Martti Pokela

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Marjatta ja Martti Pokela.

Martti Eliel Pokela (23. tammikuuta 1924 Haapavesi23. elokuuta 2007 Helsinki) oli suomalainen kanteletaiteilija ja kansanmusiikin esittäjä. Häntä on luonnehdittu Suomen modernin kantelemusiikin isäksi.[1]lähde tarkemmin? Hänen tyttärensä on laulaja ja säveltäjä Eeva-Leena Pokela.

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pokela suoritti agronomintutkinnon Helsingin yliopistossa 1955 ja toimi agentuuriliikkeen toimitusjohtajana 1959–1970. Opiskeluaikanaan hän soitti Ylioppilaskunnan Soittajissa viulua. Myöhemmin soittimeksi tulivat ensin kitara ja sitten kantele. Hän alkoi esittää kansanmusiikkia yhdessä vaimonsa Marjatta Pokelan kanssa. Avioparin yhteistyö vei huomattavalle uralle kansanmusiikin parissa: pariskunta esiintyi yhdessä 25 vuotta Suomessa ja ulkomailla. Hän sai Prix Bratislava -palkinnon vuosina 1978 ("Onko niin") ja 1979 ("Melkutus") ja hopeamitalin Eeva-Leena Sariolan kanssa vuonna 1988 ("Piru kellotapulissa").

Erikokoiset kanteleet olivat Martti Pokelan instrumentteina hänen loppuelämänsä. Hänestä tuli kansallissoittimen puolestapuhuja. Hän nosti siihen asti museoesineenä pidetyn viisikielisen kanteleen käyttösoittimeksi ja alkoi myös hoitaa kansanmusiikin lehtoraattia Sibelius-Akatemian silloisessa koulumusiikkiosastossa vuonna 1975. Kansanmusiikki sai hänen ansiostaan Sibelius-Akatemiaan oman osastonsa 1983.

Pokela jäi eläkkeelle 1987, mutta hän oli tuttu näky Sibelius-Akatemiassa sen jälkeenkin. Hän nautti siitä, että sai opettaa nuorisoa. Myös kotioloissa riitti musiikkia kolmen lapsen ja 13 lapsenlapsen voimin.

Hän sai professorin arvonimen 1980, Uudenmaan läänin taidepalkinnon 1988 ja säveltaiteen valtionpalkinnon 2001.[2] Viimeisen levytyksensä Improsette by Martti Pokela (2005) hän julkaisi 81-vuotiaana.

Säveltäjänä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pokela sovitti kansansävelmiä omaan käyttöönsä 1950-luvulta alkaen sekä alkoi säveltää pienimuotoisia soolokappaleita (mm. "Yrttejä" vuodelta 1959). Varhaiset teokset perustuvat melodiaan ja säestykseen, mutta säestys kuuluu kiinteästi teokseen. Hän sai aiheita sävellyksiinsä mm. luonnon äänistä, joita hän kuuli lapsuudessaan maaseudulla.

Ensimmäiset suurimuotoiset teokset syntyivät yhteistyössä: elektroakustiset baletit Tuulikumpu (1968) Bengt Enrydin kanssa ja Sauna (1968) Reijo Jyrkiäisen kanssa sekä elokuvamusiikki Antti Puuhaara (1977) Kari Rydmanin kanssa.[3]

Pokelan hautakivi Hieta­niemen hautaus­maan Taiteilija­kukkulalla.

Varsinainen avantgarde-kausi alkoi 1980-luvun alussa; innoittajina olivat Samuli Paulaharjun Lappi-kirjat. Tällöin Pokela alkoi käyttää epätavallisia sävelasteikkoja ja kokeilla sointivärejä. Teoksia syntyi sekä konserttikanteleelle (mm. "Pour Elam" vuodelta 1992) että soitinyhtyeille, joissa on mukana yksi tai useampia konserttikanteleita (mm. "Velocimente" vuodelta 1992 viululle, hanurille, kontrabassolle ja konserttikanteleelle). Sävellystyyliä on luonnehdittu uusimpressionistikseksi kamarimusiikiksi.[4] Kaikkia teoksia ei ole nuotinnettu, vaan ne ovat syntyneet yhdessä muusikoiden kanssa ja ne opetellaan esitettäväksi hyödyntämällä erilaisia tarinoita. Improvisaatiolla oli tärkeä osa sävellystyössä.

Martti Pokela on haudattu Hietaniemen hautausmaan Taiteilijainmäelle.[5]

Sävellyksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Soolokanteleelle ja kanteleyhtyeille[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Yrttejä (1959)
  • Joutsenen tanssi (n. 1965)
  • Peijaiset (n. 1969)
  • Seitakivi (n. 1969)
  • Vanha pelimanni (n. 1978)
  • Kakkoskiperä (n. 1978)
  • Rauta ja rasia (1986)
  • Quo? (1990)
  • Sonata nro 1 (1991)
  • Pour Elam (1992)
  • Elegia (1992)
  • Kuutelokiviä (1992)
  • Mosso tinto (1992–1993)

Muita yhtyesävellyksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Piru kellotapulissa (1988)
  • Aquas (1990)
  • Velocimente (1992)
  • Suo (1992–1993)

Orkesteriteoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Coos (1989) kanteleelle ja kamariorkesterille Matti Kontion kanssa

Näyttämömusiikkia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvamusiikkia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Albumeja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Best of Kantele (1995)
  • Sonata For Kantele (1996)
  • Snow Kantele (1998)
  • Historiallisia äänityksiä I: Tuulikumpu (2001).
  • Improsette by Martti Pokela (2005)

Nuottijulkaisuja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Järvinen, Sinikkka (toim.): Viisikielisen kanteleen ohjelmistoa III: Martti Pokelan sävellyksiä. Kaustinen: Kansanmusiikki-instituutti, 1989.
  • Kontio, Matti: Coos: Koneistokanteleelle ja kamariyhtyeelle. Säveltäneet Matti Kontio ja Martti Pokela. (Käsikirjoitus.)
  • Pokela, Martti: Hiidenkirnu: Sävellyksiä ja sovituksia koneistokanteleelle. Nuotintanut Hannu Syrjälahti. Helsinki: Fazer, 1986.
  • Pokela, Martti: Seitakivi: Lapinaiheisia sävellyksiä ja sovituksia koneistokanteleelle. Nuotintanut Hannu Syrjälahti. Helsinki: Fazer, 1986.
  • Väänänen, Timo (toim.): Yhteiset sävelet: Martti Pokelan sävellyksiä konserttikanteleelle. Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osaston oppimateriaalituotantoa, 9. Helsinki: Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osasto, 2004. ISSN 1455-2493

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. STT 23.8.2007.
  2. Opetusministeriön tiedote 2001.
  3. Suuri Musiikkitietosanakirja 5, s. 95. Helsinki 1991. ISBN 951-35-4729-9
  4. Lång, Markus – Väänänen, Timo: Martti Pokelan konserttikantelesävellyksistä. Musiikkitiede, 1993, 5. vsk, nro 2, s. 67–68. Artikkelin verkkoversio.
  5. Taiteilijainmäki V21A (pdf) Helsingin seurakuntayhtymä. Viitattu 18.7.2011.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]