Suomen taide

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee kuvataiteita. Suomalainen kulttuuri käsittelee muita taiteen lajeja.

Suomen taide ja taide-elämä alkoi saada muotoaan 1800-luvulla, kun kansallisuusaate voimistui Venäjän vallan aikana. Kuvataiteessa perustettiin taiteen instituutioita ja suomalaisuuden etsintä kulminoitui Suomen taiteen kultakaudeksi kutsuttuun ajanjaksoon. Suomen alueella on kuitenkin tehty taiteeksi luonnehdittuja esineellisiä ilmiöitä jo kivikaudella, mistä ovat esimerkkinä kalliomaalaukset ja Huittisten hirvenpään kaltaiset eläinfiguurit.

Suomen taide on saanut vaikutteita niin idästä kuin lännestä. Keskiajalta 1200-luvulta alkaen tunnetaan kirkkoarkkitehtuuria ja kirkkotaidetta, jonka vaikutteet tulivat enimmäkseen lännestä. Emämaa Ruotsi vaikutti vahvasti Suomen taiteeseen 1800-luvun alkuun asti. Venäläisiä vaikutteita on etenkin arkkitehtuurissa. Toisen maailmansodan jälkeen eniten ovat vaikuttaneet kansainväliset modernit virtaukset. Myös 1800-luvun kansallisen taiteen etsinnässä etenkin saksalaiset ja ranskalaiset vaikutteet olivat vahvoja.

Suomen taiteen historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esihistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kivikautista taidetta Suomen alueella edustavat varsinkin kalliomaalaukset ja kiviset hirven- ja karhunpääveistokset, kuten Huittisten hirvenpää.[1] Esittävän taiteen piiriin voidaan laskea myös puiset ja keraamiset eläin- ja ihmisfiguurit. Kivikaudelta on löydetty myös kampakeramikkaa[1] ja muuta käyttötaidetta, kuten taiturimaisesti muotoillut kiviaseet, -työkalut ja -korut.

Pronssikaudella kivenkäsittelytaito taantui, mutta pronssiset aseet ja korut osoittavat kehittynyttä metallurgista osaamista ja esteettisiä tavoitteita.

Rautakaudelta on säilynyt monenlaisia esimerkkejä metallikoruista ja -astioista, koristelluista aseista, puuesineistä ja tekstiileistä. Spiraali- ja punosaiheiset soljet ja pukukoristeet ovat tuontitavaraa[1], mutta osa löydöistä on Suomen alueella valmistettuja. Useita erilaisia ornamentiikkatyylejä on tunnistettu. Osa ornamentiikkatyyleistä sisältää esittäviä aiheita, joita on tulkittu muun muassa pakanallisen ja kristillisen symboliikan pohjalta.

Arkkitehtuurista on jäljellä muinaislinnojen jäänteitä.[1]

Keskiaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Turun tuomiokirkko C. L. Engelin vuonna 1814 maalaamassa akvarellissa.

Pääosa Suomen institutionaalisten taiteiden merkkiteoksista on syntynyt varsin myöhään. Tämä johtuu siitä, että taiteet vaativat sellaisia institutionaalisia puitteita, joita Suomessa ei juuri ole ollut. Keskiajalla taiteita tukevaa instituutiota edusti lähinnä kirkko, pienemmissä määrin maallinen valta.

Huomattavinta keskiaikaista rakennustaidetta edustavat keskiaikaiset kivikirkot, joita rakennettiin yli sata. Nykykäsityksen mukaan kivikirkot on pystytetty 1400-1500-luvuilla ja samoilta ajoilta on niiden maalaustaide, josta Hattulan Pyhän Ristin kirkon maalauskoristelu on tunnetuin esimerkki.[2]

Tärkein niistä on Turun tuomiokirkko, joka edustaa Itämeren alueen tyypillistä tiiligotiikkaa. Vanhimmat kivikirkot ovat Ahvenanmaalla. Kirkot olivat keskiajalla suorakaiteen muotoisia harmaakivikirkkoja, joiden pohjoispuolella on sakaristo ja eteläpuolella asehuone. Yleisin sisäkatto oli puusta tehty tynnyriholvi. Myöhäisgotiikan aikana alettiin käyttää tiilikuviointia, kuten Hattulan, Hollolan ja Porvoon kirkkojen päädyissä. Sisäseinien, holvien ja kuorin maalauksissa käytettiin seccomaalausta.[1]

Kirkoista on säilynyt myös puuveistoksia, lasimaalauksia sekä erilaisia sisustukseen liittyviä taidekäsityön tuotteita. Osa niistä on tuontitavaraa, osa Suomessa valmistettuja, kuten Liedon mestarin koulukunnan 1300-luvun puuveistokset. Alttarikaapit, kuten Pyhän Barbaran alttarikaappi, olivat yleensä tuontitavaraa.[1] Suomessa oli keskiajalla myös puukirkkoja, mutta yhtään sellaista ei ole säilynyt.

Tärkeimmät esimerkit maallisen vallan rakennustaidosta ovat suuret valtakunnanlinnat, kuten Hämeen linna. Linnojen pohjana on ollut romaaninen linnatyyppi.[1] Niitä rakennettiin 1300- ja 1400-luvuilla, Turun ja Viipurin linnaa osin jo 1200-luvulla.[3]

Linnojen torneja korotettiin 1500-luvulla tekemällä tykkikerroksia. Uudet tehokkaat tuliaseet jakoivat linnat kahteen tyyppiin. Puolustuslinnoissa oli maavalleja ja bastionijärjestelmiä. Turun linnaa taas uudistettiin renessanssityyliin tekemällä asuin- ja edustuskerros ja lisäämällä ikkunoita. Linnojen juhlahuoneistojen seinillä oli kuvakudoksia tai tapetteja.[1]

Uusi aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uskonpuhdistuksella ja Ruotsin suurvalta-ajalla oli suuri vaikutus 1500- ja 1600-luvuilla.[1] Uskonpuhdistuksen myötä kirkon merkitys rakennus- ja maalaustaiteen tuottajana väheni: kirkkoja ei 1500-luvulla juuri rakennettu ja kirkkomaalaustaidekin taantui.

Maallinen arkkitehtuuri, kuten aateliston linnat nousivat nyt keskeisiksi. 1600-luvun puolivälissä ja myöhempänä kustavilaisena aikana Suomessa rakennettiin Ruotsin mallin mukaisesti joitakin näyttäviä aateliskartanoita, esimerkkinä Louhisaaren kartano.

Barokki alkoi vaikuttaa kirkkomaalauksessa 1600-luvulla. Keskeinen kirkkomaalari oli Christian Wilbrandt, jonka maalauksia Hailuodon ja Pyhämaan kirkossa. Maalaustaiteeseen tuli uutena mukaan muotokuvamaalaus ja miniatyyrimaalaus, tunnetuimpana Elias Brenner.[1]

Kansanomaisten, sisältä liimamaalattujen puukirkkojen kautta oli 1700-luku. Matti ja Antti Hakolan rakentamia on muun muassa Keuruun vanha kirkko, Jaakko Leppäsen taas Petäjäveden kirkko. Tunnettuja kirkkomaalareita tältä kaudelta oli nelisenkymmentä kirkkoa maalannut Mikael Toppelius.[1]

Uusia linnoituksia rakennettiin 1700-luvulla Haminassa ja Suomenlinnassa, myös joitakin kartanoita rakennettiin, muun muassa Mustioon. Kaupunkeihin rakennettiin myös edustavia uusklassismin tyylisiä julkisia rakennuksia.[1]

Muotokuvien ohella 1700-luvulla maalattiin maisemia. Keskeisiä maalareita olivat Isak Wacklin, Nils Schillmark ja Margareta Capsia.[1]

1800-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Klassistinen arkkitehtuuri tuli Suomeen 1700-luvulla, mutta merkittäviä rakennushankkeita aloitettiin vasta 1800-luvun puolella. Keisari Aleksanteri II:n määräyksellä rakennettiin Helsinkiin Senaatti ja Yliopisto, joiden suunnittelijana toimi Carl Ludvig Engel. Nämä noudattivat Pietarissa ja Saksassa suosittua empiretyylistä klassismia. 1800-luvulla kehittyi myös rakennushallinto intendentinkonttorin ja lääninarkkitehtien johdolla.[4]

Maalaustaiteen merkitys nousi sen jälkeen, kun Suomen Taideyhdistys perustettiin 1846. Sen myötä alkoi myös säännöllinen kotimainen taideopetus Robert Wilhelm Ekmanin ja Erik Cainbergin johdolla. Tuolloin maalaustaiteen alaa olivat muotokuvien ja maisemien ohella asetelmat. Wrightin veljekset maalasivat lisäksi lintuaiheita. Maisemia maalasivat Düsseldorfin hengessä Werner Holmberg, Berndt Lindholm, Hjalmar Munsterhjelm ja Fanny Churberg.[1]

Maalaustaiteen nousu alkoi 1880-luvulla Suomen taiteen kultakaudella, jolloin taidetta tehtiin kansallisessa hengessä. Taiteen keskuksena oli Düsseldorfin tilalle noussut Pariisi ja tärkeimmät vaikutteet olivat kotoisin ranskalaisesta ulkoilmamaalauksesta. Albert Edefelt yhdisti lievästi impressionistista valomaalausta kansallisiin aiheisiin. Ohjelmallisemmin suomalaiskansallista linjaa noudatti Akseli Gallen-Kallela.[1] Hän aloitti naturalisilla teoksilla kuten Poika ja Varis, mutta siirtyi sitten Kalevala-aiheiseen romantiikkaan. Edelfeltin maalaama Louis Pasteurin muotokuva on yleisesti käytetty ulkomaisissa tietokirjoissa.

Kultakauden maalareista kansankuvauksen parissa maalasivat Juho Rissanen ja Eero Järnefelt. Jugendhenkisempää ja koristeellisempaa maalausta edusti Pekka Halonen. Myös moni naistaiteilija oli esillä, kuten maalarit Maria Wiik, Helene Schjerfbeck ja Ellen Thesleff.[1] Schjerfbeckin kuulas tyyli on saanut paljon arvostusta myöhemmässä vaiheessa.

Japanin avautuminen 1860-luvulla herätti kiinnostuksen Aasiaan ja vaikutti esimerkiksi Albert Edelfeltin ja Helene Schjerfbeckiin. [5]

Ihanteellinen klassisismi oli samoihin aikoihin vallalla kuvanveistossa. Tärkeitä klassisistisia veistäjiä olivat Walter Runeberg ja Johannes Takanen. Realistista veistoa edusti Emil Wikström.[1]

Ranskasta omaksuttua symbolismia viljeltiin sekä kuvanveistossa että maalaustaiteessa. Veistoa edusti lähinnä Ville Vallgren. Maalauksessa symbolismi alkoi kiinnostaa 1890-luvulla. Hugo Simbergin symbolistiset maalaukset kansallisista aiheista ovat tunnettuja, muita symbolisteja olivat Magnus Enckell, Väinö Blomstedt, Beda Stjernschantz ja Ellen Thesleff.[1] Myös Akseli Gallen-Kallelalla oli symbolistinen vaihe.

Symbolismi ja kansallisromanttinen jugend vaikutti myös taideteollisuudessa ja arkkitehtuurissa.[1] Eliel Saarinen, Armas Lindgren ja Herman Gesellius loivat kansainvälisistä aineksista oman tyylin, jonka tunnetuimpiin esimerkkeihin kuuluvat Pohjolan talo Helsingissä ja Saarisen suunnittelema Helsingin päärautatieasema. 1800-1900-luvun taitteen arkkitehtuuria on kutsuttu kansallisromanttiseksi, vaikka sen monikansalliset elementit olivat voimakkaita.

1900-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kubismi oli veiston uusi suunta 1910-luvulta alkaen. Eniten se näkyi Wäinö Aaltosen veistoksissa. Enimmäkseen vuosisadan alun kuvanveistossa vaikuttivat aiemmat suuntaukset. Kansallisromanttisen kauden realistinen henki näkyi Alpo Sailon, Johannes Haapasalon ja Yrjö Liipolan tuotannossa. Felix Nylund taas suosi klassisempia perinteitä. Tunnettuja veistäjiä olivat myös Gunnar Finne, Hannes Autere ja Sakari Tohka.[1]

Uudet vaikutteet tulivat myös maalaustaiteeseen 1910-luvulla, jolloin sai alkunsa koloristisen väritaiteen Septem ja ekspressionistis-kubistinen Marraskuun ryhmä. Myöhemmin 1930-luvulla perustettiin myös Lokakuun ryhmä.[1]

Heti sotien jälkeen julkista taidetta hallitsivat muistomerkit ja sankaripatsaat. Kansallinen taide, ekspressiivisyys ja realistisuus elivät vahvoina. Pian suomalaiset taiteilijat kuitenkin käänsivät katseensa ulkomaille: Pariisiin, Amerikkaan tai edes Tukholman Moderna museetiin.[6]

Abstrakti taide ja modernismin monet suunnat tulivat Suomeen 1950-luvulla. Maalaustaiteessa uutta murrosta edustivat Prisma-ryhmän Gösta Diehl, Yngve Bäck, Unto Pusa ja Sam Vanni. Kuvanveistossa uudet virtaukset alkoivat vaikuttaa 1960-luvulla, jolloin uudentyyppisillä veistoksilla nousivat esiin Eila Hiltunen, Kauko Räsänen ja pitkään realistisia veistoksia tehnyt Aimo Tukiainen. Myöhemmin abstrakteja veistoksia tekivät myös Kain Tapper, Mauno Hartman, Laila Pullinen ja Raimo Utriainen.[1]

Maalauksessa 1960-luvulla oli vallalla informalismi, jota sovelsivat etenkin Ahti Lavonen ja Jaakko Sievänen. Sitä vahvemmaksi nousi seuraavalla vuosikymmenellä konstruktivismi ja yhteiskunnallisesti ja ekologisesti kantaa ottava realismi. Merkittäviä konstruktivisteja olivat Ernst Mether-Borgström, Lars-Gunnar Nordström ja Matti Kujasalo. Kantaaottavaa taidetta teki Kimmo Kaivanto.[1]

1970-luvulla nousi käsitetaide (Lauri Anttila ja J. O. Mallander ja kokeilevia taiteilijaryhmiä kuten Carolus Enckellin ympärille ryhmittynyt Elonkorjaajat ja Outi Heiskasen, Mirja Airaksen ja Hannu Väisäsen Bellini-akatemia. Samaan aikaa yhteiskunnallista realismia edustivat Rauni Liukko ja Inari Krohn. 1980-luvun maalauksellista ekspressionismia edustivat Leena Luostarinen ja Marjatta Tapiola. Pentti Kaskipuron oppilaista nousi kokonainden graafikkojen sukupolvi. Uudempia taidemuotoja olivat performance (Ilkka-Juhani Takalo-Eskola) , multimedia (Marita Liulia) ja video Eeva-Liisa Ahtiala.[7]

2000-luvun alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansainvälisesti tunnettuja ja palkittuja suomalaisia 2000-luvun taiteilijoita ovat Eija-Liisa Ahtila, Heta Kuchka, Pilvi Takala.[8] sekä Nanna Susi, Miina Äkkijyrkkä, Marjatta Tapiola, Erkki Pirtola ja Hannu Väisänen.

Vuonna 1998 avattu nykytaiteen museo Kiasma lisäsi nykytaiteen näkyvyyttä Suomessa. Trendiä jatkoivat Espoon EMMA vuodesta 2006 ja Serlachiuksen museon Gösta-paviljonki (vuodesta 2014).[8]

Arkkitehtuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuvataiteessa myöhemmin leimallisen suomalaisena pidetty aika osui 1800-1900-lukujen vaihteeseen, arkkitehtuurissa sellaisena on vuosisadan vaihteen kansallisromantiikan lisäksi pidetty 1920-luvulta Suomeen tullutta funktionalismia, joka korosti käytännöllisyyttä ja pyrki eroon menneestä. Tyylin kansainväliseksi johtohahmoksi nousi Alvar Aalto, jonka tunnettuja töitä ovat muun muassa Paimion parantola, Kulttuuritalo ja Finlandia-talo. Alvar Aalto piirsi myös paljon asunto- ja teollisuusrakennuksia. Suurin osa itsenäisyyden ajan kasarmeista ja sairaaloista on rakennettu funkkistyyliin.

Muotoilu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaj Franck, Kilta, 1900-luvun keskivaihe.

Sotien jälkeen kansainvälistä tunnustusta sai myös suomalainen muotoilu. Sen maine pohjautuu 1950-luvun muotoilijoiden, kuten Kaj Franckin, Saara Hopean, Timo Sarpanevan, Nanny Stillin tai Tapio Wirkkalan menestyneihin, laadukkaisiin tuotteisiin ja taide-esineisiin Milanon Triennaleissa[9]. Suomalainen muotoilu voidaan yhdistää myös Pohjoismaiseen muotoiluun eli Scandinavian Designiin, joka on modernia, pelkistettyä tyyliä.

1970-luvun matalasuhdanteiden ja öljykriisin aikana suomalaisen muotoilun imago oli melko matalalla, niin sanotun sosiaalisen muotoilun myötä. 1980-luvulla Suomen Taideteollisuusyhdistys, nykyinen Design Forum Finland, järjesti Suomi muotoilee -näyttelyitä, joiden tavoitteena oli uudelleen nostaa suomalaisen muotoilun profiilia.[10]

Helsinki oli vuonna 2012 maailman muotoilupääkaupunki.[11]

Yrjö Kukkapuro (s. 1933), on suomalaisen funktionalismin edelläkävijöitä ja edustaa suomalaisten muotoilijoiden vanhempaa sukupolvea. Hänen ehkä tunnetuin työnsä on Karuselli-tuoli. Kukkapuro on saanut useita kansainvälisiä palkintoja, ja hänen Ateljee-nojatuolinsa on valittu New Yorkin Modernin taiteen museon kokoelmaan.

Pro Finlandia -palkittu Hannu Kähönen (s. 1948) on ollut pitkään merkittävä taustahahmo suomalaisen muotoilun kentällä ja kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaisia nykymuotoilijoita. Vuosiksi 2006–2011 taiteilijaprofessoriksi nimetyn Kähösen muotoilusta tunnetuinta - tai ainakin käytetyintä puolta edustaa HKL-Raitioliikenteen matalalattiaraitiovaunu.[12]

Tunnettuja suomalaisia muotoilijoita ovat myös Stefan Lindfors (s. 1962) ja Harri Koskinen (s. 1970). Lindfors tuli tunnetuksi 1980-luvulla, jolloin hän löi itsensä läpi esiintymällä runsaasti julkisuudessa. Stefan Lindfors on tuottelias ja laaja-alaisesti toimiva suunnittelija, ja hänestä tulikin julkisuutensa myötä hetkeksi aikaa teollisen muotoilijan ihannekuva. Lindforsin tuotanto on usein leikkisää, osin rajojakin rikkovaa.lähde?

Harri Koskisen materiaaleina on ollut pitkälti lasi ja kovat materiaalit. Koskisen tuotanto on viileän eleetöntä ja minimalistista, Koskinen on tuonut kokonaan uuden tulkinnan skandinaviseen muotoiluperinteeseen. Hänet on palkittu muun muassa Italiassa vuonna 2004 Compasso d'Oro -palkinnolla, vuonna 2009 maailman suurimmalla design-palkinnolla Torsten ja Wanja Söderberg –palkinnon, ja vuonna 2010 Wallpaper-lehden designpalkinnonlla Sofabed-vuodesohvastaan.[13]

Valokuvaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Valokuvaus Suomessa
I. K. Inha: Päijänne,1913–1914. Suomen valokuvataiteen museo. Kuva jäi pitkäksi aikaa suomalaisen maisemavalokuvauksen peruskaavaksi.

Valokuvaus sai Suomessa yleisempää merkitystä 1860-luvulta alkaen. Maailmansotien välisen ajan kuvaajia olivat muun muassa Vilho Setälä, Eino Mäkinen, Heikki Aho ja Björn Soldan.[14] 1950-luvulla valokuvataide miellettiin omaksi, usein kameraseuroissa vaalituksi alueekseen. Johtavia valokuvaajia olivat Matti A. Pitkänen, Pauli Huovila, Matti Poutvaara, Salme Simanainen sekä Otso ja Matti Pietinen. Valokuvataiteesta tuli aktiivinen osa kuvataiteita 1980-luvulta lähtien. Nykytaiteessa valokuvaa käyttävien tekijöiden lukumäärä on moninkertaistunut ja kenttä kansainvälistynyt. Tunnetuimpia uudemmista valokuvaa ilmaisukeinonaan käyttävistä nykytaiteilijoista ovat esimerkiksi Elina Brotherus, Jari Silomäki, Saara Ekström, Stefan Bremer ja Ismo Hölttö[15].

Taidemuseoita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansallisgalleria, entinen Valtion taidemuseo, on kolmen Helsingissä toimivan taidemuseon kokonaisuus, johon kuuluvat Ateneumin taidemuseo, Nykytaiteen museo Kiasma ja Sinebrychoffin taidemuseo.[16]

Suomessa on yhteensä 16 aluetaidemuseota ja niiden verkosto kattaa koko maan lukuun ottamatta Ahvenanmaata.[17]

Niiden lisäksi Suomessa on säätiöiden ja kaupunkien ylläpitämiä taidemuseoita kuten Serlachius-museo Gösta Mäntässä ja Sara Hildénin taidemuseo Tampereella.

Taidekoulutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taideyliopiston Kuvataideakatemia on alallaan Suomen ainoa yliopistotasoinen oppilaitos. Vuonna 2012 opiskelijoita oli noin 300, joista jatko-opiskelijoita 32 ja ulkomaisia tutkinto-opiskelijoita 13.[18] Oppilaitoksen perusti vuonna 1848 Suomen Taideyhdistys.

Lasten ja nuorten kuvataidekouluja alettiin perustaa 1970- ja 1980-luvun taitteessa. Nykyisin ne ovat osa taiteen perusopetusta. Lain (1998) mukaan taiteen perusopetus on tavoitteellista, tasolta toiselle etenevää, ensisijaisesti lapsille ja nuorille järjestettävää eri taiteenalojen opetusta, joka antaa oppilaalle valmiuksia ilmaista itseään ja hakeutua myöhemmin ammatilliseen koulutukseen.[19]

Monet kansalais- ja työväenopistot antavat laajaa kuvataiteen opetusta, joka ei tähtää ammattiin.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w ”Suomen taide”, CD-Facta. Helsinki: WSOY, 1998. ISBN 951-0-23152-5.
  2. Markus Hiekkala: Suomen keskiaikaiset kivikirkot (s. 11–13) Suomen taidehistoria, runkomoniste. 2011. Helsingin yliopisto. Viitattu 15.8.2015.
  3. Markus Hiekkala: Suomen keskiaikaiset linnat (s. 13–14) Suomen taidehistoria, runkomoniste. 2011. Helsingin yliopisto. Viitattu 15.8.2015.
  4. Anja Kervanto Nevanlinna: Arkkitehtuuri 1800–1880 (s. 38) Suomen taidehistoria, runkomoniste. 2011. Helsingin yliopisto. Viitattu 15.8.2015.
  5. JAPANOMANIA POHJOISMAISESSA TAITEESSA 1875–1918 Ateneum. Viitattu 3.9.2016.
  6. Heinänen, Seija: Kuvataide Suomessa 1950- ja 1960-luvuilla Ehtiihän sinne Pariisiin myöhemminkin (näyttelyaineistoa). 2015. Keski-Suomen taidemuseo. Viitattu 25.10.2015.
  7. Marja Sakari: 1900-öuvun kuvataide. 1970-luku. Suuntauksia ja taiteilijoita 1980-luvulta nykypäivään (s. 52–53) Suomen taidehistoria, runkomoniste. 2011. Helsingin yliopisto. Viitattu 15.8.2015.
  8. a b FocusFinland: Your Crash Course on Finland’s Contemporary Art Scene 2014. Artsy. Viitattu 23.7.2015.
  9. Kalha, Harri: Muotopuolen merenneidon pauloissa. Suomen taideteollisuuden kultakausi: mielikuvat, markkinointi, diskurssit. Suomen Historiallinen Seura, Taideteollisuusmuseo, Helsinki 1997.
  10. Takala-Schreib, Vuokko: Suomi muotoilee (PDF) (ISBN 951-558-027-7 ISSN 0782-1832) 2000. Taideteollinen korkeakoulu. Viitattu 25.11.2016.
  11. World Design Capital Helsinki 2012 2012. Viitattu 25.11.2016.
  12. Kaj Franck -palkinto matalalattiaraitiovaunun isälle Yle. Viitattu 25.11.2016.
  13. Harri Koskinen www.finnishdesignshop.fi. Viitattu 25.11.2016.
  14. Dokumentin ja valokuvan modernistit Aho & Soldan.
  15. Vankka luottamus taidemarkkinoihin. Blue Media.
  16. Taidekokoelmat Suomen Kansallisgalleria. Viitattu 31.3.2014.
  17. Lehtinen, Kati: "Aluetaidemuseot muuttuvassa maailmassa" Taidehistorian Pro gradu -tutkielma, Jyväskylän yliopisto 2012. Viitattu 21.8.2014.
  18. KuvA numeroina Kuvataideakatemia. Viitattu 25.10.2013.
  19. Heinimaa, Elisse Kuvataidekoulusta taiteen perusopetukseen. Kuvataideopettajaliiton juhlajulkaisu Stylus 1/2007. Viitattu 24.8.2009.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kruskopf, Erik: Valon rakentajat. Suomen kuvataidetta 1940–1950-luvulla. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2010. ISBN 978-952-222-195-7.
  • Suomen taiteen historia. Keskiajalta nykyaikaan. (Konsten i Finland: Från medeltid till nutid, 1998.) Suomentanut Kaija Valkonen. Espoo: Schildt, 1998 (2. korjattu painos 2001). ISBN 951-50-0920-0.
  • Ars Suomen Taide 1–6. Helsingissä: Otava 1987–1990.