja muut uudistukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1700-luvun lopulla tai viimeistään 1800-luvun alussa kanteleita alettiin tehdä laudoista, jolloin kanteleista voitiin tehdä niin leveitä kuin haluttiin. Lautakanteleen keksimisen myötä soitinta alettiin uudistaa monin muinkin tavoin. Metallia alettiin käyttää tappien ja vartaan materiaalina.[8][9] Kanteletta oli aiemmin soitettu lyhyt sivu soittajaa päin, mutta nyt yleisimmäksi soittosuunnaksi Suomessa vaihtui pitkältä puolelta soittaminen.[10]

Elias Lönnrot oli merkittävä kanteleen kehittäjä 1800-luvulla. Hänen ansiostaan viisikielisestä kanteleesta tuli Suomen kansallissoitin. Lönnrot oli itsekin kanteleensoittaja, ja hän kantoi kanteletta matkoillaan 1830-luvulta lähtien. Hänestä tuli myös kanteleensoiton opettaja ja kanteleiden rakentaja. Vuonna 1847 Lönnrot rakensi 38-kielisen kromaattisen kanteleen, kielimäärältään koko vuosisadan suurimman. Kaikki 1800-luvun kromaattiset kanteleet luetaan Lönnrotin nimiin. Lönnrot kehitti neljän vuosikymmenen aikana ainakin viisi erilaista, tietoisesti suunniteltua kantelemallia.[11]

Vanhoissa kanteleissa ei soivia kieliä sammutettu, vaan ne helisivät vapaasti näppäilyn jälkeenkin. Sointuun kuuluvien kielien sammutus alettiin katsoa tarpeelliseksi 1900-luvun alkuun mennessä, ja soittimeen lisättiin sammutuslauta. Näin kanteleella voitiin alkaa soittaa myös uudenlaista musiikkia.[1] Paul Salminen kehitti 1920-luvulla koneistokanteleen, joka on vipukoneistolla varustettu kantele. Kanteleen rakenne muuttui myös niin, että kielitapit olivat kaarevassa muodossa entisen suoran sijaan. Soittimen muutosten myötä kansanmusiikin ja tanssimusiikin ohella kanteleella alettiin soittaa yhä enemmän myös klassisen musiikin teoksia.[8]

Suosion hiipuminen ja uusi nousu 1970-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kantele oli 1800-luvun ja 1900-luvun alun Suomessa symbolisesti tärkeä soitin. Kanteleensoittajat olivat laulujuhlien tärkeitä esiintyjiä, ja kaupoissa myytiin erilaisia kanteleita, nuotteja ja soitto-oppaita. Tiedotusvälineissä oli kuitenkin jo alkanut näkyä huolestuneita kirjoituksia soittimen suosion vähenemisestä ja ehdotuksia keinoista kanteleperinteen elvyttämiseksi.[12]

Martti ja Marjatta Pokela esiintymässä juhlassa Suomen kansallismuseon pihalla syyskuussa 1966

Kanteleen suosio laski vuosi vuodelta, kunnes se saavutti aallonpohjansa 1960-luvulla. Viiskielinen kantele oli katoamaisillaan, ison kanteleen soittajia oli harvakseltaan, ja ammattimaisia soittajia ja soitinrakentajia enää muutamia. Vuosikymmenen lopulla kanteleen katoamisesta huolestuneet kansanmuusikot kuten Martti Pokela ryhtyivät aktiivisesti elvyttämään perinnettä. Pokela kehitti uusia kantelemalleja ja laati Erkki Ala-Könnin kanssa kanteleen oppikirjan Suomen Kulttuurirahaston apurahalla. Pokela julkaisi vuonna 1974 Kansanmusiikki-lehdessä kanteleen elvytysohjelman, jossa hän ehdotti esimerkiksi kantelekerhoja, kantelekursseja ja kanteleensoiton opetusta Sibelius-Akatemiaan sekä vaati valtiovaltaa tukemaan kanteleen harrastusta, opetusta ja valmistusta. Kanteletta alkoikin pian näkyä entistä enemmän televisiossa ja muussa mediassa. Kanteleenrakennus elpyi 1970-luvun lopulla ja kantelekursseista tuli suosittuja. Kantele kouluun -hankkeen myötä vuosina 1985–1987 Suomen kouluihin lahjoitettiin 4000 viisikielistä kannelta.[13]

Tampereella perustettiin vuonna 1977 Suomen Kanteleensoittajat ry. Yhdistys muutti nimensä vuonna 1984 Kanteleliitoksi. Kantele-lehti on ilmestynyt vuodesta 1979. Kanteleliiton ansiosta esimerkiksi kanteleensoiton opetus saatiin musiikkiopistoihin ja konservatorioihin.[14] Sibelius-Akatemiassa, nykyisessä Taideyliopistossa, kanteleensoittoa alettiin opettaa solistisena aineena vuonna 1987. Ensimmäisen 25 vuoden aikana kanteleluokalta valmistui 25 musiikin maisteria.[15][16]

Merkittävä väylä kantelemusiikin suosion kasvussa oli maailmanmusiikin nousu 1990-luvulla. Kanteletta soittivat silloin esimerkiksi ruotsalainen Hedningarna-etnorockyhtye sekä suomalainen Värttinä.[17]

Elokuvissa kanteletta on 2000-luvulla kuultu Disneyn elokuvassa Narnian tarinat: Velho ja leijona (2005) ja suomalaisessa Jadesoturissa (2006).[18]

Jyväskylässä on vuodesta 2009 alkaen toiminut Suomen kantelemuseo.

Sähkökantele[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viimeisin kanteleen kehitysmuoto on sähkökantele.[8] Sähköistä kannelta käytti jo esimerkiksi Tuulenkantajat Roskilden rockfestivaaleilla 1985, ja myös Dingolla oli keikkakäyttöä varten 5-kielinen sähkökannel.[19] Vuonna 1999 Koistinen julkaisi oman sähkökanteleensa.[20] Nykyaikainen sähkökannel on 39-kielinen soitin, joka on kokonaan kiinteää puuta ilman kaikutilaa.[8] Sen ääni on vahvistettu, ja sitä voi muokata efektilaitteilla. Sähkökanteleesta saa myös matalia ääniä.[21]

Sähkökanteleen myötä kanteleen ääntä alettiin kuulla 1990-luvulta alkaen myös populaarimusiikissa, etenkin melodisessa rockissa, johon sen sähköinen volyymi, kaiut, viiveet, säröt ja muut sähköiset efektit sopivat. Kannelta soitetaan esimerkiksi CMX:n Rautakanteleella (1995) ja Nightwishin Dark Passion Playlla (2007).[22]

Perinteisen kanteleen rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

5- ja 10-kieliset kanteleet. Kielet on kiinnitetty toisesta päästään vartaaseen, toisesta päästä tappeihin.

Kaikissa vanhoissa kanteleissa on yhdestä puusta koverrettu koppa. Sen leveys ja samalla kielten määrä riippui saatavilla olevan puupölkyn leveydestä. Puuna käytettiin koivua, leppää, kuusta, haapaa tai mäntyä.[23][8] Muodoltaan vanha kantele on vinosuunnikas, jonka sivujen tarkat mittasuhteet vaihtelevat.[24]

Carl Rahkosen kanteleväitöskirjan aineistona käytetyt viisikieliset museokanteleet ovat pituudeltaan 56–81 senttimetriä ja leveydeltään 9,5–17 senttimetriä. Saman aineiston useampikieliset kanteleet ovat viisikielisiä keskimäärin muutaman senttimetrin lyhyempiä mutta selvästi leveämpiä, 12–23 senttimetriä.[23]

Kanteleen lyhimmällä sivulla on korotus, johon varras kiinnitetään. Korotus jatkuu kopan reunan yli ylimääräisenä koristeena, jota kutsutaan ponneksi. Ponsi löytyy vain Suomenlahden pohjoispuolen kanteleista, niin päältä kuin alhaaltakin koverretuissa. Ponnella ei soittamisen kannalta ole merkitystä, ja sitä on arveltu pelkäksi koristeeksi.[24]

Ponteen on veistetty lovi varrasta varten. Lovi voi olla kaareva tai suora. Varras on tehty raudasta tai puusta, ja se on kohtisuorassa kanteleen pisimpään sivuun nähden. Kielet on kiinnitetty vartaaseen samaan linjaan solmulla, joka aiheuttaa kielen sointiin tiettyä häilyvyyttä.[24] Kielet lähtevät vartaasta säteittäin niin, että niiden etäisyydet kasvavat pitkää päätä kohti. Kielien säteittäisyydestä luovuttiin 1800-luvun lopulla, sillä klassisen musiikin soittajien mielestä se vaikeutti soittamista, ja kielet säädettiin samansuuntaisiksi ja tasavälisiksi.[24]

Kanteleet jaetaan pienkanteleisiin (alle 15 kieltä) ja suurkanteleisiin (jopa 39 kieltä).[8] Museoissa säilyneidessä päältä koverretuissa kanteleissa on kieliä viidestä 21:een, ja alta koverretuissa viidestä 17:ään.[23] Kanteleen kielet ovat luultavasti olleet aikaisemmin hevosten jouhista, mutta jo 1700- ja 1800-luvulla käytettiin metallisia kieliä. "Vaskikantele" tarkoittaa kanteletta jonka kielet ovat vaskea, eli jotain kuparisekoitetta (messinki- tai pronssilankaa).[25]

Kanteleen toisessa päässä kopan kannen jatkeeseen on veistetty reikiä. Niihin on alhaalta päin työnnetty puiset viritystapit, joissa kielet ovat kiinni. Kielet kiristetään vääntämällä tappien siivekkeistä kopan jatkeen alapuolella.[24]

Kanteleen kärjessä on joskus koristeellinen kierukka. Kärjessä on usein reikä, josta pujotetulla narulla kantele voidaan ripustaa seinälle.[24]

Kanteleeseen on useimmiten veistetty yksi tai useampia ääniaukkoja, jotka ovat kanteleissa yleensä erilaiset. Soinnin kannalta ääniaukot eivät ole välttämättömiä.[24]

Kanteleen kielet kulkevat joskus tallan yli. Talla on yleensä tappisivun viereen kiinnitetty kisko, joka on tehty raudasta, joskus puusta. Talla puhdistaa kanteleen ääntä ja tekee siitä kirkkaamman ja selkeämmän. Talla on ilmeisesti uusi piirre, ja sitä esiintyy lähinnä Karjalassa.[24]

Kanteleen soitto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

R.W. Ekman, Kreeta Haapasalo soittaa kannelta, 1868.

Koverrettua kannelta pidettiin aina lyhin kieli soittajaa lähinnä, varras ja ponsi oikealla, tappisivu vasemmalla.[26] Nykyisin soittoasento vaihtelee eri paikkakunnilla.

Kannelta soitetaan pitämällä sitä vaakatasossa sylissä tai pöydällä – nykyään vaihtoehtoisesti kaulaan ripustettuna. Pienempiä kanteleita soitetaan näppäilemällä kieliä ja sammuttamalla niitä sekä sormin että kämmenellä, mutta suurempia kanteleita soittaessa käytetään sormisammutusten lisäksi usein sammutuslautaa.

Perinteisiä soittotapoja ja -tyylejä on edelleen käytössä useita. Tikkusoitoksi tai Saarijärven tyyliksi kutsutussa soittotavassa kieliä krapsitaan puutikuilla. Tämä soittotapa oli yleinen 100 vuotta sitten Keski-Suomessa ja Pohjanmaalla, mutta se oli sittemmin vähällä hävitä kokonaan. Nykypäivän kanteleensoittajista tikkusoiton hallitsevat muun muassa Kari Dahlblom, Rauno Nieminen, Timo Väänänen, Maija Kauhanen, Emmi Knuutinen, Essi Olkanen ja Pauliina Syrjälä.

Kannelta soitettaessa näppäillään yleensä melodiaa oikealla kädellä vasemman säestäessä matalammilla kielillä. Useimmat kanteleet on viritetty diatonisesti. Viisikielinen kantele on yleensä viritetty D-duuriin (d–e–fis–g–a) tai vastaavaan molliin (d–e–f–g–a), mutta myös muita virityksiä käytetään.

Konserttikanteleissa on sävelvaihtajakoneisto, joka mahdollistaa kromaattisten sävelten (ylennysten ja alennusten) käyttämisen.[8]

Muissa kantelemaissa Virossa, Latviassa, Liettuassa, Karjalan tasavallassa ja Venäjällä on myös konserttisoittimeksi kehitettyjä kantelesoittimia, joilla on mahdollista soittaa kromaattisia säveliä.

Kantelesoittimet eri kansoilla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viktor Vasnetsov, Guslinsoittajia, 1899
Neuvostoliiton aikainen postimerkki, jossa kuvataan latvialaisia kansansoittimia. Mukana myös latvialainen kokles

Tunnettuja kanteleensoittajia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laulaja Lucia Tepponen ja kanteleensoittajat Toivo Vajonen ja Maksim Gavrilov Karjalais-suomalaisesta neuvostotasavallasta vuonna 1949.

Ennen sotia eräs kuuluisimpia kanteleensoittajia oli Shemeikkojen runonlaulajasuvun jäsen Teppana (Teppo) Jänis.lähde? Kuuluisimpia kanteletaiteilijoita on professori Martti Pokela.[27] Monet tunnetut kanteleensoittajat ovat kotoisin Haapaveden kantelepitäjästä. Pokelan lisäksi haapavetisiä kantelekuuluisuuksia ovat esimerkiksi Antti Rantonen ja Pasi Jääskeläinen.[28] Nykyään paikkakunnalla toimii useita perinteisen soiton yhtyeitä, muun muassa suurkokoonpano Jokilaaksojen kanteleet. Sähkökanteleen tunnetuimpia soittajia ovat musiikin tohtorit Hannu Saha ja Timo Väänänen, Eva Alkula, Senni Eskelinen, Anttu Koistinen ja Juha Jyrkäs. Norjan suomalaismetsäalueella tunnetaan kanteleen soittaja Sinikka Langeland.

Suomalaisia kanteleenrakentajia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Blomster, Risto (toim.): Kantele. Kirjoittaneet Pekka Jalkanen, Heikki Laitinen ja Anna-Liisa Tenhunen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2010. ISBN 978-952-222-101-8.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Laitinen (teoksessa Kantele, 2010), s. 121.
  2. Laitinen (teoksessa Kantele, 2010), s. 64–65.
  3. Laitinen (teoksessa Kantele, 2010), s. 65–68.
  4. Laitinen (teoksessa Kantele, 2010), s. 69–71.
  5. Laitinen (teoksessa Kantele, 2010), s. 72–73.
  6. Laitinen (teoksessa Kantele, 2010), s. 121–122.
  7. Laitinen (teoksessa Kantele, 2010), s. 122–123.
  8. a b c d e f g Kantele etno.net. Sibelius-Akatemian kansanmusiikin aineryhmä. Viitattu 31.7.2015.
  9. Laitinen (teoksessa Kantele, 2010), s. 134–143.
  10. Laitinen (teoksessa Kantele, 2010), s. 164–165.
  11. Laitinen (teoksessa Kantele, 2010), s. 136–144.
  12. Tenhunen (teoksessa Kantele, 2010), s. 171–175.
  13. Tenhunen (teoksessa Kantele, 2010), s. 209–215.
  14. Tenhunen (teoksessa Kantele, 2010), s. 216–218.
  15. Sibelius-Akatemian kanteleopetus viettää 25-vuotisjuhliaan 2012. Sibelius-Akatemia. Viitattu 31.7.2015.
  16. Harmonikka, kitara ja kantele Taideyliopisto. Viitattu 31.7.2015.
  17. Jalkanen (teoksessa Kantele, 2010), s. 426–427.
  18. Jalkanen (teoksessa Kantele, 2010), s. 427.
  19. Tenhunen (teoksessa Kantele, 2010), s. 215–216.
  20. Tenhunen (teoksessa Kantele, 2010), s. 290.
  21. Sähkökanteleella säestää vaikka Eino Leinoa Yle uutiset. 29.8.2011. Viitattu 22.10.2017.
  22. Jalkanen (teoksessa Kantele, 2010), s. 426.
  23. a b c Laitinen (teoksessa Kantele, 2010), s. 123.
  24. a b c d e f g h Laitinen (teoksessa Kantele, 2010), s. 124–126.
  25. Kastinen Arja: Soitin Temps Oy. Viitattu 31.7.2015.
  26. Laitinen (teoksessa Kantele, 2010), s. 128–129.
  27. Kantele - Suomen kansallissoitin SUOMEN SUURLÄHETYSTÖ, Haag. Viitattu 1.8.2015.
  28. Haapaveden kanteleensoittoperinne Kirjastovirma. Viitattu 1.8.2015.
  29. Uusia soitinrakentajamestareita kantele.net
  30. Taina Laitinen: Pekka Lovikka on rakentanut kanteleita jo 30 vuotta 4.4.2013, tornionlaakso.net
  31. Kanteleet raunonieminen.com
  32. Soitinrakentaja, äänen muotoilija raunonieminen.com
  33. Kielimies Jukka Mäkelä Kantele.net. 2.3.2012. Viitattu 1.1.2017.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Dahlblom, Kari: Keski-Suomen kantele. Äänekoski: Kari ja Tuula Dahlblom, 2011. ISBN 978-952-92-9447-3.
  • Kastinen, Arja – Nieminen, Rauno – Tenhunen, Anna-Liisa: Kizavirzi: Karjalaisesta kanteleperinteestä 1900-luvun alussa. Temps Oy 2013.
  • Nieminen, Rauno – Väänänen, Timo – Rossander, Meri-Anna: Kantele eläväksi. Nurmes: Nurmeksen museo, 2011. ISBN 978-951-96797-3-0.
  • Nieminen, Rauno: Viisikielisen kanteleen rakennuspiirustuksia. Kaustinen: Kansanmusiikki-instituutti, 1984. ISBN 951-95411-1-X.
  • Väänänen, Timo – Häkkinen, Leena – Dahlblom, Kari: Baltian kantelekansat. Sibelius-Akatemian kansanmusiikkijulkaisuja, 21. Helsinki: Sibelius-Akatemia, 2013. ISSN 2242-8054. ISBN 978-952-5959-41-3.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kantele.